19.7.2005

Etiikkaa ja kasvien syöntiä

On vaikea ajatella viisaampienkin, mutta blogihenkilö on oman itsensä kannalta näistä asioista erityisen kiinnostunut. Henkilö on nimittäin kasvissyöjä. Eikä mikään terveyden vuoksi pakkosyömätön – vaikka terveellisille sivuvaikutuksille alttiiksi kasvissyöjä tietysti väkisin joutuu – vaan eettinen lihastakieltäytyjä, joka vanhassa agraariyhteiskunnassa olisi ehkä laitettu kieltäytymisensä vuoksi linnaan muiden omantunnonherkkien kanssa.

Blogihenkilön kasvissyönti on samanlaista kuin muukin moraaliin perustuva käyttäytyminen henkilön elämässä, eli sen äärialueilla tapahtuu jatkuvaa lipsumista, jonka kohdalla moraalin silmä sulkeutuu tarvittaessa juuri sopivan pituiseksi ajaksi. Tätä tapahtuu erityisesti savulohen, suolattujen silakoiden, ruotsalaisperäisten sillien, kraavin siian ja simpukoiden ollessa tarjolla ruokapöydässä. Henkilö on huomannut, että himojaan vastaan näiden osalta on turha taistella. Muun lihansyönnin suhteen eettiset arvot pysyvät helposti rikkoutumatta.

Juhani Aho, ensimmäinen ammattikirjailijamme, kirjoitti myös lastuja niin kuin blogihenkilökin, ja lisäksi hän taisteli eettisten kysymysten äärellä jopa istuessaan Huopanankosken partaalla onkivapa kädessä. Mutta varsinkin sunnuntaipäiväsin jolloin hän ei pelkästä kunnioituksesta luontokappaleita kohtaan kalastanut ollenkaan.

Lastussaan Sunnuntai (kokoelmasta Lohilastuja ja kalakaskuja) Aho miettii onkimisen ja muun tappamisen estetiikkaa ja etiikkaa apunaan englantilaisen biologin, sosiaalidarwinistin, filosofin ja onkijan, Herbert Spencer’n, perhokalastusta käsittelevä kirja Kuinka on kalastettava. Ja pääkysymykseksi niin Aholle kuin Spencer’llekin nousee:

Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan?”

Blogihenkilö on viettänyt kaikki kesänsä maalla jommassakummassa mummulassa. Maatiloilla ei kasvissyöjiä juurikaan näe, ja henkilön muistaman mukaan ensimmäinen tuli tietoisuuteen vasta Vammalassa asuessa, lukiossa, ja oli joku sitkeänlaiha, pitkätukkainen ja erikoisella tavalla pukeutunut opettaja, josta oppilaiden keskuuteen levisi huhu, että olisi seurustellut yhden naimisissa olevan kasviopin opettajan kanssa, harrastanut joogaa ja lisäksi ollut kasvissyöjä. Mitään omakohtaista varmuutta näistä paheista ei opiskeluaikana tullut, vaikka henkilö muistaa usein ihastellen katselleensa jänteikkään naisen joustavaa käyntiä. Mutta hänestä ei kasvissyönti tarttunut.

Lapsuuden maalla tietysti eläimistä otettiin kaikki mahdollinen hyöty irti. Lampaita ei syöty ennen kuin olivat niin vanhoja, että muuta hyötyä ei niistä olisi enää ollut. Henkilölle jäikin lampaanlihasta sitkeä ja hiellemaistuva kuva, joka poistui vasta siinä vaiheessa, kun sai syödäkseen ulkomailla tapettua herkullista lammaspataa, josta muistellessa tulee aina vesi kielelle. Samoin kanojen muninta oli tärkeämpää kuin herkullisten kanaruokien teko.

Lehmistä blogihenkilölle jäi muutama ikävä muistikuva. Ensinnäkin henkilö joutui taluttamaan useita yhteen isompaan taloon astutettavaksi ja jotkut olivat äksyjä niin, että ei hennoilla voimilla aina meinannut jaksaa kuljetella halukastakaan lehmää sonnilaan, vaikka eivät ne ehkä tienneet minne oltiin menossa. Astumisen ajaksi blogihenkilö käskettiin vähän syrjemmälle, ettei olisi ollut toimitusta avustavien tiellä. Takaisin talutettaessa lehmillä yleensä pyöri silmät päässä koko matkan. Tosin henkilö ei oikein kehdannut niitä silmiin edes katsoa, ettei olisi tullut loukattua selvästi syvästi rakastunutta kantturaa. Mutta eihän tässä nyt seksistä pitänyt… Ikävin kuva jäi mieleen toisilleen kauhuissaan ammuvista lehmistä, kun jotakin niistä vedettiin väkisin teurastusauton lavalle. Yleensä niinä iltoina uni tuli vastan hyvin itkettyjen itkujen perästä.

Lisäksi henkilö sattui kerran osuuskaupan takapihalle, kun parhaan ystävän, Lassen, isä kumautti lehmältä tajun pois ennen kurkun aukaisua. Siitä tuli päänsärky, josta ei muistin mukaan selviytynyt ennen kuin muutaman päivän päästä, ja silloinkin täytyi isonmummon – mamman – antaa henkilölle lääkkeille haisevasta piirongistaan kamferitippoja sokeripalassa paranemisen edistämiseksi.

Taata teurasti itse siat ja lampaat. Sika yleensä kiljui vihlovasti tapettavaksi vietäessä kunnes kova isku kirveen hamaralla lopetti vinkumiset ja aloitti blogihenkilölle julmetun päänsäryn, johon liittyi vielä sahalaitaisia kuvioita näkökentässä. Työtä täytyi tietysti henkilönkin tehdä ja teurastushommissa veriämpärin hämmentäminen oli nuorille voimille sopivaa työtä. Sitä henkilö sitten syvissä ajatuksissaan teki yrittäen pitää vielä höyryävän veren hyytymättä, vaikka päänsärky yleensä lisääntyi eikä oksennuskaan ollut kovin kaukana.

Muistin mukaan nämä verenhämmennyshetket olivat ensimmäisiä, jolloin ajatuksiin tuli kysymyksiä elämästä ja kuolemasta ja myös siitä, että sian ja ihmisen veret näyttivät kovin samanlaisilta. Lisäksi tapetuilla sioilla oli ollut henkilön antama nimi, ja tämä yksityiskohta oli erityisen vaikea nieltäväksi, vaikka yritti kuinka pitää nimeä pois mielestään.

Aho sanoo Sunnuntai-lastussaan, että:

Hänen itselleen (Aho puhuu tässä Spencer’stä) löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua, mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan, jos häntä tapettaisiin.”

Tässä blogihenkilö on täysin samaa mieltä, eikä oikein ymmärrä, miksi nykyisinkin täytyy kaupungissa merkonomina tai insinöörinä työskentelevän miehen – miehiähän nämä yleensä ovat – mennä metsään ja täräyttää norsunkaatoon sopivalla kiväärillä uljaasta metsänelävästä nirrin pois. Mutta kaikilla on tietysti oma makunsa elämän suhteen.

Aholle ja Spencerille on kalojen tappamisen perustelu tietysti tärkeää, ja se menee näin:

Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua, mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia. Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.”

Aho päätyy lastussaan sanomaan: ” Olen ennemmin siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.”

Ja vielä, että: ” Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se, ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla…” Ja paljon muuta, jotka venyttäisivät tätä lastua vielä tätäkin pitemmäksi.

Blogihenkilö luki tämän, niin kuin monet muutkin Ahon lastuista jo kouluvuosina, mutta lihansyönti jatkui nautinnollisesti aina siihen saakka, kun näki ensimmäiset kuvat siitä, kuinka teuraseläimiä todellisuudessa kuljetetaan ympäri Eurooppaa. Henkilö ei halua pitkästyttää Arvoisaa Lukijaa yksityiskohdilla, mutta siitä lähtien on lihansyönti ollut siinä määrin vastenmielistä, että nyt ei tulisi edes mieleenkään maistaa lihaa. Vaikka kieltämättä herkullisen, paahdetun porsaanlihan haistelusta mielessä heräävätkin vanhan lihansyöjän himot, jotka on kuitenkin helppo vaimentaa.

Muiden himojen osalta vastustus on aina paljon vaikeampaa ja monien kanssa ei henkilö viitsi edes yrittää vastarintaa, eikä omatuntokaan useimpien kohdalla viitsi mieltä pistellä.

5 kommenttia:

antti kirjoitti...

Miten tuo kasvissyönti nykyään määritellään?

Ennen se määriteltiin ruokavalion mukaan, jolloin määritteleminen voidaan tehdä sienikuntaa lukuunottamatta varsin täsmälläisesti.

Esim henkilö joka söi kasviksia, kananmunia ja maitotuotteita oli lakto-ovovegetaristi.

Nykyään kun kasvissyönti on identiteetti eikä ruokavalio kysymys, kuulee usein kommentteja tyyliin: "Olen kasvissyöjä, mutta kyllä sillointällöin maistuu pihvi/kana/kala/ym.

Eettiset kasvissyäjät myös rakentavat erilaisia poikkeusskenarioita: jotkut syövät itse ampumiaan eläimiä, jotkut roskiksesta dyykattuja eläimiä, jotkut "onnellisia" eläimiä.

Itse pidin jotenkin tuosta vanhasta määrittelytavasta enemmän, mutta ajat muuttuu.

Anonyymi kirjoitti...

Loistavia lastuja lainehilla. Herkullista, herkullista sanoisin.
Tiedoksi vaan, etteivät kakki susisukulaisetkaan ole raadonsyöjiä. Esimerkiksi koko meidän chowien heimokunta eleli vielä 1700-luvun loppupuolelle asti vihannesmössöillä. Vasta eurooppalaiset lykkäsivät luun kurkkuun.
Dee yrittää palauttaa ruuansulatuselimistöäni vanhaan kiinalaiseen käytäntöön. Puhisen reippautta ja terveyttä viljaperäisellä dieetilläkin. Saan maksalaatikkoa vain kerran viikossa. Maissiluita päivittäin. No koirunnappuloissa on kyl kuivabäkää, pahus.
Täällä erämaassa meil' on muonana kuivakalaa, kevyttä kantaa, halpaa ostaa. Hyvin maistuu Nigerin nieriä.
Mr Bones

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommenteista, kummallekin,

anttia, asiat ovat niin kuin haluamme niiden olevan (tietyissä rajoissa tietysti, Mr. Bones'in ystävät Nigerissä voisivat olla vähemmän nälkäisiä). Niin on "kasvissyöntikin" (joka tuntuu ehkä vähän groteskilta kun katsoo sitä Nigerin uutisten rinnalla), ja jos niin halutaan, kaikille sen muodoille löytyy nimensä. Yritäpä joskus varata erikoisruoka esim. British Airwaysin koneeseen. Siinä yksi lisäsyy olla kasvari, saa koneessa ekana ruoat eteensä (tosin useimmiten ilman juomia).

Mr Bones, ei ole ihme, että olitte kasvissyöjiä ennenkuin joku alkoi, tietysti pyytämättä, teitä ruokkia. Chow-kehollanne ei olisi paistia ehkä edes saanut kiinni, ja pyöreiden kasviksienkin kanssa olisi voinut olla vaikeuksia. Koko suloinen chow-klaani on selvästi ymmärtänyt, että: "to embody the message of Christmas every day of the year, to ask nothing of the world and give it only love in return". Muuten kuivakala saattaa ollakin jäämeren turskaa norjalaisten tai islantilaisten laivoilta, niin se "stock fish" ainakin ennen vanhaan oli, ja haisi!!!

Anonyymi kirjoitti...

Voi, en ole pelkkä joulukoriste enkä emännän viihdyke. Minulla on monta tointa ja virkaa. Mutta niistä joskus myöhemmin. Totta, totta, vallitsee yhteys Christmasin, Timbuktun ja minun välilläni, mutta siitäkin tuonnempana.
Nyt on kiirre perääntyä.
Ei ole kapakalaa täällä sisämaassa, ehtaa aitoa Nigerin nieriää.
Mr Bones

Anonyymi kirjoitti...

Mulla on vielä se kirja kirjastosta hekematta, mutta tämän lastun luettuani haen sen varmasti.

Erittäin vaikuttava, tunteisiin vetoava lastu, yksi parhaistasi.