6.9.2005

Unelmien vainioita


ulkiessaan blogihenkilölle tuli yllättävästi ja täysin tarpeettomasti mieleen W. Somerset Maugham, joka lienee sanonut: ”On olemassa kolme sääntöä romaanin kirjoittamiseen, Valitettavasti kukaan ei tiedä mitkä ne ovat”.

***

Blogihenkilö seisoo Koskelan ruispellon pientareella ruisleivän pala likaisessa kädessään ja paljain jaloin, sirpillä katkaistu sänki pistelee variksensaappaitten mustaamia sääriä polviin saakka. Lähellä laajan ruisvainion kauempaa reunaa on toistakymmentä ihmistä, kiviperäläistä talkooväkeä leikkaamassa ruista sirpeillään, kaikki miehiä paitsi henkilön täti, väkivahva ja riuska Terttu, jota henkilö vähän välillä jopa pelkää tämän naiseksi ison koon ja suurien voimien vuoksi, vaikka täti on itsekin vielä alle kaksikymmenvuotias.

Muistojen sirpinheiluttajat kouraisivat rukiinvarsia käteensä ja sujuvalla, virtaavalla, vuosisatojen muokkaamalla liikkeellä katkaisivat varret ja laittoivat rukiin ru’olle viereensä, josta jokaisen leikkaajan takana puuhailleet naiset ja nuorukaiset kokosivat ja sitoivat lyhteitä ja kantoivat ne kuhilaiden pystyttäjille. Nämä pistivät lyhteet taitavasti kykkäiksi, kuhilaille, joita oli jo pitkät keltaiset, hattupäiset rivit vainion toisesta päästä, runnin ja maantien vierestä alaspäin kohti puroa, joka polveili matalassa laaksossa keltaisten ja vihreiden vainioiden välissä. Mukulalauma kirmaili kuhilaiden välissä ja jotkut istuivat niiden sisällä piilossa maailmalta ja kuumalta auringolta. Talkooväen sahtihinkkoja oli piilotettuina kuhilaissa siellä täällä, mutta mukulat eivät niihin uskaltaneet koskea.

Ruisvainiota rajaavan puron lähellä henkilö oli nähnyt ensimmäisen käärmeensä joskus kaukana menneisyydessä, heinäkuulla, ja oli yrittänyt tökkiä sitä kuoliaaksi olallaan olleen haravan varsipäällä. Tappaminen ei ottanut onnistuakseen. Sen sijaan henkilö, sopivan tyhmä kun oli jo lapsuudessaan, hakkasi huomaamattaan haravan piikkipäällä niskaansa, johon tuli pieni vertavuotava haava ja iso mustelma, jota mummu illalla saunassa puhalteli ja paikkaili salvalla ja laastarinpalalla.

Puron toisella puolella laidunsi pieni lehmälauma ja ison satusuulin – siellä asui joitakin tuttuja mörköjä – vieressä näkyivät hevoset, joita oli kolme: nuorin pitkäkoipinen varsa, Pläsi, keskimmäinen tummanruskea äksyilevä Olli-ruuna – entinen ylpistelevä Olli-ori, jonka blogihenkilö oli nähnyt salvettavan vastoin sen tahtoa mummulan pihassa kärryvajan ja saunan välisellä nurmella. Halli oli saanut veriset kivekset syödäkseen ja hyvin olivat herkkupallit Hallille maistuneetkin aitan nurkan takana, jossa henkilö oli koiransa verihuulista herkuttelua hetken katsellut omituinen jomotus haarojen välissä.

Vanhin hevonen oli Irma, Pläsi-varsan äärettömän kärsivällinen emä, jolla blogihenkilö oli jo muutaman kerran ratsastanut, vaikka ei Irma ollut paljoa liikkunut henkilön kehotuksista huolimatta. Olipahan vain mulkaissut alakuloisen viisailla silmillään selässään mellastavaa pellavapäistä kirppua kunnes tämä oli älynnyt lopettaa turhanpäiväisen metelöinnin, hypännyt Irman selästä ja mielessään pyytänyt anteeksi käytöstään, vaikka ei ollut mitään ääneen sanonut. Mutta oli sentään jälkeenpäin tuonut Irmalle vastaleivotun palan kakkoa, hyväillyt poskellaan sen silkinpehmeää, mielihyvästä höristelevää turpaa ja antanut kakonpaloja Ollille ja Pläsillekin omantuntonsa tyynnyttämiseksi.

Sirpinkäyttäjät pääsivät vainion laitaan koko päivän kuumana porottaneen auringon ryömiessä jo melko lähellä taivaanrantaa, viimeiset kuhilaat laitettiin pystyyn ja sitten saunottiin ja juotiin mummun tekemää savuisen keltaista talkoosahtia, jota blogihenkilökin sai maistaa, otti aimo kulauksen ja ähkäisi niin kuin oli muidenkin kuullut tekevät ja ajatteli, että olipa pahaa, paljon pahempaa kuin naistenkalja, joka sentään maistui sokerille. Ja Aaltosen vanhin poika, Aimo, otti haitarinsa esiin ja alkoi soittaa navetan takana olevassa suulissa kolmijalkaisella lypsyjakkaralla istuen ja talkooväki rupesi tanssia jytyyttämään, ja suulin tukevat lattialankut paukkuivat polkan ja jenkan ja narahtelivat valssien tahdissa.

Myöhemmin – joinakin muina vuosina – blogihenkilö seisoo jokirannassa ja lätkii ohuita, naarmuisia reisiään ja pohkeitaan, joita kiukkuiset hyttyset pureskelevat nälkäänsä, itsetehty onki heitettynä veteen, suvantokohtaan, jossa oli tummanuhkaavaa, mutaista vettä, johon henkilö oli meinannut hukkua pari vuotta aikaisemmin, mutta oli tullut Kivipellon Sinikan pelastamaksi, ja josta sai vedettyä kaikkein suurimmat särjet ja tummakylkiset kyrmyniska-ahvenet, joita oli jo aikamoinen määrä pistettyinä y:n muotoiseen pajunvitsaan. Särjet joutuisivat myöhemmin Missen ja Mirrin suihin. Ahvenista saataisiin hyvää maitoista kalasoppaa. Tosin ennen sopan syöntiä blogihenkilö joutuisi haukuttavaksi, kun ei ollut hoitanut töitään heinäpellolla ja Mummun äiti, Mamma, oli joutunut haravoimaan yksin heinänteon perät. Mutta hyvin hän sen jaksoi tehdä, hänhän oli vasta vähän yli kahdeksankymmenen ja eläisi vielä toistakymmentä vuotta, vaikka henkilö ei tätä tiennytkään, vaan kuvitteli, että Mamma ja Mummu ja Äiti eivät kuolisi koskaan ja aurinkoiset hyttysten inisemät kesät jatkuisivat ikuisesti…

Blogihenkilö aikuisensilmä näkee jo muutoksien merkkejä siinä ajassa. Niemen ”kartanon” vanhin poika, Miika, joka riiusteli Terttu-tätiä vaikka oli hontelo hujoppi, ajoi Vedettellä, seudun ainoalla henkilöautolla, jonka kyytiin – kiihottavan ylelliseltä haisevalle, upottavalle takapenkille – henkilökin pääsi joskus, mutta vain kilometrin matkan Jokelan kohdalle saakka, josta täytyi itse kipittää takaisin soraista hevosenpaskojen, hirnakanpesien, kukittamaa tienpiennarta. Autoja ei tarvinnut vielä väistellä. Paitsi postiautoa ja Väinö Paunun linjuria, joiden kulkuajat tiedettiin tarkasti, eikä mukuloilla ollut lupaa tiellä kulkemiseen niihin aikoihin. Jämijärven mummulassa ei viljoja enää puitu riihessä vaan kiljuvalla rosmalla, jonka kitaan Olavi-eno työnteli kuivia viljankorsia tähkineen ja toisesta päästä lensi ulos pahnoja ja sivulla odottavat viljasäkit pullistuivat tupaten täyteen.

Öljyriippuvuus oli alkanut suomalaisellakin maaseudulla.

***

Blogihenkilön lapsuudessa maalaiset tuottivat viljaa Suomen ruokkimiseksi. Tänä vuonna maataloustuotanto on ylellisyyttä, johon edes Suomen kaltaisella rikkaalla maalla ei oikein olisi varaa. Maatalouden kustannukset ovat nousseet viimeisen vuoden aikana yli kolme prosenttia lähinnä kallistuvan öljyn vuoksi, ja nämäkin lisäkustannukset maksetaan tukiaisina valtion – veronmaksajien – kukkaroista. Talouden kylmät realiteetit rynnistävät nostalgisen haikeuden ohi. Keskenään hyvinvoinnista kilpailleet talonpoikien jälkeläiset rakensivat teollisen hyvinvointisuomen lapsilleen ja lastensa lapsille parempaa tulevaisuutta varten. Näitä puolestaan uhkaillaan ”omistavan luokan” äänellä purkamaan hyvinvointia omaksi tappiokseen näennäisesti kilpaillakseen kiinalaisten ja intialaisten aikalaistensa kanssa, mutta todellisuudessa taatakseen omistajille jatkuvasti suurenevat voitot.

Ihmisten hyvinvointi unohtuu tehokkuuden propagandan edessä. Sunnuntain hesarissa (4.9.2005) Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja, entinen kokoomuslainen oikeusministeri Jussi Järventaus hyristi seireeninäänellä, että ”vanhaan sopimusyhteiskuntaan ei ole enää varaa”. Ja uhkasi lisäksi vievänsä suomalaisten työpaikat ulkomaille ellei hyvinvoinnin vaatiminen lopu suomalaisilta sontakourilta. Yhteiskunnan valtarakenteiden osana hiljalleen hampaattomaksi degeneroitunut SAK kirjoitti vastineensa tästä asiasta jo viime vuoden puolella.

***

Uni ja unelmat loppuvat, kun silmänsä saa auki. Kirkas valo satuttaa – silmiä syvemmältä, sielusta. Unelmien toteuttamiseenkin on ehkä omat kolme sääntöään, ja niitäkään ei kukaan tuntene.

19 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Tervetuloa takaisin lomalta. Tuollaista tekstiä lukisi romaanin verran mielellään.

Tuli mieleen oma taisteluni suurta rottaa vastaan, joka ryntäsi esiin mummolan rantasaunan alta. Tempaisin kepin käteeni ja aioin karkottaa rotan. Mutta rotta kiipesi keppiä myöten ja puri minua sormeen.

Olin silloin alle kouluikäinen. Sormessani on yhä arpi muistona rotan terävistä hampaista.

Pirkko

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos, Pirkko, aikaisemmin lapset ehkä saivat elää vaihtelevampaa ja vaarallisempaa elämää. Ei tietysti tarkoita, että heitä olisi rakatettu vähemmän, vaan että heidän annettiin tehdä omia virheitä, joiden avulla voi opetella riskin ottamisen taitoa. Sitähän ei opi hyvin toisten kertomuksista.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa. Eikös vanhin opettamisen metodi ole ollut tarinointi! Minäkin olen eniten oppinut tarinoista; joku sanoisi, että minulle jäi (geenien vankina) tarinointi päälle ;) Isä oli armoton sukunsa tarinaperinteen jatkaja. Onneksi sain lapsena kuulla tarinoita myös muualla kuin meidän keittiössä.

Hanhensulka, lapsuusmuistosi herättivät minussa eloon Vähävihun pellot ja Peijarin Tellervon: " Ei turhaan raamatussa meille sanota: varjele jumala pahalta äkilliseltä kuolemalta." Vasta kauan kauan myöhemmin senkin virkkeen ymmärsin niin kuin opettaja P oli tarkoittanut. Onneksi olin sellainen lapsi, että käsitin kaiken näkemäni ja kuulemani helposti väärin. Taidosta on ollut paljon hyötyä ja iloa myöhemmin : = ) Ennen kaikkea minulle itselleni.

Olet muuten kova morkkaamaan ammattiyhdistysliikettä, Sulka.
Minusta pohjoismainen demokratia pelaa juuri niin, että eri eturyhmillä - mikä sana! - on omat ammattijärjestönsä. Kansalaisaktivismi on tietysti usein ristiriidassa järjestäytyneen edunvalvonnan kanssa, heh. Mutta miten kävi taannoin vihreiden?!

Minäkin luin hesarin ja katselin Järventauksen kuvaa. Vanhentunut; seisoi pramilla kuin väärinsäädetyssä näyttöruudussa.

Anonyymi kirjoitti...

SAK hallitsee maata, valitsee presidentinkin.

Hanhensulka kirjoitti...

Ehkäpä SAK ei sentään valitse presidenttiä.

Vanhin opettamisen metodi on tietysti tarinankerronta, niin kuin sanoit, Liisa. Mutta lasten täytyy saada kokeilla riskejä käytännössä (kohtuudella tietysti, eikä kaikkia riskejä)muuten ei tule selväksi, mitä riskinotto merkitsee.

Vihunperän Tellervo-opettajan Raamatunlause on minulle vieläkin jotenkin hämärä. Miksi ei kuolemalta yleensä, miksi vain pahalta äkkikuolemalta. Tosin hyvästijättö jää tietenkin tekemättä äkkiä kuollessa, mikä tuntuu jälkeen jääneistä pahalta. Voi kuitenkin kysyä, kuinka paljon hidasta kuolemista käytetään hyvästijättöihin (todella). Sellaisenkin jälkeen saattaa tuntua siltä, että paljon jäi sanomatta, koska sairaus sinänsä oli sanomisen tiellä.

Ammattiyhdistysliikettä täytyykin morkata, ovat antaneet pallonsa hukkua kun ovat muuttuneet osaksi valtakoneistoa. Demokratian ongelma on se, että se on näennäisdemokratiaa. Todellista valtaa pitävät harvat huipulla, lipposet ja sen sellaiset, saunakabinetit ja muut essulliset salaseurat, joihin ei demokratian koura ylety:)

Vihreä liike loppui tietysti vihreän puolueen perustamiseen, Soininvaara ei oikein käy vihreästä anarkistista, vaikka äreä mutta viisas mies onkin (jokuhan sanoi, että siitä tulisi hyvä yksinvaltias, vaikka on surkea demokraatti:). Hautala nyt ainakin sanoo asiat halki (toivottavasti), mitä ei tietysti voi Haloselta odottaakaan. Ydinvoima jää vihreiden kylkeen tököttämään ikävän näköisenä tikkuna.

Anonyymi kirjoitti...

Jäin miettimään tuota väitettä, että ennen lapset viettivät vaarallisempaa ja vaihtelevampaa elämää. Törmään sanaan "ennen". Hm. Riippuu, mistä ajasta puhutaan; riippuu, keistä lapsista ja missäpäin maailmaa.

Lapsuusmuistot ovat siitä kivoja, että aikuisena muistaa sellaisia asioita, joita aikalaistodistajien mukaan ei ole sattunut. Samanikäisten sisarusten, esim. samaa sukupuolta olevien kaksosten, lapsuusmuistot ovat kuin eri maailmoista, ainakin toisinaan. Miten sitä muistaakin selkeästi sellaisia asioita, joita ei voi muistaa: tapahtumia, ihmisiä, paikkoja, hajuja, värejä. Minulla on paljon sellaisia muistoja maalaiselämästä, että kummastelen, kuka ne on muistikuviini käynyt piirtämässä.

Lapsuutesi pohjoissatakuntalainen maisema tapahtumineen oli kuin filmi, jossa itse olen ollut mukana, Hanhensulka.Niinpä pystyit välittämään minuun jotain sellaista kokemusta, jota aikuisen-oikeasti en ole itse kokenut.
Mutta sen opettajan olen kuullut omin korvin noin sanovan. "Paha äkillinen" viittaa tietysti kristityn hurskaaseen toiveeseen, että ihminen kituessaan kuolinvuoteellaan ehtii ja jaksaa sopia asiat paitsi maailman kanssa myös jumalansa kanssa.

Ja vielä, kun nyt koneella kerrankin pitempään istun, jokin ajatukseni lipposista ja SAK:sta.
Jotenkin lipponen = suom. kaikki paha nyky-Suomessa. Ja SAK on monelle verivihollinen: sitä kannattavat "ne muut", se on usealle aikamme salaseura, siitä on trendikästä syyttää vaikka mistä. Kun näin tehdään, minä aina jään pohtimaan, mitä sanotaan tai jätetään sanomatta, kun sanotaan yksi tai kaksi sanaa, johon kiteytetään kaikki epäsuotava.
Meillä on paljon lipposia tärkeämpiä ja harmaampia eminenssejä, jotka pitelevät huomaamattomasti naruja. Heillä muutamilla on todellista valtaa, joka ei näy kuin muhkurainen männynrunko näkemisen esteenä. Heillä on rahaa, tieto-taitoa, media kynsissään kuin entisellä pikkumiehellä maapallo.
Hautalalla on tietoa ja kokemusta ja ärhäkkyyttä, hän on rohkea ja ahkera. Mutta on helppo nähdä täältä vastapuidun maan tasoltakin, mitä häneltä puuttuu.

*** Oikeasti en istu maalla katselemassa, miten Ari rouhii vastarannalla kukkulankuvetta paljaaksi kuusenkynttilöistä. Enkä oikeasti tunne kovin monta SAK-laista, yhden lipposlaisen ja sosialidemokraatin kyllä - ja hyvin.(Lähisuvussani kaikki kuuluvat Akavaan ja äänestävät Halosta : = ? Mutta ei kerrota kenellekään.)

Hanhensulka kirjoitti...

Muisteleminen on tietysti aina fiktiota.

Vaikka muistikuvissa usein onkin aika- ja totuusleimaus, niitä ei aina edes itse usko. Ja niin kuin sanoit, miten erottaisi luotettavasti sen mitä on kuullut siitä mitä on nähnyt. Ei mitenkään, edes suhteellisen tuoreista muistoista. Sen vuoksi muistelmiensa kirjoittaminen on itsensä pettämistä, paitsi jos myöntää ne fiktioksi jo aloittaessaan. Sinervon Manner on yhtä tosi kuin tämän itsensäkin kirjoittama olisi ollut, ehkä sukulaiset siksi pettyivät?

Vaikea ajatella ketään suomalaista viimesiten kymmenen vuoden ajalta, jolla olisi ollut enemmän valtaa kuin Lipposella (ei tietysti ollut ainoa ajassa valtaa käyttänyt). Jokaisen salonkianarkistin velvollisuus on tietysti morkata valtaa ja erityisesti sen huippua.

Minä en voisi äänestää miestä mihinkään, siksi äänestän aina naista. Valintakriteerinä on miellyttävyys. Nyt tulee olemaan vaikea valinta edessä, kumpi on miellyttävämpi Hautala vai Halonen, nyt ei edes valitse täysin tuntemattomista, kun on molempia katsellut "ihaillen" kaukaa jo vuosikymmenet:))

Liisa, olen aina ajatellut sinua räätäli Halmeen lihaksitulemisena omassa ajassamme (akateemisesti sivistettynä Halmeena tietysti, joka käy luokkasotansa Akavan kautta;).

Toivottavasti Ari ei kaada sitä kaarisiltaa vahingossa!

Anonyymi kirjoitti...

Viestini luiskahti avaruuteen, joten uusin sen.

Eiköhän tuokin sanonta "paha äkkikuolema" ole peräisin keskiajalta? Oli tärkeää saada kuolla rauhassa, tehdä sovinto vihamiesten kanssa ja mikä tärkeintä - saada viimeinen voitelu.

Me suomalaiset olemme muutenkin hyvin "keskiaikaisia": syömmme riisipuuroa, saunomme ja karkotamme paholaista huutelemalla sen erilaisia nimiä mahdollisimman kovaan ääneen ja pelottavasti.:)
Pirkko

Hanhensulka kirjoitti...

Niinhän me taidamme olla, Pirkko, ja huutelemme kovasti, erityisesti yöaikaan. Mutta niin tekevät monet muutkin. Esimerkiksi englantilaisten suosittu "bloody" on lyhenne sanoista "Blessed Mary, the Mother of God", ja tietysti kiireessä sanottuna "bloody" onkin paljon käytännöllisempi:))

Ei meidän jumal'autakaan tainnut olla noin lyhyt alun perin?

ill. kirjoitti...

minun pitäisi alkaa leipomaan leipää ja tässä tuli se viimeinen tönäisy siihen, eli nyt saatan jopa nauttia siitä! kun sen kerran eilen hölmöyksissäni keksin ettei tarvitsisi lähteä enää illalla kauppaan ja kun kumminkin pitää pitsaa varten hiivaleipätaikina vääntää... tuli illalla hirvee himo itsetehtyyn leipään mutta ei tänään olis niin millään viitsinyt.. - no nyt sitten viitsii. ja samalla voi ajatella sitä että me täällä ehkä jo vuosikymmenen sisällä olemme siirtyneet kokonaan omavaraisuuteen myöskin jauhojen suhteen (kuulema sivurakennuksesta löytyy vanhanajan jauhamiskone). vanhat ammoin unohtuneet lajikkeet ovat nääs kovassa kurssissa luomuviljelijöiden keskuudessa... tosin vihanneksista ei tänä vuonna tullut mitään jatkuvien sateitten vuoksi ja kuulen tuskin mitään vasemmalla korvalla ja kirjotin eilen vihkoon pitkän jutun minkä meinasin panna blogiin mutten pannut koska siinä oli liikaa henkilökohtaisia tunnistettavissa olevia valivalituksia ja muuta itserakasta pöhköilyä ja paranoiaa jonka kovasti koetan unhoittaa..

siis, leipää alustamaan :)

Hanhensulka kirjoitti...

ill., kadehdin, että osaat itse tehdä leipää, siinä on jotakin syvän symboolista. Meillä äidin tekemät limput säilytettiin suolatussa tiinussa, ja suolaa vasten maanneissa leivissä oli erittäin suolainen kannikkapala, josta tuli lasten kesken aina riitaa. Se on juuri sellaisoa paloja, jotka vieläkin laukaisevat tyydyttäviä muistisarjoja.

Anonyymi kirjoitti...

Heips sulkanen. Tässä osoite uuteen blogiini

http://tarkeimmat.vuodatus.net/

Anonyymi kirjoitti...

Kävin tässä välissä rassauttamassa naamani, piirrätyttämässä uudistettuun fasadiin kulmakarvat kuin kaarisillat ja syvennyttämässä kuontalon punaväriä. Poikkeilin parissa kylässä ja kävin pitsalla Rossossa. Nyt pysyy taas puhti tallessa.

Sulka, huomiosi Halmeesta oli niin hyvä, ettet taida arvatakaan. Ja se kaarisiltakin ... metsänpläntti ulottuu silta-arkkuun asti. Metsiemme monitoimikone olisi lailla kiellettävä hirviö :(
Aale Tynnistä en ole koskaan tykännyt. Mutta senkin Sulka varmaan tietää ; o )

Karpalo: Kirjoitin sinulle päivänä muuanna privan, jossa kehuin sinua. Siis tekstintekijänä. Sitten aamulla taas päätin tehdä niin kuin täälläpäin on tapana: mitä tyhjää!
Porin lehden toimittaja kyseli satunnaisilta katujen kävelijöiltä, ovatko he onnellisia ja miksi. Käveleskelijät mottasivat toimittajaa sanallisesti:häh?

Olen usein miettinyt, miksi "jumala autasta" on tullut kirosana ja milloin. Vai kävikö näin: Mies ja luinen kaakki vetivät kevättalvisilla hangilla lamuskoilla tukkikuormaa. Kylmilläojilla kuorma kippasi monttuun, ajomies anomaan jumalaa avuksi. Kylän laitaan asti kuultiin miehen jumalalle osoittama avunhuuto. Nulkit keksivät, että, kas, siinä oiva keino, kun kuusenjuurella tuli kiistaa ponulastista...

Miksi naisen sukupuolielimen nimi on kirosana, rumasana, vahvistava sana? ;)
Mitä sanoo Sulka, mitä Anna?

Anonyymi kirjoitti...

Liisa, tuohon ei pysty vastaamaan näin psykologian appron tiedoilla. Ja siihen aikaan oli vielä pelkkää behaviorismia.:)
Kysykää Raunolta.
Pirkko

Anonyymi kirjoitti...

Olisit laittanut vaan Liisa. Kehuja ei tule koskaan liikaa. :)

Hanhensulka kirjoitti...

Niinhän se on miestenkin sukuelimen nimen kanssa. Vaikka naisten vastaavaa miehet selvästi sanovat pieteetillä ja käyttävät paljon useammin.

Syy tietysti on se, että molemmat ovat olleet tabuja ja sanojen käyttö on kapinaa auktoriteettejä vastaan. Kyllähän sinun tämä pitäisi tietää Liisa!

Ja sama tilanne vallitsee monissa muissa luterilaisen tabuilun maissa. Ja sama on näillä uskonnollisilla sanoilla, kapinaa, kapinaa kaikki. Perkele oli alun perin muinaissuomalainen jumala, mutta pappien juonilla siitä tehtiin paholaisen symbooli, ja niin saatiin hyvä kirosana, siinä on oikein hyvä makukin, pyörii kivasti kielenpäällä ennen kuin tulee tärähtäen ulos.

Topelius muistaakseni kertoi, että sakasalaissotilaat kirosivat 30-vuotisessa sodassa, että: blitzdonnerkreutzpappenheim. (tai jotakin sinne päin) Vaikea uskoa.

ill. kirjoitti...

leivästä muuten tuli hyvää, paitsi kuori on kivikova ja tarvitaan saha kun veitsi ei tepsi. ja vaivasin taikinaa tunnin ja hain siitä älyttömän rasitusvamman molempiin ranteisiin/käsiin. ja pizzapohjasta tuli kivikova lätty joka pehmeni vasta tänään mikrossa.. mutta koko aktion onnistumisaste on jo kihonnut sinne kutosen paikkeille, kun nelosesta lähdettiin joskus kauan sitten (kolme kertaa sitten.. O.O), ja leipä jopa maistuu hyvälle! kai sitä jossain kymmenessä vuodessa senkin homman hallitsee niinkuin maatalonemännän kuuluu...

Hanhensulka kirjoitti...

ill., kuulostaa niin herkulliselta, että vesi kihoaa - ei silmiin - vaan kielelle mauista unelmoidessa. Vaikka täytyy myöntää, että mikrossa pehmennetty pizza ei ole makuunelmana hääppöinen:))

Anonyymi kirjoitti...

Ill se sitten osaa räväyttää, ihan ihmetyksestä pudottiin tuolilta, siis retkituolilta, ei kärryiltä, että nyt se leipoo!!! Ja meilläkin nousi vesi kielelle, mutta kunhan päästiin teltan pohjalta ylös ja kommenttiloota loppuun niin silmiin se kumminkin valahti -- vesi. Noh, samanlaisia leivänpaistokokemuksia Deellä, kivikovaa hapanleipää, muttei kumminkaan leivottu kivenmurikkaa sisään erään raamatullisen henkilön tapaan. Kukas se muutoin olikaan? Ja kenenköhän evääksi meni se kivileipä. V.T.:n Joosefilleko? Vai lieneekö jokin Anni Svannin satuolento?
Mr Bones & Deehoo
P.s. Tietääkö Hanhensulka miten Googlen uutta nettitekstintarkastusta käytetää? Lisättiin se työkalupalkkiin, muttei se meitin tekstejä suostu tarkastamaan. Ehkä sillä on laatukriteerit?