21.10.2006

Maailmankansalaisen etikkaa


Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.

13 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ja tiesittekö mihin "Koivu ja tähti" on vastaus?

Se käy ilmi Kustaa H-J. Vilkunan juuri julkaisemasta kirjasta Paholaisen sota. Tyttö ja poika ovat Isonvihan aikaan ryssänorjiksi vietyjä lapsia, jotka pakkokastettiin (voideltiin öljyllä) ortodokseiksi (josta monet lapset tulivat hulluiksi koska ryssänuskoa pidettiin Antikristuksen uskona) ja pakotettiin palaamaan sitten Suomeen toimimaan venäläisten orjina parikymmentä vuotta.

Jotku lapset onnistuivat karkaamaan. Jos karkulaiset saatiin kiinni, heidät tapettiin. Topeliuksen satu kertoo hänen sukulaisestaan Mikael Toppeliuksesta, joka vietiin ryssänorjaksi, ja tuli kunnolla hulluksi siellä. Topelius on hyväuskoinen hölmö tässä ja kuvittelee lasten tulevan takaisin koskemattomina.

Siinä oli 1700-luvun monikulttuurisuutta. Ihan meillä omassa Suomessamme. Vilkuna sanoo sitten että paitsi että Suomi kutistui n. 500 000 ihmisellä, se aiheutti syvälle juuttuneen kaunan venäläisiä kohtaan. Samoin ruotsalaisia kohtaan, koska Ruotsin tyhmä kuningas Kaarle XII meni ja hukkasi valtakuntansa ja jätti Suomen heitteille, raiskattavaksi ja ryövättäväksi.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen että mitä ihmettä me täällä oikein valitetaan. Toiseksi tuli mieleen että Suomen pitäisi suoda paljon useammalle orvoille turvapaikka täällä. Ja muille hädänalaisille.

hanhensulka kirjoitti...

Minä muistan hämärästi historianopettajan, yhden Kärnän tyrvään yhteislyseossa kivikauden aikaan, kertoneen jotakin tästä saman suuntaisia. Vanhoista ajoista oli silloin vielä "kansan" keskuudessa isonvihan aikaisia tarinoita. Jollakin kankaalla olivat "ryssät" tehneet sitä tai tätä ja siitä vielä kaksisataa vuotta myöhemmin kerrottiin. Ja paikannimissä vanhat asiat ovat säilyneet nykyaikaan saakka.

Kaarle XII on hyvä osoitus siitä, kuinka yhden ihmisen hulluus muuttaa tulevaisuutta yhdellä heitolla aivan toisen näköiseksi. Pultava lienee lisäksi ollut aivan "tarpeeton" taistelu. Ehkä suomalaisuudelle oli kuitenkin hyväksi, että Suur-Ruotsi hävisi, meidän kulttuurimme ei olisi kukoistanut niin kuin kukoisti 1800-luvulla ja olisimme täysin ruotsalaistuneet. Mistäpä sen tietysti varmuudella tietää, kun edes kansat eivät voi elää kuin yhtä historiaa kerrallaan:)

A-K.H kirjoitti...

Hyvä linkitys Topeliukseen sulla, sulka. Ripsallekin siinä mieluinen opettavainen satu. Se kirkkoja koristellut Mikael Toppelius syntyi vasta ison vihan jälkeen. Missä kohden sukupuuta tämä ryssän orjaksi viety lienee.
Mennäkseni historian loppumisen puolelta filosofian loppumisen puolelle, niin jo Aristoteles katsoi, että kaikki tarpeellinen tieto on jo olemassa ja jäljellä vain sen luokitteleminen. Filosofian ala oli tuolloin hieman laajempi kuin nykyisin. Sittemmin Hegel halusi ottaa kontolleen länsimaisen filosofian loppuunviennin. Ei se aivan onnistunut, mutta Hegeliltä jäi kyllä muhkea läjä bakteerimassaa, josta on riittänyt talikoitavaa näihin päiviin asti.

hanhensulka kirjoitti...

Topeliuksen Venäjälle ison vihan aikana viety sukulainen näyttääkin olleen vuonna 1703 syntynyt Christoffer Toppelius, joka ilmeisesti tuli takaisin, kun on kuollut Suomessa vasta 1760.

Olisiko se Mikael kirkonkoristelija Toppelius tämän Christofferin poika, synt. 1734. Tämä löytyy sieltä Topeliuksen runsaalta WEB saitilta kätkettynä geneologiataulukoiden avulla. Ja Koivu ja Tähti -kuvaa klikkaamalla pääsee Topeliuksen sivuille.

Wikipedia linkki on jotenkin viallinen vaikka wikilinkki oli kyllä olemassa, kun sen sinne laitoin.

Etappisika kirjoitti...

Houkuttelisi tuosta A-K.H:n syötöstä ladata kuti maalin ylänurkkaan postmodernia mainostaen (renkipoika Hegelin työn helpottaminen ja koko bakteerikuorman tadikoiminen tien oheen kärpästen riemuksi, keventynein traktorein siitä sitten ajaa kohden postmodernin taoivaanrantaa...) mutten sitä tohdi tässä yrittää tehdä.

Sen sijaan tulee mieleen kiinnostavana ajatuksena tuo "hullun kuninkaan" teema - ajateltakoonko nyt niin kuin William Burroughs esitti (Alaston lounas) että yhteisön pomoksi, Burroughsin kirjassa presidentiksi, "pakotetaan joku äärimmäisen epäsuosittu kansalainen". Useimmat tässä B:n visiossa eivät hommaa kestäneet, vaan tekivät kesken virkakautensa itsarin henkisesti luhistuneina. - Tämä lienee sukua sille arkaaiselle idealle, että kuningas, pomo. johtaja jne. on valittu nimenomaan uhrautumaan yhteisönsä puolesta (vrt. eräs palestiinalaislahkolainen). Ajatusta on kehitellyt muistaakseni Hyams-niminen kirjoittaja, joka kirjoitti poliittisista murhista, hänen esimerkkeinään oli tunnettuja presidentin- ja kuninkaanmurhia. Ja mikä ettei vanha Sigmund myös mennyt tähän suuntaan (isänmurha, Ahdistava kulttuurimme). Spekulatiivista kenties, mutta...

A-K.H kirjoitti...

Kiitti vain, Hanhensulka. Sakari Topeliuksella ja vaimollani on yhteiset esivanhemmat, Sakarin äidiäiti Anna Sofia Backman ja äidinisä Samuel Calamnius. Vaimoni on Backmaneja. Sukuja on kovasti tutkittu.

Krhmph! Topelius ei välttämättä ollut hyväuskoinen hölmö, Ripsa! Tässä yhteydessä hän taisi olla vain se kuuluisa satusetä.

A-K.H kirjoitti...

Ja kiitos Etappisika! Sinulla tuota verbaaliakrobatiaa riittää. Olen epäluuloisesti seuraillut tätäkin blogia noin vuoden, mutta täällähän liikuskelee ihan kunnon ihmisiä, enimmäkseen.

Ripsa kirjoitti...

Juu, anteeksi, tulin antaneeksi väärän todistuksen Mikael Toppeliuksesta. Mikael oli se joka aikakirjojen mukaan pani lujaa vastaan Limingan tullissa kasakoille ja kalmukeille ja käski heidän mennä mieluummin vartioimaan helvettiä.

Tämän tullimies Mikaelin poika oli tämä Hanhensulan mainitsema Kristoffer, joka vietiin orjaksi. Sukulaisia olivat Vilkunan kirjan päähenkilön Kustaa Lillbäckin kanssa, joka puolestaan oli venäläisten kiinniottamana 15-vuotias ja Iin suurpitäjän nimismiehen poika. Mikael oli Kustaan tädin mies, eli siis Kristoffer oli serkkunsa, mutta nuorempi. Eikä kestänyt sitä ortodoksikastetta.

Ja en ole nyt varma miten käy sukulaisuuksien, koska Topelius on kyllä sukua tälle Kristofferille, varmaan sitten vaikka kuinka monennessa sukupolvessa. En muista mainitsiko Vilkuna Kristofferin kotiinpääsystä mitään. Häntä ei ehkä päästetty Suomeen ryssänrengiksi koska tuli hulluksi.

Topelius ei nyt ollut pelkästään satusetä, vaan käsitykseni on että kyllä hänellä oli progandistisetkin syynsä kirjoitella isänmaallisia satuja lapsille. Oli nimittäin aikamoinen keikaus, että ensin kasakat ja kalmukit ja ryssänrengit tappoivat, kiduttivat ja raiskasivat Antikristuksen (=Pietari Suuri) nimeen ja sitten yhtäkkiä ollaankin täydessä rauhassa Venäjän tsaarin autonominen osa.

Matti Klinge kirjoitti erittäin ansiokkaan Topelius-elämänkerran nimeltä Idylli ja uhka (WSOY 1998), jossa mietitään muun muassa sitä miten on mahdollista että Suomesta tuli itsenäinen.

Ennen kuin ollaan päästy tähän pisteeseen missä nyt ollaan, on syntynyt aikamoinen määrä joukkohautoja myös oman väestön avustuksella.

Niin, piti vielä mainitsemani, että jos joku näkee jälkiäkään Mereshkovskin kvartetista Kristus ja Antikristus (suomennettu joskus 20-30-luvulla) niin ottakoon ja lukekoon. Ensimmäiset kaksi nidettä käsittelevät Pietari Suurta ja hänen poikaansa Alekseita, toiset kaksi Michelangeloa ja Leonardoa. Kadotin kirjat Tukholmaan joskus 60-luvulla.

Muistaakseni Mereshkovskista tuli epäkirjailija Neuvostoliitossa, en kyllä käsitä miksi. Tämä kvartetti oli todella upea. Vaikea sanoa olisinko edelleen sitä mieltä nuoren itseni kanssa, mutta muistan hyvin Pietarin ja Aleksein matkat Hollantiin laivaveistämöille ja Michelangelon ja Leonardon kamppailun suosijoista ja sieluista Italian renessanssikaupungeissa, etenkin Firenzessä.

A-K.H kirjoitti...

Jeps. Kyllä topeliuksella yhteiskunnallinen kanta oli, saduissaankin. Taitoa kirjoittaa rivien väliin tarvittiin tässä maassa ainakin Neuvostoliiton romahdukseen asti. Autonomian aika oli Suomelle varsin onnellista, vaikka Ruotsin lait olivat pitkään voimassa. Sortovuosia on täällä koettu itsenäisyydenkin aikana, ja raskaita todella.

Ripsa kirjoitti...

Mutta kiitos tuon sadun tuomisesta!

Otin ja luin sen uudelleen, viimeksi se on taidettu luettaa kansakoulussa. Onpa aikaa kulunut! En muistanutkaan miten kristillis-siveellis-isänmaallinen kansakoulu ja se aika oli.

Silti Topelius näki varmaan 1800-luvun puolivälin ja lopun vähän eri tavalla kuin mitä me sitten 50 vuotta myöhemmin näimme Suomemme. Vilkunan kirja mielessä on ällistyttävää että kuitenkin sadussa on vähemmän paatosta kuin oli pappien puheessa 1700-luvun alussa. 1700-luvulla täällä Pohjolassa raivosi puhdasoppisuus.

Muutama asia pistää silmään: Venäjää ei mainita, sanotaan vain että lapset kulkivat luoteeseen. Toinen on vanhan isän ja äidin murhe, vaan ei katkeruus. Köyhyydestä puhutaan, mutta ei sentään enää rutosta joka raivosi viimeksi Euroopan maista täällä , 1710-11, osana Isovihaa.

Ja mitä tulee Hanhensulan alkuperäiseen aiheeseen, eli monikulttuuriseen Eurooppaan, niin luulen että suurin syy miksi fundamentalistit puolin ja toisin ovat ällistyttäneet ihmisiä, on varmaan aika perusteellisessa maallistumisessa joka Euroopassa on tapahtunut. Kirkkoon meneminen on kulttuurinen tapa enää.

Jäin miettimään sitä voisiko tätä kutsua eurooppalaiseksi murrokseksi. Iltaruskoon en usko, Spengler lainasi ajatuksensa Goethelta, joka lainasi ajatuksensa kasviopista. Kulttuurit muuttuvat, sulautuvat toisiinsa, vaihtavat jopa paikkaansa. Niin on ollut aina.

Yhtä hyvin Tzhingis kaani olisi aikoinaan voinut pysyä täällä, kuin peräytyä takaisin. Sattuma on historian suurimpia tekijöitä.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Juha SiHvola.

Kaikki tämä mono- moni- ja transkulttuurisuuskeskustelu sisältää aina kulttuurisovinistisia aineksia.

Perimmäinen kysymys myös kulttuurien välillä kuuluu: miksi minun pitäisi sietää sinua ja sinun tapojasi, jos olet ärsyttävä, jopa vaarallinen ja tunget itsesi joka paikkaan minun "reviirilläni"?

Vastaat: sen takia, ettemme ajautuisi välirikkoon, joka voi muuttua terrorismiksi.

Mikä tarkoittaa, että minä sopeudun ja sulaudun sinun kulttuuriisi eli menetän identiteettini?

Tai sitten päinvastoin. Muutoin elämme jatkuvan terrorimin uhan pelossa.

Eipä ole kaksinen visio. Nollasummapeli.

Eikö tähän pattitilateeseen löydy todellisia win-win vaihtoehtoja, jossa kaikki voittavat?

hanhensulka kirjoitti...

Kun kirjoitin tuota lastua niin mielessä oli löyhästi Hermann Hessen visio kulttuurisulatosta, jota hän kuvaili Lasihelmipelissä. Epsteinin pamfletti näytti myös ohjaavan senkaltaiselle tielle. Viimeisessä kappaleessa yritin hämärästi sanoa, että se johtaa, ehkä vääjäämättä, pakkopaitaiseen dystopiaan, josta mikä tahansa uskontokunta on hyvänä esimerkkinä.

Rooman kirkko on historiansa aikana, tosin ei enää ja vain melkoisella hyvällä tahdolla sanottuna, ollut tieteen ja transkultturismin edelläkulkija. Sen piiristä on pullahtanut mm. big bang maailmanselityksenä, jossa tietysti on edelleen (deistinen) Jumala alkuunpanijana. Ja lopputuloksena Roomassakin on ollut jämähtää dogmaatiseksi mutta hyväätarkoittavaksi jarruksi, niin kuin Hesse näyttää sanovan Lasihelmipelissä.

Suomenniemi joskus satoja vuosia sitten oli erilaisten heimokulttuurien maa, josta on lopulta tullut kulttuurien yhteensulamisprosessina koherentti entiteetti nimeltään Suomi. Niin on käymässä koko maailmalle ja uhkaava ekokatastrofi tullee nopeuttamaan tätä kehitystä.

Mitä siitä kehityksestä (minun mielestäni) jää jäljelle on vaikea annakoivasti sanoa, luultavasti ei mitään utopiaa vaan edelleen toimiva ihmisyhteisö, jossa toiset ehkä voittavat enemmän ja toiset taas häviävät. Vaihtoehto on ehkä liian karvas pala vähän kaikille osallisille.

Eikö kaikki tasa-arvoisten ihmisyhteisöjen toiminta tähtää juuri nollasummapeliin? Tasa-arvohan on rajallinen hyödyke. Jopa diktatoriset järjestelmät, kansan sietokykyhän viime kädessä määrittää diktaattorin vallan rajat! Onko mikään muu kuin nollasummapeli edes mahdollista?

Rauno Rasanen kirjoitti...

"Onko mikään muu kuin nollasummapeli edes mahdollista?"

Jos ei, niin kaikki julistukset ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta ovat pelkkää retoriikkaa - kulloisenkin valtaa pitävän eliitin luoma orwellilainen kulissi oman valtansa varmistamiseksi.

Toisin sanoen - tappamisen kielto oikeuttaa syrjimisen.

Islam, josta meidän kannaltamme valitettavasti puuttuu transsendentaalisen itsekontrollin ulottuvuus (heillä on Allahin Laki), ei kuitenkaan mene tähän halpaan.

Kyllä ne tajuaa, että lännen hyvät tarkoitusperät ovat pelkkää oman edun valvontaa.
Ja koska he eivät pelaa samoilla säännöillä kuin me, pommit räjähtelevät missä sattuu.

Mutta eikö olekin aika röyhkeää tekopyhyyttä, että me närkästymme siitä, etteivät he suostu käymään sotaa meidän ehdoillamme...