6.12.2006

Byron'in päiväkirjasta ja muusta kirjoittamisesta

Joulukuun kuudentena vuonna 1818 George Noel Gordon, eli Lord Byron, kirjoitti päiväkirjaansa jotenkin tutun tuntuisesti näin:

Tämä päiväkirja on helpotus. Kun olen väsynyt – niin kuin yleensä olen – päiväkirja otetaan esille ja kaikki muu unohdetaan. Mutta en jaksa lukea sitä läpi – ja Luoja tietää mitä ristiriitaisuuksia se saattaa sisältää. Jos olen rehellinen itselleni (vaikka epäilenpä, että itse valehtelee itselleen enemmän kuin kenellekään muulle), jokainen sivu taitaa tehdä edelliset sivut virheellisiksi, kieltää ne tai vannoo ne täysin vääriksi. Polttelen nyt kaksi sikaria ja menen maata. Sikarit eivät säily oikein hyvin täällä. Ne vanhenevat kuin ”donna di quaranti anni” Afrikan auringossa. Havannalaiset ovat parhaita; - mutta eivät yhtä hyviä kuin hookah-piippu. Olen sikäli kiitollinen tälle päiväkirjalle, että se pitää minut erossa värssyjen teosta; - ainakin väliaikaisesti. Olen juuri polttanut yhden runon takkatulessa (ja suureksi mukavuudekseni tuli syttyi sen ansiosta uudestaan), ja olen savustanut aivoistani ulos yhden toisen runon. Toivoisin, että pääsisin yhtä helposti vapaaksi ajattelusta, tai ainakin ajatusten sekavuudesta.

Byron olisi ehkä hyötynyt bloggaamisen ihanuudesta. Tosin blogi on ”oikean” kirjoittamisen este ja tekemättömyyden tekosyy kuten monet innokkaat bloggarit ovat lastuissaan, näreissään ja päreissään kilvan todistaneet. Monet nykyajan byronit saattavat jäädä syntymättä blogimaailmassa vetelehtimisen vuoksi. Ehkä maailma kestää sellaisenkin vahingon.

Ja siitä tulikin mieleeni, että olen perustanut KunKirjoitan-bloggarin Risto Niemi-Pynttärin hienon Kiiltomadon pääkirjoituksen, Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu, innoittamana ”verkkonäyttämölle” uuden blogin nimeltä Dionysoksen tarinoita, jossa aion julkaista novelleja, pakinoita ja muita ”raakahiottuja” fiktionpätkiä, jotka eivät sovi muiden blogieni tarkoitukseen, ja joiden tekstien ”esille panon takana on ilmaan heitetty kysymys: mitäs tästä sanotte”. Siksi niitä voi tietysti myös kommentoida.

Siellä on jo nyt näkyvillä kolme uudelleen lämmitettyä ”novelliani”: Oikeus ja kohtuus, Kirjailijan seitsemän taivasta (joka on ehkä paremminkin pakina) ja Dramatis personae. Blogi on tyrkyllä myös Blogilistalle, joka mainittakoon ujon vaatimattomana vihjeenä mahdollisesti asiasta kiinnostuneille Arvoisille Lukijoille. Tarinoiden sivupaneelissa on kerättynä linkkejä täysin tai lähes täysin fiktiivisiin blogeihin.

Muuten sen verran tähän vielä N-P:n pääkirjoituksesta ja sen aiheuttamasta ”brouhahasta” blogistanissa, että blogikirjoittaminen EI ole puhetta. Paitsi joissakin merkittävän pieneksi vähemmistöksi jäävissä blogeissa, jos niissäkään. Tässä on sanottava, että Diogenes saattaa valehdella suoraan näppäimistönsä kautta, mutta teksti on niin taitavaa, että saattaa olla, että näin ei ole.

Blogikirjoittaminen on tietysti kirjoittamista, tuntuu jotenkin kliseemäisen tyhmältä edes sanoa tuota, ja sen vuoksi perusteltua ajattelua.

Puheen luonteeseen kuuluu se, että puhuttu sana häviää kuin kiinalaisen koiran pieru Timbuktun pölyilmaisille kujille. Minkä on sanonut, on sanonut. Sen voi sanoa heti perään hieman toisin, mutta sitä ei voi ottaa takaisin, niin kuin ehkä useimmat ihmiset ovat kauhukseen elämänsä aikana huomanneet.

Blogiin ei kirjoiteta ”on-line” niin kuin puhetta suolletaan suusta suoraan ilmamassan värinäksi. (Kommenttiloorat ovat ehkä hieman erilaisia tässä suhteessa, varsinkin, kun esimerkiksi useimmissa Vuodatuksen kommenttilaatikoissa näkyvä tila on vain kahden rivin mittainen.)

Jokaiseen sanaan voi – ja tuleekin – palata, maistella sitä hetken ja vasta sitten päättää julkaiseeko sen vai ei. Todistaa en tätä voi, mutta uskon kuitenkin, että jokainen blogikirjoittaja katsoo tekstinsä ainakin kertaalleen ennen julkaisemista: joko kirjoitettu lause lauseelta tai koko lastu kerrallaan. Niin se on!

Kirjoittamisessa voi rauhassa yrittää rakennella tekstinsä kliimaksin juuri oikeaan paikkaan (sinne kultaisen leikkauksen paikkeille) ja kiusata, jos osaa, lukijaansa ennen kuin antaa luvan purkautua.

Kirjoituksellaan voi tavoitella puheenomaisuutta, mutta se on tyyliseikka ja vaatii työtä ja taitoa.

Puhe on transienttia. Blogikirjoitus on paljon pysyvämpää, vaatimatonta kuolemattomuuden tavoittelua itse asiassa. Ja siksi sitä ei päästetä täysin raakana julkaisukynnyksen yli, sanovat Äites ja ketkä muut tahansa mitä sanovat. Ugh! Vaikka voivat he tietysti olla oikeassakin.

7 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Poikkeuksiakin on. Minä en katso blogikirjoitusta ennen julkaisemista. Ja se näkyy jäljessä. Kirjoitusvirheitä vilisee. Toisinaan korjailen niitä jälkeenpäin, useimmiten en. En jaksa viilailla blogitekstiä, kun kaiket päivät menee ksikirjoitusta viilaillessa.

Anonyymi kirjoitti...

Blogikirjoittaminen ei minulle ole niin vakavaa, että viilaisin tekstejäni kovinkaan paljon. Olen jopa miettinyt blogikirjoittamiseni palauttamista pois listoilta. Osoitteen voisin antaa sitten kenelle tahansa, haluamalleni. Ehkä omakin kirjoittamiseni on muuttunut julkisuuden vuoksi. Kuvittelin, että kirjoitan päiväkirjaani - tosin paljon teenkin niin - en juuri mieti kirjoittaessani että joku muukin lukee. Silti jonkinlainen kontrolli tähän on pesiytynyt. Ei hyvä.

hanhensulka kirjoitti...

Minulla vilisee kirjoitusvirheitä vaikka katsoisinkin. Omalta osaltani voin sanoa, että vain muutama postaus on onnistunut livahtamaan katsomatta. Riippuu tietysti myös siitä, mitä katsomisella tarkoitetaan. Tekstissä viittasin lause lauseelta katsomiseen, tarkoittaen sitä, että lause kirjoitetaan, luetaan ja korjataan saman tien, hyväksytään ja "unohdetaan" oman onnensa nojaan. Eli normaali kirjoitusprosessi.

Jos juttu on pitkä, ei minun muistini toimi riittävän hyvin johdonmukaisuuden ylläpitämiseksi ilman ainakin kertaalleen lukemista ja nopeita korjauksia.

Tavoite on useimmissa lastuissa puheenomaisuuden säilyttäminen. Siksi esimerkiksi lauseenrakentaminen on näissä postauksissa erilaista kuin "valmiissa" teksteissä. Jälkikäteen en yleensä korjaile muita kuin aivan naurettavan hävettäviä seikkoja: asiavirheitä ja sen sellaisia. Voi olla, että meidän kaikkien kirjoitustapa on lähempänä toisiaan kuin tästä (semantiikkaongelmistakin kärsivästä) lastusta voisi luulla.

hanhensulka kirjoitti...

sivuaskel, minäkin ajattelin aluksi päiväkirjaa pitäväni, mutta ajatus hävisi melkein välittömästi. Nyt on vaikea päättää mielessään, mitä oikein haluaa blogistaan tai blogillaan sanoa. Tässä hommassa näyttää muillakin olevan tietynlainen, voimakas eksistentialistinen elementti mukana.

Itselleni tämä kirjoittaminen on ollut myös suomenkielen säilyttämistä. Englanninkielellä eläessään tahtoo kaikenlaisia vieraita elementtejä tarttua kieleen, ja se näkyy tietysti tekstissäkin lauseenvastikkeissa, pilkutuksessa ja sen sellaisessa.

Olen ollut virtuaalimaailmassa mukana vain Rihmastolla ja Kiiltomadolla (työhön ja ammattiin liittyvien pakollisten kytköksien lisäksi) ja sitten bloggarina. Blogiaskel tuli otettua ehkä ensin Rihmaston ja Kiiltomadon "keskustelujen" innostamana ja turhauttamana ja saattaa olla osoitus nälän kasvamisesta syödessä.

(muuten tämän postauksen kirjoitin, sitten korjasin pari kirjoitusvirhettä, lisäsin yhden lauseen ja kappalejaon ja lopuksi luin vielä kertaalleen sen läpi preview'lla juuri ennen kuin isken tuota publish-nappia. hyvin tyypillinen puheenvuoro itselleni)

Sari kirjoitti...

Minusta blog ei ole päiväkirja, juuri siksi että se on julkinen. Voihan sitä saivarrella, ja sanoa, että päiväkirjakin on tavallaan julkinen ja blog voi olla hyvinkin salainen (jos sitä ei lue muut kuin kirjoittaja) mutta blog on blog ja päiväkirja on päiväkirja.

Muoto ja väline eivät ole ihan riippumattomia toisistaan, se on minusta itsestäänselvyys.
(Tosin se, miten ne toisiinsa on sitten liittyvät onkin hieman meikäläisen selitys- ja ajatustaidonkin yli liitelevä juttu)

Itse kirjoitan blogia nimenomaan siksi, että julkisuus (vaatimatonkin) pakottaa edes jonkinlaiseen harkintaan. Ja koska kirjoitan pitääkseni yllä kirjoittamisen taitoa, harkinta ei ole pahaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaisin jotenkin kuolemanvakavissani tai viilaten joka kirjainta. Blog on minulle kannuste kirjoittamiselle, ja sen julkisuus kynnys sille, että yritän kirjoittaa edes jotenkuten käsitettäviä lauseita.

hanhensulka kirjoitti...

Joissain tapauksissa saattaa kyllä syntyä todellista päiväkirjaa. Katso esimerkiksi Käymälää, Diogeneeta (joka tosin voi olla ihan puhtaasti fiktioblogi myös), Tärkeimmät-blogia ja Bölken kappale olevaisuutta -blogia. Kaikki selviä, mutta erilaisia, päiväkirjoja.

Päiväkirjan, siloitellumman nettifiktion ja blogin raja on muutenkin aika häilyvä. Esimerkiksi Saara on jossakin siellä kolmen leikkauspisteen paikkeilla, ja Veloena myös ja Illuusia, tai siis Ikkunaiines. Ja monet muut.

ill. kirjoitti...

jos nyt jää roikkumaan tuohon puheen ja kirjottamisen väliseen... niin blogi on mielestäni näiden kummankin hybridi, jalostettu välimuoto. blogiin kirjottaminen on puhetta lukijoille. oli se sitten kuinka viilattua tai fiktiivistä tahansa. O.o