11.7.2005

Elokuvaa The Kingdom of Heaven katsellessa

Joitakin viikkoja sitten tuli ajateltua Euroopan, Vähän-Aasian ja Lähi-idän suhdetta historian aikana, suomalaisia Unionin komissaareja ja kysymystä siitä miksi maailmassa on pahaa (ja tietysti miksi on hyvää). Nämä ajatukset tulivat viime viikolla uudelleen blogihenkilön mieleen sattuneista syistä johtuen.

Vähästä-Aasiasta joukko indoeurooppalaisia maanviljelijöitä muutti joskus 7000 vuotta sitten Euroopan puolelle nykyisen Turkin alueelta ja toi mukanaan nyt vallitsevan kulttuurimmekin siemenet, ja näin ollen olemme tässä mielessä kaikki heidän jälkeläisiään (sen lisäksi, että olemme alkuperäisiä eurooppalais-suomalaisia pakanoita tietenkin). Vielä kauempana historiassa ovat kätkössä juutalais-kristillisen uskomme juuret, joista on yhteys syvemmälle menneisyyden hämärärään. Sieltä ajan sumujen seasta saattaisimme löytää jopa oman Ilmattaremme jossakin muodossa, jos osaisimme hakea.

Mutta elokuva, jota blogihenkilö kiinnostuneena katseli, toi mieleen myös nykyisen eurokomissaarimme Olli Rehnin, joka yrittää integroida Turkkia osaksi kristillistä mutta kiivaasti sekularisoituvaa Eurooppaa. Elokuvahan on kuvaavinaan aikaa juuri ennen kolmatta ristiretkeä, jolloin Ranska oli Filip II Augustin alaisuudessa vain pieni maanläntti Pariisin ympäristössä (ja olisi pitänyt pysyäkin sellaisena). Englannin kuninkaan Richard I:n (jälkipolvien romantikoille Leijonamieli) maa-alueita oli molemmin puolin Englannin kanaalia aina Aquitaniaan saakka. Saksan oloisessa maassa, Sacrum Romanum Imperium, teutaroi keisarina Henrik VI ja Suomessa Lalli oli juuri tappanut ensimmäisen maahamme alkuperäisillä ruotsinlaivoilla tunkeutuneen englantilaisen turistin nimeltään Henrik tai alun perin mahdollisesti, ja jos ylipäänsä oli koskaan olemassa, Henry.

Ristiretket olivat saaneet alkunsa sata vuotta ennen filmin kuvaamaa aikaa, kun Bysantin keisari Alexius I Comnenus oli pyytänyt apua paavilta, Urbanus II:lta, turkkilaisten karkottamiseksi Anatolian ylängöiltä (tämän päivän kurdien asuinsijoilta), johon nämä olivat vaeltaneet jostakin nykyisen Turkmenistanin alueelta tai ehkä aivan muualta. Urbanus II luuli tietysti muiden paavien tavoin omaavansa Jumalan viisauden sen lisäksi, että edusti Hänen mahtiaan maan päällä. Ja näin Urbanus päätti käyttää keisari Alexiuksen pyyntöä hyväkseen ja usutti uskovia ensimmäiselle ristiretkelle Pyhälle maalle, sen sijaan että olisi pyynnön mukaan karkottanut turkkilaiset Euroopan porteilta ”ikuisiksi ajoiksi”.

Nykyisen Euroopan pääkaupungin, Brysselin, keskustassa on pystytettynä ratsastajapatsas, joka kuvaa Godfroid du Bouillon’ia, Jerusalemin kuningaskunnan ensimmäistä kuningasta, joka joutui tehtäväänsä hävittyään korttipelin Pyhällä Maalla ensimmäisen ristiretken aikana.

Blogihenkilön katsomasta elokuvasta, The Kingdom of Heaven, ei tule ikiaikaista klassikkoa, vaikka siinä näytteleekin suomalainen voimamies, Jouko Ahola. Se on tarina Ibelin’in Balian’ista (Orlando Bloom), joka jättää sepän hommansa jossakin nykyisessä Pohjois-Ranskassa, joka siis oli silloin vielä osa Englantia, ja matkustaa (avo)isänsä Godfrey’n (Liam Neeson) kanssa Pyhälle Maalle palkkasoturiksi. Siellä Balian pelastaa Jerusalemia puolustavat kristittyjen joukot voittoisien, mutta hyväntahtoisten, muslimien joukkomurhalta luovuttamalla kaupungin ja ratsastamalla joukkoineen auringonlaskuun tai johonkin sinne päin joka tapauksessa. Siloposkinen ja jonkun poikabändin laulajaa muistuttava Orlando Bloom ei sovi osaansa laisinkaan. Elokuvan joukkotaistelukohtaukset ovat huiman todentuntuisesti tehtyjä väkivallalla mässäilyä. Tarina itsessään on historiallisesti täyttä puppua ja asenteiltaan poliittisesti korrekti niin kuin tietysti nykyaikaan hyvin sopiikin.

Omassa ajassamme Urbanus II:n tyhmyydestä kärsii myös Suomen EU komissaari, Olli Rehn, jolla on edessään mahdoton tehtävä Turkin integroimisessa Eurooppaan. Rehnhän sai paikan laajennuskomissaarina koska mikään muu maa ei halunnut moista hedelmätöntä taakkaa ja pääministeri Matti Tatunpoika Vanhanen oli tyytyväinen, että sai Rehnin pois jaloistaan. Tämähän oli menettänyt Suomessa poliittista uskottavuuttaan Itä-Saksan vakoiluskandaalin jälkipyykkien selvittelyssä. Vieläkään ei liene aivan selvää kuvaa siitä, miten Rehn joutui puuttumaan hänelle kuulumattomaan asiaan niin innokkaan kovakouraisesti.

Sekä kristinusko että islam ovat voimakkaan ekspansiivisia uskontoja. Molemmille muiden käännyttäminen ei ole vain oikeus vaan velvollisuus ja historian aikana kumpikin uskonto on katsonut lisäksi jumalalliseksi oikeudekseen tappaa pikaisesti, mutta tuskallisella tavalla, kaikki uskoonsa kääntymättömät oman Jumalansa oikeutuksella. Tämä on tietysti molemmilla sama Jumala, jota juutalaiset kutsuvat paremman nimen ollessa kielletty, Jahveksi.

Kristityt kutsuvat sotiaan pyhiksi sodiksi niin kuin muslimitkin. Lontoon viimeviikkoinen pommitus oli samaa sotaa, jihad’ia. Presidentti Bush’in vahingossa antama lausunto Irakin sodasta ristiretkenä lisäsi valmiutta pyhiin sotiin, ja kierre jatkuu.

Blogihenkilön muistaman mukaan Moolok oli jumala, jolla oli erityisen hirmuinen kita. Näyttä siltä, että kita on vieläkin melko ammollaan ja nielukin saattaa olla jo näkyvissä.

3 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Kiinnostava kirjoitus, Hanhensulka.

Tuollaisissa historiallisissa seikkailuelokuvissa kiinnostavat minua aina vaatteet ja paikat. Kummatkin olivat tässä aika hyviä. Jerusalem oli oikean oloinen. Pidin myös Orlando Bloomista, vaikka hän oli täysin erilainen kuin se oikea tyyppi.

Oikeastihan sankari oli vanha arvokas aatelismies, samanlainen kuin Orlandon isä. Rakastettu oli oikeasti aikamoinen juonittelijatar, hänkin vanha.

Netissä on oikein hyvä kohta, jossa sen ajan historia selostetaan tarkkaan. En löytänyt sitä enää.

Se, että Orlandon rakastettu oli tehty ihanteelliseksi ja jaloksi, ei ärsyttänyt niin paljon kuin siihen aikakauteen kuulumattomat feministiset ajatukset ja käytös.
Samoin ne elokuvan ekumeeniset ajatukset olivat anakronismia.

Ainoa todella uskottava ja realistinen henkilö oli Saladdin, joka on jäänyt historiaan harvinaisen sivistyneenä ja oikeamielisenä. Näyttelijäkin oli hyvä.

Keskiajalla ja vähän myöhemminkin ihmiset olivat yleensä kovin julmia ja tappoivat toisia ihmisiä lukemattomista syistä. Uskonto oli vain yksi niistä.

Olen samaa mieltä islamilaisista terroristeista kuin se afganistanilainen virkamies/poliitikko, joka sanoi TV:ssä maansa vapuduttua Talebaneista: Meidän on tultava vihdoinkin pois sieltä keskiajalta.

Lisäksi, ihmiset ovat kaikkina aikoina käyttäneet toisten uskonnollisia tunteita hyväkseen huijaamalla nämä tekemään kaikenlaisia katalia tekoja muka Jumalan tai jumalten nimissä.

hanhensulka kirjoitti...

Pirkko, kiitos kommentista. Nykyisin historiallisten elokuvien monia asioita saadaan paremmin kohdalleen (ilmeisesti) kuin aikaisemmin. Anakronismit ottavat aina päähän, Hollywoodilla on tietysti tendenssi katsoa kaukaisia aikoja nykyisillä laseilla. Ja sovittaa historiallista totuutta tähän päivään sopivaksi. Ja mikäpä siinä, eiväthän elokuvantekijät ole mitään historioitsijoita, eikä ole tarvettakaan.

Tietysti elokuva ei ole koskaan (ei voi olla) kopio tapahtumista, draaman vuoksi on muutettava asioita, muuten emme kai maksaisi lipuista.

Mielestäni tässä elokuvasta parasta olivat juuri taistelukohtaukset, vaikka niin kuin sanoin, niissä oli vähän väkivallalla mässäilyn makua. Paras kohtaus oli Jerusalemin muurin murtumiskohdan kuvaus korkealta ylhäältä. Siinähän taistelu tapahtui vain joukkojen kosketuspinnassa muutamien miesten toimesta, muu sotajoukko kummallakin puolella seisoi paikallaan ja piti yllä painetta, joka pakotti kasvotusten olevat miehet tappelemaan tosissaan. Kameran nostaminen taistelun huudoista ja melskeestä ylös niin, että meteli ei kuulunut, oli aika hyvä kuvausjuju. Ja paljon puhuva.

Ihmiset ovat olleet aina ja ovat edelleen tappajia, milloin milläkin syyllä ja usein uskonnon varjolla, joten siinä suhteessa ei ole paljoa kehitytty. Keskiajalla ehkä yhteiskunnan valtakerros oli ”vahvemman” oikeudella valiutunutta ja raaempaa kuin nykyisin, vaikka mistäpä sitä tietää, kun katsoo nyt vaikka Saddam Hussein’ia, joitakin Balkanin johtajia, sitä Korean Kim’iä jne.

Minulla on yksi pakistanilainen ystävä, lentokapteeni, joka puhuu aina valittaen islamilaisen kulttuurin jäämisestä 1300-luvulle uskonnollisen dogmiston vuoksi (siihen saakka kulttuuri kukoisti ja antoi kai meillekin paljon). Islamillahan on ongelmana myös se, että ei ole ylärakennetta, jonka ääni olisi suurempi kuin tyhmien yksittäisten mullahien.

Stagnoitunut vaihehan meilläkin oli kai uhkaamassa juuri ennen uskonpuhdistuksia, jotka onneksemme onnistuivat emmekä jääneet vangiksi dogmaattiseen onkaloon. Tietysti kirkko ehkä hajosi tarpeettomasti samalla, saattoi olla hyväksikin tietysti.

Anna Amnell kirjoitti...

Elokuvat ja romaanit eivät ole tietenkään historiallisia dokumentteja. Aikakauden henki pitäisi kuitenkin saavuttaa, muuten ei saavuteta fiktioon eläytymistä.