2.6.2006

Blogini – The Talking Asshole

Jotenkin tuon edellisen lastun jälkeen tuntuu pahalta puhua tämän päivän lastun aiheesta, mutta niin kuin poikani J. on usein sanonut, kaikesta mitä päässä liikkuu täytyy voida kirjoituksissaan puhua. Muuten Finlandia-palkinto jää saamatta, ja samalla voi Nobelin kirjallisuuspalkinto mennä sivu suun. Joten tämänkin lastun on sitten varmaan annettava kirjoittautua.

Lastun aiheena on blogini – puhuva persereikä. Kaikille Arvoisista Lukijoista hyppää tietysti mieleen William S. Burroughs, ja hänen ”rutiininsa” (Burroughs’in oma termi katkelmalle tekstiä) nimeltä Talking Asshole. Sen on puolestaan lukenut yleisölle Frank Zappa, joka sopiikin oikein hyvin sen lukijaksi. Zappan lukuperformanssin (The Nova Convention, NYC, December 2, 1978) voi kuunnella täältä ja siellä on myös ”rutiinin” teksti näkyvillä. Kun kuuntelee Zappan lukevan, huomaa heti – kateellisena tietysti – kuinka Burroghsin kieli pyörii sulavasti ulos suusta. Yksi kirjoittajien monesti toistetuista ohjeista onkin lukea tekstiään ääneen, mutta eihän sitä suomalainen, ja vielä housuissa kulkeva henkilö, oikein kehtaa tehdä.

Lähes puolentoista vuoden lastunveistelyn jälkeen on aika kysyä, mikä tätä kirjoituttaa? Varsinkin, kun työssäkäynti estää hedelmällisimmän ajan käytön, ja muulle kirjoittamiselle varattu aika menee tämän blogin täyttöön. Ja kirjoituksiaan täytyy suoltaa yösydännä, kun koko muu maailmannapa, Interzone-Bryssel, nukkuu; paitsi sutenöörit, huorat, huumekauppiaat, molempien asiakkaat, weirdo’t ja vastapäisen talon verhottomista ikkunoista kurkkiva aamutakkinen, vanha nainen sekä tietysti poliisi ja minä.

Blogi ei aluksi ollut yhtään mitään, muuta kuin toive instant-menestyksestä ja Bloggerin tarjoama neliö tyhjää tilaa johon kirjoitin ensiksi näin:

Lawrence Miller on sanonut: Olet nero viisi sekuntia elämästäsi, muun ajan tyhmä, kirjoita ajatuksesi ylös. Toivottavasti istun näppäimistön ääressä, kun oma viisisekuntiseni sattuu kohdalle.”

Ja jatkoin muutaman rivin lisää, tallensin tekeleeni ylpeänä, katselin sitä hellästi melkein kyynelissä niin kuin vastasyntynyttä katsellaan ja niin blogini aloitti individuaalina virtuaalieliönä. Blogissa ei ollut elämää alussa. Se tuijotti jokaisella käynnilläni tylsällä ja tyhjällä kirjoitusikkunallaan, johon yritin saada elämän itua aikaiseksi. Toivorikkaana ajattelin, että elämää saattaisi syntyä, kun näin ensimmäisen kerran lastun otsikon (Melinda ja Melinda) vieressä sanat ”palautteet 1” ja löysin kommenteista tämän:


Terve. Jatka vaan päiväkirjan pitämistä. poikkean varmasti toistekin. Nauratti vietävästi tuo "miten käy hautajaisissani". Hyvää päivänjatkoa. marja


Se iski kuin penis-paniikki tai kuin kätilön läimäys vastasyntyneille pakaroille! Lukija oli ilmaantunut tyhjästä. Ja blogi alkoi hengittää ensin vain vähän ja sitten enemmän ja enemmän. Ja se vaati omia eleitä ja ilmeitä ja sen sanat alkoivat tulla ulos helposti, kuin pieraistuina, ilman blogihenkilön, nykyisen lastujen ”minän” vaivannäköä. Joskus jopa tuntui, että kaikki tapahtui ilman aivojen ja sormien yhteistyötä. Blogi oli kaapannut sormet ja piereskeli sanoja, jotka joskus haisivatkin pahalle jälkeenpäin luettuina ja joskus olivat hajuttomia, värittömiä ja mauttomiakin. Ja blogilla alkoi muodostui oma hajunsa ja värinsä niin kuin muillekin elollisille olioille, oma elämä itse asiassa. Ja se huusi sormia näppäimille samaan tapaan kuin suolisto joskus tönii muuta kehoa pöntölle. Jopa silloin, kun itse olisi halunnut kirjoittaa Suurta-Suomalaista-Romaania tai edes pientä, vaatimatonta alkua sille.

Yritykset vaientaa blogia olivat turhia. Tapoinkin sen jo kerran, ja kirjoitin alun negrologiin, mutta sekin muuttui lastuksi, ja seuraavana päivänä tuli uusi ja taas uusi. Sitten se alkoi syödä sanoja muista blogeista ja lauseita ja kuvia. Ja se alkoi poikia ja runoilla ja kirjoittaa vierailla kielillä. Ja vaihtoi ulkoasua, kun vanha ei vastannut sen narsissista kuvaa itsestään.

Ja nyt sen lastuja on jo 335, joka päivä se ei sentään ole päässyt kirjoittamaan. Olen nimittäin ollut sairaanakin, ja matkoilla, josta se lähetti uuden lastun aina, kun vapaa tietokone oli lähellä. Kotona yritin saada sen lopettamaan kiroamalla, huutamalla ja soittamalla kovalla äänellä vanhaa suomalaista tanssimusiikkia, varsinkin Annikki Tähden Monrepoota, Henry Thielin Satumaata ja Esa Pakarista Rovaniemen markkinoilla, mutta nekään eivät auttaneet. Naapurit lakkasivat katsomasta hississä suoraan silmiini.

Tai eivät he ennenkään silmiin katsoneet, mutta nyt syy on kaikille kiusallinen: kukaan ei arvosta kirjoittajaa, joka ei saa blogiaan kuriin, vaiennettua lyhyellä käskyllä, niin kuin tottelevaiseksi alistettua koiraa, joita räksyttää naapureiden kotiovien takana katkerana päivät pitkät, kun kiukkuiset isännät ovat pois kotoa.

Se jopa sanoi kerran:

It's you who will shut up in the end, not me. Because, we don't need you around here any more. I can talk, and eat, AND shit".

Mutta siinä luulin sen erehtyneen. Sillä ei näet ole silmiä, joilla voisi lukea muita blogeja. Ja jos en lainaa sille aivojani, teksti on aivotonta. Olen oppinut kääntämään tietokoneen pois päältä, kun lähden kotoa, ja sulkemaan silmäni ja kytkemään aivoni ajatuksettomiksi ennen kuin astun kotiovesta sisään. Mutta se on oppinut, että kirjoittaa voi myös silmittömästi ja ajatuksettomasti. Ja se laulaa äänetöntä seireeninlauluaan kirjoituspöydällä, ja pakottaa minut kytkemään tietokoneen päälle ja aloittaa hiljaisen, uuvuttavan hyrinän ja lumoaa minut istumaan tuoliini ja nostamaan käteni näppäimille ja aukaisemaan silmäni ja raottamaan aivojani.

Mutta rangaistukseksi teen sen vain puoliksi.

PS. Terveisiä ja kiitos William S. Burroughs'ille, joka syönee alastonta lounasta kulttikirjailijoiden taivaassa.

PPS. Tuli haamupäivitys, kun olin tehnyt otsikossa pahan virheen, joka oli pakko korjata.

10 kommenttia:

Rauno Räsänen kirjoitti...

Kuulin Zappan Burroughs-luennan noin vuosi sitten nyt jo edesmenneestä Ubu-webistä.
Zappa on mestarilausuja. Äänenvärinsä ja intonaationsa nostattavat kylmiä väreitä. Laulajana hän ei sen sijaan omien sanojensakaan mukaan itseään pitänyt.

Entä bloggaamisesi? Oma Blogisi? Olet tainnut löytää jotain "Pyhää".

marja-leena kirjoitti...

Minä olen kirjoitellut blogissani aiheesta ¨art that excites¨, siis että taide pitää herättää katsojassa, lukijassa ja kuunteilijassa kiihtoa, onnea, vaikka vihaakin mutta ei välinpitämättömyyttä. Sinun blogisi onnistuu täydellisesti, antaisin blogi version Finlandia-palkinto tai Nobelin kirjallisuuspalkinto jos voisin. :-)) Jatka vain, ei saa lopettaa nyt kun olet päässyt ¨Arvoisan lukijan¨ sydämmeen! Ja omaasi sydämmeenkin!

ill. kirjoitti...

"Veden kaiku matalassa salissa jossa samanaikaisesti elivät muistot surusta ja iankaikkinen pyhyys. ...eivät kuuluneet tänne, pimeyden katedraaliin."

tuo on muistaakseni tiistaina kirjotettua ja tuntui sopivan tähän jotenkin (paitsi tuo pimeyden katedraali, mutta narsissi minussa pakotti laittamaan sen lisäksi), lähinnä kai tuo pyhyys. no niin nyt olen taas auttamattomasti hukannut punaisen langan. joka tapauksessa nauroin hervottomana tälle lastulle ja nauran vieläkin .. =D

JE kirjoitti...

Myös periferia seuraa sinua. Vaikkakin Bryssel on merkillisesti periferiaa periferialle. Miten se voi ollakin mahdollista? JE

Rauno Räsänen kirjoitti...

Ripsa. Yes. MARRRTTI - ei Oiva.

Etappisika kirjoitti...

Yes - mikä ettei FZ ole oiva mies lukemaan Bill Leen tekstiä. Minun tajunnassani kuitenkin resonoi parhaiten tämän hattupäisen herrasmiehen oma nasaalinhonotttava nariseva ääni kun hän lukee omia juttujaan. Ainakin jokin Laurie Andersonin projekti ("Home of the Brave"? oliko nimi) on osittain jossain netissä, ja siinä Bill lukee jonkin runonsa. I was impressed. Valitettavasti ei ole tähän hätään heittää linkkiä.

Ja kyllä, keep up the good work. M.A. Nummisen sanoin: "Iltaisin lasten nukkuessa, sievissä pikkuröykkiöissä, seinän vierellä, Mikko istui tulen ääressä, ja kirjoitti asioita muistiin." Ainakin melkein noin se meni.

Ripsa kirjoitti...

Joo oli.

Home of the Brave, ja biisin nimi oli Language is a Virus. Burroughs mörisee ja hyvin.

Zappan jutskista olen pitänyt eniten aivan hemmetin hauskasta We Are in it Only for the Money, jossa on Beatlesien Sergent Pepperiä matkiva kansi. Zappa sai levystä kanssasisartensa vihat niskoilleen varsinkin siitä biisistä jossa käsitellään aihetta American Womanhood.

Niin, sanon minäkin, että pidän näistä kirjoituksista. Ne tuntuvat pitkälle ajatelluilta. Rauhallisilta, kun muuten kaikilla on aina niin kamala kiire.

Terv.

Ripsa

Ripsa kirjoitti...

Lisäys.

Muistaakseni Language is a Virus ei ole Alastomasta lounaasta vaan kirjasta Nova Express, ja jatkuu selityksin että "from outer space", eli ulkoavaruudesta.

En ole tästä 100% varma, eikä romaania ole tällä siunaamalla edessäni. Luulen kuitenkin että kirjaa ei ole suomennettu.

Burroughs oli muiden ajatustensa keskellä kyllä aina kiinnostunut esim. tieteestä. Hänen perheensähän kovasti toivoi nuoresta Billystä jatkajaa Burroughs Adding Machine-yhtiöön. Sen sijaan perhe teki pojan perinnöttömäksi ensimmäisten julkaisujen myötä.

Asiaa ei auttanut sekään, että Burroughs matkusteli siellä sun täällä lähettäen levottomia kirjeitä mm. Allen Ginsbergille. Kirjekokoelmaa Yage Letters ei käsittääkseni myöskään ole suomennettu. Siinä kumppanukset ovat intiaanien hallusinogeenin jäljillä Jukatanissa nyt ainakin.

Terv.

Ripsa

Liisa kirjoitti...

Hah hah, Hanhensulka, et tule koskaan tietämään, miten blogisi seuraaminen antaa minun rauhassa addiktoitua omiin ajatuskulkuihini. Antaa luvan potkiskella omia polkuja ilman että olisin vastuussa kenellekään.

Et silleen.
Määkin unohdin varsinaisen viestini (kuten ill.) Mutta no: täällähän minäkin - niin kuin paska rattailla. Sallinet sievän satakuntalaisen sanonnan.

Hanhensulka kirjoitti...

Anteeksipyydellen on kerrottava, etten ole ehtinyt kolmeen päivään ottaa osaa virtuaalimaailman tapahtumiin, Niin nämäkin kiitollista mieltä kutittavat kommentit ovat jäänet omia kommentteja vaille. Palaan asiaan, kun ehdin lueskella kaikki ja jos tulee jotakin merkittävää sanottavaa.