30.5.2005

Kun Ranska sanoi ei Euroopan Yhdysvalloille

Eilen iltapäivällä, blogihenkilö oli puolison kanssa lasillisella valkoviiniä La Fontaine’ssa ja kävelemässä Etterbeekin kaupunginosassa. Joka puolella oli hikisiä juoksijoita, joiden pohkeita puolison silmät seurasivat innokkaina. Brysselissä oli meneillään 20-kilometrin juoksu ja hiki näytti virtaavan iloisina noroina läähättävien juoksijoiden ohimoilla, otsalla ja rinnuksilla niin kuin asiaan tietysti kuuluukin. Henkilökin pyyhki välillä kostuvaa otsaansa pelkästä myötätunnosta tai mahdollisesti vahingonilosta, näitä tunteita on joskus vaikea erottaa toisistaan.

Käveltiin myös Berlaymont’in rakennuksen ohi. Sehän on Euroopan yhdentymisen ylpeä symboli, joka esiintyy jopa brysseliläisissä turistioppaissa atomiumin ja muiden nähtävyyksien joukossa. Rakennuksen vieressä on kaksikymmentäviisi lippusalkoa, jotka on tarkoitettu jäsenmaiden lipuille. Eilen niissä liehui pelkkiä Unionin lippuja, joissa on ympyrässä kaksitoista tähteä. Blogihenkilön sappea kaivelee aina näitä tähtiä laskiessa. Niissä Vanha-Eurooppa, Ranska ja Saksa etunenässä, nostavat keskisormensa uusille tulokkaille kuten Suomelle, joka tietysti on Euroopan paras maa ja sillä pitäisi olla oma tähti Unionin lipussa. Ruotsalaisista ei ole niin väliä.

Eilen siis komission päätalon tangoissa, symbolisesti kovassa loppukevään tuulessa liehui vain Unionin lippuja. Samanaikaisesti Ranskan kansalaiset, citoyens (Marianne, jonka kuppikoko näytti olleen 36C, tietysti etunenässä), kävivät äänestysuurnilla mielessään poliitikkojen verinen nenä. Blogihenkilökin kuuli historian havinaa korvissaan, tai saattoi olla vain tuulen huminaakin.

Uutinen Ranskan ei-äänestä ei tulle yllätyksenä kenellekään, paitsi yltiöfederalistisille poliitikoille, meidän Alex Stubbin tapaisille, joille EU tarjoaa pitkäaikaista ja poliitikoillekin hyväpalkkaista uraputkea ja joilla tänään on surrealistinen olo. Stubb on hyvä esimerkki uudesta, yleistyvästä eurooppalaisesta eliitistä: euro-poliitikosta, yli-innokkaasta federalistista ja entisestä Eurooppa-virkamiehestä, joka jatkaa samojen virkamiesasioiden ajamista Euroopan parlamentissa.

Ranskalaiset ovat sanoneet ei tällaiselle politiikalle ja tällaisille poliitikoille. Nationalistisia tunteita ei voi ylenkatsoa, tuhansien vuosien kansallista kehitystä ei voi jättää huomioimatta, tavallinen ihminen, tavallisine ongelmineen on otettava päätöksenteossa huomioon. Ja tämän kanssa blogihenkilökin on iloisesti samaa mieltä.

Eurooppalaiset suurvallat jakaessaan siirtomaita viimeisten viidensadan vuoden aikana tekivät jatkuvasti samoja virheitä. Luonnollisesti syntyneiden kansakuntien välisiä rajoja ei otettu huomioon. Rajat vedettiin viivoittimella epämääräisellä kartalla, jota katseltiin tuhansien kilometrien päässä siirtomaista, Euroopan ahneissa pääkaupungeissa, joissa asioiden pääajajia olivat suuromistajat, jotka näkivät / näkevät silmissään rikkauksia eivät ihmisiä.

Alusmaa-Suomen rajoja vedeltiin samalla periaatteella. Suomalainen kieli-kansakunta joutui erilleen itärajan molemmille puolille ja myöhemmin länsirajan kahden puolen. Molempien rajojen takana suomalaisuutta ahdistettiin ja karsittiin yhtä armottomalla kädellä. Siirtomaat karsivät tänäänkin, Afrikka vielä pitkälle tulevaisuuteen, kunnes jollakin verisellä sodalla tehdään lopullista ratkaisua. Intian ja Pakistanin ongelmat juurtavat samoista, vanhoista lähteistä. Neuvostoliitto kukistui osaksi samasta syystä, ja Venäjälle saattaa käydä samalla tavalla.

Eli eurooppalaisella eliitillä on pitkä historia ihmisen ylenkatsomisessa.

Ranskalainen äänestäjä antoi eilen Euroopalle ja varsinkin omille poliitikoilleen federalistisen, verisen nenän, joka vuotaa vielä pitkän aikaa.

Merkillepantavaa on lukea ensimmäisiä reaktioita äänestystulokseen, nämähän tulevat sisuksista eivätkä niinkään aivoista, joista myöhemmät koristellut lausunnot tietysti pullahtavat. Pääteemana on se, että perustuslain hyväksymisen täytyy edetä suunnitelmien mukaan. Harvalle poliitikolle tulee mieleen ensimmäisenä suunnan muuttaminen. Tyypillisen elitistiseen tapaan todetaan, että kansa on tehnyt virheen, emme me, poliitikot. Ranska tullaan pakottamaan uudelleen ääniuurnille ja uudelleen ja uudelleen, kunnes väsymys voittaa ja saadaan aikaiseksi kyllä-tulos, joka sitten julistetaan lopulliseksi.

Raffarin, kääpiöpoliitikkko, sanoi ennen vaaleja, että vaalin tulos on lopullinen tämän perustuslakiehdotuksen suhteen. Poliitikkojen, meidän Stubbimme mukaan lukien, tulisi kuunnella tätä hyvää ehdotusta. Vuoden 1968 toistuminen ei ole kenenkään edun mukaista, mutta se voi olla edessä, jos Euroopan kansalaisten ääntä ei kuunnella.

Blogihenkilökin saattaisi vielä kaivaa samettihousunsa esille ja lähteä barrikadeille, vieläköhän se Marianne 36C-kuppeineen olisi tulossa. Vaikka onhan siitä toisaalta aika paljon vaivaa…

P.S. Blogihenkilö matkustaa tänään Lontooseen ja huomenna Bournemouth’iin, seuraavan kerran saadaan näppäimistö käsiin vasta torstaina, joten hyvää eurooppalaista viikkoa, Arvoisa Lukija.

3 kommenttia:

minh kirjoitti...

Laetitia, vaikka ihan 36C-kuppi onkin, on hieman sanoisinko ankea valinta Marianneksi, jos hänen täytyy edustaa kaikkia mahdollisia arvoja uskonnollisesta pieteetistä, vaurauteen ja patriotismiin.
Tekeekö ne kaksi kupintäytettä tämän edustustyön? Vai onko laetitialle mahdollisesti kerääntynyt muitakin "ansioita"?
Kiinnostava muuten tämä Marianne-instituutio, täytyypä tutkia sitä vähän lähemmin.

Stubb röyhtäisi sisuksistaan juuri sen mielipiteen, mitä häneltä saattoi odottaa: "kansa teki virheen ja me poliitikot ohjaamme heidät oikeaan, vaikka väkisin."
Voi voi, Stubb. Ei ole Suomella kanttia laittaa asiaa edes kansanäänestykseen, kuten ei paljon muutakaan.
-minh-

hanhensulka kirjoitti...

Poliitikkojen ikuisongelmana on juuri se, etta he mieltavat aina olevansa oikeassa. Niin kuin muuten virkamiestenkin ongelmana. Kansa on tietysti aina vaarassa ja sen mielipiteet taytyy muuttaa.

Merkillista on etta vanhemmatkaan poliitikot eivat ole paasseet tasta ongelmastaan, katso vaikka Lipposta.

Liisa kirjoitti...

Aina oikeassa olevista suomalaisista poliitikoista tulee vaivatta mieleen Eija-Riitta Korhola, Minna Lintonen, Anneli Jäätteenmäki, Sauli Niinistö ... Onhan näitä.
Virkamiehet ovat usein pilkkuviilareita. Kun ei tee toisin kuin ohjesäännössä sanotaan - ja osa vielä valan velvoituksella - ei kukaan pääse käsiksi. Joustamattomuus kostautuu, nykyisin varsinkin.
Useat virkamiehet ovat toimeenpanijoita, eivät päättäjiä.
Toisaalta kivastihan valta on päässyt luiskahtamaan vallan vartijoilta eli päättäviltä poliitikoilta vahvaluontoisille (jopa pikku)virkamiehille. Näkyy erityisen hyvin pikkukaupungin tasolla; näkyy kyllä vähän isommankin.