18.8.2006

Hajumuistoja, tiedettä ja performanssitaidetta

Suomessa olo herkisti hajuaistiakin.

Tietoisella tasolla sellaiset nuoruuden hajut kuin juurileikatun heinän tuoksu, koivunlehtien eteerinen haju, metsän mystinen tuoksu sateen jälkeen, ”saunan haju” (mitä se sitten onkaan), kotieläinten jotenkin homeisen painavilta maistuvat haisut ja juurikorjatun elopellon tuoksut ovat ”itsestään selviä” jopa kliseisiä maaseudun hajumuistoja. Ja tietysti lantaloiden tai keväthangille sontakärryistä kipatun lannan lemut, hevosten ja lehmien tuotokset ovat nostalgisessa mielessä hyvän hajun lähteitä, sikaloiden löyhkään eivät kai edes sikojen omistajat todella totu.

Nuoremmille ikäluokille ehkä liikenteen käryt ja polttoaineiden katkut ovat samanlaisia nostalgian lähteitä kuin vanhemmille valkoapilapellon huumaava tuoksu tai vanamoiden narkoottinen döfis.

Hajut kai (hajuasiantuntijoiden mukaan) jaetaan yleensä seitsemään luokkaan, esimerkiksi näin: aromaattinen, myski, tuoksuva, piparminttumainen, eteerinen, pistävä ja pilaantunut; tai jopa näin: kukka, eetteri, myski, kamferi, makea, pistävä ja mätä. Kaikki muut tuoksut, lemut, katkut ja hajut ovat näiden erilaisia yhdistelmiä.

Hajuaistiltaan ”normaali” ihminen tuntee vähintään 4000 erilaista tuoksahdusta, jotkut tarkemmat jopa 10,000, vaikka tuntuu vaikealta uskoa, että tämä on voitu jotenkin kokeellisesti todistaa. Kyseessä on ehkä paremminkin ”todistaminen”, mutta niinhän monien muidenkin tieteellisten ”totuuksien” osalta on asioiden oikea laita. Täsmällistä tiedettähän ei ole olemassa epäeksaktin analogiselle oliolle niin kuin ihminen on. Matematiikkakin on vain meidän oman mielemme konstruktio, (pseudo-)tieteellinen, mustavalkoisen digitaaliajan ykkösiin ja nolliin sopiva kieli, maailman mallintamisväline. Tieteen totuudet ovat hyviä arvauksia (monet ehkä vahingossa oikeaan osuneita), platonilaisia haamuja luolamme seinällä.

Uskomatonta, ja tieteellekin selittämätöntä, on, että muistamme hajuja. Kehon interface, rajapintasolukko, epiteeli, jonka osana hajuaistisolut ovat nenäontelon katossa, uusiintuu 60 päivän välein. Kuitenkin muistot hajuista (niin kuin väreistä, valoista, kosketuksistakin) ovat toden tuntuisia vanhoinakin, ja uusien hajusolujen aistimukset pystytään yhdistämään muistoissa oleviin. Ja muistot vahvistuvat.

On koko joukko tuoksuja, joita emme tavallisesti huomaa muistella tietoisella tasolla, muuten kuin niiden laukaisemien muistojen valaistessa aivojen suljettuja kammioita - tai muiden stimulaatioiden laukaistessa hajumuistoja.

Tänä aamuna ajatellessani laiskasti hajumuistoja lueskelin The Independent –sanomalehteä, jossa mm. puhuttiin irlantilaisesta performanssitaiteilijasta nimeltään Kira O’Reilly. Hänen viimeisin performanssiteoksensa nimi on Inthewrongplaceness (suomeksi ehkä Vääräpaikkaisuudessa), jossa hän istuu neljä tuntia alastomana verisellä lakanalla kuollut sika sylissään täytetyn joutsenen katsellessa tapahtumaa vierestä.

En halua tässä arvostella teoksen taiteellisia arvoja. Sen sijaan kuvan näkeminen toi heti mieleen, ensinnäkin arvostetun Turner –palkinnon voittaneen Tracey Emin’in sijaamattoman vuoteen likaisine lakanoineen tai teltan, jonka seiniin hän oli ommellut kaikkien rakastajiensa nimet.

Sitten, ja ennen kaikkea, lemumuiston nuoruudesta. Tapettavaksi tuotavan sian pelon löyhkän, siantappajien hämillisen innokkaan atavistisen tappajan lemun ja sitten kuolleen sian kalmankatkun, kun se oli nostettu takajaloistaan roikkumaan tappopaikan katosta ja ruumista valeltiin tulikuumalla vedellä, että kaikki karvat saataisiin ajeltua terävällä veitsellä valkoisenvaaleanpunaiselta iholta, ja kuuman veren hajun ja vielä höyryävin sisälmysten löyhkän. Hajumuistojen värisinfonia, jonka laukaisi lehden mustavalkoinen kuva taiteilijasta työssään.

Niin, olen tainnut ennenkin sanoa olevani kasvissyöjä.

Ei kommentteja: