7.3.2005

Einsteinista ja taiteilijoista

Einsteinin maailmankaikkeuden synnystä on 100 vuotta niin kuin hesarin kuukausiliite sanoo laajassa ja hyvin kirjoitetussa artikkelissa. Jutussa spekuloitiin sillä, että hänen tekemiään keksintöjä ei olisi ehkä tehty, jos Eistein olisi elänyt tavallista perhe-elämää eikä olisi alkanut ajatella ajan olemusta.

Tuo on tietysti puhdasta potaskaa, keksinnön olisi viimeistään tehnyt Nils Bohr tai ehkä Richard Feynman tai joku muu myöhemmistä tiedeneroista. Tieteellisillä ”keksinnöillä” on se ongelma, että ne eivät ole keksintöjä. Ne ovat loogisen kehityksen tulos, niin kuin jokainen ihmisyksilö. Ellei takana olisi täsmälleen tietty joukko esi-isiä ja –äitejä, ja heillä täydellistä ajoitusta, ei Arvoisaa Lukijaa ja blogi-henkilöä olisi olemassa. Sama pätee tieteellisiin keksintöihin, kaikkiin tieteellisiin ”keksintöihin”, ne rakentuvat aikaisempien keksintöjen pohjalle. Eli Newton’in sanoja muokaten, tiedemiehet todella seisovat toistensa olkapäillä.

Taiteilija sen sijaan tuottaa uniikkia taidetta. Kirjailijan teksti voi syntyä vain yhden kirjailijan tuottamana, kukaan muu ei kirjoittaisi samoista aineksista samaa tekstiä. Sama pätee musiikkiin, maalaustaiteeseen ja kaikkiin muihinkin luovan ajatuksen tuotteisiin.

Aihetasolla taiteilijat ehkä seisovat jättiläisten harteilla, tuotteensa ”sisällä” he aina seisovat yksin. Tai Saila Susiluodon sanoin: ”… elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista…” Käännettynä lause kuvaakin sitten tiedettä.

6 kommenttia:

Sven Laakso kirjoitti...

Luultavasti aikalaisista Henry Poincare oli lähimpänä Einsteiniä ja oli oikeastaa jo ennen häntä valmiudessa muotoilla kaikki tarvittava... niin vaan ei käynyt mielenkiinnon suuntautuessa muualle.
Tällaiset suuret edistysaskeleet vaativat kyllä melkoista maailmankuvaa ja poikkeavaa mielikuvituksen kykyä yhdistellä toisilleen vieraita asioita. Tässä yhdistelyasiassa tiedemies muistuttaa keksijää ja samalla runoilijaa. Heidän kaikkien työtehtäviin kuuluu kaukaisten vastaavuuksien näkeminen, hahmojen samastaminen.
Parhaan runouden hohto ei siis niinkään ole mahdollisimman täydellisessä ilmaisussa, kuin siinä, että keskinkertaisesta runoudesta poiketen, se tuo jatkuvasti yhteen kaukaisia ja epätriviaaleja asioita, jättäen lukijan tehtäväksi tuomaroida uskottavuus. Uskottavin runous näyttää siis olevan vaikeimmin uskottavaa.

Anonyymi kirjoitti...

"Kirjailijan teksti voi syntyä vain yhden kirjailijan tuottamana, kukaan muu ei kirjoittaisi samoista aineksista samaa tekstiä."

Ihan triviaalina sivuhuomautuksena, että kirjailijan teksti voi syntyä myös kahden kirjailijan tuottamana. Eli näitähän kirjailijapareja on, jotka kirjoittavat yhdessä. Mikä on minusta aika hauska ja hämmästyttävä juttu.

Kirsti Ellilä

hanhensulka kirjoitti...

Sven: kommenttisi runoilijan ja luovan tiedemiehen prosessien samanlaisuudesta on hyvä, minun olisi pitänyt se itse tajuta kirjoittaessani. Myös uskottavuusyhtälösi on luova.

Kirsti: uudelleen lukiessani mieleeni pujahti myös tiimityö. Tässä sanojen valinta ei ollut paras mahdollinen ja jätti tuon avoimen portin. Olisi tämäkin pitänyt huomata jo kirjoittaessa. Vähän tuossa lauseessa oli myös ulkomaista tartuntaa, eli kielestä pitää pitää paremmin kiinni, ettei lerputa pimeitä.

Olen muuten ottanut osaa yhteen yritykseen kirjoittaa tekstiä ilman mitään yhteissuunnitelmaa isohkossa ryhmässä (8). Alkoi aika metkasti, mutta sitten kehitys pysähtyi ja aika loppui kesken. Ehkä tiimityö sopii paremmin dialogille, käänteille ja kuville rakentavaan tekstiin (esim. televisio), syvälle (ehkä) pääsee paremmin yksin. En tosin ole varma.

Anonyymi kirjoitti...

No mistäs kaikkitietävät sivustakommentoijat voisivat sitten enää huomautella jos ottaisit kaiken huomioon jo kirjoittaessasi.

Nuortenkirjoja kirjoittaa aika montakin kirjoittajaparia ja aika usein ratkaisu on niin, että yksi kirjoittaa omaa juttuaan ja toinen omaansa ja niistä sitten muodostuu romaanin kokonaisuus. Tosin Anne Leinonen kirjoittaa kaverinsa kanssa sillä tavalla yhdessä, että heille on muodostunut yhteinen kertojanääni joka poikkeaa kummankin henkilökohtaisesta äänestä, mikä on minusta kiinnostavaa. Kuvittelisin että heidän työskentelytavallaan voisi päästä myös syvälle. Minäkään en tosin ole varma. Mutta voisin kuvitella, ettei ole mitään periaatteellista syytä siihen miksi ei kaksin voisi kirjoittaa jotenkin syvemmin kuin yksin, oikeastaan päinvastoin voisin ajatella. Ainoa todellinen este on yhteistyön vaikeus.

Kirsti

hanhensulka kirjoitti...

Kirsti,

Lasten ja nuorten kirjoihin ehkä tiimityö sopiikin hyvin, nehän ovat usein juonen käänteiden ajamia tekstejä (elokuvamaisia) mielenkiinnon vuoksi. Se mitä tarkoitin syvyydellä oli, että syvyys perustunee yhtenäiseen maailmankuvaan ja sen täydellinen jakaminen on vaikeaa. Näinollen ei kirjoitustyötä voi oikein kunnolla tehdä päällekkäin, koska "filosofinen" ajatus katkeaa.

Voihan tätä tietysti kiertää esimerkiksi kirjoittamalla eri aikatasoilla, eri kertojina jne. Joten ilmeisesti olet kuitenkin oikeassa, järjestelykysymys siis. Itse olen sen verran narsistinen, että tiimityö ei oikein hyvin luista.

hanhensulka kirjoitti...

Kirsti,

Lasten ja nuorten kirjoihin ehkä tiimityö sopiikin hyvin, nehän ovat usein juonen käänteiden ajamia tekstejä (elokuvamaisia) mielenkiinnon vuoksi. Se mitä tarkoitin syvyydellä oli, että syvyys perustunee yhtenäiseen maailmankuvaan ja sen täydellinen jakaminen on vaikeaa. Näinollen ei kirjoitustyötä voi oikein kunnolla tehdä päällekkäin, koska "filosofinen" ajatus katkeaa.

Voihan tätä tietysti kiertää esimerkiksi kirjoittamalla eri aikatasoilla, eri kertojina jne. Joten ilmeisesti olet kuitenkin oikeassa, järjestelykysymys siis. Itse olen sen verran narsistinen, että tiimityö ei oikein hyvin luista.