7.9.2005

Katastrofaalinen ilmastonmuutos, sielu ja ruumis


ulivat mieleen viimeaikojen vellovista laihduttamiskeskusteluista. Erityisesti askarruttaa kysymys sielun ja materiaalisen maailman yhteydestä. Ja se, voiko mieli vaikuttaa materiaan vai onko vaikutus aina vain toiseen suuntaan.

Laihduttaminen onkin hyvä esimerkki.

Siinähän ruumis on ensin lihonut, useimmiten ihmisen nautinnonhalun vuoksi, on tullut syötyä suklaata (jota ilman blogihenkilö ei tulekaan millään toimeen) tai muuta puhtaasti epikurolaista ruokaa, kuten ostereita tai simpukoita, Moules à la provençale, belgialaisten ranskanperunoiden ja Dijonin sinapin kanssa, joita kaikkia – suureksi häpeäksi kasvissyöjälle blogihenkilön sisällä – tulee ajoittain nautittua suuria määriä hyvän elsassilaisen rieslingin tai miksei pinot gris’n kanssa.

Elsassilainen viinihän on blogihenkilön ja muidenkin satunnaisten viininnautiskelijoiden (sanottakoon väärinkäsitysten välttämiseksi, että henkilö yrittää tässä tavoitella suomeksi sanoja ”accidental wine connoisseur” eikä suinkaan sanoja ”wine tasting asshole”) onneksi aliarvostettua (myös hinnaltaan) ja jää kovin yliarvostettujen burgundin viinien varjoon.

Alueet ovat kartalla vieri vieressä, ilmasto ja maaperä ovat lähes samanlaiset, joten viineissä ei ole suuria makueroja – vain hintaero, joka on vielä toistaiseksi elsassilaisviinien eduksi. Pinot noir’ia (pinot gris'n äitirypälettä) ei turhaan kehuta Sideways-elokuvassa viineistä parhaaksi, merlot (ja, muistaessa, chardonay myös) tietysti joutaa suoraan vessan pönttöön ilman kierrätystä ihmiskehon kautta, jossa ne vain häiritsevät muutenkin häiriytyneitä makunystyröitä, munuaisia ja maksaa ja missä ne nyt käyvätkään ihmispolon sisuksissa. Lasse Lehtinen ja hänen kaltaistensa maailmaarakastavien euroedustajien vuoksi tämä on (valitettavasti) muuttumassa. Strasbourg, johon mepit ajavat loistoautoillaan kauniiden sihteeriensä saattamina kerran kuukaudessa muka täysistuntoon (hah HAH hahh), on Elsass-Lothringenin todellinen pääkaupunki, ja siellä näitä viininektareita tuotetaan ja mepit tietysti eivät suurien päivärahojensa vuoksi piittaa inflatorisesta viininkulutuksesta.

Mutta siis laihduttamisesta piti vielä, että mässäilyn jälkeen pakotetaan ruumis laihdutuskuurille eikä anneta sille tarpeellisia nautinnonhetkiä (suklaata tietysti, sitähän syövät pylväspyhimyksetkin, kai), ennen kuin muistutamme taas pajunnorjaa, jousenjäntevää ja kurjenohutta tyttöä tai poikaa.

Blogihenkilölle tämä on yksin riittävä todistus hengen voitosta materian yli. Tietysti joku ilonpilaaja voisi sanoa, että laihduttaminen alkoi koska keho lähetti signaalin, että liika on liikaa. Ja että sielu vain totteli – orjamaisesti ja tahdottomasti. Mutta tämä ei vakuuta henkilöä millään tavalla.

Aikoinaan blogihenkilö kuunteli kehonsa luonnonkutsua ja juoksi endorfiinin himossaan kieli vyön alla kuin susi (vyöllinen susi siis) pitkiä matkoja hikisenä, haisevana ja räkää poskella. Mutta ei enää! Sen sijaan henkilö heittääkin kärsimyskehään tuhannet tuntinsa käpertyneenä epämukavaan asentoon sohvannurkassa lukemassa raivostuttavan, tappavan pitkäveteisiä ja vain vaivoin ymmärrettäviä mutta vastustamattomia tekstejä, kuten Dostojevskin Kellariloukko tai Joycen Odysseus tai Paasilinnan Kiljuva vai oliko se Ulvova mylläri. Mikä olisi parempi osoitus hengen voimasta materian yli? Mihin fyysiseen tarpeeseen voisi tällaisten tekstien lukeminen olla vastauksena? Arvoisa Lukija ehkä heittää henkilön eteen luun, jossa lukee masokismi, mutta blogihenkilö jättää sen ylenkatseellisesti kokonaan purematta.

Keskimääräinen suomalainen elää jotakin 30,000:n päivän verran (kuulostaa kovin vähältä, ja onkin tietysti sitä), sekunneissa mitattuna ehkä siinä 2.6 miljardia, joka kuulostaa jo paljon tyydyttävämmältä luvulta, mutta rajallisena ei tietysti läheskään tarpeeksi suurelta. Ainakaan ikuisesta optimistista niin kuin blogihenkilö, joka ajattelee aina, että huonompikin olemassaolo voittaa aina olemattomuuden täydellisen pimeyden.

Ja siitä tuli mieleen, että Anita Konkka siteeraa tänäänkin Sanoissaan Michel Houellebecqin romaanista Oikeus nautintoon , jossa tämä puolestaan referoi pessimisti Schopenhaueria: ”Schopenhauer kirjoitti, että omasta elämästään muistaa vain vähän enemmän kuin jostakin lukemastaan romaanista. Kyllä, niin se juuri on: vain vähän enemmän.”

Miten lohdullista!” Anita toteaa. Ja blogihenkilö yrittää häpeillen piilotella eilistä lastuaan Arvoisan Lukijan silmiltä.

Tästä tulee tietysti hakematta mieleen väittely ilmastomuutoksista ja Kioton sopimuksen kohtalosta amerikkalaisten, australialaisten, intialaisten ja kiinalaisten käsissä. Ihmiskuntahan on jakautunut kahtia ilmastomuutoksen vaarojen ja niiden torjunnan suhteen.

Yksi osa, kutsutaan heitä vaikka luterilais-schopenhauerilaisiksi, on sitä mieltä, että tuhojen torjunnan ensisijaisena lähtökohtana on ihmisen kärsimys. Jos ihminen ei kärsi riittäviä tunnontuskia ilmastotuhoista, niin sitten hänet pitää saada kärsimään muuten, erityisesti noudattamalla Kioton kokouksen viitoittamaa Paavo Ruotsalaisen tietä taivaaseen.

Toinen osa, epikurolais-lehtisläiset, on taas sitä mieltä, että ilmastomuutosta torjutaan parhaiten niin, että ihmiskunta nauttii (loppu)laukastaan ja että (SAK'laisesti) saavutettuihin etuihin ja elintasoon ei kosketa. Tätä linjaa kannattavat sopimuksen Aasian-Tyynenmeren yhteistoiminnasta puhtaan kehityksen ja ilmaston puolesta (Asia-Pacific Partnership on Clean Development and Climate) allekirjoittajat ja sen puolestapuhujat. (Huom. Blogihenkilö on tässä olettanut, että mainittu Lehtinen, joka on täysin fiktiivinen henkilö ja jolla ei ole vastinetta todellisuudessa, ajattelee elämäntapojensa mukaisesti, mikä ei välttämättä ole totta.)

Se joka ymmärtää näiden kahden lähestymistavan tieteellis-totuudellisen eron heittäköön ensimmäisen kiven, kun blogihenkilö sanoo, että näistä ensin mainittu on tyypillinen vanhaeurooppalainen poliittisen lehmäkaupan ja katastrofaalisten kompromissien tuottama hölmöläisten ratkaisu liian lyhyen peiton pidentämiseksi. Joka ei hyödytä ketään ja sopii liian hyvän paperinsa vuoksi raapivanakin parhaiten perseen pyyhkimiseen. Ja että amerikkalaisten, australialaisten, eteläkorealaisten, intialaisten, japanilaisten ja kiinalaisten sopimus puhtaasta teknologiasta pelastaa ajan myötä koko maapallon hukkumasta paskaansa.

Ennen kuin Arvoisa Lukija katkaisee aivojensa verisuonia, muistutettakoon, että Kioton sopimuksessa ei ole mukana Intiaa eikä Kiinaa, joiden asukasmäärä käsittää lähes puolet koko maapallon väestä. Sen sijaan ne ovat mukana tässä Aasian-Tyynenmeren jne. sopimuksessa.

Englanninkielessä löytyy sanonta: ”you cannot have a cake and eat it”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että et voi samanaikaisesti ajella isolla autollasi ja olla ostamatta bensaa. Mukavuudenhaluisena päiväperhona ja tyypillisenä Houellebecq’iään ymmärtämättömänä houellebeqiläisenä anti-intellektinä blogihenkilö tietysti toivoo, että tämä Aasian-Tyyn… jne. sopimus tarjoaa juuri tämän mahdollisuuden. Ja jää optimistina odottamaan tieteen ja teknologian insinöörikunnan pelastavan ihmiskunnan (mukaan lukien henkilön itsensä, joka siis kovasti pelkää olemattomuutta) kuolemasta kiehumalla, niin kuin ilmeisesti tapahtui Venuksen asukkaille, jos heitä nyt koskaan edes oli olemassa.

Jos pelastumme tätä teknologian tietä, se tietysti todistaa vääjäämättä hengen voitosta materian yli.

10 kommenttia:

Rauno Rasanen kirjoitti...

Emme todellakaan ole kiinostuneita sinun kirjallisuus-laihdutusvaihto-ehdoista.
Emme tosiaakaan(b). (me rakastamme niitä).

QIILCQRPRSIUISUT......

Liisa kirjoitti...

Sulka, aivan ilmeisesti teilläpäin ainakin yksi on latkinut kaiken sortin viinin.

Ja toiseksi oma tunnustus: Saavutetuista edus- ja takasläskeistäni en luovu. On ne niin kalliisti hankittu. Ei olisi pitänyt lukea murkkuikäisenä (vaikka eihän murkkuikää vielä SILLOIN kukaan ollut hoksannut keksiä!) Schopenhaueria ja Kierkegaardia. Kuolemahn niistä tuli mieleen, ja kuihtuminen, ja kuihtumisen ehkäisy .. Noh, öitä.

ruu oh so morbid lately kirjoitti...

Sideways on tosi hauska leffa. Hyvänmielen leffa. Niitä on harvassa.

Sidewaysia suosittelee myös
Ruu

hanhensulka kirjoitti...

Iän myötä kirjallisuus-laihdutus-vaihtoehto tulee houkuttelevammaksi ja houkuttelevammaksi. (muuten eikö ole mielenkiintoista, että tuossa sanassa "houkuttelevammaksi" tunnustamme, että joko houkuttelu tai sen hyväksyminen tai molemmat on vamma?)

Mielellään latkisi viiniä, mutta päänsäryn ennakointi estää suuremmat latkimiset. Nyt vain haistelee ja maistelee ja katselee lasin läpi sen väriä ja keskustelee tarjoilijan kanssa makujen harmoniasta niin, että siihen menee enemmän aikaa kuin itse syömiseen. Ja pullosta jää sydäntä koskettavan paljon juomatta, eikä kehtaa ottaa mukaansa. Mitähän niille pulloille tapahtuu jälkeenpäin, kaatavatko sikojen kaukaloon muiden herkkujen sekaan? Vai juovatko siivojat kaiken?

Sideways'istä kun tuli ulos niin sisällä oli sellainen lämmin palluka, sitä ei tapahdu kovin usein leffan jälkeen. Tietysti myös Sideways'in tarina lohdutti: epätoivoisellakin kirjoittajalla on vielä toivoa, ja voida vaikka saada siinä ohella:))

Anonyymi kirjoitti...

On aina hauskaa kuulla mukavista ja elämänmyönteisistä elokuvista.

Mietin, osallistuako tähän keskusteluun, jossa on näin iloinen tunnelma. Minulle tulee tästä paljon surullisempia ajatuksia. Mutta koska niihin liittyy myös huvittavia piirteitä, kerron.

Kaksi vuotta sitten sisareni sairastui vakavasti. Hän on minulle hyvin läheinen. Minä lihoin yhtäkkiä kymmenen kiloa.

Sain liikakilot pois Atkinsin dieetillä, mutta tietenkin ne palasivat, sillä syön liikaa hiilihydraatteja.

Sisareni sairaus on niin vakava, että sitä tarkkaillaan seuraavat 15 vuotta. Tulevat vuodet ovat virallisesti remissiota. Hän suhtautuu itse asiaan rauhallisesti ja jopa huumorilla.

Mutta minä tuskin laihdun. Elimistöni pitää tilannetta vaaratilanteena (ja suurin vaarahan on aina ollut ihmiskunnalle nälänhätä).

Hassua on tilanteessa se, että painoni ei nouse tämän pahemmaksi, kun syön suklaajäätelöä.

Mitenkähän elimistöni tulkitsee tilanteen? Mitä ihmeellistä on suklaassa?

Sunday Timesin lääkärikolumnisti kirjoitti joitakin vuosia sitten, että vatsalla (ruoansulatuksella) on omat aivonsa. Kukaan ei tiedä, miten ne toimivat. Lihominen ja laihtuminen on mysteeri.
Pirkko

Liisa kirjoitti...

Pirkko/ Anna, merkillisesti tosiaan menevät läskien tiet. Olen elämässäni ollut laiha vain silloin, kun olen imettänyt. Tosin olen joka kerta ollut myös vakityössä + opiskellut - siis kaikkea yhtä aikaa.

Sisarestasi tuli mieleen oma kokemukseni: Kun isä kuoli yöllä kello 1.30, söin jääkaapin tyhjäksi, jatkoin pakastimen antimilla; sitten nukuin kellon ympäri. Isä kuoli yllättäen. Äidin kuoltua suurin piirtein käsiini lähdin kotiin ja keitin kattilallisen uusia perunoita ja söin kaiken & purkillisen silakoita. Minä en ole koskaan saanut kurkusta alas makeita ruokia. Viinistä saan migreenin. Olen kyllä otattanut matkoiltani petkutusvalokuvia: uiskentelen viinisammiossa tai sotken viinirypäleammeessa varpaat litisten.

Lihomisgeenin lopullinen löytäminen odotuttaa itseänsä. Kysymys on paljon isompi kuin pelkkä syömis- ja liikkumisongelma. Muutenhan minä olisin jo vuosia sitten ollut näkymätön.

Mikä muuten oli Hanhensulan lastun pääpontti ;))? Ainakin mää harhasin taas omilla teilläni.

hanhensulka kirjoitti...

Piru niistä pääpointeista tietää, hyvä kun löytyy edes joku pointti. Ehkä tuo Raunon "QIILCQRPRSIUISUT......" kelpaa hyvin koko lastun motoksi;))

Anonyymi kirjoitti...

Liisa, omituista asiassa on, että minä en lihonut syömällä. Minä vain lihoin.
P

Anonyymi kirjoitti...

Hei, täällä skrivaa koiru ihan ilman ylenkatsetta ja pystymättä ratkaisemaan luukysymystä. Kun kaikilla ei ole näinä aikoina meitin entisillä suunnilla mitään suuhun pantavaa, on koitettu pitää matalaa profiilia kulinaaari-asioiden suhteen. Mutta nyt tässä vähän kuitenkin kerron meitin vaatimattomista makunautinnoista ja tapani mukaan muutakin:
Aterioimisasioissa Dee on aika selväjärkinen: terveellisyys, taloudellisuus ja hyvät tavat, joskus saan herkkupaloja mielen virkistykseksi. Mutta pikku perheemme iltapala, se-se on vasta jotain! Siinä on Deen tapakasvatus kyllä pettänyt pahan kerran, kun se sallii minulle vapauksia ja käytöstä, jotka eivät kuulu lainkaan etikettiin. Dee kun on huonouninen niin se yrittää illalla tankata hiilihydraatteja, sitten kuulemma nukuttaa paremmin, tiedä tuota. Se on keksinyt täysjyvävehnäkorput juustolla ja yrttiunijuoman avuksi. Laittaa iltapalan tarjottimelle, raahustaa teltalle ja varustautuu iltalukemisineen petiin. Minä istun kiltisti tuhisten retkivuoteen vieressä, katselen Deetä syvälle silmiin: että minäkinhän se tässä olen, etkö huomaa, korput kyllä maistuisivat? Jos se ei reagoi, niin hyppäsen sängyn laitaa vasten ja annan vähän äänekkäämmän vihjeen: huomaa jo, minä täällä! Sitten se havahtuu, antaa minullekin palasen. Rouskutan pikaisesti, etteivät kaikki korput kerkeä hävitä Deen kurkkuun. Niin me sovussa jaamme iltapalan. Ja on nyt tuo uusi kKverikon norkumassa, onneksi harvoin jaksaa valvoa iltapallle asti. Dee ei enää tohdi luopua tästä traditiosta, nauttii niin vekkuli-veitiskely-rouskutusilmeestäni, jonka osaan nassulleni loihtia. En tiedä ovatko ne korput niin hääppöisen hyviä, mutta rouskuttelusta pidän. Yrttiteestä en välitä, minä poika kun nukun yleensä niin sikeästi, etten tarvitse minkään sortin unijuomaa.
Sitten se luukysymys. Dee on kolunnut eläinkaupan hyllyt läpi: olen saanut maistaa jos jonkinmoisia tekoluita. Oikeita se ei suostu hygieniasyistä hankkimaan. Tekoluita, kuvitelkaa tekoluita minä joudun narskuttamaan, naudan nahkaa rullalla, kiepillä, tikkuina, lapsentossuina, viipurinrinkeliksi maustettuna, tai sitten kaiken maailman puristeluita naudan nahkamössöjä ja mitä ne penteleet ovat menneet nyt viimeksi keksimään: kasvisluita koirille. Jo on aikoihin eletty! Voitteko kuvitella vegetaari tai makrobiootikko koiraa, voitteko kuvitella? Tässä eräs päivä sain minäkin oikean maissiluun. Dee on mennyt nyt vähän liian pitkälle. Nuuhkaisin vain enkä koskenutkaan siihen moskaan.
Meillä on pääruokana aika usein koirannappuloita tai risottoa, jonka Dee vihdoin viimein oppi oikein maustamaan, joskus saan ripauksen parmesaania pastalle, aaah! Ihan tyydyttävät sapuskat, ei ole valittamista. Välipalatkin ovat kelvollisia, mutta luukysymys on lopullisesti ratkaisematta, että nyt kasvisluita koiralle!
Täytyy myöntää, että olisin aikamoinen kulinaari, jos Deen rahkeet kestäisivät, mutta kun se on arkista valmisruoka-tyyppiä niin meillä tarjoillaan hyvin harvoin hanhenmaksaa, ei edes maksapasteijaa näe viikottain, koirantofumakkaraan on tyytyminen.
Vihdoin jotain kirkastui emännälle, osti minulle paahdettuja siankorvia -- svinöra, pekoniherkkua koirille. Terveiset vaan Babelle!
Koirun elämää, ei sen enempää... la-la-laa.
Mr Bones
P.S. Dee hoilottaa jälkikirjoituksen teltasta: Vedotaan pessimistiseen elämänviisauteen myöhemmin. Ja puhkuu vielä punaisena kiukusta, että mitäh, viiniäkö jää pullon pohjalla?

hanhensulka kirjoitti...

No jo on koiraparalla koiran päivät, oikein itku tulee silmään täälläkin, vaikka tietysti koiran päiviähän ne olisivat söi mitä tahansa. Ja toisaalta, jos olisivat kissanpäiviä, niin joutuisi syömään hiiriä ja rottia eikä sekään varmaan kovin häppöistä olisi.

Ne kasvismakkarat kuulostavat kovin herkullisilta, saakohan niitä virtuaali-ihminen maistaa mitenkään. Siankorvatkin ovat varmaan herkullisia, onkohan niitä kasvissyöjille, kateenkorvaa on kyllä tullut maistettua?

Pulloon jätetty viini ei meillekään suo öisiä unia, paitsi painajaisunia tietysti. Muuten vehnäruokaa ei saisi muutenkaan syödä paljoa, varsinkaan ei ennen nukkumaan menoa, se aiheuttaa rauhattomuutta ja jopa ylimääräisiä ilmavaivoja. Tosin eiväthän ne koiran tavat muutenkaan kovin salonkikelpoisia ole:))