9.11.2006

Maailmankansalaisen etikkaa: agnostikkoöljyä

Kuva Suomen ortodoksinen kirkko, tsasouna sumussa

Teen taas räsäset. Ensin Räsäseltä (joka taitaa juuri olla siirtymässä bloggerin beta-ohjelmistoon järjestelmän näyttämien varoitussanomien perusteella pääteltynä) pätkä hänen kommentistaan lastuuni 6.11.2006 otsikolla Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä (koko kommentti on sen lastun kommenttilaatikossa), jossa vihjaisin, että Julius Caesarista alkanut yksinvallan kehitys Rooman valtakunnasta mahdollisti kristinuskon vaikutuksesta kirkon ja valtion välisen avioliiton ja "jumalallisen" yksinvallan jatkumisen meidän päiviimme saakka.

Vielä on tosin sanottava tähän, että itse olen epäilysöljyssä koko ”nuoren ikänsä” kiehunut agnostikko, jota voi ehkä hyvin hyvällä tahdolla kutsua deistiksi, teismin kaltainen persoonallisen Jumalan oppi on tietysti tälle katsannolle hyvin vieras.

Siis Räsästä:


Konstantinukselle areiolaisuudessa avautui kuitenkin mahdollisuus julistaa itsensä keisarina Jumalan vallan välineeksi (hallitsija sai valtansa Jumalalta) ja jopa Jeesuksen sijaiseksi maan päällä. Tämä sopi erinomaisesti pitkään vallinneseen keisarin jumalaksi korottamiseen Roomassa.

Mutta asia ei ollut kristinuskon kannalta lainkaan itsestään selvä, vaikka esimerkiksi kirkkohistorioitsija, Kesarean piispa, Eusebioskin kannatti subordinationismia.

Alunperinkään kristityt eivät suostuneet palvomaan keisaria jumalana, eikä siihen löytynyt syytä myöskään Nikaian synodin (325) eikä etenkään Khalkedonin synodin (451) jälkeen.

Nikaian synodi määritteli kolminaisuusopin, jossa Jeesuksen jumaluus "ratifioitiin". Jeesus eli Poika oli nyt samaa luontoa Isän ja Pyhän Hengen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan vielä ratkaissut areiolaiskiistaa lopullisesti, koska kolminaisuusoppi ei määritellyt sitä, mikä on Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden välinen suhde.

Areiolaisuus vaikutti 300-luvun alkupuolelta lähtien ja vasta Khalkedonissa määriteltiin oppi Krituksen luonnosta, joka ratkaisi riidan systemaattisella tasolla.

*
Myöhempi kristinusko liittoutui joka tapauksessa hallitsijoiden kanssa - se on selvää, mutta tämä on sitten jo kirkkopolitiikkaa - ei niinkään alkuperäistä kristillisyttä eikä myöskään kristinuskon teologisista perusteista johdettava itsestäänselvyys.

Bysantissa keisari oli kuitenkin kirkon suojelija (ellei peräti hallinnollinen johtaja -
lännessä sitä oli paavi), eli ortodoksisen käytännön voinee sanoa tältä osin jatkaneen Rooman keisariajan ja areiolaisen kirkkopolitiikan perinteitä, vaikkei se virallisesti areiolaisuutta edustanutkaan.


Minulla itselläni on hyvin yksisilmäinen, lähinnä kai tietämättömyyteen perustuva käsitys kristinuskosta, joka lähtee siitä, että se (kirkkokuntana tai herätysliikkeenä) on Paavalin, virkamiehen ja oman aikansa johtamistaidon konsultin, luomus.

Ilman Paavalia ei ehkä olisi kristinuskoa maailmanuskontona, hän loi muodon epämääräiselle hengelle. Islamissa Muhammad on ehkä enemmän Paavalin kuin Jeesuksen osassa. Paavali loi "myllykirjeillään" uskonnon, joka oli ennen kaikkea tapoja ja muotoa. Mutta voin tässä tietysti olla väärässä.

Jeesuksesta emme tiedä mitään muuten kuin muiden kuulopuheidensa mukaan kertomana. Hän saattoi olla vuorisaarnan Jeesus, yhteiskunnallinen radikaali, kapinallinen, jota rangaistiin niin kuin kapinallisia rangaistiin niihin aikoihin. Mutta saattoi hän tietysti olla jotakin muutakin. Myös Pietarin ja Paavalinkin kohtaloksi tuli kapinallisen kohtalo.

Sinun (RR:n siis) käsityksesi alkukristillisyydestä on jossakin määrin romanttinen, niin kuin kai useimpien meistä muistakin.

Mutta alkukristillisyys ei, niin kuin itsekin sanoit, periytynyt meille ja joka tapauksessa alkukristillisyyttä oli montaa eri makua (sehän oli rönsyilevän spontaania ”väärinymmärrystä” ilman muotoa, juutalaisuuden lahkokuntia, joissa juutalainen laki oli vielä vahvasti mukana).

”Meidän kristinuskomme” on (kai) peräisin 4. vuosisadalta, jolloin ensinnäkin Konstantinus Suuri oli jo kääntynyt (vallanhalusta ja reaalipoliittisista syistä?) kristityksi ja toisaalta Julianuksen (kristityille Julianus Apostata eli Luopio, Rooman viimeinen ei-kristitty keisari) yritys kääntää Rooma (uus)hellenistiselle tielle oli epäonnistunut tämän ennenaikaisen kuoleman johdosta. Julianus, joka oli Ateenan Platonin koulun kasvatti, vaikutti Nikean ja Konstantinopolin kokousten välillä.

(Platon siis hävisi lopullisesti ja) Kirkosta tuli jo Nikean (kokouksen) jälkeen (huom. kokousta johti (areiolainen) Konstantinus Suuri ja siellä kuitenkin Jeesuksesta tehtiin yhteisellä päätöksellä ei-luotu jumaluus) (aristoteelinen ja aristokraattinen) osa (valtio)hallintoa ja se on jatkunut näihin päiviin saakka läntisessä siivessä (kuninkaat ja keisarit saivat valtansa Jumalalta, jota edusti paavi ja tämän paikalliset politrukit).

Ortodoksinen kirkko on asia erikseen (huomaan kyllä viittauksesi Bysanttiin), mutta ortodoksinen kirkkohan on ollut enemmän kuin vain hallinnollinen järjestelmä ja vallan osa. Se on kai Jeesuksen ruumis maanpäällä, jossa Pyhällä Hengellä on läntisestä kirkosta eroavasti paljon suurempi merkitys, ja kirkon, Jeesuksen ruumiin, sisällä kaikki ihmiset – uskovat ja uskottomat – elävät elämäänsä. Siellä Pyhä Henki ja Jeesus ovat läsnä olevia maanpäällä ja Jumala on kaikkialla (eikä siis varsinaisesti missään, paitsi tietysti Taivaassa).

(Sivuhuomautus: Tämä kolminaisuusoppi muistuttaa kovasti monijumaluutta, ja siksi erehdysten välttämiseksi kaikissa kristillisissä kirkoissa alleviivataan pyhän kolminaisuuden ykseyttä. Pyhän Hengen ja Jeesuksen itsenäisyys JA jumaluus ovat siis vaikeasti selittettäviä (ja käsitettäviä) asioita, varsinkin, kun Raamatussa on muitakin hämäriä ja selittämättömiä viittauksia monijumaluuteen.)

Ehkä en ymmärrä aivan oikein, mutta näyttää siltä, että läntisissä kirkoissa Jeesuksen syntymällä on hyvin suuri merkitys ”sanan” alun, selityksen ja levityksen vuoksi, kun taas ortodokseilla Jeesuksen kuolemalla on suuri merkitys: se takasi kaikkien lunastuksen ja pääsemisen osalliseksi Jeesuksen ruumiista, pyhästä seurakunnasta, joka on jokaisessa ihmisessä itsessään. Pääsiäinen on ortodokseille suurempi juhla kuin joulu. Ehkä siksi ortodoksinen usko ei ole miekkauskoa niin kuin läntinen usko on aina ollut.

Tosin kaikkien pääkirkkokuntien, ortodoksit mukaan luettuna, ”credo” on nikealainen. Mutta onhan niissä erojakin. Luterilainen puhuu meistä (ryhmänä) uskomassa, kun taas ortodoksinen puhuu minusta. Läntinen tehokkuus näkyy tässäkin organisaationa ja itäinen spiritualismi henkilökohtaisena sisäistyksenä. Jokainen ortodoksiuskovainen on kirkko itsessään, luterilainen on ulkopuolisen, kirkko-organisaation, jäsen.

Läntisessä kirkossa uskovalla on oikeuksia ja velvollisuuksia, itäisessä näitä ei tarvita, koska kirkko on jokaisessa yksilössä itsessään. Ehkä tästä syystä läntiset kapinalliset ovat päätyneet yksilölliseen liberalismiin ja kapitalismiin, ja itäiset kommunismiin. Kommunismi ei ehkä kansanliikkeenä olisi ollut mahdollinen muualla kuin ortodoksisen uskon piirissä, molemmissa on tämä yksilön kaikennielevä ”credo”. Ajattelen tässä lähinnä 1800-luvun kommunisteja Chernishevski ja sen sellaiset, mieluummin kuin Leniniä ja hänen ”äpärälastaan” Stalinia.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tsasuna po tsasouna.

Kalevi Hotanen

hanhensulka kirjoitti...

No niinhä se pittää, mistä pirusta sekin siihen tulj;))

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitin lastustasi blogiini kommenttipäreen.

Terv. Actus Purunen eli Purus Aktu - "omaa sukua" actus purus.