28.2.2006

Octavia Butler oli afrikkalais-amerikkalainen SciFi –kirjailija

0 kommenttia

Tänä aamuna surffaillessa satuin sattumalta saitille, jonka nimi on Blogher, tarkoitettu bloggaaville naisille, mutta yllättäen ei ole keskittynyt kutomiseen. Virallisen nimeni, Hanhensulka, vuoksi sovin hyvin naisille tarkoitetulle saitille, joten lueskelin laiskahkosti ja lupaa sen kummemmin kyselemättä, mitä siellä on tarjolla. En kuitenkaan ollut niin uhkarohkea, että olisin ottanut osaa tähän kyselyy, jossa halutaan tietään bloggailetko "alasti" työpaikallasi, uskallusta puuttui myös siksi, että en bloggaile "alasti" edes kotona kuin äärimmäisen poikkeuksellisissa tapauksissa. Tämä fobiaksi luokiteltava ominaisuuteni liittyy lähinnä hygieenisiin syihin.

Miesten yleisistä harhaluuloista huolimatta naisten keskeinen elämä ei ole paljoakaan miesten elämää mielenkiintoisempaa. Tietysti saunailloissa, joissa miehillä menee koko ilta rattoisasti peniskateuden merkeissä – tämä peniskateus on täysin erilaista kuin se vihanpito, josta naisia usein aiheettomasti syytetään – siis saunailloissa miesten elämä saattaa olla jopa lievästi mielenkiintoisempaa kuin naisilla ja ainakin huvittavampaa tällaisesta synnynnäisestä sivustaseuraajasta, joka ei luonnollisesti käytä Hanhensulka -nimeä näissä sanomistilaisuuksissa. Peniskateudesta sen verran, että kuka nyt kadehtien haluasi kireisiin housuihinsa paria yliherkkiä kiviä, jotka ovat erityisen ekstrayliherkkiä sellaisina aamuina, jolloin takana on ollut muistelemisen arvoinen yö, ja koko muistelun ilo hukkuu kivesten kivuliaaseen kilkatukseen.

Mutta siitä ei nyt pitänyt erityisesti puhua.

Sen sijaan sieltä naisten saitilta, Blogher, oli linkki tähän surulliseen uutiseen, joka kertoi Octavia Butlerin kuolemasta viime perjantaina. Hän oli liukastunut ja lyönyt päänsä, josta seurauksena oli kuolema.

Tieteiskirjailun fanit, varsinkin naiset, tuntevat Octavia Butlerin varmasti minua paremmin. Minä muistin uutista lukiessani heti ainoastaan yhden hänen kirjoistaan, Wild Seed, jonka olen lukenut jo kohta parikymmentä vuotta sitten, mutta se on säilynyt hyvin mielessä, joten kirja on tehnyt vaikutuksen.

Tänä aamuna internettiä selaillessani huomasin, että kirja on paternist-nimisen, löysästi toisiinsa liittyvän viisiniteisen sarjan yksi osa, jota en muistanut, joten ainakaan niitä muita osia ei ole tullut luettua. Selaillessani Butlerin tuotantoa tunnistin pari kolme muuta kirjaa, joiden lukemisesta olen melko varma. Mutta kaiken kaikkiaan ei minulle erityisen tuttu kirjailija.

Wild Seed’in muistan hyvin ja aihe on mielenkiintoinen. Kirjan ”villi siemen” on päähenkilö Emma, afrikkalaiselta nimeltään Anwanyu, muodonmuuttaja ja parantaja, joka voi muuttaa muotoaan tarpeen mukaan. Antagonisti on Doro, ajatusolio ja hirviö, pelkkä ”minä”, joka käyttää ja vaihtaa ihmiskehoja kuin me tavalliset ihmiset autoa tai vaatteita olisi ehkä parempi vertaus.

Sanokaa mitä sanotte, mutta itselleni lukemisesta jäi jollakin täysin älyttömällä subliimilla tasolla jotenkin mieleen Virginia Woolfin Orlando. Tietysti tällaiset inter-genre-vertailut ovat yleensä täysin hedelmättömiä.

Butler on sujuva tarinankertoja, joka tieteis- ja fantasiakirjallisuuden lajissa on tietysti välttämätöntä (vaikka kieltämättä jotkut Asimovin tarinat panevat faninsa joskus koville tässä suhteessa). Wild Seed on tieteisromaanin lisäksi tarina afrikkalaisista, orjuudesta, naisen asemasta ja uuden ihmislajin synnystä. Seed voidaan käsittää myös sanana "alku". Kirjailijan oma sielu on afrikkalais-amerikkalaisen feministin, orjien jälkeläisen ja yhteiskunta-aktivistin. Wild Seed on kirjailijan itsensä näköinen, värikäs ja rehevä. Kirja on myös amerikkalaisen yhteiskunnan kritiikki.

Tieteiskirjaksi moniulotteinen mutta mukaansa tempaava tarina. Yksi niistä kirjoista, joita ei halua laskea kädestään ennen kuin on päässyt viimeiselle sivulle.

Tapani Ronni on haastatellut Octavia Butleria science fiction ja fantasia –lehti Aikakoneelle, josta löytyy myös Eeva-Liisa Tenhusen laaja artikkeli nimeltään Octavia Butler - erilaisuuden vahva tulkki.

Octavia Butler oli syntynyt 1947.

Laiskan päivän laiskaa puurtamista

0 kommenttia

On Mardi Gras ja "kaikki" Brysselissä ovat nauttimassa sen kunniaksi aamulla sataneesta lumesta, joka tosin täältä kaupungin liepeiltä ainakin on jo häipynyt taivaan tuuliin. Ja kova tuuli siellä onkin ja tulee pohjoisesta. Luvassa on siis lisää lunta ainakin seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Ja lämpötilat pysyvät parin asteen paikkeilla.

On laiskottelun aika.

On ollut myös tilaisuus surffailla vähän aikansa kuluksi tarvitsematta odottaa yön sydäntä. Pitkästä aikaa löysin taas Technoratin (kuva), maailman blogilistan saitin, meidän oman blogilista.fi:mme kilpailijan.

On luonto sen verran tasaisen utelias, että en tietysti taaskaan malttanut, oman napani nöyhdästä alati kiinnostuneena narsistina, olla katsomasta miten omat blogit voivat maailman turuilla. Dionysoksen kevät näyttää olevan sijaluvulla 56,910 ja Diosysian Spring päätähuimaavalla sijaluvulla 1,125,742. Joten vielä on parantamisen mahdollisuuksia kummankin blogin suhteen.

On myös tarjolla uusi blogituttavuus nimeltään multidimensional.me, jonka yksi aiheista ei välttämättä tule vastaan joka päivä blogeja surffaillessa. Nimittäin bloggari, Koan Bremner, englantilainen 42-vuotias nainen, buddhisti, moottoripyöräilijä jne, odottaa sukupuolensa uudelleen määrittävää leikkausta, joka tulee tapahtumaan maaliskuussa tänä vuonna.

Koan kirjoittaa koskettavasti tämän päiväisessä lastussaan ystävästään, joka mielenterveysongelmiensa vuoksi on ollut parantolassa. Ja antaa neljä hyvää vihjettä muille, joilla on läheisiä tai tuttavia samassa tilanteessa (otan malliksi toisen kohdan listalta):


Folks, it's not easy - for anybody. But, in my experience, there are some things that can make the process of healing *much* smoother:
...
2.
The individual is *not* their diagnosis - they are an individual,
*with* a diagnosis. When someone can no longer see the individual, but can only
see the diagnosis - then, in my opinion, they've lost *any* ability to help the
situation; ...


On siellä blogilla myös luettavana kirjoittamista kosketteleva lastu otsikolla One moment of perfect beauty.

Koan'n kautta löytyi myös kauniisti sisustettu blogi nimeltään Joy of Six, ja se on ihan toisenlainen kuin Koan'n blogi, mutta kannattaa siihenkin tutustua.

On sinne osoitekin, tässä. Ja sieltä löytyi oheinen lämpimästi pukeutunut lintu, kaikkeen varautunut kanadanhanhi (branta canadensis), joka usein ja helposti sotketaan valkoposkihanheen (branta leucopsis).

On niitä molempia tavattu runsaasti myös Suomesta. Ja pian kai ne ehtivätkin takaisin sinne lumen ja jään keskelle. Täällä Brysselissä pilvet rakoilevat pohjoisen taivaalla, uhaten auringon paisteella ainakin hetkellisesti. Illaksi on luvattu runsasta lumisadetta. Mutta täällä sääennusteet ovat pelkästään suuntaa antavia.


Tunnustan, olen tänään puolustanut Bushia,

0 kommenttia
mutta ainoastaan siksi, että hän oli kerrankin oikeassa. Olen kirjoittanut pitkähkön Bush-apologian, lastuna Dionysian Spring-blogiini, ja niitä jotka viitsivät kahlata englanninkielistä tekstiä pyydän nöyrimmin siirtymään sinne ja ehkä ottamaan asiaan jopa kantaa.

Brysselissä on alkanut talvi. Lunta satoi tänäkin aamuna, tosin ei ole kunnolla maahan tarttunut. Piti huomenaamuna lähteä Pariisiin autolla, mutta täytyy meno peruuttaa. Kesärenkailla ajaminen menee vanhasta tottumuksesta, mutta täällä on teillä yli 99 % ihmisiä, joilla ei ole mitään tajua liukkaalla kelillä ajamisesta. Pari vuotta sitten yhtenä iltapäivänä viiden maissa lähdin omalla autolla Pariisista Brysseliin kovassa lumisateessa. Kollega lähti samaan aikaan. Itse oli kotona 2230, eli matkaan meni pari tuntia kauemmin. Kollega oli tyytyväinen kun oli päässyt kotiinsa viideltä aamulla, kahdentoista tunnin matkan jälkeen. Että sellaisia kuskeja, mikä on tietysti ymmärrettävää. Sebastian Loeb'in tapaista ajotaituria täytyy ihmetellä, tosin hän taitaa olla kotoisin sopivalta alueelta Ranskasta.


Picture: Presidentit Clinton jaBush etsimässä Lähi-Idän rahantietä (sorry, en voinut vastustaa kiusausta, vaikka tänään olenkin Bushin asialla.

Niin, se Dionysian Spring-lastu käsittelee meteliä, joka on noussut Amerikassa siksi, että UAE-läinen (arabien omistama) DP World on ostanut englantilaisen (vuodesta1837 purjehtineen) Peninsular & Oriental (P&O) Steam Navigation Co:n (jolla on jopa Royal Charter ja oma Coat of Arms), ja joka puolestaan omistaa amerikkalaisen satamapalveluja myyvän P&O Ports North America:n. Sopimus tulee vomaan maaliskuun toisena, ellei USA:n kongressi sitä kumoa. Tosin Bush on ilmoittanut hyväksyvänsä sopimuksen kongressin mäkätyksestä huolimatta.

Mutta kuten sanoin, Arvoisa Lukija voisi ehkä ystävällisesti katsoa sinne toiselle puolelle.

27.2.2006

Välipalaa ja muuta ruokailuun liittyvää

2 kommenttia

Liiallinen vakavuus ja painavuus ovat vaivanneet tätäkin blogia viime aikoina. Yllättävä erimielisyys näyttää vaivaavan Blogistaniaa sananvapauden määrityksen ja sovellusten suhteen. Ja se on tehnyt tämänkin lastunikkarin mielen mustaksi ja nostanut sapenkarvaista vihreälle maistuvaa nestettä jo ulkomaisen, karvaisen leivän syömisen muutenkin karvaiseksi tekemään kurkkuun.

Joku saattaa jopa erehdyksessä luulla, että tämä bloginpitäjä omaa oikeita, eikä vain virtuaalisia mielipiteitä.

Joten on välipalan aika. Oheinen kuva osoittaa, että kasvistensyönti on ihmiselle luonnollista ja ehkä jopa joillakin erityisillä tavoilla terveellistä.

Porkkananhan sanotaan myös kasvattavan älyä, parantavan näköä ja myös silmien näkökykyä - erityisesti yöasioihin liittyvää. Minulla ei ole tietoa onko ainakin joillakin porkkanoilla mahdollisesti muitakin kasvattavia vaikutuksia. Mutta yrittänyttähän ei laiteta.

Tulee myös mieleen Tyrvään yhteislyseon muinoisen fysiikan, matematiikan ja teologian opettajan todistus siitä, että viimeinen tippa lorahtaa aina housuihin, ainakin miehillä. Ja ihminenhän ei ole muutenkaan miehenä parhaimmillaan..

26.2.2006

Sananvapaus, Tapiola-yhtiöt ja kummankin toimeenpanoporras

13 kommenttia

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on eilisessä lastussaan käsitellyt kulttuurilehti Kaltion 1100 lukijaa neniinvetänyttä kulttuuritekoa, josta ansio lankeaa jollekin Harri Kynnökselle ja hänen johtamalleen lehden hallitukselle. Papinniemi oli myös ehtinyt haastattelemaan Kynnöstä, joka oli sanonut tämän:



Emme halua horjuttaa suomalaista yhteiskuntaa, ymmärrät varmaan

Papinniemi ei ollut ymmärtänyt.

Huolimatta Kynnöksen suuruudenhullusta ajatuksesta lauseessa ymmärrän sen tietysti hyvin. Suomalainen yhteiskunta pyörii (tehokkaan) rahan ympärillä, eikä siihen ajatukseen tietysti sovi ajatuksenvapaus, sananvapaus tai se että joku kulttuurilehti, jota Tapiola-yhtiöt (Kynnöksen kulttuuri-ideologinen koti, ehkä) tukevat, saisi ajatella tai toimia ilman rahan kahleita.

Luovuus on elävän kulttuurin sielu, sen yltäkylläinen - ja vaikeissakin oloissa kuolematon - moottori. Kulttuurin luovuutta ei pitäisi valjastaa jonkun talousasioita ja pääoman vakavuutta palvelevan ryhmän kuohituksi orjaksi.

Sananvapautta on hirveän vaikea käsittää sellaisissa oloissa, joissa se ei ole avoimesti uhattuna. Jossakin Venäjällä sitä ymmärretään ehkä paljon paremmin. Ylhäältä annetun oikeuden hyväksyttävä käyttö ei ole vapautta. Sellaisella sananvapaudella, tai millään muullakaan vapaudella, jota ei voi käyttää väärin, ei ole mitään virkaa, se ei ole (sanan)vapautta. (Huom. tällä en yllytä ketään rikoslain rikkomiseen)

En tietysti viittaile tällä vain jonkun oululaisen talouselämän pikku-nilkin käsityksiin yhteiskunnallisista arvoista, jonkun piirrostaiteilijan epäonnistuneisiin tai onnistuneisiin sarjakuviin tai edes Kaltion 1100 lukijan oikeuksiin. Yllä olevan ajatuksen piiriin kuuluu myös sellaisten pähkähullujen natsien kuin hiljattain Itävallassa tuomitun historioitsijan David Irvingin ajatuksen ja sanankin vapaus, joita täytyy puolustaa, vaikka pitäisi hänen ajatuksiaan kuinka väärinä tahansa.

Kulttuurilehden tehtävänä kai pitäisi olla juuri luovuuden ja sananvapauden edistäminen sekä asioiden kyseenalaistaminen, kalkkeutuneiden arvojen horjuttaminen ja kulttuurin reuna-alueiden valaiseminen. Kulttuurilehteä ei missään nimessä pitäisi tuottaa jonkun pääoman rengin ns. "arvomaailman" ehdoilla, vaikka tämä olisi päätynyt kulttuurilehden hallitukseen puheenjohtajaksi.

Tavallaan Kaltio on itse syyllinen tähän tilanteeseen, jos nyt instituutiolla voi ylipäätään olla syyllisyyttä mistään. Syyllisyys on siinä, että lehteä taloudellisesti avustavien yhtiöiden kätyri päästetään hallitukseen sanelevaan asemaan, annetaan pirulle pikkusormi.

Tämä ei tietysti ole vain Kaltion ongelma.

On syytä suhtautua terveesti epäillen kaikkiin niihin julkaisuihin, joissa suuri raha toimii näkyvästi tai piilotetusti. Eli siis kaikkiin julkaisuihin. Tapiola-yhtiöt ovat osoittautuneet tässä nimenomaisessa tapauksessa sananvapautta vastustavaksi konnaksi, joissakin muissa tapauksissa konnia ovat jotkut muut raharuhtinaat, useimmiten salaa kabinettien savuissa, jos niissä edelleen saa poltella sikareita. Saattaa olla, että niiden ilmapiiriä on puhdistettu ainakin tupakansavun verran.

Muuten Jussi Vilkunaa en pyri tällä kirjoituksella mitenkään erityisesti puolustelemaan tai tukemaankaan, vaikka tietysti sympatiani on hänen puolellaan. Vilkuna on toimensa vastaanottaessaan hyväksynyt sen, että lehden taloudelliset tukijat ovat aina puhaltamassa päätoimittajan niskaan, ja hän tietysti vastaa omistajille siitä mitä lehden kansien väliin menee. Tietysti on ymmärrettävä, että häntä vituttaa, ei pelkästään siksi, että alta meni vakituinen toimeentulo, vaan myös siksi, että Kaltion kaltaisen perinteikkään kulttuurilehden toimittaminen on varmasti ollut huimaavan mielenkiintoinen homma. Mutta muutos on hyväksyttävä. Se on ensimmäinen askel uusiin saavutuksiin, mitä ne ovat, riippuu omasta vapaasta tahdosta.

***

Jo aiemmin kommentoimani Tuomas Nevanlinnan tähän aiheeseen hyvin sopiva puhe löytyy edelleen täältä.

Kulttuurivihkojen avulla sarjakuva, josta on yksi kuva myös tämän lastun ohessa, löytyy täältä, ja Mia with two eyes'n avulla täältä.

Kaltion toimituksen kokoonpano löytyy täältä. Ja lehteä julkaisevan Kaltio ry:n hallituksen kokoonpano täältä.

Harri Kynnöksen muista vapaa-ajan harrastuksista löytyy tietoja mm. täältä . Kynnös on menestynyt kulttuuria huonommin golfharrastuksessaan, hänen handikäppinsä on golfpisti.com'in mukaan vain 30,5.

25.2.2006

Kulttuurista, sananvapaudesta ja Muhammedista

0 kommenttia
Mediaviikon mukaan "kulttuurilehti" Kaltion hallituksen erottama päätoimittaja Jussi Vilkuna on sanonut asiasta näin:

Käytämme perustuslain suomaa sananvapautta ja kritisoimme suomalaista
keskustelua sarjakuvan keinoin. Nyt meihin yritetään vaikuttaa
taloudellisesti.


Kaltion hallituksen puheenjohtaja Harri Kynnös (Tapiola-yhtiöt) on puolestaan sanonut (Nelosen uutisten mukaan):

Perussyy tässä oli se, ettei päätoimittaja suostunut poistamaan lehden
verkkosivuilta kuvia, jotka eivät passanneet hallituksen jäsenten
arvomaailmaan.


Sarjakuvan julkaisemisen jälkeen monet Kaltion vakituiset ilmoittajat, kuten Tapiola, Sampo ja Pohjola, ilmoittivat vetävänsä mainoksensa lehdestä. Ja kas vaan mitä me löydämme täältä kohdasta "suhdetoimintavaliokunta"?

Ja Oulun kaupungista ilmoittaa lisäksi opetustoimen toimikunnan puheenjohtaja Päivi Mäki, että Muhammed-sarjakuvan piirtänyt Ville Ranta ei saa toteuttaa tilattua kuvitusta J.V. Snellmannin elämästä kertovaan kirjaan. Oliko tässäkin talouselämän painostus takana? Kirjan julkaisu tarvitsee tietysti taloudellista tukea.

Tästä jutusta joka paisuu Oulussa kuin pullataikina näkee hyvin, että jos antaa pahalle pikkusormen se vie koko käden. Kulttuurin pitäisi katsoa kenelle pirulle pikkusormensa antaa, toimituksen ei tietysti pidä palvella kuluttajia vaan "hallituksen jäsenten arvomaailmaa".

Solveig von Schoultzilla onkin tähän hyvä haiku (Terassi, suom. Tuomas Anhava):

Kun uskot vuoreen
pilven takaiseen, lintuun
kun yö on vaiti -
usko siis minkä kätkee
oma pimeytesi.

Kaltion päätoimittajalle potkut

1 kommenttia
Kuva: Journalisti/Journalisten

Kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna on saanut potkut, kuten varmaan jo olettekin kuulleet siellä Suomessa.

Muistamme, että Hesarin toissaöisen uutisen mukaan Kaltion tukijat ja suomalaisen kultuurin puolustajat Sampo ja Tapiola olivat pelästyneet lehdessä julkaistusta Ville Rannan sarjakuvasta, vaikka siinä siis Muhammedin kasvot olivat peitossa, joten tätä ei olisi voinut tunnistaa piirroksista.

Sehän on selvää, että raha voittaa aina kulttuurin näissä ja muissakin asioissa. Jotenkin en kuitenkaan olisi uskonut, että suomalaisen lehden päätoimittaja erotetaan sananvapauden vuoksi. Mutta näin sitä erehtyy.

Emmehän me tietysti kaikki ole "suoraselkäisiä suomalaisia", edes Oulun korkeudella. Tasavaltamme Rouva Presidentti, pääministerinsä Matti (joka erosi vasta presidentin vaalien jälkeen) ja radikaaliulkoministerimme Tuomioja ovatkin jo osoittaneet, että täällä etelämpänä ollaan vanhasta tottumuksesta polvillaan. Taikka ehkä he eivät olleet koskaan edes nousseetkaan polviasennosta.

Kaltion verkkosivut ovat vielä tätä kirjoitettaessa pois päältä Kulttuuriuutiset.netin mukaan niin kauan kuin kaikki sarjakuvaa koskevat maininnat ja muut sirut on poistettu saitilta.

Kenenkäs neuvostojohtajan kuva siitä yhdestä Kremlin kuvasta oli pyyhitty pois. En nyt muista, olisi voinut olla Trotski, mutta saattoi se olla joku muukin.

Ehkä Kaltion hallituksen puheenjohtaja, joku Harri Kynnös tietäisi.

24.2.2006

Göran Sonnevi palkittiin Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnolla

0 kommenttia
Kuva: Sara Mackey, Svenska dagbladet

YLE:n uutisvirran mukaan (katso boksi oikeassa paneelissa) ruotsalainen Göran Sonnevi on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon suuruudeltaan 47,000 euroa. Suomen kirjallisuudesta olivat ehdolla Asko Sahlberg (Tammilehto) ja Frederik Lång (Mitt liv som Pythagoras).

Svenska dagbladet arvosteli Sonnevin uusimman runokokoelman Oceanen marraskuussa viime vuonna.

SvD:n arvostelu löytyi ruotsalainen bloggarin ja runoilijan, Jenny Morellis Dagliga kautta. Hän käsitteli Sonnevia pari viikkoa sitten otsikolla Sonnevi, Ricky Bruch och kanske Tarrantino .

Bloggari Lotta kirjoittaa tuoreeltaan Sonnevin palkinnosta Skriva.net'illä. Lotalla, joka on työssä Aftonbladetilla, on myös oma blogi nimeltään The many faces of L.

Viime vuonna Sönnevi sai Ruotsin akatemian pikku-nobelin (Nordiska priset), jonka ovat saaneet aikaisemmin mm. suomalaiset kirjailijat Lars Huldén, Bo Carpelan, Paavo Haavikko ja Nils Erik Enkvist.

SvD:n kulttuuriosaston päällikkö Carl Otto Werkelid sanoo tänään Sonnevista mm. näin:

"Oceanen" är nog ingenting mindre än ett mästerverk.

Hesarin uutisista ja Kaltion säikähtäneistä tukijoista ynnä vähän ainavalmiista filosofista

2 kommenttia
Tämänaamuisessa Hesarissa (internet) näyttää olevan pari kiinnostavaa uutisaihetta.

Ensinnäkin Venäjältä kerrotaan, että :


Äärimmäisyyskantoja ja muukalaisvihaa sisältävät kirjat saatetaan
kieltää Venäjällä lähitulevaisuudessa lain voimalla, kertoo Novye izvestija
-lehti. Aloitteentekijänä on esiintynyt Venäjän federaation kansankamarin
edustaja, tunnettu asianajaja Genri Reznik.


Toinen kiinnostava uutisaihe koskee myös kulttuuria. Arvoisa Lukija ehkä muistaa vielä tuon edellisen kirjoitukseni, joka on aiheuttanut kommenttitulvan kommenttilaatikossani. Siinähän käsiteltiin kulttuurilehti Kaltion osaanottoa muslimimaailmaa järisyttävään Muhammed-skandaaliin. Nyt Hesari tietää kertoa, että:

"Sampo ja Tapiola pelästyivät Muhammed-kuvista", ja edelleen, että:


Oulussa ilmestyvä kulttuurilehti Kaltio on suututtanut tukijansa
julkaisemalla uusimmassa numerossaan sarjakuvan, jossa esiintyy profeetta
Muhammed. Sarjakuvan ilmestyttyä Kaltion verkkosivuille useat ilmoittajat ovat
olleet yhteydessä lehden kustantajaan.


Kuva: YLE sisäänulot: Anni Sinnemäki tulossa (hänellä ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa, mutta eikö hän olekin suloinen, vaikka onkin niin vihreä?

Kaltion numerossa 6/2005 ainavalmis filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa otsikolla Ironiasta intohimoon (tai paremminkin sanottuna luennoi) mm. näin:

On kaksi perustavaa tapaa ymmärtää ilmaus "kulttuuripolitiikka". Ensinnäkin se voidaan käsittää niiksi tuki- ja resurssointitoimiksi, joiden avulla julkiset elimet uomittavat kulttuurielämää moderneissa läntisissä yhteiskunnissa. Tällöin taide ja kulttuuri käsitetään omiksi autonomisiksi alueikseen, joita täytyy tukea koska ns. "sisältötuotantoa" ei voi kaikilta osin jättää pelkän kysynnän ja tarjonnan lain varaan.

Toista tapaa käsittää kulttuuripolitiikka voisi kutsua avantgardistiseksi. Siinä taiteen ja politiikan nähdään leikkaavan ennen kaikkea siksi, että molemmissa on kyse maailman muokkaamisesta joksikin uudeksi.


Nevanlinnan kysyy myös itseltään (ja vastaakin sitten jutussaan):


Missä olosuhteissa kulttuurin tila voisi kutistua sietämättömän
pieneksi?

Ainakin silloin kun vallalla on yhteiskuntapolitiikka,
joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa.


Ihastuttavan kevytkuvioisen jutun lopusta, nukahdettuani (vahingossa) välillä muutamaksi tunniksi, heräsin juuri sopivasti, kun silmäni löysivät tämän viimeisen kappaleen:


Vastustaessaan passiivisuutta ja fiktiota avantgarde ei enää voi
nojautua ironiaan, etäisyydenottoon, rakenteiden näkyviin tuomiseen ja
autonomisen taiteen rajojen koetteluun, vaan paradoksaalisesti autonomisen
taiteen instituutioiden alueella rakentuvaan intohimoiseen tekemiseen. Vain
sieltä käsin se voi tehdä hyökkäyksiä, jotka toimisivat "reaalisen puraisuina"
suhteessa yhteiskuntaan, josta on tullut kuva.


Sen, mitä on siinä välillä, Arvoisa Lukija voinee katsoa itse, minä olen vielä hieman uninen uskaltautuakseni siihen työhön. Ja sitä paitsi, uskon, että se välitekstikin on jo alitajuisessa muistissani.

Jonkun siellä Helsingissä pitäisi ruveta valvomaan niitä meidän kulttuurikonsuleitamme myös (esimerkiksi ihastuttavaa Tanja Karpelaa, joka on jo tarjonnut sensuuria joidenkin muiden kulttuuriongelmien ratkaisuksi), ja kansanedustajia, ettei pääsisi pahempaa vahinkoa tapahtumaan. Hups, siinähän tuo yhteys Sinnemäkeen tulla tupsahtikin, vaikka hänen oman saittinsa mukaan näyttääkin siltä, että hän ei ole tehnyt mitään vuoden 2004 jälkeen, mikä ei tietysti pidä paikaansa.

Kaltiota täytyy lukea entistä useammin.

Oululaisesta kulttuurista ja vielä vähän kuuluisista sekä vähemmän kuuluisista piirroksista

6 kommenttia
Saksassa toimiva kurdikirjailijoiden Pen Centre on ottanut kantaa Tanskan Muhammed-piirroksiin moittimalla muslimimaissa jatkuvia mellakoita, joita se sanoo totalitääristen hallitusten lietsomiksi. Asiasta ilmoitti eilen Leevi Lehto omalla saitillaan. Hän puolestaan oli saanut tiedot Jukka Malliselta. Kurdien Pen Centren englanninkielinen viesti on täällä.

Oululainen kulttuurilehti Kaltio on myös ottanut kantaa asiaan julkaisemalla viimeisimmässä internet-numerossaan oman Muhammed-sarjakuvansa pitäen tarkasti huolta siitä, että eivät esitä piirrosta Muhammedin kasvoista. Eli noudattavat tässä samaa käytäntöä kuin esimerkiksi maailman pääuutiskanava CNN uutisoidessaan tanskalaisia kuvia.

Kaltion sarjakuvassa moititaan varovasti myös Tasavallan Rouva Presidenttiä ja hänen nöyrää pääministeriään Mattia, joka on, vaalien mentyä häneltä päin mäntyä (sic.), nyttemmin eronnut vaimostaan, kutsumalla heitä kollektiivisesti sanoilla "Saatanan Pelkurit".

Huomautan kiireesti tähän perään väärinkäsitysten välttämiseksi, että minulla ei ole tietoa siitä pelkäävätkö asianmukaiset henkilöt saatanaa tai muitakaan henkiolentoja.

Muutoin olen samaa mieltä Kaltion kanssa, jos he ovat tätä mieltä, että presidentin ja pääministerin anteeksipyyntely oli täysin asiatonta. Kaltion jo etukäteen muslimimaailmalle esittämä anteeksipyyntö on tietysti rohkea kulttuuriteko eikä mitään nöyristelyä.

Kaltion numero 1/2006 on ilmeisesti muutenkin hyvin kuuma ja täynnä seksiä (huom. Kirjailijan häiriöklinikka, joka on 1 v, niin kuin tätänykyä muorilassa vierailevan Saaran kuumeinen blogikin) ja näin ollen kannattaa ilman muuta ostaa lähimmästä kirjakaupasta (siis Kaltio) jo heti huomenaamuna, ettei pääse kauppiailta loppumaan.

Jo pääkirjoituksessa Pia Ronkainen, "oululainen kerho-ohjaaja ja artesaani", tunnustaa nimimerkin Sonja suojista rakkautensa jollekin Danielille (myös väärä nimi) ja toteaa kirjoituksessa kauniisti mm:

Olisin katsonut ovatko rintakarvasi siinä missä pitääkin ja taipuuko
peniksesi oikeaan ilmansuuntaan (pitäisi saada sinut kiihottumaan ensin) ja onko
terskasi tosiaan kuin lumiaura joka raivaa tiensä lävitseni ja tekee sisääni
näköisensä kuvan.

Että paljon on Oulusa tapahtumasa, josta kannattaa täälä eteläsäkin ilmootella.

23.2.2006

Kuvia muistoista ja vähän muualtakin

0 kommenttia
Sataa lunta. Kauempana pohjoisessa paistaa aurinko. Lumisateeksi tuota kai voi kutsua, kevyen oloisia hiutaleita leijuu tuulen mukana. Maa on mustaa, ruskeaa ja vihreää. Viimeviikkoisen sateen jäljiltä nurmikolla on pieniä lampia, joissa linnut käyvät uimassa ja juomassa. Lauma mustarastaita kököttää lehdettömän puun luuranko-oksien alla suojassa. Liikkumatta, onko niillä lintuflunssa. Päältä ei sitä voi nähdä. Harakkapari kuopii maata tavallisessa paikassaan. Voiko siellä vielä olla syötävää?

Mielessä on Pariisi sellaisena, kun sen näin ensi kerran käydessäni. 60-luvulla, jolloin Hallit, Les Halles, olivat vielä käytössä (Billy Wilder oli kai romantikko ja näin Irma La Douce antoi niistä paljon paremman ja vähän romanttisemman kuvan kuin todellisuus), Champs Elyseen kahviloiden tarjoilijat ärjyivät vihaisena, jos et puhunut ranskaa – sivistyneiden kieltä – ja varsinkin, jos puhuit englantia. Kouluranskalla ei kehdannut asioitaan toimittaa, englanti oli jo silloin mielessä lingua francana, ajattelin, että kaikkien tätyisi sitä osata puhua. Pariisilaistarjoilijat olivat toista mieltä.

Nykyisin ei tule mieleenkään tarjota ensimmäisenä jotakin muuta kieltä, englanti on kielitaistelun voittanut ja sillä hyvä. Kaikista englanninkielisistä keskusteluista maailmassa, 80 % käydään ihmisten kesken, joilla englanti ei ole kotikielenä (Tarmo Ahvenainen: Problem-Solving Mechanisms in Information Exchange Dialogues with English as a Lingua Franca) Onpahan kaikilla ainakin yksi yhteinen kieli. Keinotekoiset tai jo kuolleet kielet eivät ketään kiinnosta, kielen täytyy olla elävä ja helppo oppia – pinnallinenkin ehkä – ainakin sönkkäystasolle, silloin se saa kannatusta.

Kielen kuolema ei ole tragedia muille kuin kuolleille ihmisille. Jos kielellä olisi ollut halukkaita käyttäjiä, mahdollisuus elämään, se olisi elänyt. Mutta kuoli pois, koska sille ei ollut elävää käyttöä. Kieliä on kuollut ihmiskunnan olemassaolon aikana enemmän kuin niitä on nyt olemassa. Sama pätee kulttuurien kuolemaan. En tarkoita, että ehdoin tahdoin täytyy kieliä tai kulttuureita tappaa, ja kannatan tietysti viivytystaistelua, päätään on mukava hakata sellaiseenkin seinään, vaikka se onkin toivotonta.

Pariisin kaduilla oli kevät – huhtikuu Pariisissa. Kaikki romanttiset toiveet mielessä, ja päässä oli valkoinen, liian lämmin turkishattu, päällä sininen istuvaksi leikattu, siro ulsteri; kuusikymmenluvulla vaatetuksen värikkyydestä tai siroudesta ei ollut uhkaa miehisellekään maineelle. Pitkä punainen huivi oli heitettynä huolettomasti kuikelokaulan ympärille.

Näyttelin kuuluisaa kirjailijaa, ilman kuuluisiksi julkaistuja kirjoja. Mutta piippu oli suussa, täytettynä Clan-tupakalla, niin kuin siinä yhdessä kuvassa, jota usein katselen vielä nytkin haikeana: nojailemassa amurilaisen, jykeväkivisen kerrostalon porraskongiin. Jos sana olisi ollut tiedossa silloin, olisin ajatellut itseäni coolina. Nyt sellaista ei tule mieleen, ikä tasoittaa ajatuksia, tasa-arvottaa ihmisiä, itseä muiden mukana.

Tein Tampereella ja Pariisissa merkintöjä samaan vahakantiseen mustaan vihkoon, mihin lienee sekin joutunut, niin kuin monet muut ”päiväkirjat”, mustalaiselämä ei suosi säilyttämistä – menneet niin kuin kai suuri osa muistoistakin. Niihin kai pätee sama kuin kieleen ja kulttuuriin, vain säilymiskelpoiset säilyvät – muut menevät, niin, kuolleiden muistojen joukkoon. Kuin kuolleet lehdet.

Nykyajassa katselen nostalgian herkistämänä Robert Doisneaun valokuvia vanhasta Pariisista. Luen jostakin, että kaikki hänen ottamansa suutelukuvat ovat asetelmia. Tunnen tarpeettomasti lievää pettymystä, lopputulos on tärkein, ei se kuinka kuvaan on päästy.

Doisneau kulki kameransa kanssa pitkin Pariisin katuja ja otti kuvia. Olenko nähnyt hänet? Muistan muutaman kuvaajan vanhan Oopperan edessä aukiolla, samat vanhahkot miehet lähes joka kerta, monia vuosia, kun menimme Pariisiin. Kaikilla pikkutakki, ehkä tweediä, napitettuna alhaalta ylös, villainen kaulaliina takin sisällä estämässä tuulen tunkeutumista iholle, prässittömät samettihousut, paljonkävellyt ruskeat kengät, kamera keikkumassa kaulalla. Ja kaikilla roikkui ystävällinen hymy alakuloisella naamalla, ilkikurisen ystävällinen, ehkä. Katson Doisneaun kuvaa kirjasta. Kuinka tästä voisi muistaa tapasimmeko, ehkä olen erehtynyt.

Mutta en halua ajatella niin. Minulle yksi Ooppera-aukion valokuvaajista oli Robert Doisneau. Tämä asia on loppuun käsitelty. Kerron siitä vanhana lapsenlapsille ja näiden puolisoille ja ehkä heidän lapsilleenkin. Miniät hymähtelevät ja nostelevat hartioitaan lempeän kiukkuisina. Mutta minä olin siellä ja muistan näin. Oikein. Tämä miniä-muisto on tulevaisuudesta. Mistä se on tullut muistojen joukkoon, enneuni ehkä?

Doisneau sanoo kirjassa (Jean-Claude Gautrant: Robert Doisneau, Taschen, 2004), sananvapaudesta, valokuvaamisen vapaudesta, ekspression vapaudesta näin:


Je ne crois pas que la liberté totale soit tellement souhaitable.


Eli suomeksi ehkä näin:


En usko, että täydellinen vapaus on ylipäätään tavoitettavissa.


Valokuvassa Le regard oblique, suomeksi ehkä Syrjäsilmällä, Doisneau on tavoittanut hetken, josta itse joutuisin kiinni lähes missä tahansa. Silmä liikkuu jatkuvasti, sillä on oma elämä. Se haluaa nähdä ja muistaa. Ja hyvä on, että haluaa. Jos oma moraalisääntöjen rajoittama mieli vartioisi silmänkin muistia, ei olisi muisteltavaa. Kasvatuksen tuoma moraalin rajoittavuus pitäisi silmän sokeana.

Doisneaulla itselläänkin on uteliaan ilkikuriset silmät. Katso valokuvaa (alla oikealla), jonka nimi on Hommages respectueux, suomeksi Kunnioittavaa ihailua (ehkä). Kumpi nauttii tilanteesta enemmän, vanhan janon vaivaama ihailija vai janonsa vielä säännöllisesti sammuttava nuori nainen?

Feminismi tuomitsisi janoisen miehen, minä en. Kuuntelin kerran nuorena savuketta poltellen, vihreää, filtteritöntä North Stateanorttia, lentokoneessa, se oli Finnairin Caravelle III, kun edessä olevalla rivillä kolme nuorta naista oli tulossa rantalomalta. Yksi istui käytävän toisella puolella ja puhui kovalla äänellä voittaakseen Caravellen melujen äänet. Ja lähes huusi toisille puhuessaan pienistä bikineistään jotenkin näin:

Joka päivä pidin niitä päällä uima-altaalla. Vittu, että inhotti vanhojen äijien katselu. Ne ilmesty heti siihen altaan reunalle, kun näkivät mut bikineissä, saatanan kyylät.


Silloin olin paljon nuorempi ja naisten kiroilu hätkähdytti vielä, nyt on tietysti toisin, tottumus tasoittaa hätkähdyksiä. Olin ollut samassa hotellissa tämän nuoren naisen kanssa. Ja katsellut ihaillen hänen runsaita muotojaan pienen pienissä bikineissä. En ollut ottanut hänestä kuvia, häveliäisyyssyistä lähinnä, vaikka kannoin silloinkin aina kameraa mukanani. Minulla oli itäsaksalainen Praktica (Dresdenistä), ei ollut varaa muunmaalaisiin. Kamerassa oli kaksi hyvää Pentaconin linssiä, 50 ja 135 milliset. Niillä pärjäsi hyvin ja olisi saanut tästäkin naisesta herkullisia kuvia.

Toinen kuuluisa valokuvaaja, newyorkilainen Diane Arbus (tietoja myös suomeksi) sanoo näin:

It's important to take bad pictures. It's the bad ones that have to do with
what you've never done before. They can make you recognize something you hadn't seen in a way that will make you recognize it when you see it again.

Minä olen hyvinkin muistanut tämän ohjeen omissa valokuvissa, vaikka en siitä pullukasta bikininaisesta kuvia ottanutkaan. Jos yksi kymmenestä kuvasta on hyväksyttävän oloinen, olen itse tyytyväinen, useimmiten ei saa edes sitä aikaiseksi. Nykyisin ei onneksi tarvitse polttaa filmiä löytääkseen onnistuneet.

Mutta ei pidä olla liian hätäinenkään deletoinnissa, ettei kadu jälkeenpäin mitä tuli tehtyä. Diane Arbus on myös sanonut:


Nothing is ever the same as they said it was. It's what I've never seen
before that I recognize.


Kanit ovat myös heränneet. Istuvat nurmikon toisella puolella, lähellä rönsyisistä puista tehtyä aitaa. Selät käännettyinä taloon päin. Kyhjöttävät kuin kylmäkin olisi, vaikka lämmintä on lähes kymmenen astetta. Nekin ehkä katsovat luontoa kalenteri kädessä ja ovat päättäneet, että talvi on ja kylmää riittää.

Harakkapari on siirtynyt kuopimaan lähelle aitaa, kauemmaksi ihmisistä, kuolleiden lehtien sekaan.

20,000. kävijä Dionysoksen keväässä

2 kommenttia
Eilen kello 1842 Suomen aikaa kävi joku Arvoisa Lukija Dionysoksen keväässä ja oli 20,000. kävijä sitten toukokuun 1. päivän 2005.

Kävijä on voutilalainen Elisa-laajakaistan asiakas, joka käyttää Windows XP:llä pyörivää IE6-selainta, ja jonka näyttölaite piirtää 1280 x 960 -resoluutiota. Erittäin tyypillinen käyttäjä laitteistoltaan. Kävijä oli tullut tänne Blogilistan kautta.


Kuva: Burning the midnight oil, people tribe net

Ja on lisäksi ystävällinen sielu, joka on raapaissut tämän kiitollisen bloginpitäjän virtuaalista nahkaa, hellästi tai rajummin, sillä ei ole niin suurta merkitystä.

Pääasia, että on päässyt käymään, niin kuin ne kaikki muutkin nyt jo 20,036 kävijää, joista jotkut ovat jopa ystävällisesti merkanneet käyntinsä tähän kommenttiystävälliseen blogiin (ei ehkä aina näytä siltä;).

Kaikki se keskiyön öljyn poltto ei siis ole ollut hukkaan heitettyä.

Saattaa olla, että olen itse käynyt täällä 20,000 kertaa, mutta ne 36 käyntiäkin ovat enemmän kuin peloissani odotin asennellessani laskuria viime toukokuussa, vaikka tietysti himokkaasti toivoin enemmän.

Kiitos!

P.S Kun testailin blogia tänä iltana, huomasin, että Firefoxin ja Operan käyttäjät eivät näe oikein kovalla vaivalla väsäämiäni ikoneita tuossa oikeassa sivupaneelissa. Yritän korjata ne huomenna, nyt menen maata. Hyvää yötä.

Google käyttämät etsittyjen kuvien thumbnail'it ovat ehkä laittomia

0 kommenttia
Google on hävinnyt oikeudenkäynnin, jolla saattaa olla merkitystä myös tavallisille internetin etsintäkoneilla tumpuloiville käyttäjille.

Perfect 10-niminen, kuvia, erityisesti seksikuvia, mm. kannettaviin puhelimiin myyvä amerikkalainen liikeyritys haastoi pari vuotta sitten Googlen oikeuteen väittäen, että tämän etsintäkone syyllistyy laittomuuksiin näyttämällä Perfect 10:n myymistä kuvista pienennettyjä kopioita (thumbnails)(kts. viereen ja klikkaa jos uskallat).

Perfect 10 väitti myös, että Googlen näyttämät thumbnailit eivät oleellisesti erotu heidän itsensä myymistä, mikä ei ehkä ole erityisen hyvä uutinen heidän asiakkailleen. Oikeudenkäynnin alussa Perfect 10:n CEO sanoi Reutersille (BBC:n mukaan) näin:


They're showing pictures from my magazine and my website for free, so
there's no reason for anyone to buy my products.

ja oikeuden päätöksen jälkeen tähän tapaan

Everything that we tried to sell for a living, they were displaying for free


Perfect 10 ei näyttänyt sanovan kuinka paljon Googlen kautta tulee ostajia yhtiön saitille. He saattavat olla eniten huolissaan seksikuvista, joilla ehkä on suurin menekki. Seksimarkkinat taitavat nykyisin olla maailman menestyvin (ja isoin) business, jonka menestystä lietsoo lisääntyvä internetin käyttö, sehän lupaa (suhteellisen) tuntemattomuuden seksipalvelujen käyttäjille, jopa Pihtiputaan Mummolle, joka saattaisi olla kiinnostunut nuorten ja notkeiden saarijärveläisten navettatyöntekijöiden tai jämäkkäleukaisten lappilaisten poronpurijoiden alastonkuvista.

Perfect 10:n kuukausimaksu on $25.50, ja sopimus on nähtävissä täällä. Esimerkki Googlen suorittamasta Perfect 10-etsinnästä on täällä.

Google väitti oikeudessa (tietysti), että Perfect 10 puhuu puppua. Ja lisäksi Googlea hyväkseen käyttävät etisijät hyötyvät tumbnailien käytöstä niin paljon, että tämä on luokiteltava heidän mielestään yleiseksi hyväksi ja näinollen reiluksi käytännöksi (fair use), jonka perusteella se tulisi sallia.

Arvoisa Lukija saattaa ihmetellä, miksi joku viitsii maksaa tällaisten kuvien näkemisestä Perfect 10:lle $25.50 kuukaudessa. Toisaalta seksillä ja pornolla erityisesti on niiden suuren myynnin perusteella pääteltynä paljon innokkaita kuluttajia (sic.). Toisin sanoen alalla liikkuu paljon rahaa, jonka määrää Perfect 10 väitää Googlen vähentävän pistämällä osan omaan taskuunsa.

Google on myös joutumassa vaikeuksiin kirjojen ja uutisten etsintäpalvelustaan. Se on mm. haastettu oikeuteen kirjoista kiinnostuneiden etsijöiden kannalta hyvin hyödyllisistä palveluista, joista syytteiden mukaan Google saa tuloja AdSensen mainosten avulla. Eli rahaa, joka on joka tapauksessa aina ollut pois julkaisuoikeuksien omistajien kukkaroista ja jonka Google on "löytänyt" näiden puolesta.

AdSensen tarjoamista palveluista eivät pienet osanottajat (esimerkiksi blogien julkaisijat) taida hyötyä muutamaa senttiä tai euroa enempää kuukaudessa. Sen sijaan kaikkien näiden pienten sivurahavirtojen avulla Google pääsee käsiksi suuriin päärahavirtoihin, joka muuten olisi vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Rahan uomautumisen Googlen taskuun takaavat siis AdSenseen osallistuvat pienen onnensa onkijat. Tässä ei ole mitään pahaa eikä epäilyttävää.

Niinhän se on muussakin liike-elämässä.

Kuva: Keskisen veljesten kyläkauppa Tuurissa (huom. kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa)

Jonkun kyläkaupan Koskinen (täysin keksitty henkilö) pääsee eksoottisen rakastajattarensa (myös fiktiivinen ihminen) kanssa Brasilian (tuulesta temmattu maa) matkalle mummojen makkararahoilla kyläkaupan (puhdas satulinna) pienipalkkaisten kassakoneiden käyttäjien huolehtiessa tunnollisesti senttien keräilystä. Mummot, ja muutkin, lukevat lisäksi innokkaasti tämän fiktiivisen Koskisen seikkailuista julkkisjuorulehdissä, joten hyöty on lopulta kai molemmin puolinen. Tällä linkillä ei ole tekemistä tämän jutun kanssa.

Internet business on lastenkengissä, joten lakimiehet ja muut osingolle pyrkijät eivät ole vielä kyenneet luomaa kauppaa koskevaa lainsäädäntöä, joka turvaisi ison rahan oikeudet. (Google edustaa tietysti myös "suurta rahaa", eikä suinkaan ole pienen internetkäyttäjätumpelon puolella tässä eikä muussakaan asiassa, vaan omien osakkeenomistajiensa puolella niin kuin hyvään kauppakäytäntöön kuuluukin). Tällaisia oikeudenkäyntejä tullaan näkemään entistä useammin. Google aikoo valittaa myös tästä päätöksestä.

Kuva: AdSensen kirjanpitäjäväkeä laskettuaan bloginpitäjälle tulevan osuuden tuotoista (ei vaineskaan vaan Mauri Kunnaksen joulupukkeja)

Tavallisena internetin käyttäjänä, jonka laiskahkosti liikkuvan mielen mukaan kaiken vepissä täytyisi olla ilmaista, minun on tässä oltava Googlen puolella.

Toisaalta uskon kyllä joulupukkiinkin.

Uutinen on luettavissa täällä (ars technica).

22.2.2006

Valokuvaaja

4 kommenttia

Sain jostakin lahjana kirjan nimeltään Robert Doisneau, kirjoittanut Jean-Claude Gautrand, julkaissut Taschen 2004, sarjassa nimeltä Icons. On todennäköistä, että jokainen meistä on joskus nähnyt Doisneaun valokuvia, ehkä tunnistamatta nimeä. Jotkut kuvat, kuten vieressä oleva Le Baiser de l'Hotel de Ville (Suudelma Hotel de Villen aukiolla), ovat klassikkoja. ”Jokainen” on ne nähnyt.

Kun valokuva syntyi taidelajina, sitä pidettiin triviaalina todellisuuden jäljittelijänä. Ei tietysti enää.

Jokainen, taidekriitikkokin, on varmasti epäonnistunut valokuvissaan niin usein, että on helppo myöntää valokuvaajan tarvitsevan teknisen taidon lisäksi epämääräistä ominaisuutta, jota voisi kutsua taiteellisuudeksi. Mitä se sitten onkaan?

Hassua, että voi sanoa taiteellinen silmä taidekuvien ymmärtäjästä mutta ei taiteellinen korva musiikin nauttijasta. Taiteellinen sormi ei kuvaa kirjallisuuden taiteilijaa eikä sen ymmärtäjää. Sävelkorva ei takaa omistajansa taiteellisuutta musiikin alalla, vain kykyä ymmärtää musiikin kieltä kuuntelijana. Sen sijaan kirjallisuuden ymmärtäjä kai tarvitsee vain lukutaitoa, sellaista henkilö ei kai kutsuta millään ”hienommalla” nimellä.

Taiteellisuus on jotakin muuta.

Doisneaulla oli kai taiteellisuutta ja ainakin silmää katsoa ja nähdä, vaikka hän omien sanojensa (kirjan) mukaan valokuvasi:


les gestes ordinaires de gens ordinaires dans des situations
ordinaires…



Eli "tavallisten ihmisten tavallisia eleitä tavallisissa tilanteissa". Täällä on muutamia Robert Doisneaun kuvia.

Ehkä Arvoisa Lukijakin voi sisäistää tähän Doisneaun lauseeseen:

...
Il est de jours où l’on ressent le simple fait de voir comme un
véritable bonheur…On se sent si riche qu’il nous vient l’envie de partager avec
les autres une trop grande jubilation…


Eli suomeksi jotenkin, että:

...
on päiviä jolloin pelkkä näkeminen tuntuu todelliselta onnelta...tunnet
olosi rikkaaksi niin kuin haluaisit jakaa liian suuren hurmiosi muiden
kanssa...



Muuten Lontoon Gay Times on Taschenin internetsaitin mukaan sanonut Taschenin omistajasta Benedict Taschenista (joka tuntee myös italialaisia kansanedustajia) näin:


Forget Saatchi: I want Benedikt Taschen's life. This super-cool German
publisher has it all: handsome, rich, stylish, and painfully sophisticated, he
publishes some of the finest art books in the world, and has an art collection
to match.


Mitä se sitten tarkoittaakaan. Englantilainen The Guardian-sanomalehti sanoo Taschenin kustantamosta (A passion for Taschen) :

Taschen. It's not just porn, you know. It's not just fantastic women in
fetish spikes - tied up. It is also dogs and gnomes and Gaudi; it is Swedish
interiors; it is car crashes and Tiki and the complete paintings of Van
Gogh.

21.2.2006

Vapaa sana, sananvapaus ja solidaarisuus Blogistaniassa

0 kommenttia
Joskus on ihmetyttänyt se, että tiettyjä aiheita käsittelevien lastujen julkaisun jälkeen omaan blogiini tulee runsaasti hittejä ulkomailta, ilman mitään tunnisteita. Tietysti monet surffailijat haluavat pysyä täysin tuntemattomina, mutta se on hermostuttanut jotenkin omiakin pelkurinsormia, vaikka toistaiseksi ei ole tarvinnut muuttaa aihevalikoimaa ja yötkin tulee nukuttua ihan hyvin. Sen lisäksi pidän konspiraatioteorioista, ne ovat mukavaa ajankulua, ja tietysti - tyypillisenä ihmisenä - pidän itseäni kovin suuressa arvossa.

Kuva: kiinalainen bloggari Zhao Jing, lempinimeltään Anti, Washington Postin kuvaamana

Kiinassa sen sijaan ei bloggaajilla kai ole oikein hyvät oltavat. Blokkaajilla sen sijaan lienee erinomaiset oltavat.

Pekingiläinen bloggari Zhao Jing, jolla oli MSN-spaces blogi, kirjoitteli Kiinan hallintoa arvostelevia lastujaan pitkät ajat kenenkään häiritsemättä häntä sen kummemmin. Sitten Jing, joka tunnettiin nimellä Anti, kirjoitti lastun, jossa hän kritisoi joidenkin kiinalaislehtien päätoimittajien erottamista. Joulukuussa Kiinan viranomaiset ottivat yhteyden Microsoft’iin, joka nopeasti poisti Jingin palvelustaan. Viranomaiset tietysti välttävät sensuurisyytteet, vaikka Microsoft ehkä pitää huolen siitä - tavalla tai toisella - että kiinalaisten osuus tapahtumissa tulee kirjattua ylös "jälkipolville". Myös mm. a fellow blogger, RConversation, on kirjoitellut asiasta blogissaan.

Tässä ei ole mitään ihmettelemistä, Google on luvannut tehdä saman kiinalaisille WEB-saiteille ja sensuroi muutenkin tiedonetsintää, Yahoo on, ilmeisesti, auttanut Kiinan viranomaisia löytämään aisan yli potkivia bloggareita ja Microsoft on luvannut näiden molempien tavalla suhtautua sananvapauteen niin kuin kunnon kiinalaisen kuuluukin.

Ulkomaalaiset bloggarit protestoivat kollegansa kohtalosta ja USA:n kongressissa jopa keskusteltiin asiasta ja luvattiin tehdäkin ”jotakin”.

Sen sijaan jossakin määrin, tosin varsin lievästi, ihmetyttävät muiden kiinalaisten bloggareiden reaktiot.

Washington Post on selvittänyt Kiinan bloggariyhteisön suhtautumista Jingiin ja, vaikka joitakin osaaottavia kannanottoja on kuulunutkin, yleinen suhtautuminen on ollut kielteinen – Jingiä kohtaan. Häntä on ensinnäkin arvosteltu länsimaisista mielipiteistä ja toisaalta on pelätty, että hänen kohtalonsa aiheuttaa lisää ja tiukempaa kontrollia bloggareille. Tässä yhden kiinalaisen blogin kiihkottomia mielipiteitä Antista, muutenkin mielenkiintoinen blogi. Heidän tilanteensa ei tietysti ole helppo.

Solidaarisuus ei liene kovin suurta muuallakaan blogimaailmassa. Vaikka voin tietysti olla tässä(kin) väärässä.

Google perusteli omaa sananvapauden vastaista sopimustaan Kiinan viranomaisten kanssa sillä, että ainakin Googlen tarjoama palvelu on parempi kuin ei mitään palvelua. Ilmeisesti useimmat kiinalaiset bloggarit ovat samaa mieltä.

Länsimailla voidaan tietysti ajatella ihanteellisemmin sananvapaudesta. Suhteellinen vapaus ja täysi vatsa ovat molemmat omiaan auttamaan taivaitahipovien ajatusten tavoittelussa. Solidaarisuus on tietysti eri asia, ja ideoista on vielä pitkä matka jopa oman näppäimistön kiivaaseen paukutteluun - henskeleiden paukuttelusta puhumattakaan.

Ai niin, eikös Vuodatuksen asiakastutkimus paljastanut, että bloggareista 80 % on itse asiassa naisia, joten henskeleitä ei edes paljoa olisi paukuteltavaksi, niitähän ei saa aikaiseksi kutomalla.

Toisaalta on vaikea uskoa, että asiassa melua pitänyt Amerikan poliittinen eliitti olisi varsinaisesti sananvapaudesta kiinnostunut. Jos syitä pääsisi tai lähtisi kaivelemaan tarkemmin, saattaisi olla, että kaupalliset syyt ovat heidän metelinsä pääasiallinen lähde, ja sananvapaus vasta toisella tai viimeisellä sijalla.

Ai niin, P.S. olen pärrännyt jotakin myös hiljaiseloa nauttineella Puimurissa-blogillani, mm. videobloggaamisesta, josta en mitään tiedä. Ja siivoillut sitä muutenkin vähän uuteen uskoon Herkun asiantuntevalla avulla. Eikö muuten nuo sanat pärrätä ja hässäkkä särähdäkin pahasti korvaan, minä en niitä edes kehtaa lastuissani käyttää.

Natseista, sananvapaudesta ja oikeudesta

1 kommenttia

Kuva: Kiinan Google lähettää symmetrisen vastauksen opiskelijan nettikyselyyn Tiananmenin internet-kahvilassa

Ihmiset etsivät maailmasta kauneutta, jota ovat näkevinään symmetriassa.

Ja symmetriassa onkin jotakin kaunista, ympyrä, niin kuin antiikin kreikkalaiset, Aristoteles etunenässä, todistivat, on täydellisin olio, täydellisen symmetrinen. Ihminen ei voi helposti - ehkä ei ollenkaan - tehdä täydellisen symmetristä kappaletta. Aina on jotakin vinksallaan, joku kohta on vähän enemmän pullollaan kuin joku toinen.

Mutta me voimme kuvitella täydellisen kappaleen.

Niin kuin voimme kuvitella äärettömyydenkin, joka on myös tavallaan kaunis, täydellinen, äärettömän täydellinen itse asiassa. Tuijotamme kaaosta, ja näemme rakenteita, muotoja, muotteja. Ja kuvaamme niitä sanoilla, jolloin niistä tulee todellisia, ne pullahtavat olemattomuudesta oleviksi. Niitä ei ollut, me annoimme niille nimiä, ja siinä ne olivat kuin olisivat aina siinä olleet.

Oikeudenmukaisuus, vapaus, tasa-arvo eivät ole olemassa muualla kuin meidän mielissämme. Niitä ei ole, jos ei ole niiden vertauskuvia, jotakin, joka merkitsee ne oleviksi - ja vertauskuvien ymmärtäjiä. Eikä sananvapauttakaan, ilman sen merkkiä, jonka pitäisi kai löytyä laeista. Kaikki nämä voimme kuvitella todellisiksi ja täydellisiksi, ja toteuttaa ne sitten epätäydellisinä - itsemme näköisinä.

Muhammed-kiista on hiljalleen hiljenemässä Euroopassa, vaikka muualla, kuten Nigeriassa, jälkimainingit ovat vielä levällään pitkin palavia katuja.

Eurooppalainen sananvapauskysymys sen sijaan on nousemassa uudelleen päivälehtien otsikoihin. Wieniläinen oikeusistuin tuomitsi eilen tyhmyyksiä 17 vuotta sitten puhuneen historioitsijan ja ääliön kolmeksi vuodeksi vankeuteen.

Nimittäin englantilainen natsisympatiseeraaja David Irving oli laitettu oikeuden eteen Wienissä, vastaamaan kahdesta puheestaan, jotka puheltiin jo vuonna 1989. Itävalta on yksi niistä maista, joissa holokaustiin valtavirrasta poikkeavalla tavalla suhtautuvat puhujat pannaan kuseen oikeuslaitoksen avulla. Irving oli epäillyt puheessaan holokaustin totuutta ja arvellut, että holokaustia ei siinä laajuudessa ollut olemassa kuin sodanjälkeinen tiedonvälitys on kansalle kertonut.

Irving on ennenkin ollut oikeudessa puheidensa vuoksi, tosin peräämässä henkilökohtaisen kunniansa perään. Ja sillä kerralla - kuusi vuotta sitten - hänet tuomittiin hävinneeksi amerikkalaiselle kirjailijalle ja tutkijalle, Deborah Lipstadt’ille ja tämän kustantajalle (Penguin Books), jotka olivat kutsuneet Irvingiä erilaisilla nimillä, mm. "vaarallisimmaksi holokaustin kieltäjäksi" (Lipstadtin blogi on täällä).

Irving syytii Lipstadtia maineensa tuhoamisesta kunniaansa loukkaavilla lausunnoilla. Oikeus tuomitsi Irvingin hävinneeksi, ja Irvingiltä ei mennyt pelkästään mainetta vaan myös rahat, omaisuus ja mahdollisuudet normaaliin työntekoon Euroopassa. Eli hän on köyhä kuin kirkon rotta (oikeudenkäyntitietoa tällä saitilla).

Irvingistä oli Itävallassa pidätysmääräys vuonna 1989 pidettyjen puheiden vuoksi. Hän matkusti maahan viime vuoden lopulla, pidätettiin ja tuotiin tällä viikolla oikeuteen. Oikeuden aluksi hän myönsi syyllisyytensä rikokseen, josta itävallassa voitaisiin tuomita jopa 10 vuodeksi vankeuteen. Tämä on monien liberaalisti ajattelevien, kuten omasta mielestänikin, täysin naurettava rangaistus, kun sitä vertaa esimerkiksi murhista annettaviin tuomioihin.

Oikeudessa Irving sanoi kirjoittaneensa noin 30 kirjaa, joista yksikään ei ole käsitellyt holokaustia, joka hänen mukaansa on hänelle "vain kiinnostuksen siru".

Tuomion jälkeen on olemassa vaara, että Irving käyttää sitä tullakseen jonkinlaiseksi sanavapauden marttyyriksi. Tosin Euroopan liberaalit eivät ehkä puollakaan sanavapautta tässä tapauksessa, vaikka mielellään toistelevat Voltairen tunnettuja sanoja sananvapauden tärkeydestä. Ja nostattivat juuri maailmanlaajuisen myrskyn Muhammedin kuvilla ja niiden apologialla.

Saksalainen historioitsija, anti-neonatsi -kampanjoija ja professori Hajo Funke, joka oli asiantuntijatodistajana Lipstadin ja Irvingin yhteenotossa, on BBC News’in mukaan sanonut jotenkin seuraavasti:

In Germany and in Austria there is a moral obligation to fight the kind of
propaganda peddled by Irving. We can't afford the luxury of the Anglo-Saxon
freedom of speech argument in this regard… It's not that I don't understand it,
it's just not for us. Not yet. Not for a long time.

Arvoisa Lukija ehkä muistaa Muhammedin kuviin liittyvän muslimimaailman huolen siitä, että sananvapautta sovelletaan eri tavalla erilaisissa tilanteissa. Arabien YK:n, Arab League’n pääsihteeri Amr Moussa sanoi kuvamellakoiden aikana näin:


What about freedom of expression when anti-Semitism is involved? Then it is
not freedom of expression. Then it is a crime. Yet when Islam is insulted,
certain powers raise the issue of freedom of expression.

Tämän oikeudenkäynnin tuloksella saattaa olla suuret vaikutukset siihen, miten sananvapautta Euroopassa tullaan soveltamaan ja missä määrin Euroopan sananvapauslakien soveltaminen tulkitaan tekopyhyydeksi jopa teeskentelyksi ja kohdistuvaksi muslimeja ja muita ei-eurooppalaisesti ajattelevia kohtaan.

Niin kuin Muhammed-kiihko on osoittanut, sananvapauden ongelmissa ei ole kysymys naapurin kutsumisesta kusipäiseksi mulliksi, josta tietysti sivistyneessä maassa joutuisi oikeuden eteen, vaikka kutsuttava olisi ollut poliitikkokin.

Sananvapausasioissa tulee aina olemaan edessä epämiellyttävä ja haiseva kasa, jonka suhteen on yritettävä soveltaa jo nuoruudessa oppimiaan iskulauseita vapauden eri asteista. Ihanteelliset iskulauseet tietysti ihanteellisessa mielessä kohdistuivat aina ihanteellisiin asioihin, kuten ihmisten väliseen veljeyteen, tasa-arvoon, solidaarisuuteen ja siihen, että pääsisi kauniisti ja korkealta partisaanilaulua korea huivi harteilla venäjäksi laulavan, entisen Moskovan yliopiston opiskelijan ja muutenkin oikein ihastuttavan punaposkisen neitosen sänkyyn. Kun näitä ideoita päähänsä silloin nuorena pänttäsi, ei tullut mieleen, että edessä olisikin joskus vanha ja ajatuksiltaan haiseva natsi, vanhoine koinsyömine uskomuksineen, joita yrittää peitellä vakuuttelemalla mielenmuutoksesta viimeisten seitsemäntoista vuoden aikana.

Vapauden ihanne on symmetrisen kaunis ajatus, sen sovelluksenkin pitäisi olla samanlainen ja vanhalla, vinksahtaneella natsilla pitäisi olla samanlainen oikeus ajatustensa ilmaisemiseen kuin hohtavahampaisella, kirkassilmäisellä ja punaposkisella kettutytöllä.

Ihanteilla onkin kai sellainen ominaisuus, että ne kääntyvät ja purevat kantajaansa perseeseen, pudotetaan pelkästä kivusta tomuun ja räksyttävät sitten siellä jaloissa kuin rakkikoirat, kusaisevat pirut vielä välillä kintuille.

Itävaltalaiset ovat aina olleet liukkaita PR-ihmisiä, muistetaan kuinka he pääsivät kuin koira veräjästä Anschluss'ista ja Waldheim-skandaalista ja ovat lisäksi saaneet koko maailman uskomaan, että Mozart on itävaltalainen ja Hitler saksalainen, eikä päinvastoin, niin kuin on asioiden todellinen laita.

Vaikka eipä kai meillä ajopuulla ratsastavilla suomalaisillakaan historiastamme ole täysin puhtaita jauhoja pusseissamme.

Joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä miten sananvapauden tässä pyörityksessä tulee käymään. Ja laitetaan tähän loppuun vielä Irvingin unohtama ajatus Voltairelta:

To succeed in the world it is not enough to be stupid, you must also be
well-mannered.

20.2.2006

Shakespeare on tunnistettu

4 kommenttia

William Shakespeare on poikkeuksellisen hyvin tunnettu oman aikansa mies. Ketään henkilöä samalta ajalta ei tunneta yhtä hyvin, paitsi tietysti kuninkaallisia, varsinkin 'neitsytkuningatar', Elisabeth I (viimeinen tudor-sukuinen hallitsija). Muistattehan, Dame Judy Dench'in näköinen punatukkainen kiukkupussi (kesytettävän Katen esikuva?), jolla oli pitkälle edennyt kalju otsansa yläpuolella ja ilmeisesti varsin huonot hampaat. Isänsä oli Henrik VIII ja äitinsä Anne Boleyn, joka menetti päänsä avioerosopimuksessa Henrikin kanssa.

Kahdesta kysymyksestä Shakespeare-tutkijat ovat kuitenkin väitelleet kiivaasti, ja molemmat kysymykset liittyvät hänen persoonaansa, eli kysymykseen siitä, kuka hän itseasiassa oli.

Kuka kirjoitti näytelmät, jotka sanotaan Shakespearen kirjoittamiksi? Ja minkä näköinen Shakespeare itse oli?

Nyt tämä näköisyyskysymys on ilmeisesti ratkaistu, ja Willie Shakespeare näyttää siltä kuin tuossa vieressä näyttää: eli hän oli italialaisen tumma ja hänellä oli korvarengas ainakin toisessa korvassaan. Mutta hänhän olikin näyttelijä ja ohjaaja. Ja toisen näytelmäkirjailijan, Christopher Marlow'n hyvä ystävä. Marlow oli onneton omassa ajassaan, niin kuin Oscar Wilde omassaan ja osaksi ehkä samasta syystä. Heteroiden painostus noihin aikoihin oli paljon nykyistä kovempaa. Tosin Wilde oli lisäksi irlantilainen, mikä oli tietysti lähes yhtä rankka - ellei rankempikin - ominaisuus, kannettavaksi.

Shakespeareen oikeasta ulkonäöstä englantilaiset tutkijat tulivat kuvan osoittamaan tulokseen tutkimalla useiden ehdokasmaalausten taustaa ja kaytettyjä materiaaleja. Viereinen maalaus, The Chandon, kuten sitä kutsutaan, on ainakin oikealta ajalta, eli 17. vuosisadan ensimmäiseltä kymmeneltä vuodelta. Juuri siltä ajalta, jolloin Shakespeare oli saman ikäinen kuin kuvassa monalisamaisesti tuijotteleva mies.

Siitä, kuka on kirjoittanut Shakespearen näytelmät, tullaan kiistelemään niin kauan kuin aikakone on ihmiskunnalta keksimättä.

Mihinkä hetkeen Arvoisa Lukija haluaisi aikakoneella matkustaa, jos olisi yksi mahdollisuus?

Vaikea valita omalta osaltani, ehkä hetkeen, jolloin ensimmäinen suomalainen tuli Suomenniemen kamaralle (n. 10,000 vuotta sitten) tai siihen aikaan, kun ensimmäiset kirjoitukset alkoivat valmistua. Kritiikin kriittisyys, itsekritiikinkin, olisi ehkä ollut nykyistä pienempää ja näin kirjailijaksi ryhtyminen olisi ehkä ollut helpompaa. Gilgamesh-juttuakin luetaan vielä 5000 vuoden kuluttua sen synnyttämisestä, tosin kukaan ei muista enää kirjailijan nimeä, joten kuolemattomaksi se skribeltäjä ei siis ainakaan päässyt tulemaan, ja pätkiä on kopioitu muihin kirjoihin, niin kuin Raamatun vedenpaisumuskertomukseen. Kirjoittajaa ei tiennyt edes Esko Kekäläinen Kiiltomadon arvostelussaan. Meidän Ilmattaremmekin seikkailee tarinassa, tosin naamioituna Ishtar'in hahmon taakse.

Muuten, Oscar Wilde, aforismikone, on sanonut tämän seuraavan, joka onkin oikein lähellä omaa sydäntäni:



Ambition is the last refuge of the failure.

Vuoden paras elokuva BAFTA:n mukaan

15 kommenttia

Kirjoitan tätä imeskellen kiukkuisena hampaitani ja rypistellen kulmiani vihaisesti. Olen nimittäin juuri lopettanut BBC:n BAFTA (The British Academy of Film and Television Arts) -illan katselun, ja, kuten muotiasioissa usein käy, BAFTA valitsi lammaspaimentarinan Brokeback Mountain parhaaksi filmiksi. Vaikka tarjolla olisi ollut hyviäkin filmejä, joissa kauniiden kuvien lisäksi on ajatuksenaiheita merkittävistä asioista ajatteleville ihmisille. Kuten musta-valkoinen Good Night and Good Luck, Constant Gardener, München (joka ei ollut edes ehdolla), Capote, Crash ja tietysti Memoirs of a Geisha, joka on erityisen lähellä omaa sydäntä, vaikka ei ehkä olekaan paras näistä kuvista. Tietysti pieniäkin tarinoita täytyy kertoa, joten Brokeback Mountainin, ja sen "sisarkuvan" Tuulen viemää, toteuttaminen on ihan paikallaan.

Opinkin muuten tänään Kirjailijan häiriöklinikan Kirstiltä, että hän epäilee minun olevan heteroseksuaalisen miehen ja, tästä syystä, epäilee myös, että mielipiteeni on vähintäänkin kyseenalainen ja joka tapauksessa juuri tästä syystä väärä enkä saisi kutsua tätä elokuvaa kauniiksi mutta tyhjänlaiseksi vaasiksi (edellisen lastuni kommenttiosiossa).

En anna tämän episodin (enkä BAFTA'n) häiritä mieltäni sen kummemmin ja koen jatkossakin pitää elokuvista, jotka edes yrittävät käsitellä merkittäviä asioita - suuria tarinoita voisi sanoa, jos tässä ajassamme kehtaisi. Tosin oman elokuvamakuni yläpäässä on sellaisia filmejä kuin Pulp Fiction ja Fargo, joiden vaikutuksesta on vaikea päästä eroon.

BAFTA -illan isäntänä muuten toimi, voittajakuvan sisältöä ajatellen oikeutetusti, taas Stephen Fry, joka on näytellyt mm. Oscar Wilde'ä ja sanonut mm:


I don't watch television, I think it destroys the art of talking about
oneself.


Tässä asiassa olen hänen kanssaan liikuttavan yksimielinen. Hän on myös sanonut (esitellessään P.G Wodehousen jotakin Jeeves ja Woster -episodia):

We aren't trying to say that we've got it right, because this is where
others got it wrong, but the emphasis has been changed to suit today's
television audiences..."


Oops.

Kaikki BAFTA -voittajat löytyvät täältä. Ja kaikki vuoden 2006 Oscar -ehdokkaat täältä.

19.2.2006

Menneestä ja tulevasta

12 kommenttia

...
It's still the same old story, a fight for love and glory ...



Ikään ehtineenä on ajateltava elämää. Koko juttu kehdosta lähes hautaan on epämääräisten suunnitelmien tekemistä, pettymyksiä ja virheittensä ajattelemista, joista voisi ehkä oppiakin jotakin tulevaa elämää varten. Vasta omista virheistäänhän oppii vain vähemmän viisas.


Jos oikein elämäänsä ajattelee otsaansa kiivaasti rypistellen, havaitsee, että sehän onkin haikeansuolainen ketju pieniä onnen hetkiä kaukana toisistaan, ja välissä sitten sitä kuonaa - oikeaa elämää.


Casablanca on yksi mielileffoistani, ja miksei olisi, Ingrid Bergman oli miellyttävä katseltavaksi nuorempaankin silmään saatikka sitten näin vanhempana, eikä taskukokoinen sydäntenmurskaaja Bogart'kaan ole ollenkaan pahannäköinen. Casablancasta löytyvät nämä Rick'in (Bogart) ja ranskalaisen baariperhosen, Yvonnen, tämän rakastajattaren vaihtamat sanat:

...
Yvonne: Where were you last night?
Rick: That's so long ago, I don't remember.
Yvonne: Will I see you tonight?
Rick: I never make plans that far ahead
...

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän elää juuri samassa paikassa kuin Rick, tiukasti tässä hetkessä.

Sukupuolten välisestä sodasta

2 kommenttia
Kuuntelin Korento-yhtyeen hienoa kappaletta naisten ja miesten ajatusmaailmojen välisistä eroista ja ihmiskunnan geneettisestä perinnöstä heidän ensimmäiseltä albumiltaan Tandemlento ja kappale oli Sisäinen stadioni, josta mm. tällaiset sanat:

arvaa/ mikä erottaa/ miehen ja naisen toisistaan?/ se että naisen
täytyy aina päästä naurahtamaan/ kun miehen sisällä stadioni kuohahtaa/ ahaa
ahaa ahaa/ se on osa viestiä vuosimiljoonien takaa


Juha K. Korento kertoo uudella blogillaan Korennon elämää enemmänkin laulujensa synnystä.

Päädyin Saaran läähättävän blogin kautta myös ihailemaan kommenttielukka Reiskan uutta blogia yllättävältä nimeltään Reiska, jossa käydään (jo hävittyä) sukupuolten välistä sotaa. Mutta Reiskan vakoilutyö on tuottanut loistavia tuloksia. Kenellekään ei lienen yllätys, että Reiska on blogikuvansa mukaan juuri kommenttiensa näköinen komea mies.

18.2.2006

Kiteestä, kulttuurista ja kannabis-juhlista sekä vähän uusista elämänvuosistakin

6 kommenttia
Kuva: Kiteeläinen kulttuuriasiamies odottamassa Kiteen nimittämistä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodeksi 2011

Kuten Arvoisa Lukija tietysti tietää Amsterdam on Euroopan kannabis-pääkaupunki. Tämä on täysin epävirallinen mutta pitkäaikainen titteli, eli toisin kuin Euroopan kulttuuripääkaupunki -titteli, joka annetaan vain yhdeksi vuodeksi kerrallaan.

Amsterdam olikin sattumoisin Euroopan kulttuuripääkaupunkina jo vuonna 1987. Helsinki puolestaan oli vuoden 2000 kulttuuripääkaupunki yhdeksän muun kaupungin ohella. Monta kaupunkia tarvittiin, olihan kyseessä sentään Y2k Muistaako kukaan enää niitä turmaennustuksia ja sitä ylimääräistä mölyä, jota tietokonekonsultit ylläpitivät Y2k:n ympärillä. Toisaalta täytyyhän heidänkin palkkansa ansaita ja tarpeellista työtä tekevät useimmiten.

Seuraavaksi Suomi saa tätä kulttuuripääkaupunki -kunniaa kantaa kai jo vuonna 2011. Ehdotankin iki-ihanalle kulttuuriministerillemme, Tanja Karpelalle, että kulttuuripääkaupungiksi valittaisiin Kitee. Tällä tavalla pystyisimme tasapuolisesti kilpailemaan ainakin Amsterdamin kanssa. Vihjeenä viehättävälle Tanjalle, että elokuvatuottaja Arto Halonen sopisi hyvin, alan asiantuntijana, vetämään "Kitee, eurooppalainen kulttuuripääkaupunki" -projektia.

Vaikka Amsterdamissa saa monissa kahviloissa ostaa sätkällisen ruohoa kahvin lisäksi tai tilalla, kannabiksen käyttäjille tulee Amsterdamista huonojakin uutisia. Nimittäin De Baarsjes'in kaupunginosan hallitus on kieltänyt jointin imeskelyn Mercator -torilla ja sen ympäristössä ja kiellon mainostamiseksi on kehitetty liikennemerkki (kuva vasemmalla).

Liikennemerkkejä varasteltiin niiden pystytyksen jälkeen ja niinpä taloustietoinen kaupunginhallitus on päättänyt myydä niitä halukkaille 90 €:lla. Siitä vaan tilaamaan, Arvoisa Lukija, jos satut kutsumaan työtovereita tai muita ystäviä lähiaikoina juhliisi.

De Baarsjes järjestää muuten kannabiskarnevaalit 1. maaliskuuta. Tosin toiveikkuuttaan on syytä jäähdytellä. Siellä ei ole saatavilla ilmaista ruohoa, vaan informaatiota polttamisen vaaroista.

Lisätietoja löytyy täältä, valitettavasti vain hollaniksi.

P.S. tämä Kiteen kulttuuriasia tuli mieleen eilen, juhliessani uuden elämänvuoteni alkamista. Tosin kiteeläistä ei ollut kotona tarjolla vaan piti tyytyä Macallan'in (traditionaaliseen 12-vuotiaaseen) yhden maltaan viskiin. Se kävi hyvin, kun ei ollut tasaisista vuosista kysymys. Vaikka tässä iässä tahtovat kyllä kaikki vuodet olla yhtä tasaisia.

16.2.2006

Demokratia, imperialismi ja eurooppalaisuus

9 kommenttia
Otsikon sanat kuvaavat arvoladattuja käsitteitä. Meille suomalaisille niillä ei ole kansallista kiihkoa porisuttavia ominaisuuksia. Demokratia kuitenkin on suomalaisillekin oman historian kautta sisäistetty sana. Mitä se sitten tarkoittaakin?

Demokratian ihanteeksi on usein annettu antiikin kreikkalainen (tai oikeastaan kai ateenalainen) demokratian malli, aktiivisesti unohtaen, että kaupunkidemokratioissa vain ns. vapailla ihmisillä oli äänioikeus (tämä vapaus oli sitten jotenkin kaupungin säädöksissä määritelty).

Loogisesti ajatellen vapauden ja demokratian interaktiivisuus tuntuu oikealta, vain vapaalla tahdolla voi olla demokraattisia velvollisuuksia.

Voidaan väittää, että jotenkin näennäinen demokratia on kuitenkin vallalla kaikissa nykyajan demokraattisissa maissa. Onkin kai kysyttävä voiko demokratia olla täysin vapaata yleensä ollenkaan, ja onko demokratia -käsite vain kuori täynnä kuumaa retoriikan ilmaa?

Esimerkkinä demokratian rajoituksista olkoon Ruotsin puoluelistoihin perustuva vaalitapa, joka ei ole vapaasti demokraattinen, vaan osaksi oligarkkinen ja tähtää vallassa olevan ja kansankotilaisten oikeuksia säätelevän (puolueen sisällä valitun) oligarkian pysymiseen vallassa. Kaikki puoluejärjestelmän ympärillä pyörivät ”demokratiat” ovat samalla tavalla tai toisella ”epädemokraattisia”. Parempaakaan ei tietysti ole tarjolla.

Tämä lastu lähti tuosta aikaisemmasta München-lastustani, jossa puhuin vähän myös Hamasin vaalivoitosta Palestiinassa. Hamas on tunnettu terrorijärjestönä, joka tähtää Israelin valtion pyyhkäisemiseen maailmankartalta ja islamin voittoon muista uskonnoista, ja koko maailman käsittävään Ummaan.

Meille länsimaisille ihmisille Hamasin voitto on ehkä täysin käsittämätön, järjetönkin. Niin kuin on Iranin vaaleissa kiihkoislamistin Mahmoud Ahmadinejad’in valinta maan presidentiksi (hyvin rajoitetulla, uskonnollisen hierarkian säätelemällä vallalla, Suomessahan puolueet rajoittavat presidentin valtaa eduskunnan nimissä).

Eurooppa – tarkoittaa sinua, Arvoisa Lukija, ja minuakin – on rahoittanut, pitänyt yllä, Palestiinan korruptoitua Jasser Arafatin Fatah-hallintoa vuositolkulla. Fatah oli Arafat! Hän ei sallinut seuraajien nousua hallinnossa, ja Arafatin kuolema ensin laajeni (mahdollisuuksiksi) ja pieneni sitten sopivan kokoiseksi tyhjiöksi, jonka Hamas vaalivoitollaan täytti.

Eurooppa, Unionin johto, poliitikot ja komissio, ovat julkisesti sanoneet, että Eurooppa ei rahoita terroristista hallintoa, Hamasin hallinnon pitäisi näin jäädä vaille Euroopan rahoja, mutta en tähän usko. Suosiolliset euroopan valtiot tulevat varmistamaan Hamasille samanlaisen tuen kuin Fatah – terroristijärjestö myös – sai oman valtansa aikana. Inhorealistinen päätös, mutta Palestiinan hallinnon romahtaminen ei ole kenenkään edun mukaista ja se tulisi tietysti pyrkiä estämään imperialististen syytösten uhallakin.

Meidän kulttuurimme – ajattelemme sitten uskonnollisesti, sekulaaristi tai epäilevästi – on rakentunut antiikin ja kristinuskon pohjalle. Vuorisaarnalla on kai siinä ollut joku osuutensa, vaikka ei se tietysti siltä näytä. Demokratia jollakin muulla pohjalla ei ehkä näyttäisi samalta kuin meidän demokratiamme. Toisaalta, onko sillä edes väliä, mitä muut maat rajojensa sisällä tekevät. Iranin ja Palestiinan vaalit olivat demokraattisia sen järjestelmän puitteissa, joissa ne toteutettiin.

Hitler voitti vapaat vaalit heinäkuussa 1932 ns. Weimarin tasavallassa, jota kaikki lama-ajan kriisissä kärisevät saksalaiset vihasivat hävityn ensimmäisen maailmansodan muistomerkkinä. Vaalivoiton seurauksena Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933 ja perusti lopulta uuden valtion, Kolmannen Valtakunnan, eikä vain jouluksi vaan 1000 vuodeksi.

Lisäksi hänellä oli vankkoja ymmärtäjiä ja tukijoita.

Kuten sakasalainen IG Farbenkonserni, jonka osakkaita olivat mm. meillekin tutut AGFA, BASF, Bayer, Casella (AG) ja Hoechst. Farben tuomittiin lopetettavaksi konsernina sotasyyllisoikeudenkäynnissä 1945, se oli juutalaisille tuhoisan Zyklon-B -kaasun pääasiallinen toimittaja. Ilman Farbenia Hitler ei olisi kai voinut edes käydä kallista sotaansa.

Muita ymmärtäjiä olivat IBM, Daimler-Bentz, Standard Oil (nykyistä sanastoa käyttäen: Rockefeller’it, Esso, Exxon, Chevron, Amoco jne.), ITT, Sveitsin Kansallispankki (joka näytteli juutalaisten omaisuuksien takavarikoissa omaa osaansa). Lisäksi natsien ymmärtäjiksi taloudellisilla (tai muilla) perusteilla mainittuja henkilöitä ovat olleet mm. autotehtailija Henry Ford, Walesin prinssi ja Englannin kuningas Edward VIII (myöhemmin Windsorin herttua), Royal Duch Shell’in pääjohtaja Sir Henry Deterding, lentäjäsankari Charles Lindberg, Joseph Kennedy (JFK:n isä), Prescott Bush (George W:n isoisä). Huom, heistä ketään ei sanota natsiksi, vain "ymmärtäjäksi".

Eli takana oli sen aikaisen (ja yllättävästi nykyisen) globalisaation suurimpia nimiä ja paljon rahaa. Ymmärtäjiä riitti myös politiikan piirissä.

Ennen valtaannousua Hitler selvästi sanoi mitä aikoo tehdä. Ja sitten teki sen.

Juutalaisilta riistettiin omaisuus, Kristalliyönä tapettiin satoja juutalaisia, jo ennen sotaa 30-luvulla lähetettiin 30,000 juutalaista keskitysleireille, juutalaisia vainottiin muutenkin. Tätä ei tehty salaa. Ymmärtäjiä löytyi kuitenkin riittävästi kaikista demokraattisista maista, Amerikka ihaili Hitleriä ja piti häntä epävakaan Euroopan stabilisoijana. Vapaa kauppa Saksan kanssa kukoisti, Ruotsalaisten – Euroopan sormellaosoittelijoiden – terästeollisuus kukoisti. Stalinilla ja Hitlerillä oli sopimus, jolla mm. sinetöitiin Suomen kohtalo pitkäksi aikaa tulevaisuuteen, näihin päiviin saakka.

Suomi tietysti oli viaton ajopuulla ajelehtija.

Juutalaisviha ei ollut Hitlerin keksintöä, hän vain toteutti innokkaasti politiikkaa, jota monet olivat kannattaneet - kulttuuri-ihmiset mukaan lukien, Wagnerin Ringin sulosointujen kaikuessa yhdessä mahtavien sotilasmarssien kanssa. Hitlerin elokuvantekijä Leni Riefenstahl dokumentoi NSDAP:n, Hitlerin puolueen, Nürnbergin puoluekokouksen ihailtavalla, modernilla taidolla (joka oli antiteesi Hitlerin taidekäsityksille) elokuvassa Triumph des Willens (1935) ja oli tehnyt jo aikaisemmin saman elokuvalla Der Sieg des Glaubens (1933).

Ei ihme, että pieni Suomikin oli tämän koneiston edessä polvillaan.

Tämä vuodatus alkoi tuolla ylempänä maininnalla Hamasista ja Iranin uudesta presidentistä. Eurooppa, ja kai maailma yleensäkin, on taas tienhaarassa. On vaikea uskoa, että orkestroiduilta maistuvat mellakat totalitäärisissä muslimimaissa kuten Syyria, Iran ja Pakistan (Palestiina ehkä on hieman näistä eroava asia) olisivat spontaaneja mielenosoituksia joidenkin piirrosten vuoksi, joiden sanotaan esittävän Muhammedia, ja jota ne eivät tietysti mitenkään tee. Joillekin muslimeille niillä on ehkä aidosti tuotettu mielipahaa, mutta nämä eivät liene riehumassa missään mielenosoituksissa.

Siksi olen rajun pettynyt uuden presidenttini Tarja Halosen eilisestä ja pääministeri Matti Vanhasen toissapäiväisestä lausunnosta. Niissä haistaa vähän samaa vanhaa hajua kuin Moskovassa laukanneiden suomalaispoliitikkojen ”paljastuksissa” spy-mastereilleen 60- ja 70-luvuilla. Toinen näistä poliitikoista ei taida olla syytön tuosta Moskova-synnistäkään, mutta olkoon tämä miten on.

Molemmat valittelut antoivat turhan takia ilmaista mainostilaa organisaatiolle, jolla ei ole mitään merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja antoivat sille ja sen potentiaalisille kannattajille turhaa tärkeyden silausta. Ja samalla ehkä kaivelivat verta nenästään ja suomalaisten nenästä muutenkin, Ilta-Sanomien lukijaäänestyksen perusteluja myötäilläkseni.

Poliitikon ei pitäisi unohtaa ottaa järkeä mukaansa lähtiessään lehtimiestensä eteen, varsinkaan, jos vaatii järjen käyttöä lehtimiehiltä. Näiltä kahdelta se näyttää unohtuneen tällä viikolla. Voin tietysti olla väärässä. Ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan kirje päätoimittajille on samassa kastissa.

Sodanjumalan uhrit, murhat ja muut rikokset

7 kommenttia
Totuus, sanotaan, on sodan ensimmäinen uhri.

Amerikkalaiset kutsuvan sotivia poikiaan GI Joe'ksi. Ja vastaavasti tyttäriään kai GI Jane'ksi, tosin tämä taitaa olla Hollywoodin antama nimi taisteleville amerikkalaisamazoneille. Molemmat nimitykset ovat lempinimiä. GI -lyhenne tarkoittaa samaa kuin SA Int, joka on leimattu varusmiesten kaikkiin varusteisiin täällä Suomessa, tarkoittaa valtion omaisuutta, niin varusteet kuin miehetkin - ja naiset. Tai on ainakin ollut ennen, en tiedä mitä varusteisiin nykyisin leimataan.

Tasan kuukauden kuluttua on kulunut 38 vuotta siitä, kun amerikkalaiset menettivät neitseelliset ajatuksensa omien sotilaidensa moraalisesta ylemmyydestä vihollisiinsa verrattuna. Tapahtui kaukana kotoa, tuntemattomassa paikassa, jonka nimi oli Son My Lai. Joku nuori, 11. jalkaväkirykmentin C-komppanian luutnantti nimeltään William Calley, 24, johti kahden joukkueen verran kolme kuukautta sodassa olleita nuoria ja vähän vanhempia poikia My Lain kylään, josta ei ammuttu amerikkalaisia kohti yhtään ainutta laukausta.

Kylässä tapettiin 504 asukasta ampumalla: vanhuksia, naisia ja lapsia. Amerikkalaissotilaat joukkoraiskasivat naisia, monien tapettujen ihoon kaiverreltiin C-komppanian nimi. Yksi amerikkalainen sotilas haavoittui ammuttuaan innoissaan itseään jalkaan. Osa miehistä kieltäytyi ottamasta osaa teurastukseen, mutta pitivät kuitenkin suunsa kiinni.

Nuorena poikana, siinä 7 tai 8 vanhana, kuuntelin usein yhden suolahtelaisen asemamiehen juttelua isäni kanssa pienessä tuiskeessa (siis miehet olivat, minä istuin muuten vaan pöydän alla korvat höröllään).

Asemamies, SS-joukkojen entinen konekivääriampuja P. oli ollut Wiking -divisioonassa jossakin Kaukasuksella, Terek -joella ilmeisesti tai siellä päin, Neuvostoliiton elintärkeiden öljykenttien lähellä, jonkun soraisen kukkulan rinteellä kahden muun miehen kanssa torjumassa venäläisten vastahyökkäystä. Molemmat muut kuolivat siihen ja P. jatkoi tulitusta ja tappoi yksin 500 venäläistä, tai ryssiksi hän niitä sanoi, siihen rinteeseen ja haavoittui pahasti, mutta pystyi ampumaan kunnes venäläisten hyökkäys tyrehtyi. Ja joutui siitä paikasta ensin Berliiniin sotasairaalaan, sai Hitleriltä rautaristin ja kuvansa Berliinin lehtiin ja pääsi sitten jatkamaan sotimista Karjalan kannaksella, jossa kesällä 1944 alkoi Suomen kannalta ratkaiseva rymistely.

Katselin ihmeissäni pöytäliinan reunan alta rauhallisesti perkeleitä, ryssiä ja ryssänperkeleitä suustaan päästelevän miehen pienehköjä ja aina punaisia käsiä, jotka olivat juttelun aikana siinä nenäni lähettyvillä P:n polvilla, ja vilkaisin omia, yleensä kesäaikaan aina vähän likaisia käsiäni. Ja ihmettelin, miten niin pienillä käsillä pystyttiin tappamaan 500 ihmistä, se oli siihen aikaan hyvin suuri luku, niin kuin miljooona nyt tai biljoona.

Vanhat suomalaiset sotilaslaulut ovat tallentaneet meille myöhemmille sukupolville alentavia ajatuksia omasta arkkivihollisestamme.

Venäläiset olivat jokaiselle sodankäyneelle ja monille heidän lapsistaankin elukoita, jotka olivat parempia kuolleina, voissa paistettuinakin vielä samoja ryssiä. Ja venäläisillä oli tietysti meidän isistämme ja isoisistämme samanlaiset ajatukset. Tuntemattoman Sotilaan Vanhalan viljelemä venäläissotilaiden suomalaisista käyttämä sana 'tsuhna' ei tarkoittanut mitään hyvää.

Oma sota on aina ajateltu värisevässä, isänmaallisessa sielussa glorifioituna suureksi ja elintärkeäksi isänmaalliseksi ponnistukseksi, ristiretkeksi pahan voimia vastaan. Suomi ei ole ollut tässä suhteessa poikkeus, vaikka ehkä on joissakin tilanteissa omannutkin jonkinlaisen moraalisen yläkerran ryssän - arkkivihollisen - yli.

Isäni on niitä ikäluokkia, jotka olivat sodassa, vakinaisessa, vuodesta 1939 lähtien vuoden 1944 syksyyn saakka. Jos minä olen tullut yhtään häneen, niin isä ei ollut fyysisesti rohkea mies, mutta selvisi silti viidestä koettelevasta vuodesta selväpäisenä ja moraaliltaan näennäisesti vahvana ihmisenä. Itse en ehkä olisi selvinnyt, toivottavasti ei koskaan tarvitse omaa kykyään mitata.

Aina, kun vierailen hänen luonaan nykyisin, katselen vanhoja valokuva-albumeja. Mm. kuvia, joita sonkajärveläispoika oli ottanut ensimmäisellä pidemmällä matkallaan kodin ulkopuolelle, pienehkön talon pojan elämään kuuluvia savottakäyntejä lukuunottamatta.

Niiden joukossa on kolme isän ottamaa kuvaa, joita en koskaan lakkaa hämmästelemättä.

Kaksi on otettu suomalaisten hyökkäyksen jäljiltä Munakukkulalla (Eldankajärven jää-laulu on kai ikuistanut sen ja Makkarakukkulan, jotka vallattiin vuoron perään tarkoituksettomasti ihmisiä tapattaen). Mutta siis näissä kahdessa kuvassa on kuvattu Munakukkulan juoksuhautoja, jotka ovat laitojaan myöden täynnä venäläisten nuorten miesten ruumiita ympärillä seulaksi ammuttuja, mutta suorarunkoiselta näyttäviä Karjalan mäntyjä.

Kolmas kuva on hiihtopartiolta, olisikohan ollut Lempaalan-Valkjärven aluetta, kauniina kevättalven päivänä, on syvät hohtavanvalkoiset hanget, aurinko paistaa korkealta taivaankaarelta, pilvettömältä taivaalta. Ihana, kirkas kevätpäivä. Hangesta pistää esiin muutama aidanseiväs, ja yhteen niistä on jotenkin kiinnitetty kuollut venäläissotilas puolittain seisovaan asentoon, vaaleat säärystimet, pomppatakki, kengät on ilmeisesti otettu parempaan talteen. Mitäpä kuollut kengillä tekisikään. Mies näyttää viittaavan jähmettyneellä kädellään, ehkäpä tovereilleen, jotka saattavat vielä tulla katsomaan mitä on tapahtunut Ivanille, joka on hävinnyt edellisenä päivänä.

Kuvissa ei ihmetytä niinkään se, mitä niissä näkyy. Vaan se miten isä suhtautuu niihin. Vailla tunteita, vieläkin viileässä vihassa. 'Nostettiin ryssä aidanseipääseen ohihiihdellessä, tapettiin se edellispäivänä siihen'. ''Tapettiin kaikki, jotka liikkuivat siihen Munakukkulan haudan pohjalle'.

Kaikki sotivat osapuolet, kaikkina aikoina, ovat kuvanneet vihollisensa moraaliltaan kyseenalaisiksi, rikollisiksi, elukoiksi. Suurin osa sotilaista, jotka lähtevät rintamalle, mistä tahansa sotivan maan kodista, ovat 'tavallisia' poikia ja tyttöjä, elukoita tai rikollisia on heidän joukossaa kovin vähän, jos asiaa kysytään äideiltä tai tyttöystäviltä. Tavallisia meikäläisiä.

Totuuden jälkeen toisena uhrina sodassa on moraali.

Sotilaat on pakotettu sotaan, kukapa sinne tahtoen menisi (onhan niitäkin ehkä), ja pidetään pakolla paikallaan, ammutaan, jos alkavat liikaa pelkäämään. Sota on ainaista odottamista. Suuri joukko nuoria aktiivisia mieliä pakotetaan yhteen tekemään ei-mitään pitkiä aikoja. Mitenkään puolustamatta sitä, sanottakoon, että Abu Gharaib -vankilan tapauksen ei pitäisi ihmetyttää ketään. Paremminkin pitäisi ihmetellä sitä, että näistä tapauksista kuullaan niin vähän. My Lain jälkeen amerikkalaiset eivät uskoneet 'poikiensa' voivan tehdä mitä tekivät, ja totuuden selville saamiseen meni pitkä aika

My Lain tutkimuksissa ehdotettiin syytettä 28 upseerille, korkea-arvoisimmat olivat everstiluutnantteja, ja kahdelle aliupseerille. 17 ei koskaan virallisesti syytetty, koska he olivat jo lähteneet siviiliin, muiden osalta syyttäminen lopetettiin tai tuomio oli vapauttava. Ainoa syylliseksi tuomittu oli William Calley, joka sai elinkautisen tuomion, pääsi vankilasta vapaaksi kolmen päivän kuluttua, vietti kolme vuotta kotiärestissä varuskunnassaan ja armahdettiin Richard Nixonin nimissä.

Abu Gharaibin tapauksesta ei olla edes syytetty ketään upseerinarvoista sotilasta tai yhtään hallintovastuussa olevaa siviiliä. Kukaan ei näytä vieläkään olevan vastuussa Amerikan sotatoimista Irakissa. Paitsi raskaana oleva parikymppinen nainen ja ehkä pari muuta honkkelia.

Mitäpä tähän juttuun olisi muuta sanomista.