31.3.2005

Maailman selittäminen muuttaa sitä

10 kommenttia
”...Sääliä, sanoi Mi-en-Leh, tarjotaan niille joilta evätään apu...” (Berthold Brecht Me-ti. Käänteiden kirja, suom. Vesa Oittinen)

Blogihenkilö on sitä mieltä, että maailma muuttuu, jos sitä selitetään.

Henkilö on myös tunnettu siitä, että hänellä on hellä sydän ja heikko luonne. Voisi tietysti olla huonomminkin: nuo ominaisuudet voisivat olla toisessa järjestyksessä. Nuorempana tästä oli paljon hyötyä ja huvia erityisesti vastakkaisen sukupuolen seurassa.

Oikeassa elämässä siitä tulee huonoa omaatuntoa ja vielä huonompia päätöksiä, joiden kanssa sitten on yritettävä elää parhaan kykynsä mukaisesti. Huono omatunto kasvaa katkeranmakuiseksi ja kutiavaksi möykyksi sielun pimeässä sopukassa. Ja sitä ei edes pysty raapimaan.

Tästä tulee mieleen matkat monissa Afrikan maissa, joista blogihenkilön sielu ravittui sinne livahtaneesta estetiikasta, etiikasta ja romantiikasta.

Romantiikkaa oppi Biafran sodassa, jossa blogihenkilö hyyyvin nuorena teki punaisen ristin työtä ruokkien romantiikannälkäistä sieluaan kuvitelmilla siitä, että tekee jotakin, jolla on todellista merkitystä. Kyyninen vanhempi blogihenkilö luulee tietävänsä, että romantiikalla ja todellisuudella on vain vähän tekemistä toistensa kanssa.

Avoimet silmät ammentavat Afrikan estetiikkaa. Vaikkapa monien miesten ja naisten kehon värien ja muotojen kauneus, liikkeen sulavuus ja pukeutuminen. Tai savannien luonnon kauneus ja petoeläinten tappava sulavuus tai saaliseläinten viattomuus ja selviämisen helppous.

Etiikan oppitunnin saa Afrikassa kävelemällä kaupunkien kaduilla. Vastaantuleva kerjäläinen ojentaa spitaalin syömät kätensä pyytämään muutamaa lanttia. Annat ne lantit, miksi: säälistä, häpeästä, kauhusta, kuvottavuudesta. Ja hetken käveltyäsi vastaan tulee jalaton mies pienipyöräisellä lavalla, jota hän työntelee eteenpäin käsillään kadun saastassa. Ja nostaa ne sitten ylös pyytämään omaa lanttiaan. Ja taas annat samoista syistä. Molemmilla on oikeus olla ihminen, ihmisoikeus.

Suomalaisten jokapäiväisessä puheessa kuulee usein, että ”sääli on sairautta”. Henkilö ei ole koskaan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, paremmin kuitenkin sitten, kun luki alussa olevan Brechtin lauseen.

Suurin osa lehtiä lukevista ihmisistä on ehkä lukenut Terri Schiavo’sta, amerikkalaisesta naisesta, joka on kuolemaisillaan aviomiehensä toivomuksesta. Arvoisa Lukija saattaa ajatella, että tässä ei sinällään ole mitään omituista, ja sanoa, että suuri osa aviomiehistä toivoo joskus vaimonsa kuolemaa, jopa ilmaisee toivonsa ääneen usein nyrkkien kanssa. Tässä tapauksessa asia on kuitenkin monimutkaisempi. Aviomies Schiavo’lla on nimittäin käsissään Yhdysvaltain korkeimman oikeuden kuolemantuomio Terrille.

Normaalisti (sic) kuolemaantuomitut Yhdysvalloissa tapetaan joko sähkötuolissa tai myrkkypiikillä. Rouva Schiavo’n kohdalla tehdään poikkeus, hänet tapetaan janoon ja nälkään. Jos sama tehtäisiin terveelle ihmiselle tai jopa eläimelle, asiasta nousisi jumalaton huuto, ja teon tekijä pantaisiin tiilenpäitä lukemaan, nopeammin kuin pystyt sanomaan sanan ”armomurha”.

Tässähän ei ole kyseessä euthanasia – joka muuten tarkoittaa kreikaksi hyvää tai jopa kaunista kuolemaa – siksi, että kysymyksessä ei ole kaunis kuolema. Euthanasia tarkoittaa blogihenkilölle tilannetta, jossa jo kuolevaa ihmistä autetaan nopeuttamalla kuolemaa liikojen kärsimysten ehkäisemiseksi (esimerkiksi lopettamalla elämää ylläpitävien lääkkeiden käyttö). Armomurha ei sanana vastaa euthanasian tarkoitusta. Tietysti me kaikki olemme kuolevia ihmisiä ja kärsimmekin elämässä, joten henkilön käsitys on jotenkin kestämätön ja avaa ehkä liiaksi muuten kiinni olevia ovia.

Kuitenkin, Terri Schiavo ei ollut kuolemassa vaan elämässä, siksi, että hänelle annetaan ruokaa, niin kuin kädetöntä täytyisi syöttää tai täysin halvautunutta, jonka elämää saatetaan myös ylläpitää hengityskoneessa.

Terrille ei siis anneta elämää ylläpitäviä lääkkeitä, vaan ruokaa ja vettä, kahta elämän edellytystä, kolmashan on hengitysilma. Ja nyt oikeuden päätöksellä häneltä on evätty nämä kaksi elämisen perusedellytystä, ei kuitenkaan ilmaa, ja näin Terrin kuolema kestää jopa pari viikkoa. Ilman ehkäisy lopettaisi kärsimykset 30 sekunnissa. Jotenkin tulee mieleen Kafka ja Rangaistussiirtola.

Blogihenkilön on vaikea nähdä tässä mitään inhimillistä. Tietysti voi sanoa, että tarvitsevuus on heikkoutta, ja ihmiset vihaavat heikkoutta, koska se aiheuttaa negatiivisia tunteita, mm. syyllisyyttä ja häpeää, havaitsijassaan ja näin tuomio ja sen haluaminen ovat "inhimillisiä" tekoja. Henkilö ei voi tietää, miksi aviomies haluaa vaimonsa kuolevan, mutta on tietysti vetänyt omat johtopäätöksensä aviomiehen televisioesiintymisten perusteella. Nämä jääkööt kuitenkin henkilön omaksi tiedoksi.

Tunnettuahan on, että maailmassa ei ole vain yhtä pysyvää asioiden totuuden positiota, sen sijaan vallitsee niiden runsaus ja jatkuva muuttuminen. Ehkä näin myös elävän ihmisen tappaminen voidaan määrittää hänen oikeudekseen kuolla. Mutta tätä blogihenkilö ei enää ymmärrä edes vähäisessä määrin.

Vanha Zen-sanonta kuuluu jotenkin näin: Jos et ymmärrä, asioiden tila on niin kuin on; jos ymmärrät, asioiden tila on niin kuin on.

Loppuun vielä pätkä Brechtiä myös Käänteiden kirjasta:
Ma-te kysyi: Eikö maailma muutu jo siitä, että se selitetään?
Me-ti vastasi: Ei. Useimmat selitykset ovat puolusteluja.

Blogihenkilö on siis tässä eri mieltä kuin Brecht.

29.3.2005

Opiskelijoiden iltarymyäminen lopetetaan Helsingin yliopiston toimesta.

3 kommenttia
Blogihenkilö on aina toivonut olevansa kevätihminen. Tämä toivo oli jo kouluajalla, mutta kun katsoo yhden vanhan opinahjon veppisivua, ymmärtää hyvin miksi kaikki toiveet eivät ole toteutuneet. Kuvassa oikealla istuu nähtävästi täytettynä blogihenkilön entinen matematiikan opettaja, joka oli opiskellut myös teologiaa.

Löytääkseen kevätihmisensä blogihenkilö tuli kuitenkin taas tehneeksi uuden testin ja pettyneeksi ankarasti. Tuloksena olikin seuraavaa:

Season = Autumn
You're Most Like The Season Autumn ...

You're warm, and the most approachable. You have that gentle prescence about you. People can relate to you, and find you easy company. However it's likely you've been hurt in the past and it has left you scarred so things can become rather chilly with you at times. Being the third Season in, you're mature, trustworthy and loyal to your friends but prone to depression and negative thinking.

Mutta itsensä kanssahan sitä on aina elettävä, joten kyllä kai tähänkin testitulokseen jotenkin tottuu. Tosin blogihenkilön valokuvista näyttävät parhaiten onnistuvan sumukuvat ja näin ollen tämän kuvaustaidotkin viittaavat paremmin syksyyn.

Blogintäytettä näytetään keksittävän jos jonkinlaisista lähteistä. Mielenkiintoisen tavan aineistonsa keräämiseen on keksinyt bloginimimerkki Hellas Piela bloginsa polydeukeen opisto täytteeksi. Hän haravoi löytämiään blogeja ja kopioi niistä lauseita, jotka sitten muodostavat hänen mielenkiintoisella tavalla mielettömän bloginsa sisällön. Sanathan ovat yhteisiä, niitä ei voi suojata. Sanat uudessa kontekstissa ilmaisevat tietysti uuden ajatuksen, jonka ihmismieli käsittää eri tavalla, joten Hellas Pielalla ei ole mitään syytä muuttaa tapojaan.

Muuten blogeista tuli mieleen, että Helsingin yliopistolla on aikeena lopettaa opiskelijoiden iltarymyäminen sitomalla heidät blogikirjoittajiksi. Tunnettu totuushan nimittäin on, että elämästä ehtii kirjoittaa ainoastaan sellainen henkilö, joka ei oikeasti elä. Kirjoittamisen lähteenähän on pääasiassa muiden ihmisten tarkkailu ja jonkin verran suoranainen sanojen lainailu kuten Hellas Piela meille opettaa.

Paljon on puhuttu siitä, että Paavo Haavikko on ehtinyt elää, perustella ja johtaa liikeyrityksiä ja samalla kirjoittaa suuren tuotantonsa. Blogihenkilö ei usko tähän teoriaan. Todennäköisempää on, että on itse asiassa kolme Paavo Haavikko (kolmoset), joista yksi elää, toimii akateemikkona, rakentaa lammashaan aitaa ja tietää aikalaishulluudesta, toinen pyörittää liikeyrityksiä ja vasta kolmas kirjoittaa. Mikään muu selitys ei ole todennäköinen eikä edes mahdollinen.

Yliopistolehden epäinhimillisten suunnitelmien vastapainoksi blogihenkilö voi suositella myös kirjailija Timo Montosen kolumnia Opintoluotsin sivuilla. Käsityksen mukaan (voi tietysti olla väärä) Timo vihjaa hienovaraisesti, että yliopistolehtiläiset puhuvat paskaa asiasta, josta eivät juuri mitään tiedä. Ja opetusteknologia-palkinto, joka oli annettu jollekin muulle, olisi oikeastaan kuulunut Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenialle, joka on yksi uranuurtajista tällä alalla (blogihenkilö on tästä samaa mieltä). Jos Arvoisa Lukija jaksaa lukea asiaa koskien myös toisella kotimaisella (englannilla) tässä on pitkä ja kuiva sepustus aiheesta. Hyvää yötä.

Nöyrä jälkipuhe aborttikeskustelulle

7 kommenttia
Kiitos kaikille aborttikeskusteluun osallistuneille. En halua alkaa kommentoida mielipiteitänne enää erikseen, koska kysymys on vaikea ja joka tapauksessa jokaisen ihmisen itse itselleen ratkaistava.

Oma kantani lienee tullut selväksi (tähdennän muuten, että en kannata kuolemantuomiota, vaikka myönnettävä on, että lapsen raiskanneiden ja tappaneiden kohdalla voisin tehdä poikkeuksen). Vaikka kuolemantuomiohan on itse asiassa elinikäistä vapausrangaistusta helpompi vaihtoehto.

Kiteytän kuitenkin tähän loppuun vielä oman kantani:

Minun mielestäni syntymätön sikiö on ihminen (eli vanhempien mielessä, ja jotenkin epämääräisesti, vauva noin kahdenneltatoista sikiöviikolta lähtien, kun ensimmäiset kuvat ovat käsissä).

Abortin, jota käytetään ehkäisyyn, olisi mielestäni oltava lailla erityisesti kielletty.

Abortti, joka on äidille terveydellisistä syistä tarpeellinen, on äidin oman päätöksen varainen ja siihen ei pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa (ei edes isällä, vaikka he usein vaativat aborttia). Tässä mielessä naisella on täysi oikeus omaan kehoonsa, hänhän on näissä tapauksissa itse vaaralle alttiina - ja voi pelastaa oman henkensä tai jälkeläisensä. Ei ole helppo päätös.

Toki ymmärrän ihmisiä, joilla on toisenlainen kanta. Minulle itselleni Kantin kategorisen imperatiivin hengessä tässä asiassa ei ole muunlainen mielipide mahdollinen.

Vielä kerran kiitos asiallisista ja uusia ajatuksia synnyttävistä kommenteistanne.

25.3.2005

Oma napa, eli

10 kommenttia
Blogin pitäjillä näyttää nyt olevan muodissa omaan napaansa tuijottaminen testaamalla sielunsa ”syvyyttä”. Joten blogihenkilökin päätti hypätä rattaille osaksi omaksi ilokseen, mutta osaksi myös siksi, että Arvoisa Lukija tietäisi, kuka tätä tekstiä naputtelee.

Testin tulos on jotenkin yllättävä. Vaikka taulukko muistuttaa omaa sielua, jonne on ajoittain päässyt salaa kurkistamaan, siinä on jotakin sormella osoittamatonta, jota ei sielussaan hyväksy. Eli kuten numeroista näkyy blogihenkilö on pakanuuteen taipuvainen agnostikko, 'jota houkuttelevat myös muut uskonnot juutalaisuutta ja kristinuskoa lukuunottamatta.

agnosticism 79%
Paganism 67%
Islam 58%
atheism 58%
Hinduism 54%
Buddhism 50%
Satanism 46%
Judaism 33%
Christianity 25%

Mutta kuten Sedis vihjaa omaa tulosta ihaillessaan, testin on tehnyt kristinuskon koskettama henkilö (tai henkilöt) ja joillakin muutoksilla kysymysten sanamuotoihin tai kysymyksiin itseensä tulokseksi olisi voinut tulla jotakin aivan erilaista.

Blogihenkilölle suurin yllätys on juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon suhteellinen sijainti taulukossa, ja on vaikea sanoa nyt miksi näin olisi, ellei kysymysten asettelu jotenkin suosi islamia kristinuskon ja varsinkin kantauskonnon, juutalaisuuden kustannuksella.

Islamhan oli alun alkaen juutalaiuuden lahko niin kuin kristinuskokin. Kaikki kolme ovat patriarkkaalisia ja moraalisäännöiltään hyvin paljon toisiaan muistuttavia. Tietysti kaikki kolme on muokattu ensisijaisten kannattajiensa kuviksi.

Elämän oikeus, oikeus elämään

36 kommenttia
Kun blogihenkilö naputtelee tätä aivan liian myöhään kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä, edessä studion pöydällä on pieni pehmeäkantinen kirja vuodelta 1988, jonka etulehdillä on lontoolaisesta Evening Standard-lehdestä kirjaa koskeva lausunto (itse käännetty tähän): ” (Kirjoittaja) tarjoaa henkeäsalpaavan näkymän, ei vain maailmankaikkeuden menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, vaan tieteellisen neron ajatusmaailmaan...”.

Mitä elämä on, on askarruttanut blogihenkilöä suunnattomasti koko pienen ikänsä, ja erityisesti eilen ja tänään kun Kiiltomadolla yritettiin asiaa oikein joukolla selvittää. Keskustelun aiheena (jossakin vähäpätöisessä haarassa vain) oli myös abortin oikeutus.

Blogihenkilö tutisee jo muutenkin, ainakin otettuaan vähän liikaa mielijuomaansa, XO armagnac’ia eli Ranskan Gascogne’ssa polteltavaa eau de vie’ta. Muita kuuluisia cascognelaisia ovat tietysti Cyrano de Bercerac ja d’Artagnan, joten Arvoisa Lukija ymmärtää hyvin, miksi alueen juomat ovat blogihenkilölle niin rakkaita. Lisäksi siitä saa nenäänsä, joka blogihenkilöllä muistuttaa jossakin märin Cyranosta, vienon punertavan hehkun, joka hämärämmässä valaistuksessa menee aivan hyvin kalliista, aurinkoloman rusketuksesta.

Tutinastahan sitä piti...Siis eilen illalla blogihenkilö tutisi ensin vaivoin hillitystä raivosta ja vaipui sitten syvän ajattelun aiheuttamaan liikuntakyvyttömyyteen, tosin puoliso väitti blogihenkilön nukkuneen After the Ice-kirja sylissä ja televisio musiikkikanavalla, jolla oli jossakin vaiheessa kuulemma esiintynyt Kylie uudessa korsetissaan.

Mutta kaikki tämä on pelkkiä pahoja puheita ja panettelua. Todellisuudessa blogihenkilö siis ajatteli, keskusteli jumaliensa, eli omantuntonsa kanssa. Ja kohteena oli elämän tarkoitus, oikeus elää, oikeus ruumiiseensa ja kaikki näihin liittyvät ongelmat. Joten ymmärrätte varmaan mistä tutina johtui. Aivan oikein, äksynaisten vihan pelosta tietysti.

Blogihenkilöllä on aina ollut sellainen vaivalloinen ominaisuus, että hän ei tiedä mitä mieltä hän on, ennen kuin sanoo sen ääneen tai kirjoittaa johonkin. Ajattelu sinänsä tuo pelkkiä kiitäviä ajatuksia, joiden perässä on vaikea hitaalla käsityksellä pysyä ja jotka eivät pysähdy edes sellaiseksi ajaksi, että niitä voisi ruveta nimittämään joksikin. Tämä siis ilman muistiinpanovälineitä.

Joten jossakin vaiheessa yön pimeinä tunteina blogihenkilö oli kirjoittanut Katja Lindellin herättämänä puheenvuoron Kiiltomadolle aiheesta Abortti ja jatkoi sitä vielä kiirastorstaina kirjailija Jani Saxellin yllyttämänä. Että sellaisia hullutuksia sitä tulee armagnacin vaikutuksessa ja jälkitilassa tehdyksi.

Blogihenkilö näyttää olevan sitä mieltä, että kaikki ihmiselämä on korvaamatonta ja että kohdussa elävä sikiö on jo ihminen. Viimeiseen puheenvuoroon tuli Katja Lindelliltä vastine, jossa hän näytti sanovan, että hänen mielestään sikiö ei ole ihminen. Asia on tältä osin selvä, on kaksi kantaa asiassa, joka on elämän perusasioita ja molemmat ilmaistu niin, että niissä ei näytä olevan neuvottelutilaa.

Blogihenkilö toki ymmärtää, että naiselle, joka joutuu miettimään keskeyttääkö raskauden vai ei, tilanne on raakaa todellisuutta, jossa usein hyvin nuori äiti miettii peloissaan voiko riskeerata omaa henkeään vai uhraako lapsensa hengen. Aborttia mukavuussyistä haluava saattaa olla samanlaisen ahdistuksen vallassa, lisäksi hän ehkä tuntee jälkeenpäin syyllisyyttä.

Katja Lindell sanoi, että hän näkisi mielellään joidenkin historiallisten henkilöiden joutuvan abortin kohteeksi, ja otti esimerkiksi Stalinin.

Mielestäni tällainen argumentointi on vailla moraalista perustaa. Jokainen ihminen on hyvä, puhdas ja synnitön syntymähetkellään. Äitinsä vakuutuksen mukaan jopa blogihenkilö oli tällainen ihminen. Stalin päätyi lopulta omiensa murhaamana maailmanhistorian sylkykupiksi. Blogihenkilö päätyi kirjoittamaan tätä blogia kello 3.30 Brysselin aikaa keväisen yön pimeyden kolkutellessa studiohuoneen ovea ja mustarastaan laulellessa pihapuissa harjoittelulaulujaan.

Ihminen on sellainen, joksi hän on elämässään kasvanut vapaata tahtoaan käyttäen ja sattuman oikkuja kiroillen tai kiittäen.

Sama kirja on edelleen blogihenkilön pöydällä ja Katja Lindellin esimerkille blogihenkilö ehdottaa ajateltavaksi vastaväitteeksi kirjan, Brief History of Time, kirjoittajaa Stephen Hawkin’ia, fyysikkoa, joka puhuu mustista aukoista ja ajan historiasta.

Jos hän olisi kohdussa nyt, jolloin harrastamme avant-garde-lääketiedettä, hänet olisi keskeytetty, abortoitu, lopetettu, meidän kaikkien on vaikea käyyttää sanaa murhattu näissä tilanteissa, ennen kuin olisi päässyt syntymään. Ennenkuin olisi ollut ihminen.

Eettiset, moraaliset kysymykset ovat vaikeimpia kaikille ihmisille, saatikka nuorille odottaville äideille, joiden elämän raskaus sotkee täydellisesti.

Ihmiselo on tietysti unta, muuten ei voi ymmärtää, että maailmankaikkeuden kurasta tulee elävä, ajatteleva olento, joka miettii olemassaolonsa tarkoitusta ja pystyy kuvittelmaan ääretömyyden olemusta välineenään vajaan kahden kilon lihasmöykky luukopan sisällä. Jokainen sellainen olio on elämän arvoinen.

22.3.2005

Juomista In medias res,

12 kommenttia
Itseasiassa ajattelussa ei keskemmälle voisi edes mennä. Eli blogi-henkilö on ottanut osaa uskonnosta Kiiltomadon sivustoilla käytävään keskusteluun, joka jatkuu vieläkin, ja nauttinut sydämen tykytyksiin raakaa XO armanjakkia. Tämä blogi jatkaa ajatuksen kulkua ja täytyy heti sanoa, että kahlaan syvemmässä vedessä kuin kummarien varret ylettyvät.

Eli mielentilaa kuvaa hyvin sanat Jack Off, ja Arvoisa Lukija ymmärtää heti, kun kerron, että cocktailina siihen tulee saman verran Jack Daniels-viskiä ja Irish Cream-likööriä. Tämä on hyvä seurustelujuoma, joten sen yksinäiseltä kuulostava nimi saattaa hämätä ennen kuin on saanut cocktail-lasin käteensä.

Kiiltomadolla puhutaan koko maailmankaikkeuden synnyttämisestä. Kilpailijoina yliluonnollinen luominen (eli itse ikiaikainen Jumala) ja vähemmän uskomaton (heh, heh) Big Bang-teoria ja, jos Arvoisa Lukija niin haluaa, voimme heittää täällä joukkoon vielä jatkuvan luomisen teorian. Tämä viimemainittu lienee tietysti todennäköisesti suurehkolla varmuudella oikein ehdotus, mutta on jäänyt vähemmälle huomiolle. Lähin kai siksi, että Big Bang’illä on selvästi paremmat lähtökohdat mediakiinnostavuudessa ja jumalilla paremmat mainosmiehet ja -naiset. Vaikka molemmat kuulostavatkin täysin puhtaalta pupulta.

Eli jatkuvan luomisen teoria on siis blogi-henkilölle totuus, mutta kuiva ja pitkä kuin pitkäperjantai lapsena. Blogi-henkilö on ymmärtänyt, että jatkuvan luomisen teoriasta piti tulla nimeltään ”Slow Satisfying Fuck”, mutta tämä oli jo varattuna ravintola-alalle. Kuten kaikki Arvoisat Lukijat tietysti tietävät, tässä cocktail’issa on saman verran vodkaa, giniä ja tietysti Southern Comfort’ia.

Kiiltomadon keskustelun aloitti nimimerkki Anna Amnell, jonka takana ilmeisesti on samanniminen kirjailija, entiseltä nimeltään Pirkko Pekkarinen, joka on ennenkin tuonut pirteitä uskonnollisia ajatuksia Kiiltomadon muuten varsin sekulaariin ilmapiiriin. Ja, tietysti aivan vahingossa, aiheuttanut kiivasta painimista totuuden ympärillä.

Nyt meneillään oleva Kiiltomadon juttu on siis jonkinlainen Old Lay, ja Arvoisa Lukija on tietysti maistanutkin old lay’tä, jossa on yksi ja neljännes mitta tequilaa, kolmeneljännestä triple sec’iä, ruiskaus lime-mehua ja vähän grenadiinia, kaikki sheikatuna jään seassa. Maku on niin kuin muutkin old lay’t, eli vähän kylmää, pistävää kirpeyttä ja paljon turruttavaa makeutta, mutta makuasioistahan ei sovi kiistellä.

Ihmiskunta on jo aikojen hämärästä saakka tarvinnut jonkinlaisen Deus ex Machina’n selvittämään monimutkaisen luonnon suuria ihmeitä ja sekä jumalat että Big Bang soveltuvat hyvin tähän tarkoitukseen. Selityksistä on puuttunut Angel’s Tit, ja Arvoisa Lukija ehkä näkee heti, että se olisi juuri sopiva maailmankaikkeuden selitys. Siinähän on alla tummaa Creme de Cacao’ta (kuvaamassa alkutilan kaaosta), päällä kermavaahtoa (alkuräjähdys, jos siihen uskoo) ja sen päällä herkullisen näköinen kirsikka, meidän oma, kaunis maailmamme.

Kirjailijat ovat kopioineet Deus ex Machina’n omiin tuotoksiinsa kirjallisuuden välttämättömänä lisänä. He kutsuvat sitä juonen yllättäväksi käänteeksi, jolla yleensä pelastetaan juonen suhteen täysin kuralle mennyt tarina. Kriitikot kutsuvat sitä muilla nimillä, kuten ”nurkkaan itsensä kirjoittaneen kirjailijan epätoivoinen yritys pelastaa kolmen vuoden työ roskakorilta”. Mutta eiväthän ihmiset aina kaikista asioista voi ollakaan samaa mieltä.

Toisethan tykkäävät äideistä, ja Colorado Mother Fucker’ssa onkin ihan hyvät maut, jos ei ole niin tarkka juoman väkevyydestä. Siinähän on puoli mittaa vodkaa, kahluaa, rommia, giniä ja tequilaa, vähän kermaa, jotka sheikataan jään kanssa ja korkeaan lasiin päälle luraus cola-juomaa. Toiset taas tykkäävät tyttäristä, ja Arvoisa Lukija näkeekin heti, että tämä voi olla joko Nymphomaniac (koko mitta rommia, neljännes persikkasnapsia ja neljännes rommia sheikattuna jään kanssa); Red Headed Slut (saman verran jägermeister’ia, persikkasnapsia ja karpalomehua sheikattuna jään kanssa) tai, jos haluaa pitkästyä kuoliaaksi, Warm Blonde (pohjalla Southern Comfort’ia ja päällä kerros amarettoa).

Ja kaiken tämän syvällisen ajattelun päälle maistuukin sitten joko Blow Job (kerros kahluaa, Irish Cream’iä, vodkaa ja vispattua kermaa), Hard Dick (kolme neljännes mittaa vodkaa, puoli mittaa hasselpähkinälikööriä ja päälle vähän soodaa) ja Screaming Orgasm (sheikkattuna saman verran amarettoa, kahluaa, Irsh Cream’iä ja vodkaa).

Että sellaista tuli blogi-henkilölle mieleen Anna Amnellin aloittamasta luomiskeskustelusta Kiiltomadon ystävällisessä ilmapiirissä.

18.3.2005

Kirjan elämässä

8 kommenttia
Kirjailijoiden ajatukset ovat hetkeen leimahtavia, häilyviä olioita, joiden hautausmaana toimii kirjallisuus, joskus on kyseessä jopa joukkohauta. Niin kuin oikeillakin hautausmailla, saattoväen suuruus ei määrää muistoajan pituutta tai haudattavien arvoa.

Kirjan olemassaololla on kaksi olomuotoa: fyysinen, käteen sopiva, kosketeltava, rakas, ja toinen; kirjan konsepti, teksti abstraktina oliona: se missä tarina kulkee ja lukijan ja kirjoittajan ajatukset voivat yhtyä, jos ovat yhtyäkseen. Tämän viimeksi mainitun tekee jokainen lukija itselleen – jokaista lukukertaa varten. Sillä ei enää ole mitään tekemistä kirjailijan kanssa, se on lukijan omaa omaisuutta, jonka hän lunasti itselleen ostamalla kirjan, varastamalla sen tai lainaamalla kirjastosta.

Kirja omalla paikallaan kirjahyllyssä on kirjailijan ajatusten hautapaikka. Sitä hipaistaan joskus, siirrellään aakkosissa oikealle paikalleen ja sen viereen tulee toisia hautoja, toisia haudattuja.

Edes kirjailija itse ei usein tiedä, mitä ajatuksia sinne hautasi. Lauseet tuijottavat vastaan tuntemattomina, ajatukset haudattuina ikuisiksi ajoiksi. Eikä kirjailija usein halua edes tietää (Haavikko), mitä muut siitä ajattelevat. Miksi haluaisikaan, hänellä on omassa päässään lukijamainen kuva kirjastaan, toiveenomainen ehkä, illuusio, jota ei ole syytä särkeä.

Markus Nummi opastaa Soikkelin mukaan isäänsä Lassi Nummia Kirjojen Suomessa: "Kirja on aina väistämättä osa kirjallista maisemaa, se kasvaa muiden kirjojen keskelle, myös lukijan tajunnassa."

Tarina elää lukijoiden päässä, hyvänä tai huonona, siihen ei välttämättä enää fyysistä kirjaa tarvita. Paitsi, jos muistaa tarinan, haluaa rakentaa sen uudestaan, lukea tekstin ja nauttia, ja sitten säilyttää sen uudessa muodossaan, vanha pyyhkiytyy pois. Uudelleen lukeminen on muistokimppu kukkia kirjailijan ajatusten haudalla. Toiset saavat niitä enemmän, toiset vähemmän. Toiset unohtuvat heti ensilukemisen jälkeen, toisia muistetaan uudelleen saman lukijan ja uusien lukijapolvien toimesta.

Sama pätee runoille ja laulujen sanoille. Iltalehdessä Lehtola kirjoittaa rauhanmarsseista ja vähän John Lennon’istakin. Tämä muistutti blogi-henkilön mieleen Imagine-laulun, jonka muistaa omana laulunaan. Sillä muistikuvalla ei ole välttämättä mitään tekemistä Lennon’in ajatusten kanssa, niin kuin ei rauhanpuolustamisella ja jollakin hedonistisella muusikolla, joka ammuttiin joskus kauan sitten. Lennon kuten Che Guevara myös kuolivat kuolemattomiksi. Paul McCartney vanhenee omassa ajassaan ja menettää hohdettaan jokaisen julkisuudessa esitetyn sanan tai kuvan vuoksi, Lennon’in, tai Che’n, lumo ei voi hävitä vanhenemisen vaivoihin.

Tämäkin tuli blogi-henkilön mieleen lukiessa taas kirjailija Anita Konkan blogia (13.2.2005), jossa hän puhuu otsikolla ”Lasilattia” naiskirjailijoista vastauksena käymälän (10.3.2005 12:40 PM) rohkeisiin kommentteihin. Konkka kertoo myös blogissaan 15.12.04 ”Nainen ja nerous”mm. seuraavasti: ”… siteeraan Toni Lahtisen esittelyä ( Hesarissa ...) Marjut Kähkösen tutkimuksesta: Ei kenenkään veli. …: "... Naisella on pääsy kirjalliseen nerouteen joko miehen kaltaisena tai muista naisista poikkeavana yksilönä." … Tarkka ei kelpuuttanut Hämäläistä Suomalaisia nykykirjailijoita –antologiaan edes vuoden 1987 Finlandia-palkinnon myötä…”

Aika ja myös kuuluisuus ovat suhteellisia.

17.3.2005

Huumeista sen verran, että

3 kommenttia
Pitäkää vaan kaikki pintanne, jotka olette yrittäneet tupakanpolton lopettamista. Se on helpompaa nyt vielä, kun ei ole lakeja pakottamassa. Pian vapaassa yhteiskunnassamme ei saa myrkyttää itseään millään muuten kuin nurkan takana kuten silloin joskus ennen, esihistoriassa, koulua käydessä. Sitten tupakkaa rupeavat myymään venäläiset mafiosot niin kuin nyt muita kamoja.

Itse blogi-henkilö lopetti syyskuun 3. ja vieläkin on halut olemassa. Mutta kun tuli päätettyä niin on pysynyt savuttomana. Tunteet on kuin karhulla, jonka persuuksia on tuikittu pienikaliiperisella aseella maaliskuun lumilla, kun se oli siirtymässä talvipesästä keväiseen korjuupesäänsä köllöttelemään. Erona on tietysti, että blogi-henkilö on talven aikana lihonut kuusi kiloa ja karhu laihtunut kuusikymmentä.

Sikäli on ollut elämässä onnea, että tulee viinasta tosi paha krapula. Siitä on tullut pysyttyä niin paljon erossa kuin on sosiaaliselle elämälle ollut mahdollista. Ensimmäisen humalansa ihminen kai muistaa yhtä hyvin kuin ensimmäisen sukupuoliyhteytensä: juomisesta jää positiivinen muistikuva vaikka olisi sammunutkin, ensimmäinen naiminen tosimielessä, tai sokea kähmiminen ja sen seurauksena vahingossa paneminen kai olisi parempi sanoa, on ainakin blogi-henkilöllä paremminkin ujostuttava muistikuva. Myöhemmin molemmat tietysti muodostuivat ylpeilyn aiheiksi mielessä ja juttujen juuriksi. Humaltuminen oli niin kauan mukavaa, kun oli kiellettyä ja kun juonnin ja ankarien kipujen välistä yhteyttä ei ollut selvästi tiedostanut. Sen jälkeen juomisesta tuli vain yksi seurustelun muodoista.

Kymmenkunta vuotta sitten blogi-henkilö ei juonut pariin vuoteen laisinkaan. Juomattomuuttaan joutui niin usein selittämään nolona Brysselin kaljan ja viinien keskellä, että lopulta oli ”pakko” alkaa taas ottaa seurassa, sivistyneen sosiaalisesti, yleensä pitäen huolen, että krapula, ja migreeni, pysyvät loitolla. Viinaa ei edes tarvitse seuralliseksi tullakseen, sitä humaltuu yleensä keskustelusta, joskus vähän huonommastakin. Viina tekee humaltumisen vaikeammaksi, kun jotenkin suomalaiselle sopivalla tavalla tulee aina vaan hiljaisemmaksi.

Vieläkin pännii, että juomattomuudesta joutuu häpeilemään, vaikka poikkeavuushan se on nykyisin sekin. Joutuikohan Johannes Virolainen kärsimään siitä. Tämä nykyinenkin pääministeri on teenjuoja, muuten ei sitten Virolaiseen voi edes verrata, on se sen verran väritön virkamies.

Ihmisen kehohan toimii opettajana tässä huumejutussa. Aivot erittävät aineita, jotka tuovat hyvää mieltä ja valmistelevat myöhemmille tripeille. Kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä on huumaavia aineita (ainakin alkoholia) käytetty, joten ihan uudesta asiasta ei ole kysymys. ”Alemmatkin” eläimet juopottelevat, joten ihminen on ehkä oppinut juomisen salat jo ennen tietoisuuden syntymistä, sehän sopisi hyvin, viinan juontikin opittiin tiedottomana.

Hyvän mielen korviketta saa tietysti mistä hyvänsä, esimerkiksi harrastuksista (golfia lukuun ottamatta, se oli ilmeisesti itsensä Pirun keksintö). Juoksijoilla erityisesti (nuorempana sitä huumetta käytti paljon) tulee palkintona mielihyvää, "runner's high" on tuttu juttu jokaiselle, joka juoksee pitkiä matkoja.

Käymälä viittasi vilkkaaseen sukupuolielämäänsä, se on saman asian eräs puoli. Siihen on mukava mennä huumeita karkuun, tai jos pää ei muuten niitä kestä.

On ihme, että yleensä pysymme erossa huumeista. Kasvatuksella, uskonnolla ja moraalisäännöillä yleensä on tässä tietysti tekemisensä. Moraalin höltyminen (niin kuin esim. sota-aikana) vie yhteisön aina suurempaan huumeiden käyttöön. Sotahan opetti Suomen naisenkin juomaan ja polttamaan, ennen sitä vain pahamaineiset naiset käyttivät nautintoaineita.

Blogi-henkilö luki englantilaisesta lehdestä, että USA on myöntänyt menettäneensä sodan huumeiden käyttöä vastaan. Laillistaminen saattaisi olla ratkaisu, että ainakin levitykseen liittyvä rikollisuus menettäisi kannattavuutensa. Omia lapsiansa ajatellen yleensä lähes jokainen kai kuitenkin kauhistuu tällaista ratkaisua. Mutta onko tilalle ehdottaa mitään järkevää vaihtoehtoa? Ja pitäisikö yksilöllä olla oikeus töhrätä elämänsä, jos niin haluaa?

16.3.2005

Junista, unista ja kuuntelusta

3 kommenttia
Sunnuntaina kuului YLE’n Sat ykkösellä Tapio Rautavaaran toivekonsertti. Haikeus tuli blogi-henkilön rintaan niin kuin aina tällaisia juttuja kuunnellessa. Eipä ollut musiikillisesti merkittävää, mutta muuten sydämeen käyvää. Tällainen musiikki voi sattua liikaa sydämeen, järjelle siitä ei niin suurta haittaa ole. Sellaista Suomen miesväen itketystä.

Tosin tässä konsertissa oli vetäjinä kaksi naista. Toisena levyjen kääntäjänä oli kirjailija Maarit Niiniluoto (ja huonon muistinsa vuoksi blogi-henkilö ei häpeäkseen muista toisen viehättävä-äänisen naishenkilön nimeä).

Sivistyskodin lapsi, M. Niiniluoto, on kirjoittamisen avulla keksinyt itselleen roolin sen ulkopuolelta populaarikulttuurista, mahdollisimman kaukaa kotoa, erityisesti suomalaista miehensielua satuttavassa musiikissa, kirjoitettuaan ensin kirjoja monista suomalaisen populaarimusiikin sydäntenmurskaajista, niin kuin siitä Pekka Puupää-Pakarisesta (Niiniluoto, Maarit 1980: Esa Pakarinen - Hanuri ja hattu (WSOY, Helsinki)). Ja hyvä niin. Toisaalla Niiniluoto on kertonut siitä kuinka tärkeää kirjailijalle on ylläpitää unelmiaan ja hänellä on myös ajatuksia karaokesta.

Niiniluoto on myös kirjoittanut Paavo Rintalasta, ja sanoi, että: ” Paavo Rintalan mielestä kansan sydän on terve mutta intellektuellit ovat tolvanoita.” (Uusi Suomi, 10.3.1991) Tähän blogi-henkilö ei uskalla sanoa muuta, kuin, että Rintalahan on tunnetusti viisas mies.

Nyt eivät edes junien kolinat häirinneet Rautavaaran kuuntelua, kun oli sunnuntai. Blogi-henkilön ja puolison taloon kuuluu Schuman’in rautatieaseman menevien ja tulevien junien kolina, suhina, jarrujen vonkaisut, ja rautapyörien ja kiskojen äänekäs kädenvääntö. Pääosin Brysselin ympäristön paikallisjunia, mutta toiset kulkevat tätä rataa Maastrichtiin, Kölniin, Luxemburgiin ja jopa Geneveen saakka. Raiteilla kulkijat jakavat blogi-henkilön ajan yöuniin ja päiväuniin.

”Päiväunet ovat yleensä luovinta unta”, sanoo Jörn Donner kirjassaan Elämän kuvia (s. 230). Blogi-henkilö sai kirjan lahjaksi pojaltaan marraskuussa, ja on lueskellut sitä siitä lähtien lähes päivittäin. Siinä ei ole kovin paljoa tekstiä ja kuviakin voisi olla enemmän, mutta jotenkin se tuntuu kiehtovalta. Sehän on itse asiassa kuin tällainen blogi, näyttääkin siltä, että blogi-muoto sopii hyvin muistelmien muodoksi.

Fiktion kirjoittaminen on päiväunia. Oikeilla kirjailijoilla on jumalainen, sisäsyntyinen kyky muuttaa päiviensä unet sanoiksi, jotka puhuttelevat ohi yhden ihmisen unelmien. Joskus tulevat toden kaltaiseksi, jopa todellisemmaksi kuin tosi.

Yöunilla on toinen funktio, ne selvittävät aivojen kaaosta. Ilman unia ei olisi järkevää ajattelua, vain jäsentämättömiä muistikuvia. Yöunet eivät ennusta, ne siistivät ajatusten taloa, lakaisevat tarpeettoman roskan ajatusmaton reunan alle, tavoittamattomiin. Siellä se kuitenkin on ja hyppää varoittamatta silmille juuri, kun on saamaisillaan järkevän ajatuksen.

Anita Konkalta on blogi-henkilö oppinut unista enemmän kuin koko aikaisemmassa elämässä yhteensä. Muidenkin sietäisi niitä juttuja lukea. Esimerkiksi 17.2.2002, blogi-henkilön syntymäpäivän kunniaksi, vaikka kirjoittaja ei ehkä tiennytkään siitä, hän kirjoitti otsikolla Unista erityisesti Karen Blixen’in uniajatuksia: ” …Lennän unissani miten korkealla tahansa, sukellan pohjattomiin, kirkkaisiin vesiin. Uni on painottomuuden maailma… " (Blixen: Varjoja ruohikolla s. 95)

Ja lopuksi. Arvoisa Lukija ei ehkä tiedä tätä, tai ehkä tietääkin, mutta hän on blogi-maailmassa yhtä arvokas kuin omaisuus todellisessa maailmassa. Blogien lukijoiden jakauma blogien välillä noudattaa nähtävästi samoja lainalaisuuksia kuin varallisuuden jakautuminen. Niin että kaikkien bloggareiden puolesta, toivon Lukijalle vilkkaita blogipäiviä ja onnistuneita hittejä.

11.3.2005

Ajatuksista, vapaudesta ja kyberjulkisuudesta tulee mieleen, että

2 kommenttia
Jokaisen omissa ajatuksissa, oman pään sisällä, on ajatuksen vapaus. Sitä rajoittaa vain ajattelija itse. Jotkut ajatukset tuovat mieleen ahdistusta, huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä, pettymyksiä ja torjutaan – liian arkoina – joskus jopa ennen kuin mitään selkeää ajatusta edes ehtii muodostua.

Useimmilla (kaikilla) meistä on koko elämän pituinen ajatusten manipulointi painolastina, aivopesu, joka on suurimmillaan silloin kun sen vaikutuskin on suurin, kasvuiässä: lapsena ja nuorena. Vanhempien synnit, syyllisyydet, pikkumaisuudet, idiotismit ja joskus jotkut hyvätkin ominaisuudet todella siirtyvät rangaistuksina kolmanteen ja neljänteen polveen – geenien ja kasvatuksen lahjana. Sisäinen sensurointi heijastaa omaa elämää ja sitä on vaikea ehkä mahdoton vastustaa tai eliminoida. Ihminen, minä, on sitä mitä on imenyt ajatuksiinsa.

Meillä suomalaisilla on yli-ihmisen kuvitelmat oman kansamme lukutottumuksista. Luulemme, että suurin osa suomalaisista ei tee muuta kuin sivistää itseään nenä kiinni kirjoissa tai kulttuurilehdissä iloisesti Hymy’illen. Todellisuudessa suomalainen viettää keskimäärin 23 minuuttia päivässä kirjallisuuden parissa. Jalkapallohuumasta ja muusta sijaisseksistä hullaantuneet miehet ovat vielä naisiakin laiskempia lukijoita.

Vapaus sanoa jotakin merkityksetöntä on merkityksetön, jos ei tiedä mitä sanoisi. Ja tästä päästään julkaisuvapauteen.

Sanomisen vapaus kyberavaruudessa on uusvapautta, joka oli vain harvoilla vielä muutama vuosi sitten. Nyt se on ”kaikkien” tavoitettavissa. Ja se on täydellisempää kuin painetussa sanassa. Itse asiassa näin täydellistä ilmaisuvapautta ei ole ollut sitten kirjoitustaidon keksimisen, ja se on tullut meille vahingossa, koska asioita kieltävät tahot eivät älynneet kyberavaruuden mahdollisuuksia ennen kuin se oli liian myöhäistä. Ja niinpä tätä sanaa, jonka nyt kirjoitan ei kukaan muu katso ennen kuin päätän sen julkaista, tai sensuroi sitä tai ajattele sopimattomaksi.

Minä sensuroin sitä itse. Kirjoitusta vapauttava ajatus on se, että, jos päätän sen julkaista, voin tehdä sen ilman kenenkään lupaa tai hyväksymistä. Uudessa kybertilassa, virtuaalisessa Hyde Park Corner’ssa, löytyy aina tilanantaja, joka julkaisee sanani ilman kyselyjä, jos osaan löytää oven, jonka kautta ajatukseni sinne oksennan.

Google ja muut etsintäkoneet auttavat löytämään muiden lähettämiä ajatuksia. Etsintä osoittaa, mikä ihmisen ajatuksia eniten askarruttaa: useimmiten seksi ja uskonto.

Internet tarjoaa kaikille kylähulluille (blogi-henkilön otsalle kihoaa hikeä) tilaisuuden selittää ajatuksiaan Jumalan olemuksesta, pelastuksen autuudesta, syntisten kauheista rangaistuksista, seksin ihanuudesta tai hävyttömyydestä. Tietokone on väsymätön kuuntelija, joka ei väitä vastaan, rupea vääntelehtimään häpeän empatiasta tai näytä keskisormea ja lähde lätkimään. Yhteiskunnan koukkusorminen käsi ei helposti tavoita virtuaalista sovinnaisuuden rikkojaa.

Jokainen virtuaalihenkilö on oman itsensä luoja: ruumiiton, jos elää vain hetken, tai virtuaalisen ruumiillistunut, jos päättää elää pitempään. Kaikki, jopa omaa nimeään käyttävät, elävät kyberavaruudessa tekaistulla identitetillä ja itserakennetulla olemuksella.

”Oikeaan elämään” verrattuna erona on se, että ”ruumiinsa” voi itse valita (katso myös käymälään, otsikkoon: internetkö), mutta se tapahtuu oman henkisen kyvyn rajoissa. Eli kyber-olemassaoloakin ohjailee maanpölystä rakennettu ruumiimme ja siihen henkäisty heikko elämän liekki.

Toimittajista, vanhoista sanomalehdistä ja vähän myös naisista,

2 kommenttia
Arvoisa Lukija varmaan yhtyy siihen, että toimittajat ovat luotettavaa ja säntillistä porukkaa (niin kuin naisetkin). Sen vuoksi lehtitietoon on uskottu Suomen maassa niin kauan, kun lehtiä on ilmestynyt. Blogi-henkilökin on kaamoksen masennuksen käsissä selaillut tähdellisemmän tekemisen sijasta vanhoja sanomalehtiä.

Näin internet-aikaan, kun meillä jokaisella on välitön yhteys maailmankaikkeuden tietoon, on hyvä muistella, mistä kaikki suomenkielellä alkoi. Ja paras tietolähde on tietenkin Mynämäen rovastin Anders Lizeliuksen ”Suomenkieliset Tieto-Sanomat” (julkaisi vain vuoden verran 1775 ja -76 noin 24,600 hanhensulalla kirjoitettua sanaa, jotka painoi Frenckellin kirjapaino Turussa) ja erittäinkin sen ensimmäinen numero ” Syys-Kuusa, Wuonna 1775”. Aluksi kehotetaan lukijoita näin:
”Asuwaiset Ahuisimmat, Suomen Suuresa Salosa ! Mieltykähät Mieluisesti Oppimahan Omillanne Suomen Selwillä Sanoilla,…”
ja sitten kerrotaan, että:
” Paljo ja monenkaltaisia tietoja koetuxia, ojennuxia … Huonen-Hallituxen menoisa on … muilla Kielillä julistettu ; … Suomen Kielellä ei ole paljo muuta annettu tietä, kuin … mitä Ajantiedoisa eli Almanakoisa … kirjoitetan ; …”

Ilahtuneena blogi-henkilö huomioi, että jo ensimmäisessä numerossa kansallistuntoiseti puhutaan Suomen Maasta ja se oli aikaa, jolloin olimme vielä Ruotsin siirtomaana, Suurruhtinaskunta oli vasta tsaarien unelmissa ja runsaan kolmen vuosikymmenen päässä edessäpäin.

Turkulaisen Aurora-seuran ruotsinkielinen lehti nimeltä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo oli alkanut ilmestyä vuonna 1771, joten kaukana perässä eivät suomenkieliset lehtimiehet ajan sohjossa kahlailleet.

Lehdessä julkaistiin myös tämä tyhjentävä artikkeli, joka oli tilaajiensa (”maxawat kaikki yhteen, eli koko kokous Neljä Talaria ja 16 äyriä Kupari-rahaa ; joka raha tulee edelläkäsin wuoden alusa maxettawaxi”) luettavissa ”Maalis-Kuusa Wuonna 1776” otsikolla ”Uusia sanomita”:

”Saxan-Maalta kirjoiteten wahwalla wakuutuxella, niinkuin ennustain, että Europasa luullan tänä Kewänä tapahtuwan suuria ja toiwomattomia asioita.”

Vaikka asiasta ei tämän kummemmin puhuttu, ennustuksen on täytynyt pitää täsmälleen paikkansa ja saattaisi pitää jopa tänäkin vuonna.

Sen sijaan ”Huhti-Kuusa Wuonna 1776” oli kerrottavana näitä ”Uusia sanomita”:

”Saxan-maalta kirjoitetan, että Lislantisa ja sen rajalla, seisoo 50. tuhatta Wenäläistä.”
”Ruomista jutellan, että Paawi on kiwulloinen, ja että hänen jalkansa owat ajettumallansa.”
”Asetuxen kautta on kieltty Ulkomaan wiinan tuottaminen Ruotzin Waltakuntaan, wuotta sen jälkeen kuin Asetus julistetan.”

Asummeko vielä vuotta 1776? Näyttää, että toimittajat eivät ole vain luotettavia, tarkkoja ja täsmällisiä vaan myös erittäin kaukokatseisia. Ja näin blogi-henkilökin pysyy ajan tasalla lehtiä selaillessa.

Kevät ei Suomessa alakaan kynttilänpäivästä vaikka vanhakansa niin sanookin, vaan Ahvenanmaalta kuten maaliskuun Suomen Luonto-lehti vakuuttaa ja aloituspäivä on 25.3, pöllöille tämä kevät on kuulemma myös erityisen suosiollinen. Lehdessä on erinomainen juttu myös susista. Ja tämä puhe pöllöistä ja susista viekin luontevasti sukupuolten väliseen taistoon, ja erityisesti naisen asemaan.

Ja siitä tuli mieleen toukokuussa 1776 kirjoitettu artikkeli Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa, jonka mukaan :
”Monna, on yxi kunnia-nimi, jolla suuresa kunnia-arwosa pidetyt nainet waimot ja äitit muinaisina aikoina kutzuttin, ja on wielä nytkin muutamisa paikoisa Suomesa tawallinen.”

Kirjailija Kirsti Ellilä, jota hyvinkin voi kutsua monnaksi, kirjoittaa blogissaa Kirjailijan häiriöklinikka (jo 6.3.2005, herään aina liian hitaasti!), että naisten pitäisi lopettaa kimittäminen. Tähän ei voi kuin yhtyä täysin rinnoin, naisilla ei ole mitään syytä kimittää. Naiset usein sanovat niin kuin Kirstikin, että naisen pitää olla joko Nainen, niin kuin Marilyn Monroe tai niin kuin mies.

Hänen esimerkkinsä tästä on Jean d’Arc, jonka patsasta voi ihailla Orleans’in keskustorilla. Blogi-henkilön silmään patsas näyttää vähän siltä, kuin se olisi tehty jotakin Hollywoodin elokuvaa varten. Haluaisin tarkastella tätä kuitenkin esimerkeillä, jotka ovat lähempänä kotia tai omaa aikaamme.

Tulee mieleen Pohjan akka, joka ei kimittänyt, eikä ollut mies. Blogi-henkilöllä on erityisesti mielessä Gallen-Kallelan maalaus hänestä Sammon ryöstössä, kotkan kynsin, riippurinnat, ihon poimut, siivet levällään, selässä miesjoukko keihäineen ja pakenevat Kalevan pojat veneessään, sankari Väinämöinen uhittelemassa miekkansa kanssa. Merkittävää on se, että Pohjan akka kuvataan sotajoukkonsa kantajana, suojelijana eikä miekan heiluttajana niin kuin Jean d’Arc.

Suomalaisen naisen kuva: miehensä, entisen mammutinmetsästäjän suojelija, mies selkänsä takana valmiina astumaan esiin ja ottamaan kunnian. – koko perheen puolesta. Nykyajasta löytyy monna niin kuin menneisyydestäkin.

Katso viereesi, Mies!

7.3.2005

Einsteinista ja taiteilijoista

6 kommenttia
Einsteinin maailmankaikkeuden synnystä on 100 vuotta niin kuin hesarin kuukausiliite sanoo laajassa ja hyvin kirjoitetussa artikkelissa. Jutussa spekuloitiin sillä, että hänen tekemiään keksintöjä ei olisi ehkä tehty, jos Eistein olisi elänyt tavallista perhe-elämää eikä olisi alkanut ajatella ajan olemusta.

Tuo on tietysti puhdasta potaskaa, keksinnön olisi viimeistään tehnyt Nils Bohr tai ehkä Richard Feynman tai joku muu myöhemmistä tiedeneroista. Tieteellisillä ”keksinnöillä” on se ongelma, että ne eivät ole keksintöjä. Ne ovat loogisen kehityksen tulos, niin kuin jokainen ihmisyksilö. Ellei takana olisi täsmälleen tietty joukko esi-isiä ja –äitejä, ja heillä täydellistä ajoitusta, ei Arvoisaa Lukijaa ja blogi-henkilöä olisi olemassa. Sama pätee tieteellisiin keksintöihin, kaikkiin tieteellisiin ”keksintöihin”, ne rakentuvat aikaisempien keksintöjen pohjalle. Eli Newton’in sanoja muokaten, tiedemiehet todella seisovat toistensa olkapäillä.

Taiteilija sen sijaan tuottaa uniikkia taidetta. Kirjailijan teksti voi syntyä vain yhden kirjailijan tuottamana, kukaan muu ei kirjoittaisi samoista aineksista samaa tekstiä. Sama pätee musiikkiin, maalaustaiteeseen ja kaikkiin muihinkin luovan ajatuksen tuotteisiin.

Aihetasolla taiteilijat ehkä seisovat jättiläisten harteilla, tuotteensa ”sisällä” he aina seisovat yksin. Tai Saila Susiluodon sanoin: ”… elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista…” Käännettynä lause kuvaakin sitten tiedettä.

3.3.2005

Puunhalaajat: Maapallo tukehtuu paskaan! siis

2 kommenttia
Maapallo ei ehkä pelastukaan käyttämällä vesivoimaa, vaikka puunhalaajat, kuten blogi-henkilökin, ovat niin kaikille vakuutelleet. Arvoisalle Lukijalle tämä ehkä tulee yllätyksenä, ainakin oli yllätys blogi-henkilölle, kun sen New Scientist lehden 26.2.2005 julkaistusta numerosta luki. Humanistina ei tietysti kehtaisi tunnustaa lukevansa tällaista edistyksen äänitorvea, mutta ajan hermolla on blogi-henkilönkin tietysti pysyttävä.

Tiedosta on kiinnostunut myös International Panel on Climate Change, joka on perustettu selostamaan maapallon tuhoutumista huolestuneen näköisenä.

Lehden mukaan veden patoamiseen perustuva vesivoiman hyväksikäyttö ei ole lainkaan ”puhdas” energian muoto. Itse asiassa kasvihuonekaasuja syntyy moninkertainen määrä verrattuna saman energiamäärän tuottamiseen polttamalla fossiilisia polttoaineita. Esimerkkinä lehdessä on brasilialaisen Para’ssa sijaitsevan Curua-Una –padon päästöt, jotka ovat 3.5 kertaisia vastaaviin fossiilipäästöihin nähden.

Ja tämä ilmeisesti johtuu osaksi siitä, että patojärvien alle jäänyt, mätänevä biojäte sisältää hiiltä, joka vapautuu mätänemisprosessissa ja joutuu kaasuina ilmakehään.

Eikä tässä kaikki (pieni propaganda ei ole koskaan pahasta). Ensimmäinen mätänemispaukku on tietysti suurin mutta sama jatkuu vedenpinnan laskun ja nousun vaikutuksesta jolloin uutta kasvillisuutta jää veden alle. Veden pohjassa pitkään makaava biojäte synnyttää happipulan vuoksi metaanikaasua, joka pakenee ilmakehään, kun vesi kulkee sulkuporttien läpi. Ja metaanikaasu on 21 kertaa pahempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Blogi-henkilö ei osaa sanoa tämän merkitystä. Kuitenkin, kasvillisuushan poistaa hiilidioksidia ilmakehästä ja näillä padoilla siitä siis tehdään metaania, joka on paljon hiilidioksidia pahempi kasvihuonekaasu. Eli padot ovat kasvihuoneautomaatteja. Ja tietysti tämä olisi otettava huomioon Kioton sopimuksen päästölaskelmissa jolloin kolmannen maailman maat, jotka ovat investoineet länsimaiden puunhalaaja-radikaalien suosittamaan vesivoimaan, osoittautuvatkin nettosaastuttajiksi.

Yllä oleva on blogi-henkilön omaa, tunteikkaan puunhalaaja-asteen tietämättömyydellä kirjoitettua tekstiä New Scientist’in tekstin perusteella. Kuka tahansa kettutyttö kirjoittaisi asiasta suuremmalla asiantuntemuksella. Vastuu sen ymmärtämisestä jää lukijalle, blogi- henkilöhän on puoliksi savolaista syntyperää (huom. susirajan alapuoliset, ”savolaiset” on eräs suomalainen vähemmistökansallisuus.

2.3.2005

Blogi-kirjoittamisesta tuli mieleen, että

3 kommenttia
Onko Arvoisa Lukija huomannut, että blogikirjoittajilla näyttää yleisesti olevan eksistentialistinen kausi menossa. Mm. Käymälä vertaa tuotostaan painettuihin kirjan sivuihin ja sanoo, että vuoden mittainen työrupeama blogin kanssa on jo tuottanut 1000-sivuisen opuksen.

Blogi-asiasta yksi merkittävä, paljon luettu ja sanomattoman kuuluisa kirjallisuuden jättiläinen, jonka aika on rahaa, on sanonut, että tavisten blogi-kirjoittaminen on latteutta. Nöyränä on asia tietysti hyväksyttävä kuuluisuuden sanojen mukaan, eihän sitä muuta osaa kirjoittaa kuin sitä, mitä osaa. Tämä tietysti nostaa pirullistetun kysymyksen omaankin mieleen: Miksi joku hanhensulka-niminen blogi-henkilö kirjoittaa blogia (siis tämän blogin kertoja, ”minä”)?

Blogin kirjoittaminen, niin kuin muukin toiminta virtuaalisessa todellisuudessa, laajentaa minän kosketuspintaa suunnattomasti, tekee uuden virtuaalisen ihon rajapinnaksi minän ja muun välille, niin kuin televisio aikanaan. Kanssakäymisen ja muun vaikuttamisen mahdollisuudet moninkertaistuvat. Maailma suurenee omasta työhuoneesta inhimillisesti katsottuna jättimäiseksi.

Kun blogiansa näpsyttelee, tulee tunne kuin olisi muuttunut bloginsa ”kaikkitietäväksi” kertojaksi. Kaikkitietäväyden tunne johtuu ehkä siitä, että vain ”minä” tiedän, mitä aion seuraavaksi kirjoittaa. Kysymys tietysti on, kuka tämä minä sitten on. Olen tutkinut tätä eräässä novellissani kirjailijan kannalta.

Samaa siis tuntee kirjoittaessaan fiktiota muutenkin:
luodessaan uuden maailman, synnyttäessään henkilöitä, tappaessaan näitä valikoiden ja julmasti tai nopeasti kirjoittajan mielentilan mukaan, tuhotessaan näiden mielen tai tuhotessaan suuria omaisuuksia, jopa kokonaisia maailmoja. Kirjoittaessa tuntee olevansa kaikkivoiva, jumalako siinä universumissaan. Ehkä vielä suurempi, sitähän luo jopa jumalia.

Ei tietysti tänne blogille. Täällä kertojaksi osoittautuu lopulta vain se sama tyhmyri, jolla on ehkä finnejä ikävissä paikoissa tai nivelrikko. Ja joka ei osaa ohjelmoida videonauhurin ajastinta, että voisi rauhassa kirjoittaa. Seppälä on siis oikeassa? Ja vaikka sitä onkin olohuoneanarkisti, sitä kuitenkin pitää huolen sovinnaisuuden säännöistä. Vai?

Viimeinen sysäys tämän blogin aloittamiseen tuli Rihmaston jostakin keskustelusta, jossa ”vakituiset” jahkailivat josko pitäisi perustaa blogi. Huomaan, että monella rihmastolaisella (kirjailijalla, Saaralla, Marjalla ja Ruulla ainakin, ehkä muillakin) on myös nykyään bloginsa, mikä on hieno homma, koska ne näyttävät olevan todella korkeatasoisia.

Muuten Rihmasto itse on mielenkiintoinen kokonaisuus myös. Sehän alkoi maakunnalliselta pohjalta, Hämeen, Satakunnan ja Keski-Suomen harrastajakirjoittajien virtuaaliseksi kokoontumispaikaksi. Mottona olisi voinut olla: et ole yksin. Mutta Rihmastosta on tullut paljon suurempi juttu.

Sille oli selvästikin tilaus ajassa. Se on nyt valtakunnallinen kokoontumispaikka, yhteisö, jolle on muodostunut jopa jonkinlainen yhteisösielu, joka on varsin miellyttävä kirjoittamista harrastavalle ja ehkä myös ammattilaiselle jossakin määrin.

Omien päätöstensä oikeuttaminen on tietysti inhimillisen ajattelun korkeimpia tavoitteita, niin kai blogin pitämisessäkin. Eksistentialistinen kierros päättyy päättäessäni kirjoittaa tämän pisteen .

1.3.2005

Kalevala pitäisi tietysti muistaa,

3 kommenttia
Kokonaan kuitenkin ylenkatsoin Kalevalan päivän, anteeksiantamatonta. Illalla muistin lueskella vanhaa (sic) kouluaikaista (en siis käynyt Hällin kanssa koulua) Kalevalaani, joka on täynnä sulanjälkiäni: piirroksia (tosi huonoja) ja runoja (jotkut ihan hyviä). Liuhalan Tommilla näytti olleen naishuolia, joista olin oikein kalevalamittaisen pilkkarunon väsäillyt. Kaikilla koululaisilla tietysti huolia on, hormonit jylläävät niin, että naama kukkii kuin madonsyömällä Hangon keksillä. Sukupuolten välisessä sodassa se on tietysti valitettavaa!

Siitä sattuikin silmään jonkun Minna Hapulin kirjoittelemia ajatuksia miehistä. Vaikuttaa kuin olisi tytöllä toiveet ja todellisuus sotkussa. Tai tämä juttuhan onkin jo pari vuotta vanha, joten voi olla ajatukset jo muuttuneet. Ja toivottavasti järkytys ei ollut liian suuri. Silti oli kaunis saitti, ja kirjoittaja ollut jo 144 kertaa selibaatissa. Huom. en ole ivallinen vaan kateellinen nuoruudelle.

Muuten tästä linkistä näkee, että kalevalamittainen runous ei käänny englannin kielelle. Suomenkieli on kovin erilainen rakenteeltaan sekä germaanisiin että slaavilaisiin kieliin verrattuna. Indoeurooppalaiset kielethän ovat uusia tulokkaita Euroopassa, esimerkiksi ranskankielestä voidaan puhua erillisenä kielenä vasta Kaarle Suuresta alkaen, eli noin vuodesta 700. Jaaha ja keisari Kaarle Suuri niin kuin Kaarle V:skin näyttävät olleen kotoisin nykyisen Belgian alueelta, mitä tästä sitten voikaan päätellä?

Olisi mielenkiintoista tietää kääntyisikö kalevalamittainen runo kunnolla baskille tai tšetšeenille, muita vanhoja (indoeurooppalaisia edeltäneitä) kieliähän ei suomalaisten kielten lisäksi Euroopassa olekaan. Tšetšeenit väittävät olevansa Raamatun Nooa’n kansaa, jota taas ei indoeurooppalaisista venäläisistä voida sanoa, hehän ovat kielensä vaihtaneita finnejä. Ja siitä tuli mieleen, että…

Emeritusprofessori Kalevi Wiik sai indoeurooppalaisten kielentukijoiden vihat päälleen muutaman vuoden takaisista arvioistaan suomalaiskielten vaikutuksesta indoeurooppalaisiin tulokaskieliin ja suomalaisten alkuperästä yleensäkin (kts. myös Wiik: Eurooppalaisten juuret, Atena, 2002).

Kun luki esimerkiksi Raimo Anttilan ja Petri Kallion puheenvuoroja Kaltiosta ja Asko Parpolan Tieteessä tapahtuu - lehdessä (ja muidenkin), täytyi ihmetellä, että miksi niin hyökkäävää ja törkeää kielenkäyttöä. Osuikohan Wiik lähemmäksi heidän oikeita ajatuksiaan kuin osaa ulkopuolelta edes arvata.

Monet näistä indoeuroopikoistahan saa tietysti palkkansa englannin , saksan ja hollanninkielisiltä yliopistoilta. Vanha totuus on, että laulut on maksajan mukaisia. Ja tiedemaailmassa tietysti vanhastaan erilailla ajattelevia vedellään surutta puukolla selkään. Kyse on useimmiten tutkimusryhmien rahan saannista, keskinäisestä kilpailusta, tutkijapolvien välisestä sodasta.

Saamenkieltä tutkivien Aikion veljesten, Ante ja Aslak, suhtautuminen Wiikiin (ja Julkuun) oli vielä yllättävämpää. Olisiko kyse kateudesta ja tarpeesta saada mainosta, joka poikii sitten törkeitä, täysin asiattomia kommentteja. Tosin Wiik todistelee, että suomalaiset eivät olekaan ryöstäneet maita saamelaisilta, Suomenniemen alkuperäiskansalta, kun ovatkin itse sitä alkuperäiskansaa. Eli poliittinen korrektius saa tältä osin verisen nenän.

Joka tapauksessa Kaltiossa ollut keskustelu oli mielenkiintoinen, Arvoisa Lukija voisi lukea, jos ei jo ole lukenutkin.