13.10.2005

Kurt Vonnegut on antanut haastattelun Washington Postille

ja sanoo siinä mm. näin:

"...
'Great works of art, I was so grateful for them,' he says,
beginning to enumerate those reasons.


He mentions Picasso's "Guernica," the plays of Arthur
Miller
and Tennessee Williams, the movie "Casablanca."
Leaning forward, he quotes loosely from memory:
'Tell me, Meezter Rrrrick,
what brought you to Casablanca?'
'I came here for my health, for the
waters.'
'But Meezter Rrrrick, there are no waters in Casablanca.'
'I
was misinformed.'

..."
An almost silent laugh. Then: "Such a
wonderful word -- 'I was misinformed .' "

Beyond art, he says,
he lives for what he calls "mini-epiphanies -- very nice events that last maybe
10 minutes."


Vonnegut arvelee myös, että hän on jo kirjoittanut viimeisen kirjansa ja että parhaat työnsä hän synnytti ennen kuin oli 55 vuotta vanha. Se jälkeen hän sanoo kirjoittaneensa vanhoja juttujaan uudestaan.

"Kodikseen" Vonnegut ajattelee Indianapolista ajalta, jolloin hän oli yhdeksän vuotias.

Missä on koti? Paikka, jota blogihenkilö voisi kaivata nostalgista tuskaa tai epämääräistä, kouristavaa haikeutta tuntien.

Henkilö on asunut muistavan elämänsä aikana lyhyitä ja vähän pidempiä aikoja hyvin lyhytaikaisten asuinsijojen lisäksi mm: Jämijärvellä, Ikaalisissa, Hämeenkyrössä, Sonkajärvellä, Suolahdessa, Äänekoskella, Vammalassa, Kuopiossa, Tampereella, Helsingissä, Cotounoussa, Jeddassa, Dakarissa, Nairobissa, Kairossa, Riossa, New Yorkissa, Lontoossa ja tietysti Brysselissä.

Mikä niistä voisi olla koti?

Tampereella henkilö on asunut kaikkiaan 15 vuotta, Brysselissä 14, muissa paikoissa muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen. Joitakin Afrikan kaupunkeja kutsui kodiksi, vaikka asumisaika oli vain viikkoja.

Suolahdessa asuessaan blogihenkilö oli 6-11 vuotias, Vammalassa tärkeät vuodet 14-17 ja Tampereella nuoren aikuisuuden merkittävimmät vuodet - mukaan lukien opiskeluaika. Tämä oli tärkeää aikaa kehitykselle, vaikka yhtään pysyvää ystävää ei siitä ajasta tarttunut mukaan. Tulevia toimittajia, televisiossa ja lehdissä, pari kirjailijaa, pari runoilijaa, joukko meitä taviksia. Yhden kirjailijan ja näyttelijän, parin toimittajan ja kahden hallintoaineita opiskelevan kanssa - naisia ja miehiä - elettiin jonkinlaisessa kommuunissa linja-autoasemaa vastapäätä olevassa punatiilisessä kerrostalossa, taisi olla neljäs kerros, neljä makuuhuonetta, iso halli ja keittiö. Elämän kevättä.

Ruotsinkielinen tehtailijanrouva oli vuokraemäntänä eikä pitänyt opiskelijakolhoosista omistamassaan asunnossa. Mutta sieti meitä kuitenkin, olihan yksi meistä kuitenkin kuuluisan tehtailijan lapsi, samaa kastia kuin vuokraemäntä. Olimme Pohjanmaalta, Valkeakoskelta, Raisiosta, Iisalmesta ja Vammalasta.

Ne vuodet saattaisivat olla blogihenkilön Indianapolis, ikä vain oli suurempi kuin Vonnegutilla, kahdeksantoista vuotiaasta sotaväen alkamiseen. Vapautumisen vuosikymmen, kuusikymmenluku aloitteli kohinaansa Helsingissä, "me vaan ryypättiin". Helsingistä kävi runoilija, lähes isähahmo henkilölle, vaikka ei ollut montaa vuotta vanhempi. Hän oli kirjoittanut runokokoelmassaan jo vuonna 1960, kauan sitten:

Iloiset tyhjät puvut katua pitkin,
hulmahdellen tuulessa,
mistään välittämättä,

ei syksyisin ole millään väliä.
Tiedän, ne nousevat lentoon huomenna,
leijaillen,
kuin värit silmissä iltaisin ennen nukahtamista.
(Pekka Haukinen, Pihlajanmarjat, Wsoy, 1960)

Vonnegutin haastattelu loppuu:

"Last question: Where's he going?
Once more he shifts time into reverse.
'Back when I was 9 years old in Indianapolis,' he
says."


Ja niin loppuu blogihenkilöltäkin tämä "mini-epiphany", paljon yli kymmenen minuutin pituinen ilmestys nuoruusmuistoja. Suolahti tulee vielä mieleen: tietysti rakkain koti oli ollut siellä, missä äiti asui nuorena ja onnellisena, niin kuin blogihenkilökin, jos asiaa on aikaa ajatella tarkemmin ja ilman opiskelijahumun muistojen sumentamia mielikuvia.

Edith Södergran Vaarallisia unia (Kultaiset linnut, Karisto, 2005) :

"...
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä."

12 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Eräs usein muuttanut nainen sanoi, että koti on siellä, missä on kirjahylly ja ruokapöytä.

Ehkä eniten koti on se paikka, jossa asuimme varhaislapsuudessa.

Paikan tuntuminen kodilta ei todellakaan riipu siitä, kuinka kauan siellä on asunut. Kyproksen talo, vihreältä linjalta vuokrattu rappeutunut vaaleanpunainen huvila, tuntuu ehdottomasti yhdeltä kodilta, vaikka ehdimme asua siellä vain muutaman kuukauden.

Kirsti kirjoitti...

Minä olen miettinyt mikä vaikutus suomalaisten purkamisvimmalla on ollut identiteettiin tai johonkin semmoiseen. Siis lapsuudenkotihan on merkittävä paikka, mutta kuinka monen on mahdollista mennä katsomaan lapsuudenkotia nyt aikuisena? Minä luulen, että aika monen lapsuudenkoti on purettu ja sen tilalle on rakennettu jotain muuta. Minulle tämä on ainakin aika traumaattinen juttu. Luulen, että teen Räsäset ja kirjoitan tästä omaan blogiini, jos viitsin.

hanhensulka kirjoitti...

Joo, ihmiset ovat sopeutuvaisia. Asuimme yhden vuoden neljästä suuresta matkalaukusta (Afrikassa), ja kodiksi kutsuimme aina sitä paikkaa, missä ne laukut kulloinkin olivat, jopa hotelleja.

Minä en ole vielä oikein selvittänyt itselleni tätä kodin (mistä on kotoisin) ongelmaa. Ehkä se kansakouluaika on tässä mielessä tärkeä, oppariin mentyä sitä oli jo niin "urbaani", että juuret tuntuivat painolastilta, eikä enää tuntenut olevansa juuri mistään kotoisin:))

hanhensulka kirjoitti...

Kirsti, käväisin joskus muutama vuosi sitten Suolahden taloamme katsastamassa. Se oli aikanaan (kaksi paritaloa vierekkäin) metsän siimeksessä ison peltoaukean laidassa, vieressä mäki, jossa lasketeltiin potkulaudalla, potkurilla tai rattikelkalla. Nyt koko alue oli uudelleen rakennettu, enkä meinannut löytää koko paikkaa, kun löysin jotakin melkein kuin romahti sisällä, odotuskuvan ja todellisuuden ero oli niin huima. Täytyi mennä tuikealle drinkille, että toipui ja pystyi taas ajamaan autoa:)

Muuten Pirunvuori on minunkin nuoruudenmuistojani.

Prospero kirjoitti...

Johnnie Walker on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen...

Liisa kirjoitti...

Minä olen päättänyt, että ainoa paikka, jossa en ole hukassa, on tämä Luoto. Täällä olen elänyt, tämä on ollut kotini satoja vuosia. Sisareni tietysti pitää minua aika ajoin mielettömänä. Mutta minä tunnen, että täällä on mieleni, kieleni, sieluni. Nimeni.
Tänne minä sepitän elämäni. Siitä elämästä on helppo pitää kiinni. Ja voi veljet ja siskot, mikä ilma hengittää! Mikä maisema nähdä!

Minulla on tällä hetkellä neljä eri osoitetta, "kotia". Siinä kaupungissa, jossa olen "kirjoilla", en asu. Vaikka kirjoittaisin näitä viestejä,missä tahansa, aina "täällä" on Kiettareenluoto, saari joessa.

En muuten koskaan tiettävästi ole maininnut sitä paikkaa, jossa olen asunut kaikkein kauimmin. Se ei koskaan ollut koti.

Minun molemmat mummuni (meidän suku on jonkinlainen matriarkaatti; pökerryttävää, että kaikki synnyttämäni ovat olleet poikia = D ).... niin, molemmat mummuni olivat kiertolaisia. Minulla on syytä epäillä, että toinen niistä jopa nai mustalaisen = P. Siitä on tosi vaikea löytää pitäviä todisteita; vain yksi maininta jossain asiapaperissa.

Walkereita, Ridereita, picaroja ... niitä nämä preeriapalstat piukassa = )

hanhensulka kirjoitti...

Prospero, niin taitaa olla (useammassa kuin yhdessä merkityksessä, nimittäin pidän myös viskistä enkä pelkästään konjakista, varsinkin lähdeveteen sekotettuna (siis viski)), sitä oli silloin "niin nuori", kahdeksantoistavuotiaana kai haluaa helpommin katsoa ylöspäin, kun on tottunut sitä tekemään siitä lähtien, kun alkoi ymmärtää, että muut ihmiset olivat itsestä erillisiä.

Kaikilla meillä pitäisi olla oma Kiettareemme, liisa, (jaa niin Shangri La'ksihan sitä myös kutsutaan:) Kun sukuaan katselee ja juttuja kuuntelee, joskus oikein ihmettelee, että mistä itselle on tullut niin miellyttävä, herttainen, tasainen ja helläntaipuisa luonne...

marja-leena kirjoitti...

Sinun "mini-epiphany" herätti samaa minullekin, ja muistelen ensimäistä kotia Varkaudessa. Usein ajattelen että muistankohan aitoja omia muistoja, vai ovatko ne vain¨kuvat¨jääneet mieleen äidin kertomuksista. Olin 5v. kun lähdettiin Kanadaan, ja muistan hyvin laivamatkan marraskuun myrskyissä. Asuimme monessa eri talossa Winnipegissä, koti oli missä oli äiti, isä ja pikkuveli. Naimisiin mentyä koti oli missä meiheni kansa asuin, ensin pohjois BCssä, sitten Vancouverin seudulla. Ensimäinen omakoti oli erikoisen rakas, sitten toinen, nyt kolmas jota olemme omin käsin muutellut, korjannut, suurentanut ja asunut kauemmin kun missään mualla koko elämämme. Jokaiseen omaan taloon syntyi lapsi, aivan kuin kodin siunaukseksi. (Niin, meillä on 3 tytärtä.) Minun vanhemmatkin asuivat tässä viimeiset vuotensa. Tämä on kotini.

ruu kirjoitti...

On vaikeaa sanoa missä koti on fyysisesti. Ajatuksen tasolla se on aina siellä missä rakkaimmat.

On helpompaa sanoa, että missä voisi asua, missä voisi tuntea olevansa kotonaan.

hanhensulka kirjoitti...

Milenkiinnolla olen ajatellut, miten 5-vuotiaana, tai alle kymmenvuotiaana yleensäkin, ulkomaille muuttanut näkee kansalaisuutensa, juurensa tai "kotimaansa". Varhaislapsuuden muistot kai ovat kaikki omassa muistissa, mutta vahvistuvat ja muuttuvat toisten kertomina.

Minulla ei ole oikein yhtään "koti"paikkaa aikuisajalta, muuttoja tapahtui niin usein, että mihinkään paikkaan ei oikein ole ehtinyt kiintyä kotimielessä, vaikka monissa paikoissa mielellään kuvittelee voivansa asua.

Tosin, jos oikein tosissaan alkaisi ajatella missä haluaisi asua pysyvästi, se saattaisi olla vakeampaa kuin Ruu tuossa yllä arvelee:))

Muuten kotimaahan palaamisesta sen verran (vaikka kukaan ei siitä ole mitään sanonutkaan), että se on usein vaikeampaa kuin lähtö. Ns. kulttuurishokki on suurempi, sitä tietää ja osaa odottaa erilaisuutta ulkomailla, uudelleen nähdyssä kotimaassa se on häiritsevää, ärsyttävää. Kaikki on muuttunut juuri niin paljon, että takaisin ei enää hevillä asettaudu. Ihmisetkin ovat muuttuneet, ja entisillä ystävillä on uusia muistoja, ja itselläkin on valtavasti uusia muistoja, joita ei enää ole jakanut kenenkään jälkeen jääneen kanssa.

marja-leena kirjoitti...

Niin, paluu kotimaahan on varmaan vaikeata. Tietenkin minulle, 5vuotiaana lähtenyt, se olisi aivan uudestaan alkamista. Muistan erään nuoren parin Suomesta muuttanut Kanadaan, he ikävöivät Suomea ja menivät takaisin. Mutta Suomi oli muuttunut ja he tulivat taas Kanadaan. En muista miten monta kertaa tämä jatkui ja missä ne nyt ovat, mutta tämä on ikävä esimerkki miten ihminen voi tuntea itsensä kodittomaksi. Äitini aina ikävöi Suomea ja sisaruksia, mutta hänellekin Suomi oli muttunut, muistit vain olivit elävät. Ehkä hanhensulka on erikoinen mailman kansalainen joka osaa nauttia asumista missä tahansa?

hanhensulka kirjoitti...

Vielä tuosta kotiinmuutosta.

25 vuoden ajalta lähes kaikki ystävämme ovat jääneet johonkin ulkomaille lähinnä lämpimille seuduille, amerikkalaisia ja ruotsalaisia lukuunottamatta, jotka usein näyttävät palanneen omiin maihinsa. Tietysti Amerikan osalta on ymmärrettävää, onhan se suuri ja monenlaista tarjoava maa, ruotsalaisia vähän joskus ihmettelen, mutta kaikilla on aina ollut hyvät syynsä.

Täytyy sanoa, että hirveästi ei ole erilaiset asuipaikat meitä vaivanneet, vaikka joissakin on ollut aika tavalla sitä "hardshippiä", mutta kaikkeenhan kai ajan kanssa tottuu. Nyt on vakaa aikomuksemme muuttaa kipin kapin Australiaan:))