9.3.2006

Oskareista, dickeistä ja muistakin töppäyksistä

Tulin juuri Pariisista, jossa oli sadekuuroinen, mutta kevättä puoliksi lupaileva sää; puistoissa ja teiden varsilla – auringonpaahteisimmissa paikoissa – on hento aavistus vihreydestä, vaikka hiirenkorviinkin on aivan liian paljon aikaa. Levoton silmä ei löydä kaivattuja lepopaikkojaan, sillä talvivaatetus peittää kaihoisten ajatusten suloiset kohteet vielä monta tulevaa viikkoa. "Sika", saattaa joku suutuspäissään ajatella tai vaikka sanoa päräyttääkin luettuaan tuon – on feministi tai ei, mutta minä sanon siihen vain, että minkäpä ihminen lonnolleen mahtaa ja siitä puhe mistä puute. Sellaiseksi sitä kai on tullut kuin oli alkujaan tarkoituksella luotu.

Mutta ajelin Pariisiin sateen sisällä eilen ja samalla tavalla kohistelin äsken takaisin Brysseliin. Yli puolet matkasta täytyi tuulilasin pyyhkijöitä käyttää täydellä teholla, eikä nopeutta voinut nostaa juurikaan yli 130:n tavanomaisen 150 kmt:n sijasta. Matkaan meni inasen yli kolme tuntia (mitä tuo inasen nyt sitten tarkoittaneekaan).

Mennessä ajoimme Belgian Ardenneilla ohi kolaripaikan, joka oli jo lähes puhdistettu - palo- ja poliisiautoja oli vielä paikalla, ambulanssit olivat jo lähteneet kuormineen. Sisin kolmikaistaisen moottoritien kaistoista oli suljettu, romut näyttivät siltä, että vain todella hyvällä onnella toisesta onnettomuuteen joutuneesta autosta oli selvitty hengissä.

Mainitsen tämän siksi, että – niin kuin tavallista – liikenne molempiin suuntiin lähes pysähtyi ihmisten yrittäessä nähdä mitä oli tapahtunut. Useimmat meistä kai hätkähtävät onnettomuuden uhrien näkemistä, silti suurin osa ihmisistä näyttää tuntevan (voisiko sanoa) sairaalloista uteliaisuutta onnettomuden nähdessään. Tämä on ilmeisesti täysin ihmisen olemukseen kuuluva ominaisuus. Ehkä uhreja katsellessa voi ajatella tietysti ensiksi sitä kuinka onnekas itse on voidessaan katsella onnettomuutta ehjänä, ja toisaalta sitä, kuinka heikko meissä oleva elämänliekki on ja kuinka hauraita ja helposti haavoittuvia kehomme todellisuudessa ovat.

Ja tämän liukkaan aasinsillan kautta pääsemme lastun varsinaseen aiheeseen, crash-nimisiin elokuviin ja niiden esitteisiin.

Mutta tänään kotiin päästyä piti ensimmäiseksi ajatella vierasta kieltä ja erityisesti sanaa dick.

Nimittäin englaninkielessä on idiomi (tai idiooma): step on one’s dick, joka ei tarkoita Dick-nimisen ystävän päälle astumista. Tämän idiomin astuminen onnistuu vain idiooteilta ja miehiltä, joilla on erityisen isokokoiset m... Tai no olkoon.

Kuva: Tuo idiomi ja aasista puhuminen muistuttivat mieleen Dick Cheneyn ja Muhammedin kuvat, jotka onkin yhdistetty sopivasti tässä viereisessä pilakuvassa (tekijä Bob Krohmer). Terveisiä vaan Jyllands-Posteniinkin, joka on kai nykyisin yksi maailman tunnetuimmista sanomalehdistä.

Joka tapauksessa poistin muutaman päivän takaisen oscarijuttuni juuri tuon sanonnan tapaisesta syystä. Katkerasti kohtaloa valittaen on lisäksi tunnustettava, että kuulun idioottien kastiin.

Poistettu lastu oli joka tapauksessa liian lyhyt, ei tuonut mitään uutta asiaan edes silloin kun sen kirjoitin ja sen lisäksi oli väsyneenä tihrustanut väärän kuvan Crash-elokuvaa kuvaamaa lastuni koristeeksi.

Siis tänä iltana kotiin tultuani huomasin huomautettuna kauhukseni, että olin käyttänyt kuvaa, joka makaili nimellä crash koneeni kovalevyllä, ja sen kummempia ajattelematta länttäsin sen siihen lastuun, vaikka pelkästään lukemalla kuvatekstiä olisi asian voinut huomata (tai edes vähän ajattelemallakin itseasiassa). Ohessa toivottavasti oikea kuva. Olin käyttänyt vuonna 1996 valmistuneen David Cronenbergin Crash-elokuvan esitekuvaa tämän vuoden oscar-voittajan, Paul Haggisin vuonna 2004 valmistuneen Crashin sijasta.

Tällaisessa julkaisussa, jossa toimituksen jäsenet (=1), joutuvat tekemään sekä toimittajan että toimitussihteerin ja vielä päätoimittajankin hommat, virheitä sattuu yhtenään. Useimmat niin vähäpätöisiä, etten ole viitsinyt edes korjata. Tätä ei kuitenkaan voinut jättää korjaamatta. Rangaistukseksi jutun kirjoittanut kansalaisjournalisti (=minä) joutuu katsomaan jokaisena seuraavista seitsemästä päivästä Turhapuro-elokuvia, ja valittamatta, jos niitä löytyy Brysselin pappilasta (tuon Elämää avaruudesta -lastuni vuoksi täytyy ehkä mennä sinne arasti seinänvierustoja hiippaillen ja kaulukset pystyssä vapisevan leuan suojana, mennä kuitenkin täytyy, koska olen niin perso tuoreille korvapuusteille).

Häpeillen pyydän anteeksi Arvoisilta Lukijoilta virhettäni, ja yritän olla tarkempi seuraavilla kerroilla.

Kovasti kiitän kommentoija Simon LeBonia, Kohta minä olen aikuinen -blogin pitäjää ja elämän tarkoituksen etsijää, asian huomaamisesta ja ystävällisestä kommentista. Ja muuten, lennolla matkalla Pariisista Singaporeen näin kyllä tämän ajankohtaisen filmin, joka sai oscarinsa tänä vuonna.

P.S. Kaikki tietysti muistitte muistuttamattakin, että eilen oli kansainvälinen naisten päivä!

Jos ette muistaneet, niin tässä onkin sopivasti kokonainen vuosi aikaa parannella tänään saatua mustaa silmää, tosin välillä saattaa olla muitakin ansoja muistettavien päivämäärien muodossa: kuten syntymäpäiviä, kihlajaispäiviä, ensimmäisen suudelman vuosipäiviä, anopin polvileikkauksen päivittelypäiviä ja sen sellaisia. Joten tarkkana täytyy tästä eteenkinpäin elää, on mustaa silmää vielä tai ei.

Mikäpä sopisi paremmin juhlistamaan jälkikäteen naistenpäivää kuin datura. Oheisessa kuvassa näkyy daturan aukeamisen ihme, jota Veloena jossakin lastussaan ihaili sanoin jonkin aikaa sitten.

1 kommentti:

hanhensulka kirjoitti...

Huom. tuo daturan kuva ei ole minun ottamani, mutta kuva on ollut jo jonkin aikaa tietokoneellani, enkä valitettavasti muista keneltä se oli. Jos saan selville, laitan linkin näkyviin.