31.1.2005

Taas elokuvissa ja vähän Munchista

Ole pitkämielinen, Hyvä Lukija, jos sinua on olemassa. Yritän vielä etsiä sitä, mikä parhaiten sopisi blogilleni. Mille olisi olemassa niche, käyttääkseni biologista sanaa humanistin ajatusten joukossa.

James Balwin'in sanotaan sanoneen: "Taiteen tarkoitus on paljastaa kysymyksiä, jotka ovat piilossa vastausten takana."

Katsele pieniä lapsia, kun he istuvat pöydän ääressä totisina, ja kieli keskellä suuta maalaavat paperille vesiväreillä kuvioita, joita luovat mielessään maalatessaan. Taidetta puhtaimmillaan.

Miksi taiteilemme jo silloin, kun emme edes ymmärrä sanan taide merkitystä?

Kävimme katsomassa The Aviator’in (Lentäjä), Martin Scorsesen loistavan, viihdyttävän ja painostavan surullisen tarinan yhden ihmisen loistavan elämän kiertymisestä oman sielunsa syövereihin. Howard Hughes ei ole ensimmäistä kertaa kuvausten kohteena, mutta tämä saattaa jäädä viimeiseksi ja vallitsevaksi kuvaksi. Aika on jo hävittänyt yhteistä muistia, suuressa yleisössä lienee suuri enemmistö joka ei tiedä ketä olivat Katharine Hepburn, Ava Gardner, Spencer Tracy, ja näitä vähemmän mieleen jäänyt, Howard Hughes.

Yksitoista Oscar-ehdokkuutta ovat ehkä liikaa, mutta Scorsesen nimi ja filmiin upotetut rahat ehkä selittävät tätä. Filmi on samalla loistava tarina kuvissa ja psykologinen kuvaus ihmisen tuhoutumisesta. Kukin katsoja saa valita kumman haluaa muistokseen. Ääniraita on myös mieltä kosketteleva.

Ilmailukohtausten kuvaus on lapsellista (paikoitellen pienoismalleineen) ja niihin on varattu liikaa aikaa muutenkin pitkässä filmissä (2 tuntia 50 minuuttia). Ilmailuihmisen sydäntä ne tietysti lämmittävät. Hughesin omassa ilmasirkuksessa (Hell’s Angels vuodelta 1930) lensivät monet ensimmäisen maailmansodan taistelulentäjät, mm. Ernest Udet, saksalainen hävittäjä-ässä, joka lensi kenraalina vielä Hitlerinkin joukoissa, siis Punaisen Paronin ja Hermann Göringin taistelutoveri. Scorsese pitää sitä kaikkien aikojen parhaana kuvana, jokaisellahan on omat ihmeelliset mieltymyksensä. Omasta mielestäni paras elokuva on Pulp Fiction, eikä tästä edes voi keskustella!

Yleensä en pidä DiCapriosta juuri missään roolissa, tähän hän sopii mainiosti, eikä vähiten ulkonäkönsä vuoksi. Koko elokuva pyörii hänen ympärillään, ja sivuosat ovat todellakin sivuosia, merkittävimmät Alec Baldwin Pan Amin (hieman epäuskottavana ja ohut kuva) pääjohtajana, Alan Alda hyvänä poliitikkolierona ja Cate Blanchett Katharine Hepburnina. Kaikki sivuosat olivat enemmän tai vähemmän ohuita. Jude Law oli tuhlattu täysin mitättömään osaan Errol Flynninä.

Mielenkiintoisia ovia availtiin, mm. korruptiovihjeet, joita ei kuitenkaan suljettu.

Joka tapauksessa nautinto katsoa. Hanhensulkaa tietysti viehättää erityisesti Spruce Goose (kuusihanhi, ”puusta tehty” mammuttikone), jonka ainoa lento oli dramatisoitu filmille (tosin täysin epätyydyttävällä tavalla, mutta hällä väliä). Tämä lentokone oli Hughesille samanlainen pakkomiellle kuin TWA, josta hänen aikanaan tuli merkittävä lentoyhtiö, vaikka onkin nyt hävinnyt talousvaikeuksien vuoksi niin kuin myös silloinen pahin kilpailijansa Pan Am.

Hughesin mielen rikkuminen toi mieleen Edvard Munch-näyttelyn , jossa vierailimme Melbournessa (National Gallery of Victoria) vuoden ensimmäisinä päivinä (päättyi 16.1, joten myöhäistä vierailujen suhteen). Näyttelyn nimi oli The Frieze of Life (taideasiantuntija antaisi tälle suomennetun muodon tuossa tuokiossa, minä en uskalla ehdottaa mitään tälle ”elämän koristeelle”, ”elämän friisille”, ehkä ”elämän kulku”). Munchilla oli myös taipumusta psykopaattisuuten ja kärsi skitsofreniasta. Tässä taas yksi osoitus luovuuden ja skitsofrenian läheisyydestä. Maalaustaiteessa tästä taitaa olla monia hedelmällisiä esimerkkejä. Näyttely oli järjestetty loistavasti, Munchin tuotannosta sai erinomaisen läpileikkauksen. Mielenkiintoista oli nähdä Huuto-maalauksen teemojen toistuvuus Munchin uran aikana. Viimeksi näimme Huudon Pariisin modernin taiteen museon (Musée d’Art Moderne de la Ville de Paris) pohjoismaisia taiteilijoita esittelevässä näyttelyssä, jossa Suomikin oli hyvin mukana (Helen Scherfbäck ja Akseli Gallen-Kallela). Melbournessa ei (tietenkään) ollut sama Huuto!

1 kommentti:

hanhensulka kirjoitti...

On tullut niin vähän kommentteja, että täytyi kokeilla onko tämä linja edes auki.