31.8.2005

Iltapäiväuutisten lukua Arlandassa

5 kommenttia

rlandan lentoasemalla on aikaa lueskella vaikka 1,5 euroa maksavaa Iltasanomaa, jossa toimittaja Pasi Kivioja kirjoittaa kolumnissaan otsikolla Ihmeellinen maailma, että "karmeinta olisi, jos näkisi itsensä kaivamassa nenäänsä tai raapimassa takapuoltaan".

Arvoisa Lukija saattaa ihmetellä minkälaiset tavat ja toiveet iltapäivälehtien toimittajilla oikein on. Mutta toimittaja Kiviojan pelko liittyy satelliittien vakoilukäyttöön, eikä niinkään kultaiseen käytökseen. Toimittaja on kolumniaan varten katsellut Googlen uutta karttaohjelmaa ja löytänyt sieltä ihmeteltäväkseen oman autonsa, joka onneksi oli ilmeisesti oman talon pihassa. Ja sen lisäksi omituisen tumman alueen Saharan itälaidalta Etelä-Libyassa.

Blogihenkilöstä näyttää siltä, että alue on muinainen jättiläisen hauta, jonka päältä tuuli on puhaltanut hiekat ja paljastanut kuolleen kasvot, joilla on selvästi muinaisen Egyptin aikaiset aurinkolasit vielä nenällään. Toisaalta kysymyksessä saattaa olla öljykaivo, josta pumpattu öljy ei ole osunut tynnyreihin ja josta tuuli on puhaltanut öljysaastetta ohueksi hunnuksi pitkin heikkaista Saharan maisemaa. Mutta voi se olla muutakin.

Muuten blogihenkilöstä näytti, että hänellä oli suuri onni nauttia päiväkahvit samassa Arlandan kahvilassa melkein-ensimmäisen-naispresidentin kanssa, joka jonotti ensin kahvijonossa henkilön edessä ja sitten pääsyä Blue1:n Helsinginkoneeseen. Tuurillaan isotkin laivat seilaa, sanotaan. Pienellä onnen lisämurulla tämän Hornetilla lentäneen viehättävän naisen ei tarvitsisi jonotella kahvijonoissa, ja toisaalta suomen armeijalla ei olisi sadankomitealaista ylipäällikköä.

Blogihenkilö ei osaa eikä uskalla sanoa kumpi olisi maalle suuremmaksi eduksi.

Vivo, ergo vivo

10 kommenttia

lämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt
ja yhden totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole

Edith Södergran, Maa jota ei ole.

Ruumiillisen olemisen sietämätön keveys tuli blogihenkilölle mieleen lukiessa virtuaaliystävä Karpalon kulissien takaista painonvartioimista ja keskustelua maailmalla liehuvan Ruu-tädin kanssa rasvamolekyylien energia-arvoista ja syömällä saatavista pisteistä. Karpalo saattaa hypätä kiukkuisesti takajaloilleen nähdessään seuraavan lauseen (vaikka tietysti tietää sen ilman sanomista), mutta se on kuitenkin sanottava. Laihtuakseen on syötävä vähemmän!

Kuten kaikki syvät viisaudet tämäkin kuulostaa liian yksinkertaiselta ollakseen totta, mutta se pitää täydellisesti paikkansa. Liikunta ei laihduta, vaikka kiinteyttää ja terveyttää kehoa tietysti, paitsi jos se on himoliikuntaa, jota on vaikea aloittaa, ellei ole jo sopivan painoinen.

Blogihenkilön tupakanpolton lopetus (3.9.2004 joten vuosivalvojainen on jo lähellä) aiheutti 12 lisäkiloa parissa kolmessa kuukaudessa suklaan ylenmääräisen lohdutussyönnin vuoksi. Näistä on jo päästy eroon rasvan ja sokerin kontrollilla (suklaata ei tietysti voinut henkilön heikolla ja hellällä luonteella pudottaa pois ruokavaliosta). Tämä rajoittaminen on ehkä kasvissyöjälle eläintensyöjiä helpompaa. Henkilö on joskus ennenkin maininnut BMI-arvonsa, joka on nyt vähän yli 20, ergo sietämätön ruumiillinen keveys, vaikka ei se henkiseen puoleen sanottavasti vaikuta. Ja , niin kuin suurin osa muistakin blogistanian henkisistä olennoista, blogihenkilön mieltä painaa kysymys muustakin ihmisenä olemisen probleemista kuin painosta.

Erik Ahlman sanoo postuumin Ihmisen probleemin johdannossa (2. painos, Gummerus, 1982):
Ihminen on itsellensä arvoitus, probleemi, hän on ollut sitä aina siitä asti, kuin hän kohosi tietoisuuden tasolle, oman itsensä tietoisuuteen.”

Arvoitus on: mitä on elämä ihmisenä?

Eeva-Liisa Manner, Paetkaa purret kevein purjein, Teema ja muunnelmia (1971):
Sanko kumahtaa hetkessä syvyyteen,
mutta nostaminen kestää kauan.
...
Kaivon henki on kaiku, outo ja aina sama:
ruukun täydeltä hiljaisuutta, ei koskaan vettä
.

Aaro Hellaakoski, Yksinäinen, Uusi runo (1943):
Kuka on täällä, hän tietää kai
mitä on jättänyt seljän taaksi,
tiennee, yksinäisyys sai
riittää hänelle asuntomaaksi;
...
Aatos on vajaamittainen
erämaan äärien opettajaksi.
Ihmissuru on pikkuinen
täällä totena otettavaksi.

Blogihenkilö lähtee pohtimaan tätä kaikkea muutamaksi päiväksi Suomeen ja pitkästä aikaa tapaamaan samalla siellä asuvia läheisimpiään, jo kahta henkilön jälkeistä sukupolvea ja viimeisiä jäänteitä edellisistä. Kaikki elämisen ihmeitä asumassa maailmassa, jota on vaikea uskoa todeksi.

Ja lopuksi:
Kone ei tiedä mitään. Siksi on vaarallista verrata ihmistä koneeseen, vaikka vertaus kertoo useimmiten totuuden.

25.8.2005

Vivo, ergo cogito

17 kommenttia

ksi haamu oli Marjaanan ovella ja se hiljalleen kolkutti. Näin alkaa monen suomalaisen tuntema haamulaulu, jota kauan sitten lauloivat Marjatta ja Martti Pokela, suomalalaisen kansanmusiikin varpaita käpristävä falsetti ja basso. Blogihenkilö ei pitänyt heidän laulustaan edes lapsena, vaikka he olivatkin suosittuja henkilön lapsuuden perheessä.

Marjatta Pokela sanoi yhdessä haastattelussa (SELVIS 4/2001 teksti: Pia Perkiö) siitä näin:

Lapset yleensä tykkäsivät siitä (siis Haamusta Marjaanan ovella). Ehkä sen laulun mystiikka teki siitä lasten mielestä jännittävän. Se laulu on vanha arkkiveisu, kansanballadi. Jossain opiskelijapiireissä me sen opimme. Martti tosin osasi sen jo lapsuudesta, hän oli oppinut sen karjakolta. Äitinikin tunsi sen laulun. Häntä nauratti, että mistä te tuon olette löytäneet.”

Karjakoiltahan nuoret miehet maalla oppivat aittojen sopukoissa kaikenlaista, miksei sitten haamulauluja. Ja monesta karjakosta tuli lisäksi onnellinen, raskaana oleva nuorikko ja ajan myötä pätevä emäntä taloon, jossa jatkoi palkatta sitä, mistä oli aikaisemmin maksettu pientä palkkaakin. Onneksensa talon isännät emännän saivat, ettei käynyt niin kuin Kaarlo Kramsun Hullulle Sannalle, jolle pappi sanoi viimeisessä siunauksessa:

"...
Näin moni vartoo onneaan,
Sen etähällä luullen,
Ja tiedä viel' ei kuollessaan,
Kuink' eli likell' onneaan."

Mutta tästä ei nyt pitänyt puhua, vaan haamuista ja virtuaalielämästä.

MATRIX-elokuvassa virtuaaliolion yönsydämen valvomisen ja vaeltelun jälkeinen, tuttu, myöhänherätty aamu:

"...

INT. NEO'S APARTMENT
The sound is an ALARM CLOCK, slowly dragging Neo to consciousness. He strains to read the clock face: 9:15 A.M.

NEO:
Shitshitshit.
..."

Marjaanan haamulaulu pomppasi blogihenkilön mieleen malliksi virtuaalihenkilöstä. Laulussa Marjaana puhuttelee kuvittelemaansa fyysisesti olematonta olentoa, joka jopa vastaa takaisin niin kuin ihmiset vastaavat. Kuin virtuaalihenkilö!

Siinä missä ”oikealla” henkilöllä on tilanaan ruumis, virtuaalihenkilöllä tilana on henki, joka muodostuu sanoista ja kuvista ja ikoneista, ja luoja, näppäimistön käyttäjä, niin kuin Luojakin omalta osaltaan, on luomuksensa ulkopuolella. Tarkastelee aikaansaannostaan samalla tavalla kuin muukin virtuaaliyleisö: informaationa, data-ruumiina. Luoja näkee myös sisälle. ja pystyy (vaivoin) manipuloimaan luomaansa.

Ehjän minuuden edellytys on muistin jatkumo.

Virtuaalioliolla ei ole muistin jatkumoa, eikä näin yhtenäistä ehjää elämää. On elämän taskuja siellä täällä muiden virtuaaliolioiden muisteissa, ja tietokoneiden muisteissa, sirpaleina maailmalla kuin laulajan onni. Ja tietysti luojan omassa muistissa, hiljalleen hiipuvassa. Kaikki yhdessä muodostavat olion kokonaisuuden, kukaan ei tunne sitä kokonaan.

Pohjois-Suomalainen, ajattelevan ihmisen aikakauslehti Kaltio sanoo haastatellessaan metropoliitta Ambrosiusta (numerossa 2/99) nykynuoren ajattelevan:
”... ”Äiti Gaia (maa) on elävä organismi ja Tietoisuus, johon voimme linkittää itsemme. Tekno on ajan ja avaruuden ylittävä tajunnantila. Raveissa koetaan jotain samaa kuin alkukristillisessä yhteisössä. Tekno on shamanistista transsimusiikkia, jossa saadaan yhteys maailmankaikkeuden perusvoimiin", nuori kuvasi teknokulttuuria.” ...

Suomalaiset ovat shamaanien jälkeläisiä, kymmenien tuhansien vuosien takaisia alkuperäisiä eurooppalaisia, jotka pitivät itsestään selvänä, että metsästäjäyhteisössä tarpeellisen, ja välttämättömänkin, Etsijän sielu voi irrota ruumiista, lentää johonkin kauaksi ja palata takaisin asuinsijaansa, jos pitää huolen, että vielä löytää takaisin. Ja tähän tarvittiin shamaaneja, jotka rohdoillaan lähettivät etsijät matkoihinsa ja noitarummuillaan opastivat heitä taas takaisin omaan ruumiiseensa. Muinaisugreilla oli enemmän kuin yksi sielu: oli itse, hengittävä olio, joka etsintöjen aikana piti etsijän ruumiin elossa odottamassa takaisintuloa. Ja oli mieli, ruumiista irrallinen, näkijä ja etsijä, joka ajatteli ja ymmärsi. Löyly on ehkä alun perin tarkoittanut tätä sielun osaa, ruumiista vapaata.

Kuulostaa tutulta. Nettisurffailija, tai bloggaaja, näyttelee osansa - käyttäen joskus omaa ihmisen nimeään - muuna kuin kuolevan ruumiinsa rajoissa naisena tai miehenä elävänä arkipäiväisenä itsenään. Virtuaaliolio lentää virtuaalimaiseman yllä etsimässä, etsimässä… Niin, etsimässä mitä?

MATRIX:ssa Trinity ja Neo tapaavat:

"...
INT. APARTMENT ...Smoke hangs like a veil, blurring the few lights there are. Dressed predominantly in black, people are everywhere, gathered in cliques around pieces of furniture like jungle cats around a tree. Neo stands against a wall, alone, sipping from a bottle of beer, ...when he notices a woman staring at him. ...Trinity. ..In the nearest room, shadow-like figures grind against each other to the pneumatic beat of INDUSTRIAL MUSIC.

TRINITY
What?
NEO
I just thought... you were a guy.
TRINITY
Most guys do.

NEO
Do you want to go somewhere and talk?
TRINITY
No. It's safe here and I don't have much time.
The MUSIC is so loud they must stand very close, talking directly into each other's ear.
NEO
That was you on the board tonight. That was your note, wasn't it?
TRINITY
I had to gamble that you would see and they wouldn't.
NEO
Who wouldn't?

TRINITY
They're watching you. Something happened and they found out about you. Normally, if our target is exposed we let it go. But this time, we can't do that.

NEO
I don't understand –
TRINITY
You came here because you wanted to know the answer to a hacker's question.

NEO
The Matrix. What is the Matrix?

...
TRINITY
The truth is out there, Neo. It's looking for you and it will find you, if you want it to.
She takes hold of him with her eyes.
TRINITY
That's all I can tell you right now. Good-bye, Neo. And good luck.
NEO
Wait. Who was it? Who was the man?
She leans close, her lips alrost touching his ear as she whispers.
TRINITY
You know who.
..."


Uuno Kailas runossa Vieras mies (Uni ja Kuolema):
”…
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies
.”

Virtuaalietsijä on sukupuoleton, ruumiiton, henkilö(?), joka kirjoittaa ihmisten kielellä: kertoo jostakin elämästä, jota joku on elänyt, kuvailee ajatuksia, joita joku on ajatellut, kertoo paikoista, joissa joku on käynyt, näyttää kuvia, joita joku on tehnyt. Ja ottaa kuvia itseluomistaan
punaisista lapasista ja laittaa ne omaan blogiinsa kaikkien katseltaviksi.

Matrix:ssa Neo joutuu agentti Smithin kuulusteltavaksi:

"...
INT. INTERROGATION ROOM - CLOSE ON CAMERA MONITOR


AGENT SMITH
It seems that you have been living two lives. In one life, you are Thomas A. Anderson, program writer for a respectable software company. You have a social security number, you pay your taxes and you help your land lady carry out her garbage.

The pages continue to turn.

AGENT SMITH
The other life is lived in computers where you go by the hacker alias Neo, and are guilty of virtually every computer crime we have a law for, including the unauthorized use of the D.M.V. system for the removal of automobile boots.
Neo feels himself sinking into a pit of shit.

AGENT SMITH
One of these,lives has a future. One of them does not.

He closes the file.
.
.."

Sanat ja niiden käyttö asettavat virtuaaliruumille rajat.

Gunnar Ekelöf sanoo runossa
Ex Ponto (suom. Pentti Saarikoski):

"...
Ei taiteilija taideteosta tee
Vaan itsensä

..."

Mutta miksi?

V.A. Koskenniemi sanoo (Thebalaisten taistolaulu, Sydän ja kuolema, 1919):

"...
Emme kultaa ja saalista halaa -
aika sen ruosteen kuonalla valaa
Mainehen tähden, laakerin vuoksi
kuumana veremme hiekkahan juoksi.
Eespäin miehet kuoleman teitä:
kateiset vuossadat katsovat meitä
."

Siis siksi, niin kuin muutkin kuolemattomuuden etsijät, kirjailijat ja taiteilijat. Kukin omilla taidoillaan.

Useimmat meistä data-elämän luojista havahtuvat luomastaan virtuaaliunesta näkemään "todellisen" elämän intensiivisenkin sessionsa päätyttyä, Marjaanakin toteaa haikean janoisena laulunsa lopuksi, että:

”…se oli haamu, joka kolkutteli.”

Toisille ehkä uni jatkuu valveillakin.

23.8.2005

Aivojen oikea puolisko

42 kommenttia
Tuli taas pitkästä aikaa blogihenkilön mieleen Anita Konkan vasenkätisen Kirjailijan päiväkirjaa lueskellessa. Luetusta hermostuneena henkilö nousi aamulla sängystä ylös väärällä jalalla, ja kaikkihan sen tietävät, että tämä tarkoittaa nimenomaan vasenta jalkaa ja saattaa aiheuttaa huonoa onnea alkavalle päivälle! Henkilö nousi kuitenkin ylös, koska piti kirjoittaa tämä lastu ja oikeakätisenä, ja asiasta, vasenkätisyydestä, muutenkaan mitään tietämättömänä, on juuri oikea henkilö kirjoittamaan tämän syväluotauksen vasenkätisyyteen.

Lämmittelyksi blogihenkilö teki Anitan 13.8. päivätyssä lastussa Vasenkätisten päivä olevan katselutestin ja kahden erillisen kolmion sijasta näkikin Daavidin tähden. Tällä on sikäli merkitystä, että henkilö on koko ikänsä kärsinyt oikeakätisyydestä, ja tuomittu elämään ihmisten valtavirrassa. Tämä ei tarkoita, että henkilöllä olisi taipumuksia vasenkätisyyteen, vaan on aina kadehtinut vasenkätisiä, jotka vaikuttavat jotenkin eksoottisemmilta ja romanttisemmilta. Vähän kuin italialaiset miehet suomalaisiin verrattuna.

Kirjoitustunneilla vasurit tunsi alakoulussa helposti siitä, että heidän vasemman kätensä nyrkki oli aina pikkusormen puolelta musteen tahrima, vaikka blogihenkilö ei kuolemakseenkaan keksinyt siihen järjellistä syytä, ja päättelikin, että vasurit ovat vain luonnostaan epäsiistejä. Henkilöä vaivaava vasurien kadehtiminen on vuosien mittaan lisääntynyt, kun vasenkätisyys on julistettu ensin oikeakätissyyttä luovemmaksi, sitten laajakatseisemmaksi ja lopulta älykkäämmäksi ominaisuudeksi. Tosin vasurit elävät lyhyemmän elämän, mikä ei sinällään ja välttämättä ole ihmiselle huono asia ja riippuu enemmän siitä, miten on aikonut elämänsä muuten viettää.

Suomen kansa on tunnetusti kaikkitietävä ja kaukaa viisas, vaikka ei olekaan kaikkivaltias, ja viisauksissaan kansa on sanonut vasenkätisyydestä mm näin:
"Lapsesta tulee vasenkätinen, jos paritellessa mies nousee vasemmalta puolelta naisen päälle" tai "Kun äiti rupeaa imettämään lasta, niin ei pidä ensin antaa vasenta rintaa. Siitä lapsi tulee vasenkätiseksi”.
(Tuon ensimmäisen verbin ei ehkä pitäisi olla ”paritellessa”, mutta olkoon.)

Kaikkivaltiaskin on asiaan puuttunut ja sanonut Raamatun mukaan (Saarn. 10:2): "Viisaan sydän vetää oikealle, tyhmän vasemmalle". Blogihenkilö on aina luullut tämän olevan Kaikkivaltiaan poliittinen kannanotto, ja on ajoittain tuntenut sen vuoksi syyllisyyttä joistakin poliittisista mielipiteistään, eikä uskalla tässäkään sanoa asiasta sitä eikä tätä.

Nämä viisaudet selittävät tyhjentävästi sen, miksi vasenkätisiä ihmisiä yleensä syntyy 10 %:n verran väestöstä, eli suunnilleen saman verran kuin ruotsinkielisiä Suomessa tai luonnostaan kommunisteja missä tahansa yhteiskunnassa. Näille kaikille ryhmille on ominaista se, että niiden vaikutus ympäristöönsä on paljon lukumääräänsä suurempaa. Ruotsalaisten ja kommunistien osalta Arvoisa Lukija myöntänee tämän ilman sen kummempia perusteluja, sen sijaan henkilö yrittää todistella väittämän oikeaksi myös vasenkätisten osalta.

Politiikan alalta blogihenkilö katsoo vain todellista maailmanhuippua. Henkilön mielestä sillä tosiasialla, että Ronald Reagan, George Bush Senior ja Bill Clinton ovat vasenkätisiä, ei välttämättä ole vaikutusta maailmanpolitiikkaan, mutta tästä ei voida olla varmoja. Toisaalta Gerard Ford oli vasenkätinen, joka tietysti alentaa vasenkätisten arvoa. Mutta vastapainona on Harry S. Truman, mies joka mojautti kylmän sodan ensimmäiset paukut pudottamalla atomipommin Hiroshimaan ja Nagasakiin venäläisten säikäyttämiseksi.

Mutta tilanne on vielä tätäkin vakavampi. Nimittäin myös Adolf Hitler oli vasenkätinen ja hän oli lisäksi kasvissyöjä, mikä melkein panee blogihenkilön tapaisen viattoman kasvistenrouskuttajan tarttumaan lähimpään veriseen pihviin, mutta se on ajatuksena vieläkin oksettavampi.

Vasenkätisiä ovat myös: Italian diktaattori Benito Mussolini, Ranskan keisari Napoleon Bonaparte, ja hänen edeltäjänsä, päänsä menettänyt Ludvig XVI, murhamies Charles Manson, ja televisiotaiteilija ja monikulttuurikko Juhann af Grahn. Tosin näitä kahta viimemainittua ei tunneta poliitikkoina.

Lisäksi vasureita ovat Mooseksen ystävä, faarao Ramses II, Rooman keisari Tiberius, Makedonian kuningas Alexanteri Suuri, Ranskan kuningas Kaarle Suuri, Rooman hallitsija Julius Caesar, Englannin kuningatar Victoria, Kuuban johtaja Fidel Castro ja Israelin entinen pääministeri Benjamin Netanyahu.

Vasenkätisiä ovat myös: Jean d’Arc, autotehtailija Henry Ford, sokeiden pyhimys Helen Keller, lähetyssaarnaaja ja lääkäri Albert Schweitzer ja Bart Simpson, sarjakuvasankari.

Kirjailijoista vasenkätisiä ovat ainakin: James Baldwin, Lewis Carroll, Jean Genet, Marshall McLuhan, Mark Twain ja H.G. Wells.

Vasenkätisiä muusikkoja on pilvin pimein, parhaasta päästä voisi mainita vaikka Beatlesien suuren pojan ja harmaan eminenssin, Ringo Starrin.

Taiteilijoista mainittakoon Michelangelo. Myös hänen kilpailijansa ja aikalaisensa Leonardo da Vinci oli vasenkätinen, mutta syynä oli oikean käden halvaantuminen ja häntä ei näin voida laskea aidoksi vasuriksi.

Lähestulkoon jokainen maailmankuulu näyttelijä on vasenkätinen, sehän on itsestään selvää, että Rock Hudson on näitä poikia, mutta myös: Marilyn Monroe, Nicole Kidman, Tom Cruise, Danny Kaye, Diane Keaton, Steve McQueen, Marcel Marceau, Kim Novak, Keanu Reeves, Julia Roberts, Mickey Rourke, Telly Salavas ja sammakko Kermit the Frog ovat vasureita. Ja näyttelijöiden parhaimmistosta voi vielä erikseen mainita vasenkätisen belgialaisen Thalian jättiläisen Jean-Claude Van Dammen ja Suuren Suomalaisen oikeakätisen Ohjaajan, Renny Harlinin, luottonäyttelijän Sylvester Stallonen.

Kiraalisina käsitteinä vasenta ja oikeaa on vaikea määritellä. Niiden käsittämisestä saattaisi kuitenkin olla hyötyä sellaiselle henkilölle, joka ei pysty ymmärtämään sellaista äärimmäisen yksinkertaista asiaa kuin neljättä ulottuvuutta. Kuten kaikki muistavat Ludvig Wittgenstein sanoi Tractatuksessa: "Oikean käden käsineen voisi vetää vasempaan käteen, jos sen voisi kiertää ympäri neliulotteisessa avaruudessa" (Tractatus 6.36111; suom. Heikki Nyman). Eli havainnollistaminen tapahtuu siten, että pannaan oikean käden käsine oikeaan käteen. Vedetään se pois kädestä kääntämällä se samalla nurin päin ja vedetään käsine sitten vasempaan käteen. Jos joku ei tästä havainnollistamisesta vielä ymmärrä neljännen avaruusulottuvuuden olemusta, blogihenkilö ei ota siitä minkäänlaista vastuuta. Toisaalta mitään muutakaan havainnollistamiskeinoa ei henkilöllä ole tiedossa.

Vielä lopuksi sanottakoon, että kateelliset oikeakätiset voivat lohduttaa itseään sillä, että vasenkätiset ovat monissa yhteiskunnissa jääneet ilman aviopuolisoa, ja näin on vielä nykyisinkin afrikkalaisissa yhteiskunnissa. Tosin monet aviopuolison löytäneet oikeakätiset saattavat laskea tämänkin vasureille lisäeduksi. Mistäpä senkin tietäisi?

22.8.2005

Maailman öljyjuhlat ovat päättymäisillään,

4 kommenttia
Jos haluaa uskoa mustimpia uhkakuvia, joita on esiintynyt jo viimeiset neljäkymmentä vuotta. Rooman Klubin ensimmäiset ennustukset säikäyttivät maailman muutamaksi päiväksi pois tolaltaan joskus historian hämärässä, kaukaisella 60-luvulla, jolloin oltiin muutenkin monella tavalla oman minän ulkopuolella ja näyt olivat joskus vielä Rooman Klubin näkyjä psykedeelisempiä.

Vielä on kuitenkin öljyjuhlien aikaa ja voimme ihailla esimerkiksi googlailemalla rikkaimman öljyyvaltion, Saudi Arabia, uskonnon ja öljyteknologian uljaita muistomerkkejä. Googlen karttoja katsellessa löytää kaikenlaisia.

Mekka on kristityiltä kielletty kaupunki. Blogihenkilö oli hamassa nuoruudessaan, iloisella 80-luvulla (epäilijöille tiedoksi, että nuoruus on suhteellista) juuri Mekassa kielletyn alueen ulkopuolella häissä, joissa ei tanssittu valssia vaan rivitanssia erikseen naisten ja miesten puolilla. Puolisolla ja henkilöllä itsellään on näin muistoja, joita voi joskus haikeana vaihdella. Tosin tuntuu siltä, että jokaisella kerrontakerralla muistoista on tullut uudenlaisia. Pitääpä mielen molemmin puolin virkeämpänä.

Täältä löytyy maailman suurin öljykenttä ja sen lähettyviltä sotilastukikohta. Kentällä on salaisuuksia, joilla on merkitystä Irakin sotaakin ajatellen. Mutta mitäpä näistä. Öljylähteet pumppaavat ulos mustaa kultaa, mutta tulos on paikallisesti usein erämaata viheröittävää, öljyä saa vaihdettua vedeksi siellä täällä vaikka vihreä on vielä vain pieniä plänttejä autiomaan tyhjyyden ympäröimänä.

Maailman suurimmat öljysatamat, ovat Al Khobar’issa ja Ra’s Tanura’ssa Persian lahden rannalla (10 % kaikesta maailman öljystä kulkee Tanuran kautta).

Pääkaupunki Riyadh on rakennettu keskelle erämaata. Se oli vielä neljännesvuosisata sitten epämiellyttävän kuuma, mielenkiinnoton, suureksi kasvanut kylä. Nyt se on Arabian helmi, vihreä ja ylellinen. Boomi alkoi, kun uusi Saudi-kuningas, äskettäin kuollut Fahd bin Abdul Aziz, määräsi kaikki ulkomaiset suurlähetystöt muuttamaan maan kaupan keskuksesta, Jeddasta Punaisen meren rannalla, omaan pääkaupunkiinsa, Riyadhiin, ja suurten ulkomaisten firmojen Saudi päämajat muuttivat perässä. Kuninkaan käsky johtui historiallisista ja pieteettisistä syistä. Moderni Saudi Arabia muodostettiin kolmesta kuningaskunnasta (läntinen, keskinen ja itäinen), joista keskimmäisen pääkaupunki oli Riyadh. Saudien kuningashuone, alun perin beduiineja ja kotoisin Arabian niemimaan pohjoisosista alueeltanimeltä Najd, hallitsi Keskistä kuningaskuntaa ennen kuin yhdisti kaikki kolme.

Medinan Profeetan moskeija on rakennettu Muhammedin Medinaan pakenemisen (vuonna 622, kymmenen vuotta ennen kuolemaansa) kunniaksi. Myös joitakin alueita Medinasta on kielletty vääräuskoisilta, vaikka suuret osat kaupunkia ovatkin ”vapaita” meille kuffar’eille ja näin ollen myös jumalattomalle kafir’ille kuten blogihenkilö.

Viileä vuoristokaupunki ,Taif, on kuninkaan kesäkaupunki. Siellä oli vielä pari vuosikymmentä sitten ”alkuperäistä” Arabiaa kaikkien ihailtavana. Nyt se on moderni pakopaikka rikkaille saudeille, jonne kuffar’eillekin on pääsy sallittu.

Muistoissa kaikki vanha on tietysti parempaa, ja nykyisyys on täynnä hapatusta. Tämä ehkä kertoo enemmän muistelijan mielestä kuin asioiden todellisuudesta.

19.8.2005

News reading not internet user metering

0 kommenttia
stupid (siis blogihenkilö) kuten Arvoisa Lukija on jo varmasti huomannutkin. Eli henkilön viimeöinen teknomökellys ja nuorekas innostus internetin kierrosluku- tai nopeusmittarin olemassaolosta oli yhtä ennenaikaista kuin tiedot Mark Twainin kuolemasta. Tosin kuolluthan hän tietysti jo on (toivottavasti tämä ei tullut liian kovana shokkina A. Lukijalle näin aamun muuhunkin ankeuteen tai kirkkauteen, miten kukin sen katsoo).

Eli tuon edellisen postauksen tekno-optimistinen internet-mittari esittääkin Akamai’n (suuri internet palvelujen järjestäjä) laskemia News-saittien liikennemääriä. Mukana ovat kaikki suurimmat News portaalien tarjoajat.

Se on silti mielenkiintoinen. Mm. näemme, että Amerikan ja Euroopan teknorakkauden syvyydessä on vielä suuria eroja. Blogihenkilön naputellessa kiireen keskellä tätä postausta (ei voi sanoa lastuksi) Akamai Net Usage Index'in maksimi viimeisten 24 tunnin aikana on ollut kello 0400 pm (olisiko EDT) 1,947,782 uutistenlukijaa minuutissa. Viimeisten 24 tunnin aikana on Amerikan uutistenlukijoita ollut huippuminuutilla 1,760,410, kun Euroopassa on huippuminuutin aikana lukijoita ollut vain 265,943. Juuri tällä hetkellä näyttää eurooppalainen lukijakuorma olevan +140 %, amerikkalainen -11 % ja aasialainen +98 %, eli Euroopassa ja Aasiassa huimasti yli normaalin perjantaiaamun uutiskulutuksen, vaikka uutisissa ei näytä (pikainen vilkaisu YLE:n, BBC:n ja CNN:n sivuille) tapahtuvan mitään erityistä.

Akamai kuvaa palveluaan näin:

Akamai is aggregating data on behalf of over 100 leading news portal customers from around the world. Collectively, this data will determine the consumption level of news in real-time, as well as capture peak page views delivered across the Akamai Platform in any 24-hour period.”

Tilanne 19.8.2005 08.39 (source Akamai):

18.8.2005

Internetin kuormituksen

5 kommenttia
Näkee WEB-saitilta, joka löytyi Linkon informatiivisen linkkisaitin kautta ja osoite on täällä.


Näytöltä näkee viiden minuutin ajoin päivittyvän käyttäjämäärän per minuutti. Käyttöasteen eri mantereilla (prosentteina yli ”normaalin”) ja ”nopeusmittarin”, joka kertoo, miten netti jaksaa kullakin hetkellä. Eipä siitä ehkä suurta hyötyä tavalliselle käyttäjälle ole, mutta voimmepa tarkistaa onko syytettävä koko nettiä vai vain omaa palvelinta tietojen hitaasta vaihdosta.

Linko antoi myös linkin bloggerin saitille, josta voi imuroida Wordiin lisäohjelman Blogger for Word'in, jolla pystyy lähettämään lastunsa suoraan blogiin edes selainta aukaisematta. Sen imurointiohjeet löytyvät täältä.

Tämä on koelähetys, jos näette sen niin homma on onnistunut todella helposti.

P.S. Pieni viilaus tarvittiin, mutta vika oli käyttäjässä.

Euroopan Unioni, kulttuurirasistinen laajentamisen vastustus

12 kommenttia
Ja ksenofobia tulevat hakematta mieleen, kun lukee suomalais-eurooppalaisen oikeiston pienen suurenmiehen, Ville Itälän, käsityksiä EU:n laajentamisesta viime sunnuntain debatissa Helsingin Sanomissa. Perimmiltään hänen puheenvuorossaan on tietysti kysymys siitä, mikä lasketaan kuuluvaksi Eurooppaan ja mikä sen ulkopuolelle. Monien oikeistolaisuutta edustavien poliitikkojen mielissä Eurooppaa on vanhan Rooman läntisen keisarikunnan alue, itäinen Bysantin alue kuuluu muuhun maailmaan, jota ei pitäisi laskea tahraamaan eurooppalaista sivistystä omituisella, toisenlaisella, itämaisella mystiikallaan.

Tässä vaiheessa mieleen pomppaavat Eartha Kitt ja vanha turkkilaislaulu: ”Üsküdar'a gider iken aldi da bir yagmur…” (kaikkien pomojen ja sihteerien toivelaulu). Suomessa Vieno Kekkonen puolestaan lauloi: ”Uska Dara Bosborin pintaan välkkyvät lyhtysi nuo…”. Kitt’in laulun sanoista blogihenkilö hämmästyksekseen huomasi, että turkin kieli olikin elävää mongerrusta, jolla voi laulaa tarttuvaa musiikkia nykyaikaisista asioista, ja johon henkilökin voi osallistua sanoilla, joita ei tosin nuorena niin hyvin ymmärtänyt, mutta kuulostivat korvissa ihanan miellyttäviltä ja soljuvilta.

Jo aikaisemmin blogihenkilö oli kulkenut Konstantinopolin kaduilla Mikael el Hakimin kanssa ja Galata ja Kultainen Sarvi ja sen sellaiset olivat tuttuja, vaikka ei itse niitä ollut nähnytkään. Mika Waltari oli, ja kertoi henkilöllekin niin, että nykyinen Turkki peittyy useimmiten mielessä Mikaelin ja tämän Antti-ystävän tarinoiden alle, tosin purppurasaappainen Johannes Angeloskin kurkistaa sen kasan alta. Üsküdar'an valot heijastuvat Bosporin pintaan toiselta puolelta, Eurooppaa vastapäätä, vieraasta maanosasta, jota ei Itälä siis hyväksyisi Eurooppaan.

Myöhemmin henkilö oppi, että Kemal Atatürkin pakottamana demokratisoituneet turkkilaiset pitivät nuorta Suomea oman kehityksensä mallivaltiona ja itseään suomalaisten sukulaiskansana. Tämä oli Suomessa asuneen venäläisen fennofiilin (voiko sellaista todella olla!), Grigori Petrovin ja hänen kirjansa, Suomi, valkoliljojen maa (Finljandija, strana belyh lilij), ansiota. Kirja oli käännetty monille Balkanin kielille, myös turkiksi (Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya). Jokainen henkilön tapaama turkkilainen muistaa mainita kansojen välisen sukulaisuuden, useimmat ovat tunteneet Valkoliljojen maan ja esittävät arvailuja uralilaisten ja altailaisten kielten olemassaolosta ja suomen ja turkin kielen sukulaisuudesta. Blogihenkilö yrittää aina kohteliaasti kumota molempia käsityksiä vedoten suurestioppineeseen suomalaiseen, Kalevi Wiikiin, mutta näitä väitteitä ei yleensä edes kuunnella. Tämä ei vaivaa henkilön mieltä sanottavasti.

Blogihenkilö epäilee, että kokoomuksen puheenjohtajana epäonnistunut lapsenkasvoinen Ville Itälä on pudonnut kielikuoppaan. Ja siellä ajatellaan, että vain oikealla eurooppalaisella kielellä voi puhua sellaisia järkeviä ajatuksia, jotka voidaan hyväksyä EU:n lasipalatseissa Brysselin Luxemburgin aukion laidalla.

MEP Itälä ei näytä olevan tyytyväinen Balkanin maidenkaan jäsenyyteen, paitsi, jos ne omaksuvat ”perinteisen”, eurooppalaisen maailmankatsomuksen. Tai käyttäen hänen omia sanojaan: "mutta pitkän ajan kuluessa ja sitten, kun ne täyttävät jäsenyydelle asetetut ehdot ja ovat sisäisesti demokraattisia ja väkivallattomia”. Itälä ei määritä käsitteitä ”sisäisesti demokraattinen” tai ”sisäisesti väkivallaton” joten hänen viisautensa todellinen syvyys jää lukijan arvailtavaksi. Itälän Eurooppaan saisi kai kuulua vain Länsi-Rooman alueita, Bysantin perilliset pysykööt lesteissään. Kreikka on onnekas, että se ei ole nyt kerjäämässä Unionin jäseneksi, mahdollisuudet olisivat ehkä pienet.

Itälä, sivistyneenä poliitikkona, arvelee, että EU:n tilanne on tänään samanlainen kuin Napoleonin Ranskan parisataa vuotta sitten, Waterloon jälkeen. Blogihenkilö ymmärtää historian opetuksesta yhtä vähän kuin Pentti Saarikosken runoista. Mutta henkilö näyttää muistelevan Tolstoin tarinoista, että Napoleonin ratkaiseva tappio tapahtui Borodinossa jossakin Moskovan liepeillä ja Waterloo oli vain jonkinlainen keisarillinen joutsenlaulu, jolla ei enää muutettu Eurooppaa suuntaan eikä toiseen. Napoleonin oma lopullinen kohtalo ratkesi siellä.

Turkki, Osmanien tai Ottomaanien sulttaanikunnan valeasussa, oli viimeisen islamilaisen kalifaatin ylläpitäjä vuoteen 1924 saakka. Siitä saakka Turkkia on kiivaasti nykyaikaistettu eurooppalaiseksi ja hallinnoltaan sekulaariseksi maaksi. Turkin kieli on ”puhdistettu” arabian vaikutuksesta ja sitä kirjoitetaan länsimaisilla kirjaimilla. Demokratia ja vapaus asetettiin yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteiksi. Tarkoituksena oli tuoda Turkki nykyaikaan ja luoda edellytykset läheiselle integraatiolle Euroopan kanssa, vaikka Unionista ei silloin osannut unelmoida juuri kukaan muu kuin saksalais-ranskalainen Robert Schuman, joka on saanut unelmiensa muistoksi aukion EU:n keskuksessa (Rond Point Schuman).

Itälä sanoo, että Turkissa vallitsevat arvot ovat vuosisatoja vanhat ja poikkeavat perinteisistä eurooppalaisista arvoista. Hän sanoo myös, ” että Turkille maksettaisiin maataloustukia enemmän kuin nyt maksetaan kymmenelle uudelle jäsenmaalle yhteensä”. Itälä ei sen sijaan mainitse, että rikkaan Ranskan maataloustuottajille lahjoitetaan puolet koko nykyisestä maataloustuesta. Eikä tietysti kysy, miksi näin pitää olla!

Niinpä Itälä ja puolivilli poikamiespankinjohtaja ja presidenttiehdokas Sauli Niinistö myös (Hesari 17.8.2005) kannattavat Turkille jäsenyyden sijasta jotakin muuta, tarkemmin määrittelemätöntä ratkaisua. Turkki, joka on ollut Unionin valittu jäsenehdokas jo vuodesta 1999 saakka, haluaa, että vain täysjäsenyys on integroitumisen tavoite. Suomalaisen EU komissaarin, Olli Rehnin, kanta Turkin jäsenyyteen ei ole tiedossa, vaikka henkilöllä on sellainen hytinä, että hänkään ei suhtaudu siihen pelkästään myönteisellä innokkuudella.

Blogihenkilön, joka ei ymmärrä korkeasta politiikasta tuon taivaallista, näkee Turkille kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta. Integroituminen Eurooppaan tai joutuminen osaksi arabimaailmaa, kalifaattia, joka lopulta perustetaan Irakin, Saudi-Arabian, Persian lahden öljyisten emiirikuntien ja, mahdollisesti, Syyrian raunioille. Henkilön mielestä, jokaisen eurooppalaisen poliitikon on kannatettava Turkin integroimista Euroopan tulevan turvallisuuden vuoksi.

Vaihtoehto on lastemme lapsille liian suuri taakka, varsinkin, kun jo lahjoitamme heille kasvihuoneilmiön ja ydinvoimaloiden jätteet sadoiksi tuhansiksi vuosiksi.

17.8.2005

PowerPoint esitys tyhmentää

17 kommenttia
Ilmoittaa tänään Iltalehdessä Yalen yliopiston tietotekniikan ja graafisen suunnittelun professori Edward R. Tufte, jonka mielestä: ” (ohjelma) aiheuttaa tyhmyyttä ja pitkästymistä, tuhlaa aikaa sekä alentaa viestinnän tasoa ja uskottavuutta.” (Juttu on napattu Wired News’ilta.)

Blogihenkilö on asiassa täysin eri mieltä. Henkilö on nimittäin taistellut esitelmien teon ja esittämisen kanssa koko työelämänsä ajan, ja muistaa vielä euforian, joka seurasi läpinäkyvien kalvojen ja spriiliukoisten tussikynien ilmestymistä esitelmätaiteen käyttöön. Sitä luuli hetken olevansa esitelmäparatiisissa, kunnes huomasi, että omien esitysten taso ei hirveän paljon uusista välineistä parantunut.

Sen sijaan esitelmätaiteilijan elämä helpottui suunnattomasti: nyt oli mahdollista pitää lukuisia, jopa kymmeniä, erisisältöisiä esitelmiä lyhyellä varoitusajalla samoista kalvoista vaihtamalla niiden järjestystä. Ainoaksi ongelmaksi jäi, että yleisön joukossa oli aina joku dickhead, joka huomasi, että kalvoissa oli, henkilön laiskuudesta johtuen, kuuden kuukauden takainen luku 15,00325 nykyarvon 15,00352 sijasta. Onneksi näistä henkilöistä yleensä selvisi esitelmän aikana joko imartelemalla heidät hiljaisiksi (suomalainenhan ei kestä kiitosta), tai syyttämällä sihteerin kirjoitustarkkuutta (sihteerit eivät noihin aikoihin päässeet mukaan esityksiin puolustamaan itseään).

Värejä oli käytössä yhtä paljon kuin värillisiä kyniä, neljä. Eli juuri oikea määrä.

Ja mikä parasta, kalvoista sai kopioita hiljan käyttöönotetulla Xeroxilla. Niitä voi jakaa kuuntelijoille ennakolta ajankuluksi esityksen ajaksi. Ja näin ratkesi myös yleisön nukkumisongelma.

Blogihenkilö otti PowerPointin käyttöönsä heti, kun se ilmestyi markkinoille. Ensimmäisillä PowerPointin versioilla sai aikaiseksi tekstikalvoja, joiden tueksi täytyi vielä piirrellä kuvia käsin, mutta versio versiolta ohjelma parani ja nyt se on niin monipuolinen, että esiintyjällä on ns. ”taivas rajana” monipuolisuudessa ja yleisön hämäämisessä. Tosin taivas tarkoittaa tässä tekijän oman tietämyksen rajoja. PowerPoint ja sen kilpailijat ovat hämmästyttäviä multi-media-jättiläisohjelmia, joiden kaikkien ominaisuuksien käyttö vaatii ehkä vuosien opiskelun valmistelemalla ja pitämällä esitelmiä.

Mutta esitysohjelma ei tee esiintyjää tyhmäksi. Eikä yleisöä. Ohjelmien kaikkia ominaisuuksia ei saa eikä tarvitse käyttää. Ongelmana esiintyjällä on valita esitykseen parhaiten sopivat työkalut. Ja tässä maailma ei ole muuttunut mihinkään.

Ne esitelmöitsijät, joiden kalvot olivat suttuisia ja esitys epäselvää aikaisemmin, käyttävät nykyisinkin käsittämättömiä kuvia, ääntä, kirjasintyyppiä, värejä, ja mumisevat esityksensä yleisön pitkästyneille kuuroille korville.

Kuten kaikki toimistotietokoneiden ohjelmat, PowerPoint on vain työkalupakki, josta ”ammattimies” ottaa kalut työn mukaan. Esitelmien pitämisen taito on oltava itsellä, edes multimediateknologia ei esitelmiä pidä.

Tuota viimeistä täytyy tarkentaa vähän. Nimittäin blogihenkilöllä on yli kolmen vuosikymmenen takaa muistissa tunnettu meteorologi, joka piti esitelmää ilmatilan ilmiöiden ihmeellisyyksistä. Hän oli nauhoittanut 90-minuuttisen puheensa ääninauhalle, pani sen pyörimään ja lähti kahville. Tämä sopi oppilaille oikein hyvin, koska se tarjosi tilaisuuden nukkua edellisen yön aiheuttamaa krapulaa mukavan hiljaisen ja monotonisen äänen tuudittaessa päänsärkyisen ja säästä viis veisaavan yleisön unten maille. Joku vähän viisaampi älysi vielä sammuttaa valot ikkunattomasta luentosalista. Meteorologia oli sen kurssin mieliaiheita.

10.8.2005

Sidekick tiedottaa

5 kommenttia
blogihenkilön parin päivän lepomatkasta Pariisiin ajatuksia kokoamaan, syömään ja tutustumaan taiteeseen (ja tekemään vähän töitäkin tietysti). Sidekick löytyy täältä. Tietokonekin ansaitsee välillä lepoa, vaikka onkin tunteeton (tosin se kiukuttelee usein, varsinkin kärsimättömälle käyttäjälle).

9.8.2005

Robert Oppenheimer, Hiroshiman atomipommin isä,

26 kommenttia
Manhattan Projektin johtaja, tunkee ajatuksiin, vaikka blogihenkilö haluaisi antaa näppäimistöltään sormiensa hipaisuista suloisia ajatuksia Arvoisan Lukijan viikon huviksi, lastuja henkilön Aurinkolaivan tervalle tuoksuvista kyljistä.

Robert Oppenheimer siteerasi nimittäin kauan sitten intialaisesta hindutekstistä Vishnu-jumalan monikätisen muodon sanoja, Bhagavad Gita’asta, sanoessaan:
Now, I am become death, a destroyer of worlds.”
Nyt, minusta on tullut kuolema, maailmojen hävittäjä.”

Hiroshima oli dokudraaman aiheena sunnuntaina 7.8 BBC-yhdellä. Ohjelma kesti 90 intensiivistä minuuttia. Vielä elossa olevia haastateltiin, Enola Gay’n (historian kuuluisin lentokone) miehistöstä on vielä elossa muutama, mukaan lukien koneen päällikkö, Paul W. Tibbets, joka vanhuuttaan (?) vetisin silmin vakuutti (eniten ehkä itselleen), että pommin pudotus oli oikein. Tibbets’in keskimmäisestä nimestä, Warfield, voi ehkä sanoa, että nimi on enne. Blogihenkilö on sen verran pehmeäluonteinen, että kuvittelisi Tibbets’in omantunnon tuskien olevan sietämättömän suuria. Mutta mistäpä sen tietää, kun ei ole tarvinnut sellaista painolastia kanniskella, nykyisissäkin on aivan tarpeeksi. Tällainen ”fame” tai ”notoriety”, kummaksi sitä haluaa kutsuakaan (ja mitä sanat nyt ovatkaan suomeksi), on äärettömän vaikea saavutettavaksi, ehkä vaikeampi kuin lottovoitto.

Hiroshima on ihmisen historian toistaiseksi tuhoisin teko. Silmänräpäyksessä tuhottiin yli sadantuhannen ihmisen elämä. Mitään muuta yksittäistä tekoa ei voida verrata siihen – paitsi toista pommia Nagasakissa tänään 60 vuotta sitten. Merkittävää, ja jotenkin mieltä häiritsevää on ajatus siitä, että tähän saakka ainoa ydinasetta käyttänyt valtio on Yhdysvallat, moraalimme ylin vartija, ja sen kansa, yksi pitkässä rivissä Jumalan valittuja kansoja, jonkalainen pieni ja sitkeä Suomikin on ollut aika ajoin.

Hiroshiman elonjääneitä on vielä elossa, kaikkiaan noin 80,000. BBC:n ohjelmassa haastateltiin mm. lääkäriä, joka oli ollut pommiaamuna potilaskäynnillä Hiroshiman ulkopuolella, kuuden kilometrin päässä räjähdyksestä. Ja pankkivirkailijaa, Akiko Takakura’a, rauhallista, tasapainoisen ja henkevän näköistä naista, joka oli silloin ollut 19-vuotias tyttö. Hän oli ollut siivoamassa pankkisalia maanjäristyksenkestävässä pakkitalossa. Naisvirkailijoiden oli oltava töissä puoli tuntia aikaisemmin kuin miesten ehtiäkseen siivota ennen miesten tuloa paikalle.

Tämä ei tulisi kysymykseenkään nykyisin”, hän vitsaili lempeästi katselijoille.

Atomipommi on varjostanut blogihenkilön elämää niin kauan kuin todellista muistia riittää. Kouluaikana näki pommista, painajaisunien lisäksi, elokuvia varmaan oppiakseen, mitä pitäisi tehdä, jos Vammalaan pudotettaisiin atomipommi. Aikuisempana näki työn puolesta vielä lisää ohjeita ja elokuvia, joissa jo näkyi joitakin uhrejakin. Monet suomalaiset varusmiesikäpolvet ovat myös oppineet kaivamaan ydinpomminkestävän poteron, jossa ei olisi tarvinnut oleskella kuin ehkä kuukauden päivät kun olisi jo voinut tulla ylös ja aloittaa maansa innokas puolustaminen ydinasehyökkääjää vastaan.

Parhaiten blogihenkilön mieleen on kuitenkin jäänyt kehotus mennä pois ikkunan edestä ja piiloutua pöydän alle, molemmat järkevältä ja mukavalta kuulostavia ohjeita; henkilö olisikin liian laiska poteron kaivamiseen.

Hiroshimassa 140,000 tavallista japanilaista ihmistä ei ehtinyt pöydän alle ennen kuin heidät höyrytettiin olemattomiksi, poltettiin tunnistamattomiksi, räjäytettiin lihattomiksi, ihottomiksi tai raajattomiks,i tai klohmittiin muuten vain kuoliaiksi tai vaivaisiksi. Monet onnekseen menettivät ensimmäiseksi päänsä. Yli puolet uhreista kuoli kitumalla vasta viikkojen ja kuukausien jälkeen silloin tuntemattomaan säteilysairauteen. Jonkun silmänräpäyksessä höyrystyneen japanilaisen jälkeensä jättämä varjo on pidetty muistomerkkinä rappusille, jossa hänen ruumiinsa ja sielunsa istuivat ennen häviämistään.

Hiroshimaan johtavalla tiellä oli paljon hyvin tunnettuja henkilöitä. Oli kaksi Yhdysvaltain presidenttiä, Franklin D. Roosevelt pyörätuolissaan ja pyöreänpehmeä Harry S. Truman, tavallisen ihmisen puolustaja. Ja monia maailmankuuluja tiedemiehiä Robert Oppenheimerin lisäksi, kuten Albert Einstein, jonka Rooseveltille lähettämän kirjeen sanotaan aloittaneen atomipommin kiireisen kehittelyn, Edward Teller, myöhemmin vetypommin isä, Enrico Fermi ja Richard Feynman.

Miksi pommi pudotettiin?

Amerikkalaiset uskovat, että se oli välttämätön sodan lopettamiseksi, vaikka amerikkalaiset kenraalit Dwight Eisenhower ja Douglas MacArthur ovat ilmeisesti sanoneet, että Japani oli jo hävinnyt sodan ja pommi oli näin tarpeeton. Japanilaiset puolestaan uskovat, että amerikkalaiset tarvitsivat molemmat pommit (Little Boy ja Fat Man, jotka olivat rakenteeltaan erilaisia), jotta niiden vaikutus olisi voitu testata oikeissa olosuhteissa.

Taviksena voi tietysti kysellä, mikä on tiedemiesten vastuu tällaisessa projektissa. Se on kuitenkin turhaa höpinää. Vastaus on tietysti, että heidän vastuunsa on varmistaa projektin läpimeno suunnitellussa ajassa ja suunnitellulla budjetilla. Tieteen tekeminen ei ole tietyistä miehistä tai naisista kiinni, tilalle löytyy aina joku muu, jos yksi tai toinen sattuisi kieltäytymään. Ja joka tapauksessa päätökset tiedemiesten puolesta tehdään poliitikkojen toimesta tai sotilaiden, joilla useimmiten ei ole selvää kuvaa siitä, mitä milloinkin päättävät. Tarjoavat kuitenkin leveän selän, jonka taakse suurikin tiedemies voi piiloutua.

Atomipommin aika alkoi jo heinäkuun 16 1945 Alamogordossa Uuden Meksikon erämaassa, kun Amerikka räjäytti ensimmäisen koeatomipomminsa. Tämän räjäytyksen aikaan amerikkalaisilla tiedemiehillä, mukaan lukien Oppenheimer, oli jopa epäilyksiä, että pommi saattaisi sytyttää ketjureaktiona maapallon ilmakehän tuleen. Projektin matemaatikot olivat kuitenkin laskeneet, että tämä ei todennäköisesti olisi mahdollista.

Samanlaiset epäilykset jäytivät myöhemmän vetypommin räjäyttäjiä. Ja viime aikoina ovat tiedemiehet kyselleet, voisiko hiukkaskiihdyttimissä saada vahingossa aikaiseksi tilan, josta kehittyisi hallitsematon musta aukko. Fyysikot ovat kiirehtineet kieltämän tämänkin mahdollisuuden, jotta uusiin hiukkaskiihdyttimiin tarvittavat suunnattomat rahamäärät eivät vaarantuisi. Blogihenkilöä näyttää aina vaivaavan kysymys siitä, onko olemassa mitään testiä, jota tiedemiehet eivät olisi valmiit tekemään tieteen nimissä riippumatta hankkeen vaarallisuudesta tai moraalisista ongelmista.

Hiroshimassa kuoli välittömästi (lähteistä riippuen) noin 75,000 ihmistä ja yhteensä Nagasakin pommituksen kanssa yli 200,000 muutaman räjähdyksiä seuraavan kuukauden aikana. Tätä voi verrata Tokion pommituksiin tavanomaisilla palopommeilla, joissa kuoli ehkä 100,000 ihmistä yhden pommitusyön (9.3.1945) aikana ja Dresdenin pommituksiin (myös palopommeilla), joissa menehtyi tiedonlähteistä riippuen jopa 135,000 ihmistä yhdessä yössä (13.2.1945). Dresdenin pommitusten takana oli englantilainen ilmamarsalkka ja psykopaatti Arthur ”Bomber” Harris. Niissä pommituksista säilyi kirjallisuuden ystävien onneksi hengissä Teurastamo 5:n kirjoittaja, sotavanki Kurt Vonnegut.

Ihmiskunta pysyi ensimmäisen atomipuolivuosisatansa ajan hengissä doktriinilla, jonka nimi on sattuvasti MAD (mutually assured destruction). Sekä Amerikkaa että silloista Neuvostoliittoa voitiin pitää sivistyneinä maina, joiden voitiin luottaa noudattavan MAD:n tanssikuvioita, vaikka joskus oltiinkin lähellä yhteistä tuhoa.

Nyt elämme uutta aikaa. Maailmassa on jo ainakin kuusi ydinasevaltiota ja lisää on tulossa. Kulttuurien eroista ja keskinäisestä epäluottamuksesta johtuen ei MAD:iin enää voi luottaa. Amerikka onkin alkanut rakentaa puolustusjärjestelmää ohjushyökkäyksen varalle. Tosin atomipommi voidaan toimittaa helposti perille muutenkin kuin ohjuksilla niin kuin James Bond-elokuvat ovat meille opettaneet.

Mitä tästä kaikesta opimme? Tuskin mitään.

Alla vielä pieni pätkä presidentti Harry S. Trumanin päiväkirjasta (tosin blogihenkilö ei pysty vahvistamaan, että teksti on aitoa Trumania):

"We have discovered the most terrible bomb in the history of the world.... This weapon is to be used against Japan between now and August 10th. I have told the Sec. of War, Mr. Stimson, to use it so that military objectives and soldiers and sailors are the target and not women and children. Even if the Japs are savages, ruthless, merciless and fanatic, we as the leader of the world for the common welfare cannot drop that terrible bomb on the old capital or the new. He and I are in accord. The target will be a purely military one" Harry S. Truman, Diary, July 25, 1945

5.8.2005

Virtuaaliolemus, totuus ja paskanpuhuminen

27 kommenttia
Askarruttavat alinomaa blogimaailmassa asuvia. Illuusia, tuo Illusian siivekäs pikkuserkku, sinisilmäinen ja vaaleatukkainen, eteerinen hahmo, on realisoitunut otsaa ja silmiä lukuun ottamatta ruumiittomana virtuaalimaailmaan varta vasten muodostetuista bittijonoista ehkä sadoille näyttölaitteille ympäri maailmaa. Sen lisäksi hän on aloittanut keskustelun blogien luokituksesta ja niiden merkityksestä omalla hienolla blogillaan. Tämäkin osoittaa, että eksistentialismi on jokaisella vain pienen virtuaaliraapaisun syvyydessä kyberihon alla. Se on ihmiselle olennaisempaa kuin uskonnollisuus, joka tietysti onkin vain eksistentialismin nurkkaanajautunut alalaji.

Blogihenkilö kuvittelee, että ihminen on luonut virtuaalisesti niin kauan kuin Ihmisiä on ollut olemassa. Arvoisa Lukija tuntee sanat kotiliesi, alttari, ikoni, taideteos ja monia niiden ”fyysisiä” vastineita aistihavaintojen maailmassa. Henkilön mielestä ihmisen perimmäiseen olemukseen kuuluu abstrakti mutapaini, jonka tuloksena tulee uudelleen muotoiltu kasa abstraktia mutaa, jolle jokin yhteisen, idealistisen mielemme tuottama tuntematon, kosminen olio puhaltaa idolin hengen.

Hyvin vanhoilta ajoilta on omassa ajassamme vain vähän todisteita luomisvoimasta, kuten joitakin hätkähdyttäviä seinämaalauksia ja Willendorfin Venus. Ne olivat oman aikansa omakustantajien ja bloggaajien esi-isien tekeleitä. He teeskentelivät olevansa olemassa oman kuolevan ruumiinsa ulkopuolella ja julkaisivat, jotakin, jota meidän aikamme ymmärtää taiteeksi.

Arvoisaa Lukijaa pyydetään hetken ajattelemaan kaikkien tuntemiensa ihmisten puhelinvastaajien viestejä. Kuinka moni niistä on täsmälleen julkaisijansa ”näköinen”. Niiden luoja näyttelee miniroolin, jonka haluaa julkistaa maailmalle: hienostunutta, hiljaista, mölyävää, täsmällistä. Tämä voi olla tietoista tai tiedostamatonta. Ja tästä päästäänkin blogien totuudellisuuteen.

Nimittäin Illuusia vaatii, että hänen lukemansa blogit olisivat totuudellisia ja että paskaa puhuttaisiin vain satunnaisesti. Tämä on tietysti hieman hymyilyttävä vaatimus virtuaalihenkilöltä, jonka nimi on Illuusia, mutta tehdään se huomio jollakin toisella kerralla ja tarkastellaan sen sijaan ”totuutta”.

Kysymme: ”Mikä on totuus?”

Ja kas, huomaamme, että emme ole ensimmäisiä, jotka esittävät kysymyksen. Itse asiassa se on vähän suurehko kysymys lyhyen lastun vastattavaksi. Siitähän on julkaistu laajoja tieteellisiä tutkimuksia, joita muita teorioita julkaisseet tutkijan tutkijakollegat ovat sitten väittäneet harhaanjohtaviksi, ala-arvoisiksi ja täysin mitättömiksi ja esittäneet oman teoriansa ainoana totuutena.

Blogihenkilö näyttää ajattelevan, että totuus on suhteellinen käsitys, ja että ideoiden maailmassa, jossa ihminen elää tietoisena oliona, ei absoluuttista totuutta ole olemassakaan. Virtuaalinen totuus on tietysti virtuaalista, joka taas tarkoittaa blogihenkilölle ”jotakin, joka ei ole sinällään fyysisessä maailmassa olemassa, mutta on olemassa ideoiden maailmassa ja saadaan sieltä tietokoneohjelmiston avulla näennäisesti olemassa olevaksi ja tarkastelun kohteeksi”. Reaalimaailma pystyy vain vaivoin tai ei ollenkaan jäljittelemään virtuaalisen olioita. Näin ollen epämääräinen kivikasa on ”alttari”, omituisen muotoinen puupala on ”taideteos”, kivistä tehty ympyrä on ”kotiliesi”, värillinen kuva ilman perspektiiviä on ”ikoni”.

Itse asiassa kaikki kirjallisuus, taide, tiede, ajattelu yleensä on virtuaalista. Kaikki, mikä merkitsee meille jotakin Ihmisinä, on virtuaalista. Fyysinen maailma on kahle.

Useimmat blogistanian olioista muistuttavat muiden medioiden olioita, runo näyttää paperirunolta, novelli näyttää paperinovellilta, lastu paperilastulta. Jotkut virtuaalioliot, kuten Karri Kokko ja Leevi Lehto, ovat kokeilleet (suomalaisina tiennäyttäjinä) virtuaalimaailman käyttöä ”perinteisestä” sisällöstä, esitystavasta tai luomisprosessista poikkeavalla tavalla, toistaiseksi ilman suurta menestystä.

Leevi Lehto on myös haastatellut amerikkalaista runoilijaa, Charles Bernsteinia epätavallisen tulevaisuudesta, tekstissä sanotaan Bernsteinin sanoneen mm. näin:
"Minäkin olen sitä mieltä, että runoudella on oikeus olla olemassa itsesään. Se ei tarvitse hyvien ja oikeiden päämäärien kainalosauvoja."

Haastattelussa omaan napaansa tuijottaja haastattelee toista samanlaista, siksi sillä on merkitystä blogikirjoittamiselle. Ja blogihenkilö ajattelee, että tämä runoudelle vaadittu oikeus voidaan vaatia koskemaan blogejakin. Se, ovatko ne totta vai valhetta, on yhdentekevää. Niiden oikeus olemassaoloon on siinä, että ne ovat olemassa.

Virtuaaliystävä Illuusia näyttää ajattelevan että blogeilla pitäisi olla ominaisuus, jota hän kutsuu ”totuusarvoksi”, niille ominaisen ”käyttöarvon” lisäksi. Itse asiassa hän näyttää sanovan, että blogilla ei ole (hänelle) käyttöarvoa ilman näennäistä totuusarvoa. Esimerkkinä Illuusia mainitsee, että jatkuvaa huumeiden käyttöä käsittelevä blogi, jossa virtuaalimaailman luoja näyttää ajattelevan koherentisti, on jotenkin totuusarvoton blogina.

Blogihenkilölle tämä näyttää väärältä tavalta lähestyä blogeja. Näyttäisi mieluummin siltä, että blogeilla on käyttöarvoa, joka määräytyy blogin lukijan transienttien tavoitteiden perusteella. Ja tähän liittyy oleellisesti kyky, tarve ja todennäköisyys puhua myös paskaa.

Totuus on liian vaikeasti määritettävä voidakseen olla hyödyllisenä tavoitteena. Lukijan transientit, jotenkin epikurolaiset tavoitteet viittaavat nautinnonhaluun, epävarmuuteen ja postmoderniin maailmaan yleensä. Helsingin Sanomien kaltaista pysyvää olemassaoloa mielipidemammuttina ei blogille oikein voi ajatella. Voi olla, että tietokoneisiin perustuva virtuaalinen todellisuus onkin mahdollista vain nykyisessä, postmodernissa minä-maailmassa. Kirjoittajat luovat virtuaalista minuutta lukijoille, jotka ovat myös virtuaalisia. Vai tunteeko joku Sun äitiäs.

3.8.2005

Varjagien aarre

0 kommenttia
jäi ilman kirjoittajan nimeä tuossa edellisessä lastussa. Se on itseasiassa Juuse Tammisen kirjoittama ja on saanut Topelius-palkinnon vuonna 1955.

Kirjan olisi pitänyt ainakin blogihenkilölle tulla varoituksella: Älä kokeile kotona. Siinä nimittäin yritettiin saada varjagien aarretta merenpohjasta "kasvattamalla" jäätä talven aikana alaspäin. Ei ole tietoa kokeiliko kirjailija tätä itse ennen tarinansa julkaisua, mutta henkilö tietysti kokeili, kodin lähellä olevassa matalassa lammessa. Siitä ei onneksi tullut muuta vahinkoa kuin kastuneet huopikkaat, tukeva annos tukkapöllyä ja kiukkuinen käsky pysyä pois alkutalven jäiltä. Kaikista oli varmaan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Juuse Tamminen on kirjoittanut muutakin, jota on tullut lapsena luettua. Ainakin Ensimmäinen Marathon, Salamiin voittajat ja Rapolan kuninkaan vangit.

Anteeksipyyntö Juuse Tammiselle, jonka blogihenkilö sanoi hävinneen jopa internetiltä ja sen lisäksi kirjoitti kirjan nimenkin väärin.

2.8.2005

Lastenkirja muokkaa

17 kommenttia
Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu. Blogihenkilö alkoi ajatella oman neitseellisen arvomaailmansa muokkautumista lukiessaan, että englantilaisten lasten sielunnurkkien täytteeksi luvataan ilmaisia kirjoja, varsinkin kaikille vauvaikäisille. Ison-Britannian kevääntuore opetusministeri Ruth Kelly, kolmekymppinen nainen, jonka ääni on jostakin 1. ja 2. basson välimailta, julkisti uuden kirjaohjelmansa hiljakkoin.

Ministeri Kelly sanoo asiasta näin (The Sunday Times 24.7.2005):

A love of reading is having a resurgence but we can’t wait until the Harry Potter phase to get parents and their children to share the passion.”
Blogihenkilön vapaasti suomentamana: ”Lukemisen rakkaus on tulossa takaisin, mutta me emme voi odottaa Harry Potter-vaihetta saadaksemme vanhemmat ja lapset jakamaan (lukemisen) intohimon.”

Tämä muistutti blogihenkilöä omasta kaukaisesta lapsuudestaan ja kirjoista, jotka muokkasivat henkilön maailmankatsomuksen perusteita. On ensiksi tunnustettava olleensa kirjojen suurkuluttaja ja tätä on jatkunut niin kauan kuin muistia riittää. Koko kirjojen repertuaari on iloisena sekamelskana henkilön päässä, mutta yritetään saada kiinni joistakin langanpäistä, joita vetelemällä ehkä vanhojen lukuhetkien hurmoksesta saa, valikoivasti, jotakin mieleensä.

Kuten kai useimpien suomalaisten lasten myös blogihenkilön ensimmäinen kosketus kirjallisuuteen oli körötysleikeissä. Lastenlorut ovat tietysti omaa, suurelta osin suullista kirjallista perintöämme, joka on nopeasti häviämässä yhteisestä muististamme. Henkilö on hämäränä muistikuvana jossakin aivojen sumuissa pienenä pilttinä poukkimassa jollakin luisella polvella ja korvissa kuuluu ”köööröö kööröö kiirkkoon, paapin muorin…”. Paljon ei tolkkua noista muistoista saa, vaikka joitakin muitakin pätkiä vastaavanlaisia joikuja on mielessä vielä jollakin tiedostamattomalla ja täysin myyttisellä tasolla, josta on voinut nyhtää muutamia muistinrippeitä joinakin harvoina vähän parempina päivinään.

Mutta tässä lastussa pitäisi puhua blogihenkilöä muokanneista lastenkirjoista.

Hanhiemon satuaarre ja Hanhiemon iloinen lipas on mainittava aluksi, vaikka eivät olleetkaan ensimmäisiä luettuja tai omistettuja kirjoja, mutta pysyivät mukana vuosikausia ja ovatpahan säilyneet muistissa hyvin näihin päiviin saakka. Erityisesti on mieleen jäänyt runo naisparasta, jolla oli 100 lasta, muistin mukaan: ”Kenkätalossa asui eukko, jolla oli sata lasta ja elämä puuhakasta. Illan tullen hän lapsensa niisti, piiskasi, pesi ja siisti. Ja laittoi nukkumaan´, kunkin vuorollaan.”

Vaikka Hanhiemon kokoelmat ovat alkujaan englanninkielisiä, suomentaja, Kirsi Kunnas, oli onnistunut soveltamaan sadut hyvin suomalaiseen makuun, vaikka 50-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen jotkut saduista eivät niin hyvin sopineetkaan. Mutta aika ja yhteiskunta muuttuvat ja nykyinen Suomi muistuttaa yhä enemmän anglosaksista yhteiskuntaa niin, että kirjat taitavat lämmittää vielä paremmin tämän päivän suomalaislapsia. Feodor Rojankovskin kuvitus tekee kirjoista kutakuinkin täydellisiä.

Helmi Krohnin Hipsuvarvas ja Nököhammas ja Gösta Knutssonin Pekka töpöhännän seikkailuja ovat kulttuurisesti tietysti läheisempiä, vaikka tuskin siinä vaiheessa tuli kulttuuria niin hirveästi ajateltua. Nämä kirjat olivat ilmeisesti ensimmäisiä todellisen lukuintohimon kohteita. Niin kuin Hölmöläissadut ja Suomen kansan eläinsadut, tosin ei ole aivan selkeää kuvaa siitä, minkälaisesta kirjasta niitä tuli ensimmäiseksi luettua. Sama koskee satuja, jotka olivat Rudolf Koivun kuvittamia. Kaikki nämä kirjat ovat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet kiertoon uusille lukijasukupolville

Jo hyvin nuorena blogihenkilö matkasi myös hanhen selässä pitkin Ruotsia, jota ei vielä tiennyt edes olevan olemassa, vaikka saikin siellä lennellä ja seikkailla Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkillä villihanhien seurassa Juhani Ahon suomentamana. Blogihenkilö ei tietysti koskaan kuvitellut olevansa laiska ja ilkeä kuin alkuperäinen Nils, päinvastoin, uskoi olevansa yhtä reipas ja rohkea kuin Nils seikkailujensa keskellä. Pari vuotta sitten henkilö osti malmöläisestä pikkuliikkeestä parin puukenkiä, johon kenkien veistelijän tytär oli maalannut hanhen ja Nilsin kuvat, ja niillä on nyt hyvä kopistella terassilla kastelemassa kukkia, muualle niitä ei raski jalkaansa pistää.

Sadut olivat tietysti tärkeintä luettavaa muistin alkupuolella. Ruma ankanpoikanen on itkettänyt henkilöä monet kerrat sekä surusta että ilosta. Myöhemmässä elämässä se on usein tullut mieleen, varsinkin silloin, kun henkilö on tuntenut olevansa väärinymmärretty joutsen hanhien… taikka siis ankkojen valepuvussa. Tämä on tapahtunut hämmästyttävän usein vielä vanhemmillakin päivillä.

Mieleen muuten palautuva satuluettelo on varmasti useimmille tuttu: Aisopoksen ja venäläiset eläinsadut, H.C. Andersenin Tulitikkutyttö, Pieni merenneito, viimeaikoina täällä virtuaalimaailmassa vellonut lastensaantirieha muistutti mieleen sadun Peukalo-Liisasta, ja Villijoutsenet on mielessä tarinana hyvästä ja pahasta ja monet muut.

Blogihenkilöä kiehtoivat ja pelottivat Grimmin veljesten ylöskirjoittamat sadut, muistumat jostakin saksalaiselta keskiajalta, jolloin eurooppalainen rationalismi syntyi kaaoksesta ja kulminoitui myöhemmin hyötyajattelun jumalalliseen siunaamiseen protestanttisessa uskossa ja saksalais-englantilais-alankomaalaisessa (riisto)kapitalismissa. Grimmien sadut sopivat tähän kehitykseen erinomaisesti. Samoilta ajoilta ovat peräisin useimmat eurooppalaiset hallitsijasuvutkin, nehän on usein aloitettu etsimällä saksalaista prinssiä kuninkaaksi, ja niitähän riittää vielä tänäkin päivänä. Ruhtinaskunnat, jotka näitä prinssejä suolsivat, ovat peräisin keskiajan sekasorrosta niin kuin siis Grimmin veljesten satujen prinssitkin, jotka aina saivat prinsessan ja puoli valtakuntaa ja näin ruhtinaskuntien lukumäärä sen kuin kasvoi.

Andersenin Tulitikkutyttö on sopiva vastaväite Grimmien kapitalismille. Siinä missä Andersen oli surullinen ja haikea, Grimmit olivat julmia ja raakoja. Jörö-Jukan tarina muistuu blogihenkilölle mieleen aina, kun tukka on päässyt kasvamaan muutaman millin liian pitkäksi tai kynsissä on millikin ylimääräistä. Ja kynsiä leikatessa on mielessä kuva Jörö-Jukan katkaistuista, vertatihkuvista sormista satukirjan sivuilla. Piparkakut meinaavat takertua kurkkuun Hannua ja Kerttua muistaessa. Ja tietysti jokainen (vanha) nainen on satujen noita-akka. Mutta onhan Grimmeillä Tuhkimokin, jokaisen alistetun ihmisen oma toiveiden tarina, ja Prinsessa Ruusunen, joka malliksi vaipui uneen, säilyäkseen puhtaana neitsyenä unelmiensa prinssille.

Blogihenkilö luki myös (nykyiseen aikaan yliuskonnollisia) satusetä Topeliuksen satuja, varsinkin kokoelmasta Lukemisia lapsille. Näistä Koivu ja tähti on henkilön sumusilmäisessä kansalaismuistissa päällimmäisenä, mutta onhan niitä muitakin. Kuten satu Siitä kesästä, joka ei koskaan tullut, josta henkilö muistaa kovat itkuntyrähdykset aina kun hamppulintu lauloi Rafaelin haudalla. Mielessä on myös Sampo Lappalainen. Ja henkilön ensimmäinen koskaan lukema näytelmä oli tietysti Rinaldo Rinaldini eli Rosvoliitto, kolmenäytöksinen seikkailu. Ja olihan Topeliuksenkin nimissä Prinsessa Ruusunen, joka oli tietysti se sama Grimmin veljesten satu suomenruotsiksi sovellettuna.

Kaksi voimaa voi siirtää vuoria: satu ja usko.”

Ensimmäinen blogihenkilön ikioma kirja oli Unto Kunnaksen Orjatyttö Israelin maalta, jossa on omistuskirjoituksena (henkilön isän käsialalla):” (Hanhensulalle) tuntemattomalta tädiltä junassa jouluna 1951”, ja päivämäärä 23.12.1951 (juna oli matkalla Suolahdesta Jämijärvelle mummulaan). Kirja on jostakin syystä, ja pahasti käytössä kuluneena, vieläkin tallella henkilön kovia kokeneessa kirjastossa.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu-kirjat auttoivat ehkä ensimmäisinä ymmärtämään, että maailma oli muutakin kuin suloinen Suomenii maa, että oli muita maita, että oli muitakin ihmisiä ”kaukana täältä”, eikä vain satuolentoja, ja että kaukana täältä tarkoitti jotakin paikkaa, johon voi itse asiassa matkustaa, varsinkin, jos oli merimies niin kuin Pepin isä.

R.L. Stevensonin Aarresaari, Daniel Defoe’n Robinson Crusoe, Rudyard Kiplingin Meren urhoja ja varsinkin Johan Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat varmistivat elämänikäisen kaipuun kaukomaille. Tai itse asiassa johonkin muualle, mihin tahansa muualle kuin siihen paikkaan, missä milloinkin sattui asumaan. Sama haikea kaiverrus asuu sielussa vieläkin. Ja Huckleberry Finnin tarina kertoi kuinka sinne kaukomaille parhaiten pääsisi. Blogihenkilö rakensikin kirjan ensimmäistä lukemista seuraavana kesänä useita lauttoja, joilla tosin useimmiten pääsi vain muutaman metrin päähän Keiteleen rannasta, onnekseen henkilö osasi jo uida melko hyvin, mutta periaate, eli lähteminen, tuli näin ymmärretyksi.

Blogihenkilön luontokuva vahvistui sellaisista kirjoista kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat, Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä, Erkki Levannon Erämetsien lumoissa, Jorma Kaukon Kiveliön seikkailijat, Kaarlo Hännisen Suomen samoilijat, Jack Londonin Lumikenttien tytär ja Erämaan laki ja Kiplingin Intian viidakoista.

Topeliukselta blogihenkilö sai vieläkin jatkuvan historian nälän luettuaan Välskärin kertomukset. Ja nälkää ruokittiin myös sellaisilla kirjoilla kuin Kolme muskettisoturia, Varjaagien aarre (jonka tekijä on hävinnyt mielestä ja näköjään internetistäkin) ja J.K. Kulomaan Nuori heimopäällikkö.

Oiva Paloheimon Tirlittan antoi lukemiselle uutta suuntaa ja pian löytyivät Anni Swanin kirjat mm. Ollin oppivuodet, Iris rukka ja Tottisalmen perillinen, sitten Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu-kirjat, Aapelin Koko kaupungin Vinski, Antoine de Saint-Exupéry’n Pikku Prinssi ja monen monet tyttökirjat kuten Alcott’in Pikku naisia, josta taas muistaa parhaiten itketyt empatian kyyneleet.

Eikä niitä kaikkia kirjoja pirullakaan muista. Kesäisin blogihenkilö asui usein teltassa ja valonlahteenä oli pahalle haiseva öljylamppu keikkumassa harjan alla narussa. Onneksi ei teltta hulmahtanut samanlaiseen liekkiin kuin sielu, joka ei saanut kirjoista tarpeekseen vaikka olisi kuinka lukenut. Äiti arveli joskus, että liiasta lukemisesta menisivät silmät pilalle, mutta itsekin kovana lukijana ei raskinut mukulaansa kieltääkään. Siitä henkilö sai typerään päähänsä toivoa laseja, jotka sitten saikin, lukulasit, kun oli täyttänyt 48 vuotta.

Sitten yhtenä kesänä blogihenkilö luki vahingossa Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, ja henkilön kirjallinen lapsuus päättyi siihen, ikääkin oli tullut jo 11 – 12 vuotta. Seuraavaksi otettiin äidin hyllystä Kuu ja kupariraha, isän hyllystä Sinuhe egyptiläinen, ja henkilö on vielä samalla, päättymättömällä, mystisellä tiellä, johon tulee uutta pituutta, uutta kiveystä joka vuosi enemmän kuin yksi ihminen ehtii tietoonsa saada lukemisesta puhumattakaan.

1.8.2005

Kissa, leppoisa, hyväntahtoinen kotieläin ja suloinen karvapallo

37 kommenttia
vai tappajapeto, on askarruttanut Iltalehteä, kalastaja Linkolaa ja virtuaaliystävä Saaraa, joka blogissaan muistuttaa aivan oikein, että kissoja ei saisi jättää mökille. Saaran mielestä tällä ei tosin ole mitään tekemistä sen kanssa, että kissa on hirmuinen tappaja, joka irrallaan ollessaan tappaa kymmeniä, joka satoja pikkunisäkkäitä ja lintuja viikoittain pelkästä elämän ja tappamisen ilosta. Tietysti hänellä, niin kuin kaikilla muilla – jopa Linkolalla – saa olla oma mielipide mistä tahansa – vääräkin ja jopa kissoista. On kuitenkin sanottava, että Saaran kissamielipide on kissaihmisille tyypillisen puolusteleva tai vähintäänkin sinisilmäinen.

Blogihenkilöstä on aina ollut lievästi huvittavaa, että Suomessa koiran täytyy olla luonnonsuojelun nimissä kiinni maaseudulla, mutta kissa saa olla vapaana. Tietysti koira on laumaeläin, joka puolustaa reviiriään kiivaasti ja on näin laskettava ihmiselle hyödylliseksi eläimeksi, mutta voi olla uhkana ohikulkeville ja kiinnipitäminen on perusteltavissa tältä kannalta. Ei ole kuitenkaan perusteltavissa, että koiria pidetään vankina lyhyessä lieassa jossakin aurinkoisen pihan kulmassa ja kissa saa juoksennella vapaana. Liekaaminen on vangitsemista ja kidutusta, eikä lemmikkieläimen pitoa. Juoksunaru on lievästi parempi vaihtoehto, vaikka ei sekään hääppöistä ole. Ja kissa on näistä kahdesta joka tapauksessa ylivoimaisesti parempi metsästäjä ja suurempi tappaja. Lisäksi kissa tappaa tappamisen vuoksi, eikä vain syödäkseen. Kotikissat saavat tietysti syötävää tarpeeksi muutenkin.

Kissat eivät tuo kaikkia saaliitaan nähtäväksi, miten kissanystävät, Saara mukaan lukien, edes voisivat todistaa tätä väitettä, eiväthän kissanpitäjät ole niitä saaliita nähneet. Eikä kissa tuo niitä muutamaakaan saalistaan näytille vaan leikkiäkseen kuolevalla eläimellä harjoitusmielessä. Näytille tuomisajatus liittyy siihen, että lemmikkieläimille omistaja yrittää projisoida inhimillisiä ominaisuuksia, joita niillä ei ole. Kissa ei muuten myöskään jää puuhun ilman apua, vaikka usein kissanomistajat esittävät tällaisia väitteitä ja jopa vaivaavat pelastusviranomaisia kattinsa pelastamiseksi puusta. Sellaisesta julkisen palvelun väärinkäytöstä pitäisi mätkäistä tuntuva sakko.

Mitä Linkolaan tulee, niin eihän hänen kanssaan tarvitse olla samaa mieltä. Kuitenkin, jos ajattelisi, että ihmisen täytyisi "säästää" maapallo (mikä on ihmiseltä mielipiteenä lähinnä huvittavaa hybristä), niin Linkolan ehdotus siitä, että ihmisiä saisi jäädä eloon vain korkeintaan muutama miljoona 6500 miljoonan sijasta, on ainoa järkevä ja puolusteltavissa oleva. Jokainen, joka sanoo ajattelevansa maapallon tulevaisuutta eikä ole Linkolan kanssa tässä samaa mieltä, on tekopyhä paskanpuhuja.

Kissoista blogihenkilö tuntuu ajattelevan, että kissaihmiset voivat hyvin pitää kissansa, kunhan tietävät - ja myöntävät, mitä lemmikkinsä todellisuudessa tekee (tosin ei silläkään niin hirveän suurta väliä ole). Tutkittu totuus kuitenkin on, että samassa pihapiirissä ei voi olla samanaikaisesti laululinturunsautta ja edes yhtä kissaa.

Se ei mahdu henkilön kaaliin, että joku voi pitää kissaa koiraa parempana perheenjäsenenä, mutta se on jo ihan toinen juttu:))

P.S. Piti vielä sanoa, että blogihenkilö pitää kissoista kovasti ja koirista myös. Ja sehän muistetaan, että Saarakin on koiraihmisiä.