28.1.2005

Melinda ja Melinda

Kävimme katsomassa Woody Allenin viimeisimmän, Melinda and Melinda. Hollannin ja ranskankieliset tekstitykset häiritsevät vieläkin. Niitä tulee väkisin luettua, kun jo lapsesta saakka on suomalaisia ja ruotsalaisia tekstejä leffoissa katsellut.

Pitkästä aikaa Allenilta hyvä filmi, tietysti hyvä myös siksi, että itse ohjaa vain eikä näyttele. Hänen neuroottinen näyttelytapansa häiritsee nykyisin liikaa minua, joku toinen saattaa tietysti siitä pitääkin. Oli mielenkiintoista monissa alkupään leffoissa, mutta siihen kyllästyi sitten.

Samaa tarinaahan Allen näyttää vieläkin tekevän: neuroottisia newyorkilaisia, joilla on rikkinäiset suhteet ja avioliitot karilla tai menossa sinne. Tässä leffassa on uusi lähestymistapa. Saman alkuista tarinaa kerrotaan komediana ja tragediana, riippuen siitä miten sitä viedään eteenpäin. Jokaiselle kirjoittajalle ehkä hyvä kokeilutapa omille tarinoilleen, eli kumpaan taipuu luontevammin. Tässä vielä norjalaisen Woody-stalker'in WEB-saitti ihailtavaksi.

Minä olen kovin herkkä tragedioille. Itken sekä häissä että hautajaisissa, usein yhtä paljon. Omissa häissäni en tosin itkenyt, saapa nähdä miten käy hautajaisissani. Mielestäni kaikelle elämässä voi ja täytyykin nauraa, ainakin se helpottaa. Poliittinen korrektius on tosin kytkemässä naurun mahdollisuuksia, kohta ei julkisesti voi enää sanoa mitään kenestäkään ilman, että saa rasistin tai sovinistin tai jonkun muun nistin syytteen niskaansa. Maailman pitäisi vähän keventää ajatuksiaan. Tosin onhan täällä herra paratkoon ihan tarpeeksi kärsimystä ja tuskaa, eikä sitä kaikkea voi nauruunkaan peittää.

Joka tapauksessa katsomisen arvoinen elokuva Woody Allenilta. Menkää ihmeessä katsomaan!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Terve. Jatka vaan päiväkirjan pitämistä. poikkean varmasti toistekin. Nauratti vietävästi tuo "miten käy hautajaisissani"

Hyvää päivänjatkoa.

marja

Etappisika kirjoitti...

Niin, jos tällä pyhälle maalle saa astua? (1. kommentti ja kaikkea...)

Omien hautajaisten ongelma. Ennakkotapauksena voitaneen pitää Mark Twainin kuvaamaa tapausta, jossa kirkon lehtereille piiloutuneet muistopuheita itsestään kuunnelleet Huckleberry Finn ja Tom Sawyer liikuttuivat kyyneliin asti.

Uskoisin sinulle käyvän samoin, jos on vielä taipumusta kuten kerrot. Ja toinen edellytys on tietysti se, että pappi puhuu kuten "omaisten kanssa oli sovittu" (E. Paasilnnna).