25.10.2006

Maailmankansalaisen etikkaa: Suomalainen, Suomi ja sen sellaiset seikat, jopa fennoeurooppalaisuus

Kymmenvuotiaana naperona uskaltaa metsäsuomalaisten penikka tehdä metsissä mitä vaan mieleen tulee.

Kesäisenä päivänä kauan sitten polkaisin parhaan ystäväni, yhden Salosen Eskon, kanssa polkupyörillä ja äitien varoituksilla, eväillä, pienellä kirveellä, parilla vedenpitävällä kankaanpalalla, polviin saakka ulottuvilla lonksuttavilla kumisaappailla ja muulla asiaankuuluvalla varustettuna ja molskihousuissa Suolahdesta Mutapohjan ympäri ensin Sumiaisen tietä, sitten vasemmalle jotakin korpitietä ja lopulta kinttupolkua pitkin jollekin eteensattuneelle pienelle, yksinäiselle lammelle, huonosti hoidetun mänty- ja kuusiryteikön suojaamassa korvessa, joka naperosta tuntui suunnattomalta ja jopa koskemattomalta salolta, erämaalta.

Pyörien perässä töpötti itselleen ominaisen vinosti suomenpystykorva, Rekku, jota ainoana pentueestaan ei oltu myyty pois värivikojensa vuoksi vaan annettu minulle ikiomaksi koiraksi. Tosin omistuksen ikiaika loppuisi jo tulevan joulun alusviikoilla penikkatautiin ja äänekoskelaisen poliisin pyssynpaukkuun, mutta siitä ei onneksi surisevassa ja tuoksuvassa keskikesän helteessä ollut mitään tietoa, eikä tulevaisuus muutenkaan erityisesti poltellut naperonmieliä.

Rannasta löytyi omistajaton vene, vesikirppu, ja sillä pääsi koko mukana olleen omaisuuden kanssa – pyöriä lukuun ottamatta – ehkä viidenkymmenen metrin päässä lammen keskellä olevaan pieneen, pyöreähköön pensassaareen. Tehtiin leiriytyjien kokoon sopivan suuruinen laavu, syötiin eväitä, pantiin pikkukirves töihin ja hakkailun tuloksena poltettiin pientä rakovalkeaa – tilapäistä kotiliettä pimeänä huhuilevassa korvessa.

***

Suomalaiset ovat metsäkansaa, metsäläisiä, impivaaralaisia, Juutas Käkriäisiä ja Ryysyrannan Jooseppeja, eikä Havukka-ahon ajattelijakaan varmaan tavallisesta suomalaisesta paljoa eroa.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Mynämäen rovastin Anders Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat sanoo lukijoilleen suomalaisuudesta varovaisesti tähän tapaan ”Syys-Kuusa, Wuonna 1775”:


Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa.

Muutamat owat siinä luulosa, että koska kielen sekoitus tapahtui Babelin Tornin rakennuxesa, ja Jumala hajotti ihmiset sieltä kaikkiin maihin, 1 Mos. 11. Luk. niin yxi kielikunta kulki tänne Suomehen, ja nimitti tämän Suoma ; että he Jumalan suomasta tänne siirttyxi tulit ; jonka luulon jälkeen Suomen kieli olis yxi niistä mainitusa kielten sekoituxesa syntyneistä pää-kielistä ; ja näkyy heillä olewan luulohonsa toden muotoinen tuki siinä Oppeneilta näytetysä Suomen Kielen erinomaisesa heimolaisudesa Hebrean eli Alku-kielen kanssa.

Toiset taas arwoittelewat ja luulewat toisin yxi sinne, toinen tänne, waikka järkkywäisillä perustuxilla.

Mutta ei se ole meijän tarkoituxemme anta itziämme ratkaisiaxi näisä
luuloisa. Meijän pää-tarkoituxemme on, tutkia ja koetella, mainittuin
asian-haarain johdolla, minkäkaltainen Suomen Maan alku-huonen hallitus on
mahtanut olla, kuinka se polwipolwelta on paratuxi tullut, ja kuinka se wieläkin
toimellisten tietoin ja koetusten kautta tapahtua taitaa



Ja ”paratuxi tulemine” jatkuu vieläkin, ei enää Ruotsin eikä Venäjän, vaan oikein sivistyneen Euroopan alaisuudessa.

Itsestään selvää on se, että ”suomalaisuus” kansallisuutena on syntynyt juuri siellä missä se kansallisuutena esiintyy, eli Suomenniemellä. Suomalaiset eivät ”suomalaisina” ole tulleet tänne yhtenäisenä joukkona ja valloittaneet esihistoriallisina imperialisteina Suomenniemen alueita joltakin täällä aikaisemmin olleelta ihmisryhmältä. Esi-isämme tulivat jään ja lumen maahansa heti, kun jääkauden jälkeinen maan noususta johtuva kuivuminen oli tehnyt maata asumiskelpoiseksi. Tämä lienee tapahtunut joskus 10,000 vuotta sitten, jollakin +/- 2,000 vuoden tarkkuudella.

Ensimmäisten tulijoiden ajoituksesta ei ehkä tutkijoidenkaan keskuudessa ole kovin suurta erimielisyyttä. Sen sijaan siitä, keitä nämä olivat, on kovin suurta erimielisyyttä. Toiset arvelevat, että suomalaisten kielellisiä esi-isiähän nämä tietysti olivat, toisten mielestä suomalaisten kieli-esi-isät olivat vielä tässä vaiheessa Uralin takana puremassa porojaan munattomiksi.

Kansakoulussa ja vielä vissiin oppikoulussakin yritettiin oppilaille opettaa, että olemme jotakin itäistä rotua – ja lisäksi selvästi alempaa kuin esimerkiksi ruotsalaiset germaanit, muista eurooppalaisista puhumattakaan. Ja samalla opetettiin pakko-ruotsia alemmuudentuntoisille ja siksi haluttomille jukuripäille. Ruotsinkieltä tarvittiin, että osattaisiin käyttäytyä ihmisiksi. Oma, suomalainen kulttuuri oli metsäläisenä riittämätöntä tulevaa pitkää ikää varten, ruotsinkielellä vahvistettuna kyllä pärjättäisiin.

Ja tämä tapahtui siis vielä sotien jälkeen. Jolloin ruotsalaisuuden aika Suomessa oli yhtäkkiä päättynyt, oltiinhan selvitty omilla suomenkielisillä jaloilla päällehyökännyttä ryssää vastaan, kun emme – kai kovin tyhminä ja hitaine ajatuksinemme – olleet osanneet edes pelätä ylivoimaista vihulaista. Ja selvittäisiin vastakin.

Impivaaralaisuus on eurooppalainen villin metsäläisen myytti suomalaisiin olosuhteisiin sovitettuna.

Seitsemästä veljeksestä muistetaan erityisesti veljesten Impivaara-seikkailu ja unohdetaan usein kivuttomasti kirjan lopussa kuvattu veljesten kesytys sisäkelpoisiksi ja seurannut sosiaalinen integroituminen eurooppalaisuuteen.

Erityisesti Eerolla oli samoja piirteitä kuin Väinö Linnan Pohjantähden alla eläneellä Kivivuorten suvulla, josta oli lähtöisin myös tyypillisen suomalaismetsäläisen, Koskelan Akselin, vaimo, Elina. Kivivuoret ja Veljesten Eero ja Aapo olivat Suomen kansan eurooppalaisia apolloja. Koskelat ja Kiven muut veljekset, erityisesti Lauri, taas suomalaisia dionysoksia, vaikka Juhani, väliinputoaja, ei ehkä oikein oppinut mihin väliin olisi pitänyt pudota.

Kokonaisena kansana suomalaiset puolestaan ovat "aina" olleet – indoeurooppalaisella katsannolla arvosteltuina – hillittömän dionyysisiä juoppoja vastakohtana ruotsalaisille, jotka tietysti olivat apollonisen sivistyneitä, ja osasivat näin ollen ryypätäkin kohtuullisesti – vähän kuin vielä ruotsalaisiakin sivistyneemmät eurooppalaiset.

Suomalainen, indoeurooppalaisittain indoktrinoitunut kielentutkijoiden älymystö on ”aina” pitänyt itsestään selvänä, että suomalaiset tulevat idästä – mahdollisimman kaukaa idästä ja jatkavat tässä ruotsalaisten tiedemiesten käsitystä, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä Euroopassa. Tueksi näille väitteille on esitetty kielitieteen ugrilaista tai uralilaista alkukotia vähintään Volgan mutkassa tai todennäköisemmin vielä kauempana idässä, jopa Luoteis-Siperiassa saakka, jossa on vielä tänäänkin paimentolaisryhmiä puhumassa ugrilaista tai uralilaista kieltä.

Suomalaisten kantakodin lisäksi kielitieteilijöiden suomalainen älymystö on kehittänyt käsitteen uralilainen kantakieli, jonka he ajoittavat noin vuoden 4000 e.a.a paikkeille.

Toiset tutkijat ovat radikaalisti ja suomalaisia indoeuroopikkoja suunnattomasti ärsyttävästi epäilleet jopa tällaisen uralilaisen alkukielen olemassaoloa ja väittäneet vaihtoehtona, että itäiset ”suomensukuiset kielet” ovat syntyneet jonkun suomensukuisen kielen naapurivaikutuksesta, ns. (kielten) kontaktiteoria, mieluummin kuin siitä, että ovat olleet osallisina hypoteettisessa Kanta-Uralissa.

Kontaktiteoriasta on helppo tehdä ajatusrakennelma kielistä maisemana, jossa joku tyyppi, sanotaan vaikka vaivaiskoivuinen Lapin kaira näyttää samanlaiselta metatasolla vaikka paikallisesti siinä on merkittäviäkin eroja. Kairamaisema muuttuu vähitellen, pienin muutoksin, etelämpänä toisentyyppiseksi omine typografioineen ja päätyy lopulta merenrannaksi, jossa on selvä ja äkkinäinen raja kokonaan uuteen elementtiin, tai kielimaisemassa toiseen kieliperheeseen.

Tällainen kielimaisema viittaisi siihen, että mitään yhtenäistä kantakieltä ei välttämättä tarvittaisi. Vaan ihmiset puhuisivat mitä puhuisivat äitiensä kielenä ja riittävän kaukana toisistaan asuvat puhuisivat lopulta selvästi erilaisia kieliä, vaikka omaisivatkin naapureidensa kanssa samanlaisia kielipiirteitä.

Emeritusprofessori Kalevi Wiik, joka on julkaissut suomalaisten juuriin kaivautuva perusteellinen kirjan Eurooppalaisten juuret (Atena, Jyväskylä, 2002), on kysynyt julkisuudessa useaan otteeseen tällaisen viattomalta vaikuttavan kysymyksen:


Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset kielisukulaiset eivät olekaan heidän läheisiä geneettisiä sukulaisiaan? Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset geneettiset sukulaiset puhuvat kieltä, joka ei ole suomen sukukieli? (Eurooppalaisten juuret).

Vastaukseksi suomalaisilta kielentutkijoilta Wiik, ja hänen tavallaan ajattelevat muut tutkijat, ovat saanut intohimoisen ryöpyn potaskaa tai tulta ja tulikiveä niin kuin entisen Somorran ja Gomorran toisinajattelevat asukkaat.

Ulkopuolista uteliasta tarkkailijaa kiinnostaa tietysti tietää, miksi Wiikiin kohdistunut hyökkäys oli niin rajua. Ehkä Wiikin teoriat osuivat johonkin hyvin arkaan paikkaan kieliälymystön sielussa? Kielitiedehän ei ole eksaktia tiedettä ”matemaattisten tieteiden” tavalla ja hypoteesit saattavat olla kiinteydeltään kaljavaahdon tapaisia. Ja hekin saattavat sanoa ylen huolestuneina toisilleen tai ainakin itselleen Mynämäen rovastin tavalla "Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa..."

Toimittaja-kirjailija Maarit Niiniluoto sanoo artikkelissaan Virallinen Suomi ei tunnusta Venäjän demokraattisia voimia: " Paavo Rintalan mielestä kansan sydän on terve mutta intellektuellit ovat tolvanoita." (Uusi Suomi, 10.3.1991).

En osaa sanoa luettaisiinko Rintala itse intellektuellien joukkoon. Mutta ehkä tämä arvostelma sopisi ainakin jossakin määrin kielitieteellisiin tiedeympyröihin, tai ehkä ei? Sen sijaan suomalaiset on ryhmänä sidottu perimältään kiinteästi Länsi-Eurooppalaisten kanssa samaan ihmisnivaskaan. Lähimpiä geenisukulaisia ovat ruotsalaisten lisäksi saksalaiset ja alankomaalaiset. Englantilaiset tutkijat ovat hiljan todenneet, että Brittein saarten asukkaiden vanhin ryhmä kuluu samaan "perheeseen" suomalaisten, virolaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten kanssa. (kts. Tracing the phylogeography of human populations in Britain...)

Ehkä olisi aihetta kehittää uusi käsite indoeurooppalaisuuden vastapainoksi. Sitähän voisi paremman puutteessa kutsua vaikka fennoeurooppalaisuudeksi.

***

Sen sijaan kauan sitten Sumiaisen korvessa satunnaiset naperometsäläiset nukkuivat laavussaan minkä peloltaan ehtivät Rekun haukahdellessa silloin tällöin varottavasti möröille, menninkäisille, maahisille ja muille näkymättömille korvenkulkijoille ja mahdollisesti lammen rannassa käyneille jäniksille tai ketuille. Tulta viriteltiin tarvittaessa uudestaan, jos kylmä alkoi kolotella nuoruudennotkeita luita. Ja aamulla soudettiin vesikirppu takaisin tulopolun päähän ja poljettiin helpottuneina mutta voitonriemuisina sankareina takaisin äitien yhtä helpottuneisiin syliin.

Todennäköisesti oltiin tehty juuri sitä, mitä sadat ja tuhannet naperosukupolvet olivat suomalaisilla saloilla tehneet menneinä aikoina, ja vielä aikaisemminkin jopa alkuperäisten eurooppalaisten jääkauden aikaisissa turvapaikoissa: Doggerlandissa, Lounais-Euroopan baskialueella tai Mustanmeren pohjoispuolisissa jääkauden metsissä.

Ja ehkä joillakin paikoin sitä tehdään vieläkin, mikäli äitien peloilta on saatavissa tarvittavia kulkulupia.

8 kommenttia:

Juha K. Korento kirjoitti...

Kiinnostava postaus. Ja nuo lapsuusmuistot vievät aina mukanaan.. Saapa nähdä osuuko tänne yhtään anti-Wiik-ihmisiä. Jos osuu, niin kyllä tännekin saadaan vielä aiheesta räyhäys pystyyn :)

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommentista Juha K, voi olla, että lukijat ovat asiasta ihan samaa mieltä eivätkä viitsi kommentteja kirjoitella. Tai sitten tieteellisen tarkan totuuden tietäjät ovat joillakin muilla saiteilla, joilla filosofointi ei ole ihan yhtä subjektiivisen henkilökohtaisella tasolla kuin täällä.

Muistelmia on tulossa lisää kunhan kerkiää niitä muistamaan.

Muuten Timon kommenttia tuossa edellisessä mukaillen, joskus ovat mukavia nämä Word Verification koodit, nytkin vaativat kirjoittamaan, että uxrehavi, sehän on melkein kuin oikea sana ja jotenkin vielä hämärästi syntiä tihkuva:)

Anonyymi kirjoitti...

Hauska lapsuudenmuisto jälleen, Hanhensulka.

Sitten Wiikistä. Olin kuuntelijana eräässä konferenssissa, jossa mm Wiik esiintyi. Hänen puheensa jälkeen tunnelma oli kiihkeä. Tieteelliset teoriat törmäsivät rajusti yhteen.

Nämä "tieteellisen tarkan totuuden tietäjät" olivat yhtä kiihdyksissään kuin kuka hyvänsä sellaisessa tilanteessa.

Subjektiivisuus on tieteessäkin aina mukana. Täydellinen objektiivisuus on vain illuusio.

Konferenssissa ei tullut kuitenkaan käsirysyä, jota me kuulijat jo odotimme. Tilaisuuden juontaja, hänkin sen alan asiantuntija, pystyi antamaan tilaa sekä Wiikille että hänen vastustajilleen.

Erään parhaista puheenvuoroista piti silloin jo paljon yli 90-vuotias professori Jutikkala. Hän puhui pitkään ilman papereita, kuuluvalla äänellä ja
rakentavasti.

Omalla epätieteellisellä ja subjektiivisella tasollani olen hyvin kiinnostunut Wiikin teoriasta. Se on kuitenkin tuhoisa mm kampakeramiikan tutkijoiden uran kannalta. On ymmärrettävää, että sitä vastustetaan.

Juha K. Korento kirjoitti...

Tieteen olemus on siinä, että tutkijat etsivät tietoa erilaisten teorioiden horjuttamiseksi tai niiden tukemiseksi. Siihen liittyy aina riski, että tutkijan koko elämäntyö tai pahimmassa tapauksessa kokonaiset mittavat projektit osoittautuvat jälkikäteen turhaksi työksi.

Pahimmassa tapauksessa käy niin, että yhteisö ryhtyy kollektiivisesti sanattomalla ja eleettömällä sopimuksella varjelemaan aikaansaannoksiaan huomatessaan, että jokin uusi näkemys uhkaa yleistä käsitystä asioista. Tämä saattaa olla tilanne Wiikin kohdalla, tai sitten ei. En ole kielitieteilijä, joten minulla ei ole edes valistunutta mielipidettä asiasta.

On ymmärrettävää, että kehitystä vastustetaan, mutta itse tieteen kannalta on äärimmäisen tärkeätä suhtautua säälimättömästi yksittäisiin tutkijoihin ja heidän ponnisteluihinsa oman elämäntyönsä merkittävyyden todistelussa. Vai onko? Kumpi on tärkeämpää, yksittäisen tutkijan hyvä, elämä autuaassa tietämättömyydessä, vai tieteen suuret harppaukset - johonkin? Lähemmäs totuutta, jota kuitenkaan ei koskaan voida tavoittaa. Hmm. Älytön vertailu, mutta kuitenkin humanistina itseään pitävälle ihmis-entusiastille välttämätön.

Ripsa kirjoitti...

Minä taas muistelen opiskeluaikaisia Tukholman kesiä, jolloin hankittiin (me joilla ei ollut edes opintolainoja vielä) opiskelurahoja ruotsalaisilta, jotka kaikkeinarmollisimmin antoivat niitä töitä mihin itse eivät halunneet kätösiään liata.

Tukholman sairaaloissa meitä suomalaisia oli paljon, varsinkin kesinä. Mutta myös ruotsalaisia oli monelta suunnalta. Muistan kuunnelleeni hyvin selkeää ja kaunista, laulavaa ruotsia, jota puhui pikkuinen peikonnäköinen tyttö. Hän oli kotoisin Norrlannista. Sitten oli Malmön läheltä toinen tyttö, jonka ruotsin kurkkuäänteitä en käsittänyt lainkaan. Tukholmalainen kiekuminen ja omituinen s-äänne, kuten ainutlaatuisessa ruotsalaisessa kirosanassa 17, ei taas kuulostanut miltään kieleltä, vaan jonkinmoiselta hyper-egon vinkumiselta.

Silloin mietiskelin hajamielisesti että ehkä laulava ruotsi on peräisin saamelaisilta. Nyt taas huomasin jossain sanottavan (rehellisesti en enää muista missä) että saamen kieli ei olisikaan suomen sukukieli, vaan että saamen ja suomen yhdistäisi jokin kolmas kieli, joka ei kylläkään voisi olla germaaninen. Saamelaisilla on myös hieman erilainen geeniperimä kuin meillä.

Mutta ruotsi tuntuu olevan täynnä murteita. Samoin suomi, mistä voisi päätellä että eri aikoihin on eri puolille muutettu ja jostain tietystä suunnasta. Radiossa taannoin puhui suomalainen arkeologi joka tutkii niitä kuuluisia Volgan mutkia ja hän oli sitä mieltä löydöksiensä perusteella että kyllä täällä JOKU kantaväestö on sijainnut joskus 6000-5000 e.a.a., että vaikuttaisi paikallaan kauan pysyneeltä porukalta ja suhteellisen korkeakulttuuriselta. Sen lisäksi on tuo merkillinen varhaisin esinelöytö tästä lähistöltä, Kannakselta, verkko n. 12 000 vuoden takaa.

No verkko on verkko on verkko. Semmoiset eivät varmaan ajan saatossa ole paljon muuttuneet. Eivät verkot puhu.

Sattuneesta syystä olen tänä syksynä lukenut pitkään ja hartaasti Kai Donnerin kirjaa nimeltä "Siperia" (Otava 1933) (piti kirjoittaa hänen poikansa Jörnin kirjasta Isän jalanjäljillä, kuvakirjaksi suositeltava) ja nyt harmittaa vietävästi, että en osaa venäjää. Jos vaikka joku muukin olisi löytänyt kamassit ja nenetsit ja samojedit jo aiemmin ja olisi osannut kirjoittaa kielitieteellisiä merkintöjä.

Ja kai jo venäläisillä sentäs oli tsaarinkin aikaan jo arkeologeja ja kielitieteilijöitä?

Että jonkinmoinen perusopus Siperiasta olisi paikallaan! Mikä ei tarkoita sitä ettenkö Kai Donnerin opusta uskoisi, poikansa mukaan joku kielitieteilijä käy parastaikaa läpi hänen merkintöjään.

marja-leena kirjoitti...

Kiinnostava postaus ja komentit! Seuraan tätä tutkintoa milloin vain tulee vastaan suomalaisena, kun juurten salaisuus kutittaa ja vaati vastauksia. Vaikeatahan se on varmuudella sanoa, mutta Wiikin teoriat on hyvin mielenkiintoiset.

Hotanen kirjoitti...

Ketkä "me kuulijat"?

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteista.

Tiedeyhteisöllä on samat ongelmat kuin muillakin yhteisöillä. NIH, sanotaan englanniksi, eli not invented here, vaikuttaa joka alalla, ja keskinäinen kateus, selkään iskeminen jne. Ihmisiähän ne tiedemiehetkin ovat, ja -naiset myös tietysti.

Smalla korjaan pienen ;) virheen tuossa yläpuolen tekstissä: piti puhua ajasta 10,000 e.a.a plus miinus parituhatta vuotta suomalaisten tuloaikana, mutta sattuuhan noita.

Minäkin kadehdin hyvin venäjää taitavia. Venäjän ottaminen esim. englannin tai saksan tilalle oli kovin vaikeaa kouluaikanani vielä, nyt venäjäntaitoisia tarvittaisiin ehkä enemmän, varsinkin kulttuurin alalla taitaa taitajista olla puutetta.

Wiik on ehkä saanut tasapuolisesti sekä ansaitsematonta piiskaa että liikaa ansaitsematonta kunniaa. Ei hänkään ehkä osu aivan oikeaan, vaan mistäpä sen tietää. Voi hyvin olla, että esim. saksankielessä olisi jonkin "suomalaisen" kielen substraattia salaperäisesti piilossa kielen ääntämistavoissa.

Aikakonetta tarvittaisiin kiivaasti:)