26.9.2006

Lue niin kuin kirjailija

Merimieskirkon Brysselin pappilassa oli viikonvaihteessa kirjamarkkinat. Kaikki saivat tuoda vanhoja kirjojaan myytäväksi, itse veimme vain yhden kirjan, Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies, joita jostakin käsittämättömästä syystä oli siunaantunut kahtena kappaleena Brysseliin muuton jälkeen säälittävän pienenä pysyneeseen kirjastomme ”suomenkieliseen osastoon”.

Kirkon pöydät sen sijaan notkuivat toinen toistaan paremmista, kahvin- ja voin-tahraisista kirja-anneista. Toiveikkaina yritin etsiä Anita Konkan kirjoja, mutta ei löytynyt. Voi olla, että Anitan kirjat ovat sellaisia, joita ei laiteta aivan helposti kierrätykseen. Niiden ostajilla on ollut vakaa aikomus omistaa kirja lopuksi elämäänsä, siksi niitä ei löydy myöskään kirjadivareista.

Tosin se ei ole mikään suuri ihme. Monet divarit ovat sellaisia sotkuisia pölypesiä, että niistä on mahdotonta löytää juuri hakemaansa kirjaa. Kirjanmetsästäjä on divarissa paremminkin kuin kullankaivaja, joka kauhaisee hyllyjen hämärästä kirjavirrasta kätensä vaskooliin kourallisen toivehiekkaa, heiluttelee sitä hetken silmiensä edessä ja yleensä joutuu pettyneenä heittämään saaliinsa takaisin sinne, mistä oli tullut. Aarteita on vaikea löytää edes pölyisistä kirjahyllyistä.

Luin viikonvaihteessa New York Times’ista Emily Barton’in artikkelin Brush Up Your Chekhov (linkki saattaa vaatia ilmaisen kirjautumisen), jossa arvosteltiin Francine Prose’n kirjaa Reading Like a Writer: A Guide for People Who Love Books and for Those Who Want to Write Them. Kirja ilmeisesti kertoo juuri siitä, mitä otsikko lupaa, ja ehdottanee, että lukiessa tulisi jokaista sivua, kappaletta ja lausetta lähestyä maistellen ja oppimismielessä, nähdäkseen, miten kirjailija on valaissut ja peittänyt, sanonut ja jättänyt sanomatta; arvioida kirjailijan työkalupakin jälkiä tekstin sokkeloissa.

Kirjojen ahmimisvaiheessa, joskus mesoliittisella kaudella, nauttiessaan kuumeisesti tarinoista ei ehtinyt kirjoista lukea juuri muuta kuin sanat; pilkut ja pisteetkin jäivät joskus näkemättä. Jokainen kirja, oli se sitten hyvä tai huono, ilahdutti mieltä niin kuin äänet, värit ja liikkeet vauvaiässä. Seuraavassa lukijavaiheessa oli kirja kahlattava nopeasti läpi. Siitä oli oltava sujuva mielipide Tyrvään yhteislyseon viereisen baarin, Bändiksen, tupakkaa posket lommollaan ja punaisin poskin kokeilevia, kaikentietäviä mielipideautomaatteja varten. (Huom. Olin itse yksi näistä, joten asiasta ei voi tämän enempää valittaa.)

Se vaihe loppui vasta opiskelijana, kun oli muutakin tähdellistä luettavaa kuin fiktio ja runous. Silloin oppi valikoimaan lukemaansa; ja pysähtymään siihen, mitä kirjoissa todella sanottiin, maistelemaan pilkkuja ja pisteitä, tuijottamaan hämmästyneenä rivien välejä, ihmettelemään kappaleiden muodostumista ja yrittämään kaivautumista kirjailijan ihon alle.

Aina se ei tietysti onnistunut. Joyce on vieläkin ymmärtämättä ja ainoa Odysseuksen tekstistä pysyvästi mieleen painunut yksityiskohta on Leopold Bloomin kuivien vetäisy räiskyvän ilotulituksen säestämänä. Joycen Odysseusta ei tietysti voi edes yrittää ymmärtää, jos ei kunnolla osaa edes Homeroksen Odysseusta tai Danten Jumalaista näytelmää. Tai ehkä sentään voisi yrittää, muutakin turhaa työtä on toki tähän ikään tullut tehdyksi.

Emily Barton kertoo kirjailija Prose’n suosittelevan lukijan aivojen uudelleen järjestämistä niin, että unohtaa tarvitsevansa mielipiteen kirjasta ja sen sijaan katsoo kirjaa ”as something that might move or delight you”.

Ainakin oman lukijanurani evoluutio on tuonut juuri siihen pisteeseen. Kirjoista pystyy nykyisin nauttimaan ilman syyllisyyttä hiljaa ja hitaasti.

Tosin haittana hitaalla lukemisella on se, että kokonaisuus tahtoo hukkua yksityiskohtien pusikkoon. Ja toisaalta se, että kirjoja on aina useita luvun alla, ja aukijätettyinä työpöydällä, olohuoneen lasipöydällä valkoisen Aaltovaasin vieressä (tämä on erityisen suuri synti!), yöpöydällä, tv-pöydällä ja jopa joskus lattialla, joka menee täysin puolison sietokyvyn ulkopuolelle ja aiheuttaa helposti tarpeetonta suukopua ja jopa kulmien kiukkuista rypistelyä, usein puolin ja toisin.

Reading like a writer sanoo aluksi mm. näin:
Can creative writing be taught?

It's a reasonable question, but no matter how often I've been asked, I never know quite what to say. Because if what people mean is: Can the love of language be taught? Can a gift for storytelling be taught? then the answer is no. Which may be why the question is so often asked in a skeptical tone implying that, unlike the multiplication tables or the principles of auto mechanics, creativity can't be transmitted from teacher to student. Imagine Milton enrolling in a graduate program for help with Paradise Lost, or Kafka enduring the seminar in which his classmates inform him that, frankly, they just don't believe the part about the guy waking up one morning to find he's a giant bug.

Eli kirjoittamisen lahja – ja lukemisenkin – on ehkä sittenkin sisäsyntyistä. Näin olen itsekin usein peloissani ajatellut, vaikka en ehkä ole käyttänyt juuri noita sanoja.

Joskus olen jopa tavannut kirjailijoiksi aikovia, kirjoittajakurssin oppilainakin, jotka torjuvat kirjojen lukemisen kirjailija-aspirantille tarpeettomana ja jopa vahingollisena. Se menee tietysti liian pitkälle, eiväthän kirjailijat elä tai tuota tyhjiössä vaan osana dynaamista perinnettä (kuten Arvoisa Lukija ehkä huomaa, yritän tässä parhaani mukaan olla sanomatta, että emme ole saaria). Sitä paitsi valtava määrä tyydyttävää lukijan iloa jäisi nauttimatta, jos ei olisi kirjoja ja tietysti viisaita kirjailijoita niitä tuottamassa.

Muuten Gabriel Garcia Márquez kertoo lukeneensa Kafkan Muodonmuutoksia tällaisin seurauksin:
I didn’t know anyone was allowed to write things like that. If I had known, I would have started writing a long time ago. So immediately I started writing.

Ai niin. Kirkon kirjamyyjäisistä jäi melko laiha saalis kotiin vietäväksi. Puolisolle pari dekkaria (kun itse en sitäkään genreä kunnolla ymmärrä), yksi Pentti Kirstilän Hanhivaara-kirja, joka löytyi myös kotoa tarkemmin katsottuna, joten ei ilmeisesti ollut ollut ikimuistoinen lukukokemus; ja Outi Pakkasen Macbeth on kuollut, josta kuulemma tullaan vielä nauttimaan lisää yhteisessä ruokapöydässä. Itselleni sain haalittua kolme opusta: Antti Tuurin Suuri, pieni maa, kertomuksia Islannista (1993), Raija Siekkisen Pieni valhe-kokoelma (1986) ja jo edellisessä lastussa mainittu Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta –vihkonen (1971).

P.S: Täällä on ote Prose’n kirjasta ja lisäksi mielenkiintoinen luettelo sadasta ”pakollisesta” romaanista, tietysti amerikkalaisittain tai oikeammin sanottuna anglosaksisesti painotettuna, vaikka on siellä muutakin kirjallisuutta.

10 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Voi itku!

Suomen kirjastolaitosta tarvittaisiin myös merimieskirkoissa, tai kirkko voisi ruveta perustamaan kunnon kirjastoja, herranen aika, ainakin Brysseliin, josta käsin tätä maata nykyään johdetaan. Muistan itse hyvin opiskeluaikoina kun piti käydä Tukholmassa tienaamassa vuoden rahat kesäisin, että tuli ikävä suomalaisia kirjoja eikä niitä ollut. Tukholmassa oli varmaan parisataatuhatta ellei enemmänkin suomalaista 60-luvun puolivälissä töissä, rakentamassa vaurautta ruotsalaisille, eikä muita oikeuksia invandrarelle kuin työnteko.

Hesari ja Usari saattoivat Stockholms Terassenilla olla viikon vanhoja. No oppihan siitäkin jotain. Ja jos oli radio, sai jopa kulttuuriuutisia kuullakseen.

Ja pointsini on: teidän ulkosuomalaisten pitäisi ehdottomasti hukuttaa vaikka sähköpostitulvaan YLE joka vei lyhytaaltoradion ulottuviltanne! En tiedä kuuluvatko keskipitkät sinne. Mutta YLEn radiokanavilla on paljon sellaista, joka käy kulttuurisatsista jos haluaa: kuunnelmat ja kirjaohjelmat nyt ainakin.

Muuten olen kyllä sitä mieltä, että vaikka tässä eletäänkin rikkainta kirjasyksyn aikaa, niin aika vasta on se joka merkitsee kirjan sillä lapulla että onko se lukukelpoinen vai ei.

Luen parastaikaa Jörn Donnerin Isän jalanjäljillä-teosta ja vertaan sen Siperia-kuvaa, tapaa käyttää kieltä ja puhua asioita hänen isänsä Kai Donnerin kirjaan Siperia (1933) ja vaikka pojan kirjassa on hienoja kuvia ja isolla, niin jotenkin isän kirja ottaa ja voittaa. Isä kirjoittaa kovasti tosissaan ja löytää innostuneena aina vain uusia asioita ugrien mailta, kun taas poika kulkee läpi Siperian ironisoiden joka toista asiaa.

Kaiken huipuksi kieli on isän kirjassa hienoa. Pojan kirja on suomennettu ja käännös on kehnoimpia ikinä lukemiani. Valitettavasti. Kustantamot varmaan sanovat tähän että kiire ja kustannukset jne., mutta muistaakseni vuonna 1933 Suomi eli keskellä maailmanlamaa ja osa porukkaa näki nälkää.

Jotain on pielessä.

Että elä sinä sure, vaikkei sinulla ole uusimpia kirjoja, tai ei edes lähinnä uusimpia. Suomen kirkolle voisit varmaan vinkata että kirjastoille tarvitaan rahaa, onhan teitä siellä vaikka kuinka! Aloittakaa kansanliike!

hanhensulka kirjoitti...

No, tässä kommentissa onkin paljon sulateltavaa.

Pappilassa on vaatimaton ja tähän saakka melko sekava kirjasto, jota olen jonkin verran käyttänytkin. Tästä kirjatorista tulevat rahat menevät suoraan uusien kirjojen ostoon, ja niitähän tarvitaan. Pienen kirjaston tyypillisenä vaivana on se, että monet eivät palauta uutuuskirjoja ajoissa, koska lainausten seurantaa ei ole järjestetty ja lainaaja itse täyttää tarvittavat dokumentit. Eli homma pelaa luottamuksen pohjalla, ja sehän on tiedossa, että meihin ihmisiin ei voi luottaa tällaisissa asioissa (itse olen hyvin tarkkka tästä viikon laina-ajasta).

YLE:n lyhytaaltolähetysten loppumista en olekaan aktiivisesti ajatellut. Nykyisellä kaapelitelevisiopalvelimellani on myös radiokanavia sekä YLE SAT1 että SAT2 (mongertavat sillä ruotsia ja venäjää) ja olen kuunnellut niitä jonkin verran. Mutta ohjelmat eivät ole hääppöisiä, tänäänkin tulee urheilua lähes koko illan.

Donner onkin sellainen "kylmäkala" teksteissään, niin kuin ehkä luonnossakin, vaikka onhan hänellä paljon näitä naisjuttuja henkilöhistoriassaan;) Kumma ettei hän kirjoita suomeksi!

Täytyy miettiä sitä kansanliikettä.

hanhensulka kirjoitti...

Tuosta kansanliikeestä sen verran, että on vahinko etteivät poliitikot lue meidän brysseliläisten pikku blogeja, saisivat suoraa palautetta, jota ei viitsi heille muuten antaa. Olen jopa yrittänyt tölviä heitä varovasti nimeltä mainiten joissakin lastuissa, mutta ei ole näkynyt reaktioita täällä eikä paikan päällä. Tosin eiväthän he minua tunne, Hanhensulkaa:))

Etappisika kirjoitti...

Taktisesti olisi siis viisasta valita poliitikoille tutumpi nimimerkki: Hanhenmaksa. Vot, jo löytyisi tunnettuutta! Sulista nyt viis!

hanhensulka kirjoitti...

:-)) Pahus kun ei tullut ajoissa mieleen!

Johtuu varmaan siitä, että olen kasvistensyöjä enkä (enää) piittaa pakkosyötöllä rasvoitetusta, mutta silti hyvin useimmissa suissa sulavasta foie gras'ta.

Tui kirjoitti...

No olipahan lista tuo "pakollinen". Aika kiinnostava, mutta muutamia kysymyksiä kyllä heräsi. Miksi joiltakin kirjailijoilta oli valittu mukaan useampi teos? Kaikki eivät suinkaan olleet klassikoita mikä on OK, mutta olisko siellä Pikku naisten lisäksi muita lasten- ja nuortenkirjoja, osa nimistä oli tuiki tuntemattomia.

Kirjastoa voivat käyttäkät myös laajentaa, Perustakaa kampanja, jossa jokainen kirkolla kävijä Suomessa pistäytyessään käy ostamassa yleisestä kirjastosta jonkun poistokirjan (hinta yksi euro per teos ja kirjoja laidasta laitaan) ja lahjoittaa sen Merimieskirkon kirjastolle. Isollakin rahalla voi kirjan ostaa Suomen divarista tai kirjakaupasta.

hanhensulka kirjoitti...

Joo, sama tuli itselleni mieleen. Eurooppalaisena myös katselee kirjallisuutta eri näkökulmasta, vaikka paljon tuossa listassa on samaa kuin omassa olisi. Camus ja Steinbeck puuttuivat kokonaan ja Joseph Heller. Euroopan osalta lista on aika kliseinen.

Ja kliseistä puheenollen...Tosi merkillistä, että siellä oli pari Austenia eikä Charlotte Bronten Jane Eyre'ä (Kotiopettajattaren romaani), joka sentään on paras romanttisen naisen kirjoittama kirja kautta aikojen (tai onhan se Ylpeys ja ennakkoluulokin tietysti hyvä).

Muuten Hilja Valtonen sopisi joillakin kirjoillaan ihan hyvin näiden anglosaksisen maiden romantikkojen rinnalle.

Valtoseen liittyen satuin lukemaan ilmeisesti jonkun nuoren henkilön blogia nimeltä Valetodellisuus, jossa hän mainitsi Valtosen Neekerityttö peilaa -kirjasta näin:
"Neekerityttö peilaa (nimi ei selvinnyt, ehkä jokin oman aikansa juttu?)..."

Lievästi (täysin ystävällisesti) hymyillen ajattelin, kuinka kieli muuttuu niin nopeasti, että sukupolvet eivät ymmärrä aina toisiaan kovin helposti (klisee, tietysti, tietysti!)

Täytyypä joskus ajatella tätä tarkemmin.

Isolla rahasta kirjakaupasta saa vain vielä tarjolla olevia kirjoja. Divari on vaihtoehto muille. Hyvä idea ostaa kirjastosta, en ole koskaan edes tullut ajatelleeksi sitä. Täytyy käydä vaikka "uudessa" Kansalliskirjastossa ensi kuussa siellä päin kun olen. Vihjaisen tästä myös Brysselin pappilan kirjastoväelle. Kiitos vihjeestä.

Tui kirjoitti...

Hilja Valtonen on mainio kirjailija, ilkeä, terävä, illuusioton ihmisen tarkastelija ja kaikkea muuta uin puhdasverinen romantikko. Olen itsekin kirjoittanut hänestä, kesällä luin häntä urakalla uudestaan. Kiitos tuosta linkkivinkistä, pitää käydä lukemassa.

En tiedä myykö Kansalliskirjasto poistokirjoja, mutta ainakin kaupunginkirjastot myyvät. Ja usein hyväkuntoisiakin teoksia, niitä ei kaikkia voi pitää hyllyissä seisomassa.

Laskeskelin lukeneeni noin viidenneksen linkittämäsi listan kirjoista. Oma listani olisi huomattavan erilainen.

hanhensulka kirjoitti...

Ahmin tietyssä kasvu- ja heräämisvaiheessa Valtosta oikein olan takaa, taisi tulla luettua lähes koko tuotanto. Siinä vaiheessa hain kirjastosta kymmenkunta kirjaa viikossa (ei pelkkiä valtosia;), vaikka ei kaikkia lainattuja tainnut viitsiä lukea, eikä kai edes olisi oikein ymmärtänytkään vielä silloin, eikä oikein aina nytkään.

Minulta löytyi 42 tuttua listasta. Omalle listalle olisi niistä luoetuista tullut ehkä puolet.

Täytyypä käydä kaupunginkirjastossa, eikö se Kansalliskirjasto ole entinen Helsingin kaupunginkirjasto. Mutta onhan niitä tietysti pilvin pimein Helsingin seudulla:) Kiitos vihjeistä.

Muute kävin laittamassa sinun kommenttisi siellä Valetodellisuudessa tuoreimpaan postaukseen, kun tuo linkitetty oli 13.7. eikä kirjoittaja ehkä olisi huomannut kommenttiasi niin vanhasta postauksesta.

Tui kirjoitti...

Kansalliskirjasto on entiseltä nimeltää Helsingin Yliopiston Kirjasto.

Kiitosta vaan Valtoskommentin tienoilta :)

Tee muuten oma listasi, se olisi kiinnostavaa lukea.