ihmiset
tapasitteko taivaalla
ikuisuuden ajelehtijan
maailmankaikkeuden liftaajan
minä olen ilmojen haaveilija,
pilvellänauraja
maassa pyörähdän kerälle
hukun pohjamudassa toivottomaksi,
minä olen syvyyksien surija,
mudassaitkijä
Ei kukaan jaksa molempia
(Tämä on uudelleen ajateltuna viimeviikoinen Runotorstai-antologian entrini (eiheena minä, minuus). Tällä viikolla on tietysti omansa aiheena pyörä, pyöreä, pyöriä. Näin sain "ilmaiseksi" tälle päivälle lastunaiheen tännekin, laiskuri!)
6 kommenttia:
Tämä lastuhan on kivasti kerällä. Lentämisestä kiinnostuneet ihmiset taitavat olla oma lajinsa.:)
Kiitos kommentista, Blogisisko. Kaikki kiihkeästi yhteen asiaan uskoutuvat ovat oma lajinsa.
Ilmailijoiden joukossa on lisäksi omat erityiset anorakkiryhmänsä, kuten
- purjelentäjät (minäkin kuulun tähän ryhmään),
- laskuvarjohyppääjät (ja heillä oma antilaskuvarjohyppääjäryhmänsä, joiden mielestä pelastusvälineen väärinkäyttöä on vastustettava),
- mikro- ja ultrakevytlentäjät, jotka tietysti ovat pähkähulluja, koneethan ovat usein itserakennettuja (minä olen lentänyt Polyteknikkojen ilmailukerhon piirissä syntyneellä Sytky-nimisellä koneella kauan sitten satakunta tuntia, joten en voi oikein moittia heitä) ja
- radio-ohjattavien lennättäjät, jotka eivät lentopelon vuoksi uskalla aloittaa lentämistä (tämä on provokaatio) ja jotka tietysti ovat todellinen vaara ympäristölleen. Joka tapauksessa heillä pitäisi pakosta olla paslikka päässä varottamassa viattomia kanssaihmisiä.
Moottorikoneilla lentelevät ovatkin ainoita täysijärkisiä ilmailijoita koko porukassa.
Että semmoisia ovat ilmailijat alalajeineen!
Tykkäsin runosta. Oudon samanlainen perusvire on usein omassakin päässä, vaikka minä lennänkin vain näillä hyönteisen siivillä :)
Yritin tässä pohtia kuuluisinko laskuvarjokannattajiin vai -vastustajiin, mutta prosessi on vielä kesken. Onhan siinä tietysti jotain hupaisaa, että pelastusvälineen varaan heittäytyminen on niin monien harrastus. Vähän niin kuin harrastaisi sellaista, että laittaisi päälle nuhjuiset styroksipelastusliivit ja menisi mökkijärveen kellumaan. No, maisemat toki ovat hienommat laskuvarjoillessa. Henkinen orgasmi. Missä törmäsinkään siihen termiin äskettäin, taisi olla Saaralassa? Niitä metsästetään. At an ever increasing rate (tätä fraasia aioin joskus käyttää englannin ylioppilasaineessa. en muista käytinkö.)
Joillakin ihmisillä lienee "novelty seeking gene". Ihminen etsii uusia kokemuksia ja jännitystä. Kuulostaako tutulta, Hanhensulka?
Vähäisten genetiikan tietojeni mukaan geenit eivät välttämättä ollenkaan aktivoidu, vaan saattavat jäädä piileviksi ja vaikuttaa monin eri tavoin ihmisen ympäristöstä riippuen. Jännitystä ja vaihtelua voi ihminen hakea myös henkisiltä aloilta.
Olin lapsena täysin peloton, hyppäsin "hyppyrimäestä" (alakoululaisena pikkumäessä järven rannalla) ja katkaisin siinä suksenikin. Minusta tuli kuitenkin vain "nojatuoliseikkailija". Olen miettinyt sitä, että jos olisi ollut toisenlainen ympäristö, olisinko kiinnostunut lentämisestä, laskuvarjolla hyppäämisestä yms.
(Esim. Dean Hamer & Peter Copeland: "Living with our Genes".)
p.o. "ja vaikuttaa myös monin eri tavoin"
Geenit ovat merkillinen ohjelma. Lähiympäristössä olen päässyt seuraamaan (valitettavasti olosuhteiden pakosta), kuin jonkinlaisessa elävän elämän laboratoriossa, geenien ja ympäristöä vaikutusta kasvavaan nuoreen.
Olen kallistunut sille kannalle, että geeneillä on melko suuri vaikutus, ympäristö vaikuttaa ehkä enemmän nyansseihin tai siloitteluna persoonallisuuden pintavaahdossa ja saattaa tosiaan laukaista ominaisuuksia, jotka muissa olosuhteissa eivät "puhkeisi kukkaan". Mutta voin olla tässä täysin väärässä.
Lajina meillä on oltava "novelty seeking gene", muuten olisimme (ehkä) vielä Afrikan savanneilla. Tosin siellä olisi enemmän eläimiä kuin nyt (kun emme olisi ehkä edes keksineet tuliaseita), joten ainakaan emme kuolisi nälkään.
Mielikuvituksen korennonsiivillä ehkä pääsee kauemmaksi ja nopeammin kuin "oikeilla" siivillä.
Lähetä kommentti