18.3.2005

Kirjan elämässä

Kirjailijoiden ajatukset ovat hetkeen leimahtavia, häilyviä olioita, joiden hautausmaana toimii kirjallisuus, joskus on kyseessä jopa joukkohauta. Niin kuin oikeillakin hautausmailla, saattoväen suuruus ei määrää muistoajan pituutta tai haudattavien arvoa.

Kirjan olemassaololla on kaksi olomuotoa: fyysinen, käteen sopiva, kosketeltava, rakas, ja toinen; kirjan konsepti, teksti abstraktina oliona: se missä tarina kulkee ja lukijan ja kirjoittajan ajatukset voivat yhtyä, jos ovat yhtyäkseen. Tämän viimeksi mainitun tekee jokainen lukija itselleen – jokaista lukukertaa varten. Sillä ei enää ole mitään tekemistä kirjailijan kanssa, se on lukijan omaa omaisuutta, jonka hän lunasti itselleen ostamalla kirjan, varastamalla sen tai lainaamalla kirjastosta.

Kirja omalla paikallaan kirjahyllyssä on kirjailijan ajatusten hautapaikka. Sitä hipaistaan joskus, siirrellään aakkosissa oikealle paikalleen ja sen viereen tulee toisia hautoja, toisia haudattuja.

Edes kirjailija itse ei usein tiedä, mitä ajatuksia sinne hautasi. Lauseet tuijottavat vastaan tuntemattomina, ajatukset haudattuina ikuisiksi ajoiksi. Eikä kirjailija usein halua edes tietää (Haavikko), mitä muut siitä ajattelevat. Miksi haluaisikaan, hänellä on omassa päässään lukijamainen kuva kirjastaan, toiveenomainen ehkä, illuusio, jota ei ole syytä särkeä.

Markus Nummi opastaa Soikkelin mukaan isäänsä Lassi Nummia Kirjojen Suomessa: "Kirja on aina väistämättä osa kirjallista maisemaa, se kasvaa muiden kirjojen keskelle, myös lukijan tajunnassa."

Tarina elää lukijoiden päässä, hyvänä tai huonona, siihen ei välttämättä enää fyysistä kirjaa tarvita. Paitsi, jos muistaa tarinan, haluaa rakentaa sen uudestaan, lukea tekstin ja nauttia, ja sitten säilyttää sen uudessa muodossaan, vanha pyyhkiytyy pois. Uudelleen lukeminen on muistokimppu kukkia kirjailijan ajatusten haudalla. Toiset saavat niitä enemmän, toiset vähemmän. Toiset unohtuvat heti ensilukemisen jälkeen, toisia muistetaan uudelleen saman lukijan ja uusien lukijapolvien toimesta.

Sama pätee runoille ja laulujen sanoille. Iltalehdessä Lehtola kirjoittaa rauhanmarsseista ja vähän John Lennon’istakin. Tämä muistutti blogi-henkilön mieleen Imagine-laulun, jonka muistaa omana laulunaan. Sillä muistikuvalla ei ole välttämättä mitään tekemistä Lennon’in ajatusten kanssa, niin kuin ei rauhanpuolustamisella ja jollakin hedonistisella muusikolla, joka ammuttiin joskus kauan sitten. Lennon kuten Che Guevara myös kuolivat kuolemattomiksi. Paul McCartney vanhenee omassa ajassaan ja menettää hohdettaan jokaisen julkisuudessa esitetyn sanan tai kuvan vuoksi, Lennon’in, tai Che’n, lumo ei voi hävitä vanhenemisen vaivoihin.

Tämäkin tuli blogi-henkilön mieleen lukiessa taas kirjailija Anita Konkan blogia (13.2.2005), jossa hän puhuu otsikolla ”Lasilattia” naiskirjailijoista vastauksena käymälän (10.3.2005 12:40 PM) rohkeisiin kommentteihin. Konkka kertoo myös blogissaan 15.12.04 ”Nainen ja nerous”mm. seuraavasti: ”… siteeraan Toni Lahtisen esittelyä ( Hesarissa ...) Marjut Kähkösen tutkimuksesta: Ei kenenkään veli. …: "... Naisella on pääsy kirjalliseen nerouteen joko miehen kaltaisena tai muista naisista poikkeavana yksilönä." … Tarkka ei kelpuuttanut Hämäläistä Suomalaisia nykykirjailijoita –antologiaan edes vuoden 1987 Finlandia-palkinnon myötä…”

Aika ja myös kuuluisuus ovat suhteellisia.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vain huonot lauseet hautautuvat kirjallisuuden hautausmaalle, hyvät lauseet nousevat kuolleista lukija kerraallaan. Senkin miraakkelin olen nähnyt.

- Prospero

Saara kirjoitti...

Hanhensulalle pitäisi myöntää jokin linkkihirviön arvonimi.

hanhensulka kirjoitti...

Aforismikirjoittajana tietysti ajattelet noin ja aivan oikein ajatteletkin. Minä tarkoitin ajatuksia, jopa aforismeille käy samalla tavalla. Lukija muodostaa niistä ajatuksia, joilla saattaa olla vain vähän yhteistä kirjoittajan ajatusten kanssa. Hyvä aforismi ehkä elääkin koska se on kaunis lause ja käyttökelpoinen (lukijan) omien ajatusten tukija.

hanhensulka kirjoitti...

Nuo linkit ovat jotenkin oleellista tässä blogin pitämisessä, ja joskus toivottavasti ehkä jopa lukijalle kiinnostavampaa kuin itse teksti. Niiden irrallisuus muusta tekstistä tuo niihin postmodernia hohdetta, samoin kuin linkkien päättymättömyys. En ole koskaan testannut pääsisikö omaan blogiinsa takaisin, kun tarpeeksi kauan seuraa käyttämäänsä linkkiä. Ehkä ei ole tarpeeksi aikaa siihen:)

Anonyymi kirjoitti...

Ajatukset tulostuvat lauseiksi ja lauseet kerääntyvät kirjoiksi.

Kai sinullakin, Hanhensulka,on tapana palata rakastamiisi kirjoihin, jotka ovat tarkemmin ajatellen lause- ja ajatuskokoelmia?

Eli hyvä kirjallisuus nousee kuolleista. Jos ei aivan kolmantena päivänä, niin varmasti ennemmin tai myöhemmin.

hanhensulka kirjoitti...

Kyllä, niin teen, ehkä jopa uuden kirjallisuuden kustannuksella. Siksi sanoinki: "Toiset unohtuvat heti ensilukemisen jälkeen, toisia muistetaan uudelleen saman lukijan ja uusien lukijapolvien toimesta."
Mutta se mitä näin luen on kirjailijan taitavia sanoja, ei ajatuksia, jotka ovat sanojen takana piilossa. Joskus ne voi tietysti löytää, mutta sitä ei itse tiedä, vaikka ehkä näin uumoileekin.

Anonyymi kirjoitti...

Minähän se tuossa ylempänäkin olin.

Erotatko sinä sanat ja ajatukset? Minusta saojen muodostamat lauseet ovat stilisoituina tulostettuja ajatuksia.

- Prospero

hanhensulka kirjoitti...

Hyvin kiteytetty, Prospero.

Ajatus puetaan sanoiksi, jotka peittävät sen. Lause on ymmärrettävä, että voi löytää ajatuksen sanojen takaa. Sanat ja kielen syntaksi toimivat kuin maali ja kangas taiteilijalle. Aforismit ilmeisesti kiteyttävät (parhaimmillaan yleisen, kuolemattoman) ajatuksen niin, että sitä on vaikea ymmärtää väärin. Runous ei toimi näin, eikä fiktio muutenkaan. Ajattele James Joyce’a tässä. Lukija kirjoittaa oman tekstinsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Voiko tämä ”teksti” olla jopa parempi kuin kirjoittajan aikoma?