9.8.2005

Robert Oppenheimer, Hiroshiman atomipommin isä,

Manhattan Projektin johtaja, tunkee ajatuksiin, vaikka blogihenkilö haluaisi antaa näppäimistöltään sormiensa hipaisuista suloisia ajatuksia Arvoisan Lukijan viikon huviksi, lastuja henkilön Aurinkolaivan tervalle tuoksuvista kyljistä.

Robert Oppenheimer siteerasi nimittäin kauan sitten intialaisesta hindutekstistä Vishnu-jumalan monikätisen muodon sanoja, Bhagavad Gita’asta, sanoessaan:
Now, I am become death, a destroyer of worlds.”
Nyt, minusta on tullut kuolema, maailmojen hävittäjä.”

Hiroshima oli dokudraaman aiheena sunnuntaina 7.8 BBC-yhdellä. Ohjelma kesti 90 intensiivistä minuuttia. Vielä elossa olevia haastateltiin, Enola Gay’n (historian kuuluisin lentokone) miehistöstä on vielä elossa muutama, mukaan lukien koneen päällikkö, Paul W. Tibbets, joka vanhuuttaan (?) vetisin silmin vakuutti (eniten ehkä itselleen), että pommin pudotus oli oikein. Tibbets’in keskimmäisestä nimestä, Warfield, voi ehkä sanoa, että nimi on enne. Blogihenkilö on sen verran pehmeäluonteinen, että kuvittelisi Tibbets’in omantunnon tuskien olevan sietämättömän suuria. Mutta mistäpä sen tietää, kun ei ole tarvinnut sellaista painolastia kanniskella, nykyisissäkin on aivan tarpeeksi. Tällainen ”fame” tai ”notoriety”, kummaksi sitä haluaa kutsuakaan (ja mitä sanat nyt ovatkaan suomeksi), on äärettömän vaikea saavutettavaksi, ehkä vaikeampi kuin lottovoitto.

Hiroshima on ihmisen historian toistaiseksi tuhoisin teko. Silmänräpäyksessä tuhottiin yli sadantuhannen ihmisen elämä. Mitään muuta yksittäistä tekoa ei voida verrata siihen – paitsi toista pommia Nagasakissa tänään 60 vuotta sitten. Merkittävää, ja jotenkin mieltä häiritsevää on ajatus siitä, että tähän saakka ainoa ydinasetta käyttänyt valtio on Yhdysvallat, moraalimme ylin vartija, ja sen kansa, yksi pitkässä rivissä Jumalan valittuja kansoja, jonkalainen pieni ja sitkeä Suomikin on ollut aika ajoin.

Hiroshiman elonjääneitä on vielä elossa, kaikkiaan noin 80,000. BBC:n ohjelmassa haastateltiin mm. lääkäriä, joka oli ollut pommiaamuna potilaskäynnillä Hiroshiman ulkopuolella, kuuden kilometrin päässä räjähdyksestä. Ja pankkivirkailijaa, Akiko Takakura’a, rauhallista, tasapainoisen ja henkevän näköistä naista, joka oli silloin ollut 19-vuotias tyttö. Hän oli ollut siivoamassa pankkisalia maanjäristyksenkestävässä pakkitalossa. Naisvirkailijoiden oli oltava töissä puoli tuntia aikaisemmin kuin miesten ehtiäkseen siivota ennen miesten tuloa paikalle.

Tämä ei tulisi kysymykseenkään nykyisin”, hän vitsaili lempeästi katselijoille.

Atomipommi on varjostanut blogihenkilön elämää niin kauan kuin todellista muistia riittää. Kouluaikana näki pommista, painajaisunien lisäksi, elokuvia varmaan oppiakseen, mitä pitäisi tehdä, jos Vammalaan pudotettaisiin atomipommi. Aikuisempana näki työn puolesta vielä lisää ohjeita ja elokuvia, joissa jo näkyi joitakin uhrejakin. Monet suomalaiset varusmiesikäpolvet ovat myös oppineet kaivamaan ydinpomminkestävän poteron, jossa ei olisi tarvinnut oleskella kuin ehkä kuukauden päivät kun olisi jo voinut tulla ylös ja aloittaa maansa innokas puolustaminen ydinasehyökkääjää vastaan.

Parhaiten blogihenkilön mieleen on kuitenkin jäänyt kehotus mennä pois ikkunan edestä ja piiloutua pöydän alle, molemmat järkevältä ja mukavalta kuulostavia ohjeita; henkilö olisikin liian laiska poteron kaivamiseen.

Hiroshimassa 140,000 tavallista japanilaista ihmistä ei ehtinyt pöydän alle ennen kuin heidät höyrytettiin olemattomiksi, poltettiin tunnistamattomiksi, räjäytettiin lihattomiksi, ihottomiksi tai raajattomiks,i tai klohmittiin muuten vain kuoliaiksi tai vaivaisiksi. Monet onnekseen menettivät ensimmäiseksi päänsä. Yli puolet uhreista kuoli kitumalla vasta viikkojen ja kuukausien jälkeen silloin tuntemattomaan säteilysairauteen. Jonkun silmänräpäyksessä höyrystyneen japanilaisen jälkeensä jättämä varjo on pidetty muistomerkkinä rappusille, jossa hänen ruumiinsa ja sielunsa istuivat ennen häviämistään.

Hiroshimaan johtavalla tiellä oli paljon hyvin tunnettuja henkilöitä. Oli kaksi Yhdysvaltain presidenttiä, Franklin D. Roosevelt pyörätuolissaan ja pyöreänpehmeä Harry S. Truman, tavallisen ihmisen puolustaja. Ja monia maailmankuuluja tiedemiehiä Robert Oppenheimerin lisäksi, kuten Albert Einstein, jonka Rooseveltille lähettämän kirjeen sanotaan aloittaneen atomipommin kiireisen kehittelyn, Edward Teller, myöhemmin vetypommin isä, Enrico Fermi ja Richard Feynman.

Miksi pommi pudotettiin?

Amerikkalaiset uskovat, että se oli välttämätön sodan lopettamiseksi, vaikka amerikkalaiset kenraalit Dwight Eisenhower ja Douglas MacArthur ovat ilmeisesti sanoneet, että Japani oli jo hävinnyt sodan ja pommi oli näin tarpeeton. Japanilaiset puolestaan uskovat, että amerikkalaiset tarvitsivat molemmat pommit (Little Boy ja Fat Man, jotka olivat rakenteeltaan erilaisia), jotta niiden vaikutus olisi voitu testata oikeissa olosuhteissa.

Taviksena voi tietysti kysellä, mikä on tiedemiesten vastuu tällaisessa projektissa. Se on kuitenkin turhaa höpinää. Vastaus on tietysti, että heidän vastuunsa on varmistaa projektin läpimeno suunnitellussa ajassa ja suunnitellulla budjetilla. Tieteen tekeminen ei ole tietyistä miehistä tai naisista kiinni, tilalle löytyy aina joku muu, jos yksi tai toinen sattuisi kieltäytymään. Ja joka tapauksessa päätökset tiedemiesten puolesta tehdään poliitikkojen toimesta tai sotilaiden, joilla useimmiten ei ole selvää kuvaa siitä, mitä milloinkin päättävät. Tarjoavat kuitenkin leveän selän, jonka taakse suurikin tiedemies voi piiloutua.

Atomipommin aika alkoi jo heinäkuun 16 1945 Alamogordossa Uuden Meksikon erämaassa, kun Amerikka räjäytti ensimmäisen koeatomipomminsa. Tämän räjäytyksen aikaan amerikkalaisilla tiedemiehillä, mukaan lukien Oppenheimer, oli jopa epäilyksiä, että pommi saattaisi sytyttää ketjureaktiona maapallon ilmakehän tuleen. Projektin matemaatikot olivat kuitenkin laskeneet, että tämä ei todennäköisesti olisi mahdollista.

Samanlaiset epäilykset jäytivät myöhemmän vetypommin räjäyttäjiä. Ja viime aikoina ovat tiedemiehet kyselleet, voisiko hiukkaskiihdyttimissä saada vahingossa aikaiseksi tilan, josta kehittyisi hallitsematon musta aukko. Fyysikot ovat kiirehtineet kieltämän tämänkin mahdollisuuden, jotta uusiin hiukkaskiihdyttimiin tarvittavat suunnattomat rahamäärät eivät vaarantuisi. Blogihenkilöä näyttää aina vaivaavan kysymys siitä, onko olemassa mitään testiä, jota tiedemiehet eivät olisi valmiit tekemään tieteen nimissä riippumatta hankkeen vaarallisuudesta tai moraalisista ongelmista.

Hiroshimassa kuoli välittömästi (lähteistä riippuen) noin 75,000 ihmistä ja yhteensä Nagasakin pommituksen kanssa yli 200,000 muutaman räjähdyksiä seuraavan kuukauden aikana. Tätä voi verrata Tokion pommituksiin tavanomaisilla palopommeilla, joissa kuoli ehkä 100,000 ihmistä yhden pommitusyön (9.3.1945) aikana ja Dresdenin pommituksiin (myös palopommeilla), joissa menehtyi tiedonlähteistä riippuen jopa 135,000 ihmistä yhdessä yössä (13.2.1945). Dresdenin pommitusten takana oli englantilainen ilmamarsalkka ja psykopaatti Arthur ”Bomber” Harris. Niissä pommituksista säilyi kirjallisuuden ystävien onneksi hengissä Teurastamo 5:n kirjoittaja, sotavanki Kurt Vonnegut.

Ihmiskunta pysyi ensimmäisen atomipuolivuosisatansa ajan hengissä doktriinilla, jonka nimi on sattuvasti MAD (mutually assured destruction). Sekä Amerikkaa että silloista Neuvostoliittoa voitiin pitää sivistyneinä maina, joiden voitiin luottaa noudattavan MAD:n tanssikuvioita, vaikka joskus oltiinkin lähellä yhteistä tuhoa.

Nyt elämme uutta aikaa. Maailmassa on jo ainakin kuusi ydinasevaltiota ja lisää on tulossa. Kulttuurien eroista ja keskinäisestä epäluottamuksesta johtuen ei MAD:iin enää voi luottaa. Amerikka onkin alkanut rakentaa puolustusjärjestelmää ohjushyökkäyksen varalle. Tosin atomipommi voidaan toimittaa helposti perille muutenkin kuin ohjuksilla niin kuin James Bond-elokuvat ovat meille opettaneet.

Mitä tästä kaikesta opimme? Tuskin mitään.

Alla vielä pieni pätkä presidentti Harry S. Trumanin päiväkirjasta (tosin blogihenkilö ei pysty vahvistamaan, että teksti on aitoa Trumania):

"We have discovered the most terrible bomb in the history of the world.... This weapon is to be used against Japan between now and August 10th. I have told the Sec. of War, Mr. Stimson, to use it so that military objectives and soldiers and sailors are the target and not women and children. Even if the Japs are savages, ruthless, merciless and fanatic, we as the leader of the world for the common welfare cannot drop that terrible bomb on the old capital or the new. He and I are in accord. The target will be a purely military one" Harry S. Truman, Diary, July 25, 1945

26 kommenttia:

Jari Sedergren kirjoitti...

Fame ja notoriety tarkoittavat molemmat kuuluisuutta. Notorietyyn vain liittyy tämä pahamaineisuuden leima.

Suomennos on vaikeaa, hassua kyllä mietin sitä eilen: fame on tietysti kuuluisuus sellaisenaan. Pahamaineisuus ei sisällä suomenkielessä tarpeeksi paljon kuuluisuutta ollakseen notoriety postmodernistien tarkoittamassa mielessä (oletko lukenut Baumannia?). Olisiko "mustanpuhuva kuuluisuus" mahdollinen. Pitkä se ainakin on.

Sun äitis kirjoitti...

Blogihenkilöä näyttää aina vaivaavan kysymys siitä, onko olemassa mitään testiä, jota tiedemiehet eivät olisi valmiit tekemään tieteen nimissä

Jos tiedehenkilöt ovat noin potentiaalisesti pahoja, eikö sittenkin ole hyvä, ettei suuri enemmistö ole ryhtynyt tiedettä tekemään tai muuten sivistyneeksi, vaan mieluummin löhöää sohvalla Frendejä katsellen?

Jari Sedergren kirjoitti...

Olisi epäilemättä parempi, että potentiaalisesti pahat katsoisivat Frendejä koko ajan. Minusta on hauska kuvitella helvetti, jossa sitä esitetään etu- ja takaperin ikuisesti. Siihen ei Dantekaan kyennyt, vaikka hauskan helvetin keksikin.

Hanhensulka kirjoitti...

Notoriety on tosi vaikea kääntää, surullisenkuuluisakaan ei ole ihan oikea käännös, tuo mustanpuhuva on hyvä. Tästä ja Baumannista (Zigmunt) tulee mieleen joku American Beauty ja ilmeisesti Catch 22 jo kuvasi jotakin sellaista. Ja Pulp Fiction myös.

Muuten fame'ssakin on joku merkitystaso, joka on vähän vaikea. Ajattele esimerkiksi hall of fame käsitettä, siinähän on enemmän sisältöä kuin vain kuuluisuus.

Hanhensulka kirjoitti...

Ihmisen kloonaaminen tulee olemaan aikamoinen paukku, vähän kuin atomin särkeminen omalla alallaan. Tiedemiehet tekevät näitä siksi, koska osaavat ja poliitikkojen on kiireesti tehtävä lakeja tukemaan kehitystä, vaikka me tavikset emme edes oikein ymmärrä missä mennään. Me taidamme jo elää Uljaassa uudessa maailmassa.

Muuten valtiokin on postmodernisoitumassa. Genetiikan takia, kun ymmärrämme lopulta, että rodulla ei ole mitään merkitystä. Ja kielen vuoksi, kun ymmärretään, että kielellä ei ole itseisarvoa (nationalistisena uskontona) vaan käyttöarvoa ja kun englanninkieli lopulta poistaa kielirajat. Ja kaupallisuuden vuoksi, koska Nokian tapaiset yhtiöt ovat tavallaan valtioita, jotka vuokraavat maata (toimistoja, tehtäita) sieltä mistä saavat tekemällä sopimuksia "tavallisten" valtioiden kanssa. USA:ssakin taitaa suurilla, monikansallisilla yhtiöillä olla enemmän merkitystä Washington DC:ssä kuin jollakin Idaholla.

Siellä on United States of Amalgamations ja meillä United States of Enterprise.

Ja Frendit ovat osa tätä samaa kehitystä, huumetta kansalle, niin kuin uskonto ennen. Ja halvat etelänmatkat, porno, elektroniikkapelit, pintakuteet, ja luottokortit, joilla meidät suut suljetaan suppuun. Niin ja tämä internettikin;))

Anonyymi kirjoitti...

Kiinnostavaa, Hanhensulka. Luettuani eilen monia blogeja ja monenlaisia (vaikka toisaalta aika yhdenmukaisia) kommentteja, tuli jostakin kaukaa mieleen sana ?soma?. Sinäpä sitten viittaatkin täällä blogissasi Huxleyyn. Kyllä, elämme uljaasssa, uudessa maailmassa, mutta vielä katalammassa kuin se.

Viihteen puolustus tuntuu niin turhalta siksi, ettei se tarvitse puolustusta: sen asema on niin vankka, ettei sitä mikään voi syrjäyttää. Viihteellistyminen on läpäissyt jo kaikki yhteiskunnan tasot, kaikki ihmisryhmät. Ne, jotka yrittävät puolustaa sivistystä, saavat huutaa lujaa, eikä ääni tahdo silti kantaa - vikinältä se kuulostaa muiden korvissa. Hyvän puolustuspuheen pitää Kimmo Pietiläinen tänäisessä Hesarissa tietokirjallisuuden puolseta.

Hanhensulka kirjoitti...

Tuo sun äitis potentiaalisesti paha jäi vielä vaivaamaan.

Suurin osa ihmisistä kuuluu tähän kategoriaan. Mehän etsimme tietoa.

Muuten Mirjam, onko viihde pahaa? Kuinka moni meistä lukee "hyviä" kirjoja viihtyäkseen tai jopa ajan kuluksi. Pitkäveteisyys, pitkästyminen, saattaa olla jopa jonkinlaista huumetta (otanpa tuon Rikoksen ja r:n siinä aikaa kuluu paljon huomaamatta, tripillä:), tuleeko siitä riippuvaiseksi niin kuin muustakin kivusta voi tulla, luemmeko pääasiassa siitä syystä (ja vaadimme pitkäveteisiä kirjoja sujuvien ja (kauhistus) viihdyttävien sijasta).

Tämä voidaan soveltaa johonkin "kevyempään" taideteokseen, tuskan tilalla on silloin nautinto. Epikuroskin oli filosofi ja de Sade ajattelija!

Ajatellaan näitä frendejä lisää. Jokaisessa episodissa tekijät käisittelivät jotakin vakavaa aihetta, susi lammasten vaatteissa. Ihan puhdasta (näyttämö)viihdettä ei ehkä olekaan. Kaikella on "sanomansa", joka käsketään vielä kiteyttämään yhteen lauseenseen, jolloin siitä tietysti useimmiten tulee oksettava klishee, joka (onneksi) peittyy viihdesiirapin alle. Mutta se on jo toinen asia, kyllähän tiedekin tekee virheitä, eivätkä tiedemiehet pyydä niitä anteeksi.

Sitten tuo sivistys, mitä se on? Kuka sen määrittää?;))

Anonyymi kirjoitti...

Ei viihde pahaa ole, ei ainakaan kaikki, en liene niin missään sanonut. Emme voi siltä välttyä, emmekä varmaan tahdokaan, en minäkään. Luen viihdettä katson viihteellisiä elokuvia, tv-sarjojakin joskus, vaikkakin hyvin harvoin, eniten dekkareita sekä tv:stä että kirjoina. Mutta luen paljon muutakin, mieluummin katson elokuvan, joka jättää minuun jonkin jäljen. Prospero sanoi jossakin eilen, että viihde on kertakulutushyödyke, taide on kestoa - siinä ero.

Olen pohtinut lukemisen tarvettani tuolloin tällöin ja havainnut, että lukeminen on minulle jopa piilo (oletkohan lukenut Petri Tammisen mainion Piiloutujan maan). Mutta en voi sanoa pitkästyväni hyvän kirjan parissa, siis esim. klassikon. En lue, jos pitkästyn. Sen tiedän, että alkuun päästäkseen on joskus jaksettava vähän enemmän kuin jonkin kevyemmän. Sitten teos vie mennessään - jos siis on viedäkseen.

Ei sivistystä luultavasti voi mitenkään kaikenkattavasti määritellä, Se ei taivu noihin typistäviin dikotomioihin, joita täsää sivistyskeskustelussakin on esitetty (sydämen sivistys / ulkoaopittu kirjasivistys). Lienemme siinä Derridan dekonstruktiossa, taas. Merkitykset pakenevat selittäjäänsä, kun niitä yrittää lähestyä. Mutta jokin merkitys sanalla silti on, denotatiivinenkin. Konnotaatiothan ovatkin meidän mielessämme.

Minulle sivistys merkitsee mm. jatkuvaa uteliaisuutta, kiinnostusta uuteen ja vanhaan, ja sen voin saavuttaa varsinkin lukemalla, kuuntelemalla radiota (Yle1 paras), katsomalla tv:tä hyvin valikoiden. Ihmisenä olemista ihmisten kanssa. Kyseenlalaistamista, mutta myös asioiden ja ilmiöiden hyväksymistä (nihilismiä ja kyynisyyttä en jaksa), sitoutumista. Niin, huomaan, että määrittely on vaikeaa, ja lavenee jo nyt moniaalle.

Hanhensulka kirjoitti...

En ole ihan varma Prosperon määrityksen kattavuudesta. Performanssihan on myös taidetta (einakin meille 60-lukusille) ja se on kertakäyttöä varten.

Ajattele myös jotakin näytelmää, näytelmän tarina on vain pohja taideteokselle, joka on näytelmä siis esitys itse, ja kukin osasuoritus voi olla oma taideteoksensa. Tai jokin koskettavasti laulettu aaria (jopa muuten huonossa oopperan esillepanossa, kokonaisuudessa). Tai joku Nicholson osassaan muuten huonossa elokuvassa. Samaa performanssia (kaikissa tapauksissa) ei voi koskaan toistaa, vaikka kuinka yrittäisi, kertaheitto.

Eli teoksen pysyvyys ei välttämättä ole taiteen ja viihteen erona. _Vaikutuksen pysyvyys_ voi olla määrityksen perustana.

Anonyymi kirjoitti...

No, minäpä ajattelinkin vaikutuksen kestoa; siitä ohimennen tulin maininneeksi tuossa "jättää jonkin jäljen" -ajatuksessa. En usko, että Prosperokaan tarkoitti esityksen toistuvuutta tai toistumattomuutta. Hän kirjoittikin, ettei viihde kestä useampaa katsomiskertaa, sen sijaan taide kestää, siis ne aariat voi kuunnella montamonta kertaa. Ja tähän joku tietysti sanoo, että kyllä Nightwishiäkin voi kuunnella monta kertaa. Niin voi. Ei ole olemassa mitään dikotomiamääritelmiä, ei sivistykselle, ei taiteelle, ei viihteelle. Mutta joitakin määrittelyjä silti kaipaamme, että voimme ylipäänsä keskustella, eikö vain.

Tua Forrström sanoi, että taide on muistia ja tunnetta. Se tuntuu hyvältä ajatukselta. Hän korosti, että kyse ei ole tunteilusta. Tuossa taitaa olla yksi taiteen ja viihteen ero.

Anonyymi kirjoitti...

Anteeksi, tarkoitin tietysti Tua Forsströmiä.

Niin, ja nuo viihdeohjelmien ?opetukset? ovat useimmiten sitä, mitä kovasti vierastan: kaiken psykologisoimista, kvasipsykologiaa. En tiedä, kuinka paljon se lopulta katsojaansa auttaa hänen omassa elämässään.

Hanhensulka kirjoitti...

Mirjam, asetan taian tällä vastauksella varmistaakseni, että tuo psykologisoimislausuntosi palaa takaisin ja kummittelee sinulle, kun seuraavan kerran luet mitä tahansa hyvää kirjaa (se olisi ehkä tullut ja kummitellut ilman tätä taikaakin:). Varo erityisesti koskematta Dostojevskin romaaneihin taian voimassaolon aikana.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taiasta, otan sen mielihyvin vastaan. Yritän tarkkailla, aivan ulkopuolisena, kuinka minun käy.

Mutta olen tuota tietysti mietiskellyt monesti. Olen ollut kuitenkin havitsevinani jotakin eroa Frendien maailman ja Raskolnikovin maailman välillä, muutakin kuin ajan, paikan ja tilan. :)

Anonyymi kirjoitti...

"Niin, ja nuo viihdeohjelmien ?opetukset? ovat useimmiten sitä, mitä kovasti vierastan: kaiken psykologisoimista, kvasipsykologiaa. En tiedä, kuinka paljon se lopulta katsojaansa auttaa hänen omassa elämässään."

Minä en kyllä ole ihan varma siitä kuinka paljon taidekaan välttämättä auttaa katsojaansa hänen omassa elämässään. Taiteilijat ainakaan itse eivät ole olleet mitenkään esimerkillisiä, mitä hyvään elämään tulee, eikä mielestäni taiteen seuraaminen takaa myöskään mitään.

Minusta tuntuu, että tässä on vähän sama juttu kuin kaikissa terapioissakin. Jos ihminen hakee itselleen apua terapiasta, se auttaa häntä, olipa terapiasuuntaus mikä tahansa. Samalla tavalla toimii taide, viihde, tiede, uskonto. jos ihminen seuraa niitä sillä mielellä että etsii niistä rakennusaineita ja kenties apua elämäänsä, niistä on hänelle apua. Kaikista yhtälailla.

Hanhensulka kirjoitti...

Minä en terapioista tiedä mitään. Sen sijaan taiteen olen aina kokenut lähinnä ajatuksen viihteenä ja ruokana, siksi on niin vaikeaa erottaa mikä on mitäkin. Eikä niiden välillä ehkä paljoa eroa olekaan. Ero on enemmän vastaanottopäässä, niin kuin Kirsti sanotkin.

Muuten Mirjam, Raskolnikovin ymmärtämiseksi tarvitaan välineitä, joita ei välttämättä ole, Frendeissä ei ehkä tarvita yhtä teräviä välineitä ja sama sanoma menee perille;))

Mutta nyt Parisiin!

Anonyymi kirjoitti...

Onkohan se sanoma sittenkään ihan sama... Mukavaa Pariisin-matkaa.

Kirsti, noita terapioita on tutkittu jonkin verran, ja juuri eilen kuulin radiosta, että paljon on tullut käyttäjiltä kielteistä palautetta niiden vaikutuksista tai pikemminkin siitä, että niillä ei ole ollut odotettua vaikutusta. Olen niidenkin suhteen hyvin skeptinen, siis silloin kun terapeuttina on ?terapeutti? - kuka tahansahan voi ainakin vielä käyttää itsestään tuota titteliä.

Taiteen vaikutusta on myös tutkittu ja hyväksi useimmiten havaittu. Taiteen vaikutus on pitkäkestoista, parhaimmillaan se tosiaan jättää kokijaansa jäljen, jopa elinikäisen. Ei taide sen paremmin kuin mikään ihmimillinen ongelmatonta ole, eivät taiteilijat ole yli-ihmisiä, senhän toki tiedämme.

Tämän aamun Hesarissa oli muuten Eero Hämeenniemen kolumni, joka sivuaa tätäkin aihetta.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Kiitos Sedis. Päivän paras (toistaiseksi).
Mä luulen, että kyllä Danteakin nyt vähän naurattaa...

Saara kirjoitti...

Miksiköhän taiteen jättämää jälkeä pidetään taiteen ystävien parissä aina hienona asiana? Jälki, se muisti ja tunne, eivät välttämättä ole mieluisia, eivätkä rakentavia, vaikka muistaisit sen ikäsi. Toisaalta se jälki voi olla myös tuhoava.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Hoidan seuraavassa kaksi kärpästä yhdellä iskulla: - sekä sivistyskeskustelun että taide contra viihde-keskustelun.

"Raskolnikov on maailman paras Frendi, ja tämän ymmärtää, jos on sivistynyt."

PS. Hanhensulka put spell on me.

Anonyymi kirjoitti...

Näppärää, RR. Nytpä voidaankin molemmat keskustelut katsoa päättyneiksi, johan niitä onkin käyty. Ja varsinkin täällä voidaan pitää taukoa, kun Hanhensulkakin lentelee Pariisia kohti, vai kiskoillako kolkuttelee.

Anonyymi kirjoitti...

kerta kiellon päälle Mirjam, eli tuohon terapiakommenttiisi pakko vielä sanoa, että totta kai kaikista terapioista saadaan myös kielteisiä kokemuksia, mutta jos tarkastellaan mielenterveyspalvelujen kokonaisuutta niin kyllä ihmiset noin yleensä ottaen kokevat saaneensa apua. Mutta ihminen on sitkeä organismi ja toipuu tietysti usein ilman hoitoakin. Murtunut jalkakin paranee ilman lääkäreitä, mutta lääkärit voivat sitä paranemista jouduttaa ja lopputuloskin on yleensä parempi. Sama mielenterveyspuolella. kämmejä aina sattuu. No niin, nyt voidaan lopettaa.

Anonyymi kirjoitti...

Ilmaisinko itseni onnettomasti: en tietenkään tarkoita, ettei sairas ihminen tarvitse hoitoa, olipa kyse fyysisestä tai psyykkisestä. Tarkoitin niitä luokattomia rahankerääjiä, jotka itsestänsä terapeutin nimeä käyttävät, kun saavat käyttää ilman sanktioita. Joku voi sanoa, että mitäs ihmiset menevät mokomien hoitoon, mutta hädässään ihminen yrittää hakea apua sieltä missä sitä tarjotaa, Pahimmillaan tuo epätoivoinen jättää lääkkeensä ottamatta ja luottaa sokeasti terapeuttinsa konsteihin. Se on pahimmanlaatuista petosta.

Jari Sedergren kirjoitti...

Tulee helposti kampurajalka, jos itse murtumia hoitelee...

Anonyymi kirjoitti...

Eipä tuo mitenkään näytä vetistelleen.

http://www.youtube.com/watch?v=3iQ2pyEZefs

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä Hitler ja Stalin olivat vielä pikkupoikia, mitä amerikkalaisten Japaniin pudottamien atomipommien tuhoihin tulee ja sitten vielä amerikkalaisten tappamat ihmiset Koreassa, Vietnamissa, Afganistanissa ja monessa Etelä-Amerikan maassa!
Kaikki on tapettu kaukana oman maan rajojen ulkopuolella!

Hanhensulka kirjoitti...

Ivätköhän nuo mainitsemasi kulttuurihenkilöt sentään vielä päihitä amerikkalaiset laskettuna kuolleiden lukumäärillä. Hitler saisi ottaa niskoilleen kaikki miljoonat Euroopan sodan uhrit, ja Stalin tapatti ehkä 30 miljoonaa; ensin kaikki itsenäiset talonpoikansa, seuraavassa nälnhädässä miljoonia lisää, ja -30- ja 40-lukujen puhdistuksissa lisää. Silti mitenkään puolustelematta amerikkalaiseten tappamistahtia.