30.3.2006

Mitäpä sitten

11 kommenttia
Kuva: Magnus Enckell, Narkissos

Siinä minä olin, kaikki viimepäivät, istumassa kuuntelemassa jaarituksia eläke-elämän ihanuuksista. Sitä kutsutaan nyt kolmanneksi kaudeksi, ja kuulostaahan se paljon kuoleman odotusta paremmalta. Mutta ei yhtä täsmälliseltä.

Muut osanottajat olivatkin selvästi eläkeikäänsä lähestyviä kääkkiä. Sellaisia vanhoja, ryppyisiä ja harmaita, harmaissa puvuissaan, ja olisin muutama vuosikymmen sitten kutsunutkin heitä vanhuksiksi. Mutta, nyt se ei olekaan niin. Sen ikäiset - harmaissa puvuissakin olevat ja solakat vaimot vieressään - näyttävät kuin harmaantuneilta tai kaljuuntuneilta teini-ikäisiltä, kuuntelevat ipodeista kovaäänistä rokkia, kikattelevat ja puhuvat kaksimielisiä. Flirttailevat miestensä silmien alla. Miehet eivät tietysti ole näin rohkeita flirttailijoina, heitä koulutetaan vieläkin olemaan kuuliaisia alamaisia. Mistä vitusta ne feministit oikein valittavat.

Itse tietysti näytänkin oikeasti yhtä nuorelta ja kukoistavalta kuin iät ajat sitten. Mutta enhän minä olekaan vielä pitkään aikaan lähdössä eläkkeelle, vaikka mieli kovin tekisi.

Hohhoijaa, ja miksiköhän sitä ei voi pitää suutansa kiinni. Aina tulee aukaistua juuri silloin kun ei olisi tarvetta.

Mitä hittoa minulle kuuluu, miten jotkut runoilijat ja esseistit ja valitusfilosofit suhtautuvat lukijoihinsa. Ei mitään. Tai miksi joku eufemia (19.3.2006) olettaa kaikkien olevan itsensä kanssa samaa mieltä oletusarvona, jopa tilanteessa, jossa on jo loukkauduttu, on jo tuotettu toiselle harmia ja mökötetään eri nurkissa lastumaailmaa, tai - jos on ollut onnea elämässä - eri puolilla avio-olohuonetta kuin koppelot ja metsot hyvin onnistuneiden soitimien jälkeen.

Vaikka pitäisi varmaan ruveta ajattelemaan, että kaikki näkevät kuinka huonosti ihmiset voivat. Kuinka huonosti heitä hallitaan. Ja kuinka epätasaisesti kaikki maailmassa jakautuu - erityisesti ihmisten tärkein pääoma: onnellisuus, onni. Se ei olekaan niin, että kaikki tämän näkisivät, ihmiset näkevät juuri päinvastoin. Tasapuolisuuden vuoksi meillä pitääkin olla asiat hyvin ja lähes kaikilla muilla huonosti.

Breaking News: Joka päivä kuolee nälästä johtuviin sairauksiin tai aliravitsemukseen 30,000 lasta.

Mehän emme tästä hätkähdä. Eikä se olekaan enää breaking news, jokapäiväinen uutinen vain. Hätkähtäisimmekö, jos se olisi uusi uutinen. Juuri tänään ylös pullahtanut. Ehkä. Ainakin muutamaksi päiväksi, kunnes pääministeri Matti Vanhanen lähettäisi uuden tekstiviestin jollekin kuusi vuotta tuntemalleen naiselle tai jotkut bodomilaiset saisivat 45,000 € monen kymmenen vuoden takaisen vaivansa palkaksi. Vai mistä sen saisivatkin.

Kohtuullinen ajatus oletusarvona voisi olla, ja minun mielestäni olisikin, että kukaan ei äänestäisi, koska poliitikot eivät välitä äänestäjiensä tai edes maailman hyvästä vaan seuraavista vaaleistaan.

Mutta äänestävät kumminkin - tai lähes kaikki. Ja jos yksi kolmesta ei äänestä, niin päivitellään, että miksi? Pitäisi kysyä, että ovatko kysyjät katsoneet äänestettäviä, tai ovatko tietoisia, mitä mieltä ne ovat? Ai niin. Tietysti meidän tulisi olettaa oletusarvona, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin minä - äänestäjä. Mutta, se ei olekaan niin.

Miksi politiikkaa pitäisi edes olla?

Anarkia yhteisömallina on ihmiselle omiaan, mutta en oikein voi olettaa, että kaikki oletusarvona ajattelisivat samoin. Näenhän omin silmin, että näin ei ole. Kaikki haluavat asua demokratiassa, koska siinä ei ole omaa vastuuta, vastuu on jotenkin edustuksellista, vaikka sitä ei lasketakaan d'Hontin kaavoilla. Sartre oli yksi piru ajattelijaksi, ja kaikki, jotka häneen todella uskovat, elävät onnettomina koko lopun ikäänsä, niin kuin Raamattunsa todella tuntevat uskovaisetkin. Hän ajatteli - yltiöradikaalisti, että kaikkien pitäisi vastata omista teoistaa. Eikä piiloutua demokratian selän taakse.

Äänestyskopissa, jos ihminen sinne alentuisi, pitäisi käydä taistelu omantuntonsa kanssa. Hyvää ehdokasta ei ole, jos ottaa vanhempien ja/tai puolueen antamat ruusunpunaiset lasit silmiltään. On vain huonoja ja vielä huonompia ehdokkaita, joista useimmat eivät ole oletusarvoisesti "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei". Kopissa pitäisi käydä aikamoinen mäiske näiden huonojen vaihtoehtojen välillä:

- Kannatan markkinataloutta, haluan tulla hyvin toimeen ja paremmin kuin naapurini, en piittaa voimakkaista tunteista vaan turvallisesta elämästä rivitaloalueen keskellä, johon ei näe kunnan vuokrataloja, eikä amnestin rahankerääjiä, ja sulkea silmäni työttömiltä ja kolmannen maailman nälkään kuolevilta lapsilta. Juon nyt kahvia.
- Äänestä kokoomusta tai muuta Amerikkaan.

- Kannatan samanlaisuutta ihmisten kesken, haluan kuulla ylhäältä, mitä mieltä olen, haluan valtion antamaa kantajaa kehdosta hautaa, ja sulkea silmäni taiteen mitäänsanomattomuudelta ja sananvapaudelta.
- Äänestä demareita tai muuta Ruotsiin.

- Kannatan joukkovoimaa, jonka keskellä on turvallista tallustella mielenosoituksesta toiseen ottamatta koskaan vastuuta itse, haluan värittää iskulausetauluja punaisilla kukkasilla, ja sulkea silmäni... ja sulkea silmäni.
- Äenestä sosialisteja tai muuta Ranskaan.


Kuva: Ilmaston lämpenee?

- Haluan hengittää raikasta ilmaa, ja uida Riihivuoren sahan rannassa, jossa on uitu viimeksi vuoden 1956 kesäkuussa, haluan kulkea nahkakengissä vanhalla savuttavalla volkkarin matkapakettiautolla minkkimielenosoituksiin, ja syödä ison hampurilaisen matkalla sinne ja takaisin, ja sulkea silmäni työttömiltä ja kolmannen maailman nälkään kuolevilta lapsilta.
- Äänestä vihreitä.

- Siis kannatan niitä kaikkia!
- No, äänestä sitten itseäsi.

Sananvapaus, sananrajoitus

0 kommenttia
Kuva: Lasitalo

Mikä olisi vapaus-sanan vastakohta - ei-vapaus. Riippuu kai kontekstista. Rajoittuneisuus ehkä, tai alistuneisuus. Ja sitä rataa. Arvoisa Lukija ehkä huomaa, että molemmissa vastakohtasanoissa näyttää olevan sisältönä ajatus tällaisen ei-vapaan omasta toiminnasta.

Olen ollut tämän viikon seminaarissa, jossa puhuttiin eläkkeelläolemisesta: vapauden ihanuudesta ja kurjuudesta. Pääasiassa kuitenkin houkuttavasti. Mutta siitä ei tänään pitänyt puhua, vaan vapaudesta.

Ja syynä on lastu/päre, jonka luin tänä aamuna. Olen ollut niin tiiviisti eläke-ajatuksen lumoissa, että en ole ehtinyt lastumaailmaa/pärekoria kuljeksia, Mutta nyt siis ehdin lukea Ikkunaiineksen (ja muidenkin) yleviä ajatuksia.

Vedin tietysti herneet nenääni.

Nimittäin tämä Iines puheli kepulaisesta poliitikkosta ja (erityisesti) pääministeristä Matti Vanhasesta, joka on kai tehnyt kanervat ja lähestynyt jotakin kaunotarta tekstiviestillä. Ja Iineksellä on ollut otsaa (niin kuin hänen omakuvastaan näkyy:) tämän puolustamiseksi.

Minulla on aina - lievästi - yllättävää, että ihmiset eivät osaa ymmärtää vapauden nyansseja.

Julkisuuteen omasta halustaa asettautunut ja vaaleissa omakuvalla äänestäjiä kalastellut henkilö on tietysti myös vapaa, mutta eri lailla kuin tavis on vapaa. Tavis on vapaa vain ja ainoastaan niin kuin poliitikot sen sallivat. Ja jos tavis ei pidä tilastaan tai valitsemiensa ihmisten toiminnasta, niin, ns. vapaassa yhteiskunnassa, hänellä on oikeus osoittaa mieltään ja äänestää seuraavissa vaaleissa jotakin muuta henkilöä.

Lehdistön velvollisuus on tiedottaa tavikselle, mitä hänen poliitikkonsa puuhailee. Tämä velvollisuus on olemassa - pääsääntöisesti - poliitikkojen kaikkien toimien suhteen. Taviksella, kuten Iineksellä, joka vastustaa kiivaasti oikeuttaan tietää, on ihailemastaan poliitikosta (esimerkiksi tästä Matista) julkinen kuva, jonka poliitikko on halunnut ihmisille itse antaa.

Tämä Matin itsestään antama kuva sisältää esimerkiksi sen, että siistin ja hiljaisen näköinen mies mennessään kolmen aikaan aamuyöstä maailman kauneimman poliitikon (sensuellin ihastuttavan Tanja Karpelan, joka rakastaa Espoon korvissa tallomista) hotellihuoneeseen, meni sinne keskustelemaan keskustapuolueen tulevaisuudesta eikä syistä, joista joku tavis menisi kauniin naisen tai miehen huoneeseen sellaiseen aikaan. Iines tietysti uskoisi tätä tietoa, koska ei omassa tynnyri-maailmassaan edes tietäisi Matin käyneen Tanjan luona yön mehevimpinä tunteina. Paitsi, jos lehdet asiasta tiedottaisivat.

Matti eroaa pari vuotta tapauksen jälkeen ja haluaa meidän uskovan, että näillä kahdella asialla ei ole yhteyttä. Tämä on tiukasti Matin omaa, yksityistä domainia, eikä lehtien saa kirjoitella mitään muuta. Se on yksityisasia, koska Matin vaimo ei ole julkisuutta tavoitellut henkilö, eikä edes ilmeisesti halua julkisuutta. Tieto avioerosta riittää Matti-kuvan rakentamiseksi.

Sen sijaan Matin seikkailut kauppakeskusten naismaailmassa ja romanttisten tekstiviestien lähettely kauniille naisille kuluu valitun poliitikon osalta julkisuuteen. Me emme vaaleissa valitse vain poliitikkoa vaan ihan oikean ihmisen, johon haluamme luottaa.

Poliitikkojen on elettävä lasitalossa, että demokratia toimisi.

Täysin tuntematon poliitikko ei vapaassa yhteiskunnassa ole mahdollinen. Alistetussa ja pimeässä pidetyssä yhteiskunnassa poliitikolla on tiukasti julkinen ja yksityinen olomuotonsa. Näin oli Neuvostoliitossa ja tietysti vielä nykyiselläkin Venäjänmaalla, jossa lehdistö on poliitikkojen (tai oikestaan valtaeliitin) vallassa, ja poikkipuolin asettuvat toimittajat vaiennetaan - jopa tappamalla. Matti Vanhanen uhkaisi vaiennuksella Ilta-Sanomia, onneksi sellainen ei ole yhtä helposti Suomessa mahdollista.

Iines puolusti ikkunassaan tällaista käytäntöä. Hyi, hyi Iinestä. Sinun lastumiesmoraalisi uinuu!

28.3.2006

Miksi, oi miksi?

0 kommenttia
Kuva: Helene Schjerfbeck, Haavoittunut soturi hangella, 1880, Ateneum

Nyt, kun oma "oikea" kirjoittaminen on taas päässyt vauhtiin, on vaikeampi saada aikaiseksi lastuja Arvoisan Lukijan luettavaksi. Ja mieleen nousee taas kysymys siitä, miksi näitä on kirjoittanut - ja haluaa kiihkeästi kirjoittaa jatkossakin. Eikä ole ainoa halussaan, meitähän on jo tuhansia täällä Suomessakin, miljoonia maailmalla. Vakuuttavan kuuloista vastausta ei tunnu nousevan mieleen, vaikka kuinka rypistelisi otsaansa.

Kelvatkoon siis vastaukseksi edelleen se sama, jonka olen ennenkin sanonut ja jota kuulee muidenkin lastunikkareiden ja päreenveistäjien sanovan: kirjoitan itselleni, paremmaksi päiväkirjaksi. Paremmaksi sekä "tyyliltään" että sisällöltään. Paremmaksi, koska hybriksessään ajttelee ja toivoo, että Lukija olisi olemassa. Paremmuuden mittana on, että teksti on päiväkirjaan verrattuna siloitellumpaa, sitä kirjoittaa tänne ylös rakennusaineita julkista minäänsä varten, päiväkirjaan rakentuvan yksityisen - salaisen - minän sijasta.

Margaret Atwood sanoo kirjassaa Negotiating with the Dead (Cambridge University Press, 2002) johdanto-osassa (Introduction: Into the labyrinth, sivu xviii):

...I am a writer and reader, and that's it. I'm not a scolar or a literary theoritician, and any such notions that have wandered into this book have got there by the usual writely methods, which sesemble the ways of the jackjaw: we steal the shiny bits, and build them into the structure of our own disorderly nests...

Ja hieman aikaisemmin (sivulla xvi):

...And what is this writing, anyway, as a human activity or as a vocation, or as a profession, or as a hack job, or perhaps even as an art, and why do so many people feel compelled to do it?

Lyhyen vastauksen löytää katsomalla kirjan kantta: Negotiating with the Dead.

Donner kirjoittaa Elämänkuvissa (Kirjapaja, 2004) sivulla 145:

...Eräässä kuuluisaksi tulleessa keskustelussa näyttelijä kysyi Alfred Hitchcockilta, mikä oli jonkin kohtauksen tarkoitus: "Raha, neiti Black,", kuului vastaus.

Rahaa virtuaalimaailman lastunikkarille ei vaivojensa - tai pitäisi ehkä sanoa kirjoittamisen ilojensa - palkaksi ole saatavissa. Ja Rousseau onkin onneksi sanonut lohdutukseksi (Confessions):


On liian vaikeaa ajatella jalosti, kun ajattelee vain ansaitakseen leipänsä.

Ja vielä jälkiruoaksi Edith Södergranin runosta Minä (Kultaiset linnut, Karisto, 2005, s. 91):

...
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja - -



Ja vielä samasta kokoelmasta, runosta Vaarallisia unia (s.104):

...
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

25.3.2006

Nimistä vielä vähän ja sukututkimuksestakin

4 kommenttia
Huom. Tässä on myös korjausta edelliseen lastuun - tietysti:(.

Korjataan ensin, että Lahtisia on tällä hetkellä vain 11,585 eikä edellisessä lastussa mainittu 22,539, joka tarkoitti kaikkia Lahtisia kautta aikojen. Niin laskien Virtasia on ollut 50,360 ja Korhosia 44,348, joten Lahtisten on syytä panna hösseliksi peiton alla etteivät jäisi lisää jälkeen noista muista nen-päätteisistä nimistä.

nen-päätteiset nimet muuten jakautunevat kahteen pääryhmään, itäiseen ja läntiseen, joilla on jonkinverran päällekkäisyyttä ja jako ei taida muutenkaan olla oikein selvä kuten tuosta ylläolevasta linkistä Mikkelin kaupungin saitille näkyy.


Kuva: Eero Järnefelt, Kesäkuun yö

Mutta. Länsi-Suomessa eivät tavalliset ihmiset juurikaan olleet oman sukuisiaan ennen 1900-luvun alkua, vaan olivatpahan vain jonkun poikia tai tyttäriä, tai nimetty asumansa talon mukaan. Itä-Suomessa taas sukunimet ovat olleet yleisiä jo vuosisatoja - ehkä "aina". Vanhoja itäsuomalaisia nen-päätteisiä ovat sellaiset kuin Havunen, Huttunen, Jääskeläinen, Karhunen, Kettunen, Kauppinen, Korhonen, Pöyhönen (Böisman, Boisman) Remeksinen (Remes) jne. Virtanen lienee sekä uusi länsisuomalainen, että myös osaksi vanha itäsuomalainen nimi. Lahtinen on ilmeisesti puhtaasti uusi länsisuomalainen niin kuin peltonen, jokinen, järvinen, ojanen, nurminen, kauranen, ja varmaan rukiinenkin, jos sellaista nimeä olisi olemassa.

Tämä ei ole tietysti ihan vedenpitävä jaottelu, mutta periaate lienee niin kuin tuossa yllä on sanottu. Katso myös artikkeli Ruotsin suomalaismetsien suomalaisnimistä.

Kirkonkirjojen tietoja on nähtävissä internetillä mm. täällä näkyvässä etsittävästä Historiakirjat (Hiski)-tietokannassa. Valitettavasti tiedoissa on suuria puutteita, eivätkä ne edes kata 1900-lukua. Esimerkiksi Sonkajärven kirkonkirjatiedoissa on suurehkoja aukkoja, joiden vuoksi ei internetillä voi kovin luotetavasti vielä sukuaan tutkia. Ehkä parannuksia tulee myöhemmin.

Sukututkimus on kiinnostava ajankulu, joka ei ihan nuorena tule mieleen, ja sitten kun kiinnostus kasvaa, suvun yhteinen muistipohjasta on kuopattu mullan alle suuria palasia. Tulevien sukupolvien sukututkimustyö tulee vaikeutumaan mm, tästä nimilain kohdasta, joka mahdollistaa ketjutiedon katkeamisen jokaisen sukupolven kohdalla:


Jos vanhemmilla ei ole yhteistä sukunimeä, lapsi saa sen sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat lapsen sukunimeksi ja joka jommallakummalla vanhemmalla on ilmoitusta tehtäessä.


Eli palataan taas pekantytärten ja juntinpoikien täyttämiin aukkoisiin aikakirjoihin.

24.3.2006

Nimistä

9 kommenttia

YLE:n uutislaatikko tuossa oikeassa paneelissa kertoi eilen, että suosituimmat suomalaiset etunimet viime vuonna olivat tytöillä Emma ja pojilla Veeti. Minä, koska en usko asioita oikein helpolla ensimmäisellä sanomisella, aloin tätä uutista tarkentaa internetin avulla.

Väestörekisterikeskuksella on mainio saitti, jossa suomalaisista nimistä kerrrotaan kaikenlaista mielenkiintoista.

Mm. sieltä löytyy tieto, että kaikkien aikojen suosituimmat nimet ovat olleet tyttöjen Maria (yhteensä 349,163 naista on kantanut tätä nimeä, toisena Helena 165,163) ja pojilla Juhani (328,478, toiseksi eniten Johannes 232,887)).

Tämä tieto on suomalaisena tietysti paljon uskottavampi. Väestörekisterikeskus kertoo viimevuoden nimistä, että suosituimmat olivat edelleen Maria (2643 tyttövauvaa) ja Juhani (1906 poikaa). Emma on tyttöjen sijalla 24 ja Veeti poikien sijalla 21. Molemmat ovat kuitenkin annettujen ensimmäisten nimien ykköset (mahdollisesti kutsumanimien ykköset, vaikka sitä ei tästä tilastosta voi varmuudella sanoa). Todennäköisesti Emma Mariaa ja Veeti Juhania on näin ollen melko monta kappaletta.

Oma nimeni on melko harvinainen, vaikka tuntuukin itsestäni kovin yleiseltä. Kansakoulun toisella luokalla samannimisiä oli yhteensä seitsemän, nykyisin nimi on lähes käyttämätön. Omalla syntymävuosikymmenelläni nimeä annettiin lähes 20,000 vauvalle, viime vuonna vajaalle 200:lle ja tänä vuonna ei yhdellekään (toistaiseksi, toivossa on hyvä elää, huom. nimeni ei ole Toivo, jota on kautta aikojen annettu 50073 pojalle, tänä vuonnakin jo 17:lle).

Kautta aikojen toiseksi suosituinta tyttöjen nimeä, Helenaa, ovat joutuneet kantamaan myös kaksi ennen vuotta 1899 , neljä 1900-19 ja yksi 1960-79 syntynyttä miestä. Väestörekisterikeskus ei kerro, mikä näiden hempeänimisten miesten tarina on. Ehkä olivat väärään ruumiseen syntyneitä, tai ehkä vanhemmat halusivat vahvistaa heidän luonnettaan niinkuin Johnny Cashin laulaman pojan nimeltä Sue vanhemmat, mene tiedä.

Arvoisalle Lukijalle ei ehkä tule suurena yllätyksenä se, että Virtanen on suosituin sukunimi Suomessa, yhteensä 24,136 henkilö, toisena Korhonen 23,707. Lahtinen ei Leena Härmän näytelmän vihjeestä poiketen ole kovin suosittu, tämänimisiä on ollut kaikkiaan "vain" 22,539 henkilöä.

Väestörekisterikeskuksen saitti löytyy täältä, ja nimipalvelua täältä.

22.3.2006

Myöhäinen lisäys kiinalaisen uudenvuoden toivotuksiin Bamakoon (tai sinne päin) menevästä latinaaopiskelevien junasta

5 kommenttia
Hyvää kevätpäivän tasausta. Muistitte ehkä merkitä kohdan, josta aurinko livahti taivaanrannan takaa esiin tänä aamuna. Siinä on itä. Ja koko maailmassa on päivä täsmälleen saman pituinen ja aurinko nousi jokaiselle ihmiselle, hyvälle ja pahalle, juuri samalta suunnalta.

Niin kuin Arvoisa Lukija, no doubt, tietääkin, Timbuktu on taas takaisin linjoilla, eihän se pois tietysti ole ollutkaan, vaikka ei mitään ole sanonut. Tervetuloa vaan takaisin. Toivottavasti löydätte Ruun, niin kuin toivoitte.

Ja tietysti sieltä tuli heti haukkuja tämän kirjoittajan ymmärtämättömyydestä. Ehkä Parnasso on sittenkin oikeassa tässä asiassa. Nimittäin tämän kirjoittajalle tahtoo jyvät ja akanat aina sotkeutua, ja samoin ihmiset ja eläimet. Siksi(kin) on aina ollut parempi olla kasvissyöjä, vaikka akanat kurkkuun tarttuvatkin.

Mutta nyt on käynyt niin iloisesti, että Mr. Bones & Co osaa kiinaa sen verran, että voivat kysyä joltakin, joka osaa sitä vielä paremmin. Eli apua kiinan - sinänsä tietysti kaunissointuisen ja helpon - kielen kirjoitusmerkkien suhteen. Koska tein virheen toivottaessani hyvää kiinalaista vuotta 4704, korjattakoon se nyt tässä.




"Mr. Bones & Co antaa tiedoksi seuraavan Kiinasta tulleen sanoman:

Meitin kiinalainen ystävä Idässä mietti koirumerkkiasiaa seuraavasti:

"On those Chinese characters, the first link you gave contains a chinese character in white (with a red background)(tuossa alla, toim. huom.) , that word means 'spring'. With the second link, there are 2 chinese characters both meaning dog. The one on the right hand side of the dog is more commonly used, while the one on the top left corner is less use but not uncommon, its a more formal word for dog, e.g. as used in poems. If you use it in relation to the year of the dog, then either character would do."

Välittäjä Bones "

Eli niin tämäkin asia selvisi paljonmatkustelleiden tuttavien, ihmisten globaalin yhteyden ja ihmistenvälisen ystävyyden avulla. Kiitos Mr. Bones & Co ja kiinantaitoinen ystävä.

Ja vielä sanoisin, että:

"Älkää tuomitko, sillä jokaisella on syynsä."

Niin kuin Mr. Bones & Co:n (Bones, Yousuf ja Dee) sanoo postissaan 19.3. burkinafasolaisfilmien lumoavissa muistoissa.

Eli mikäpä sopisi tänään tähän loppuun paremmin kuin tuo puna-valkoinen merkki, joka tarkoittaa kevättä.

Ja ulkona taivas on sininen, ja puiden rungot ovat alkaneet vihertää vihjailevasti. Kevät tulla jolkuttaa kuin susi haaskalle. (No, eihän sitä aina keksi hyviä vertauksia.)



Väärinlukijoita ja oikeinkirjoittajia

6 kommenttia

Parnasson viimeisimmässä päätoimittajan päiväkirjassa valitetaan provosoivasti, että minä luen väärin, en vain silloin tällöin vaan aivan yhtenään. Salaa on tunnustettava, että olen aina pelännyt juuri tällaista totuutta lukemiseni suhteen, jota en ole läheskään aina tehnyt tarvittavalla huolellisuudella ja pieteetillä.

Silti arvostelu houkuttelee minua tekemään räsäset ja julkaisemaan täällä lastutasolla sen mitä hätäpäissäni tulin möläyttäneeksi Parnasson kommenteissa. Siellä oli (tietysti) roomalaiskatoliselta papilta näyttävä Arto Virtanen jo sanonut paljon painavan sanansa ja Seppo Jääskeläinen ja Tommi Römpöttikin olivat kommentoineet päätoimittajan puheenvuoroa - lähinnä ehkä puhtaasti nuoleskelu mielessä, mistä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Myös ainakin Loistava puhallus on ärhennellyt tätä tuoreeltaan omassa lastussaan.


Vai olemme me lukeneet tekstejä väärin, johan on piru. Uskomattomalta tämä kommentti tällaisesta väärinlukijasta tuntuu, Parnassossakin luettuna.

Jokainen aika (ja lukija) kirjoittaa, jos on kirjoittaakseen, oman Shakespearensa ja Kivensä lukemalla samaa tekstiä omassa kontekstissaan, eikä siinä pidä olla mitään ihmettelemistä. Olen sattumalta juuri tänään katsellut Till Eulenspiegeliä sillä silmällä. Ja Turkan Seitsemän veljestä ei ollut Kiven Seitsemän veljestä, koska "väärin" lukemalla hän (Turkka) teki ajankohtaista teatteria, joka Kiven aikana ei olisi edes merkinnyt mitään ymmärrettävää. Ja eliitin kritiikki sitä paitsi (Kiven alkuperäisen) tekstin vielä lyttäsi omassa ajassaan. (Katso myös Kivijalasta Satu Apon essee Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta)

Onneksi arvostelijat osaavat tekstejä lukea oikein - ja kertovat vielä rahvaallekin miten taidetta on arvostettava ja mikä ylipäätään on taidetta.

Otetaan esimerkki, jonka Parnasson päätoimittaja tietää tietysti tällaista väärinlukijaa paremmin.

Eino Railon arvostelu 5.2.39 Taivalvaaran näyttelijästä. Railoa elitistisempää oikeinlukijaa tuskin voi toivoa esimerkikseen, kirjailijaliiton puheenjohtaja, vai voiko tällaista virkamiestä mainita tässä seurassa.

Saattoi tietysti olla "vääränlaista" eliittiä, jota nykyeliitti ei kannata. Unohtaen olevansa (vain) saman lantin vuoroon vilahtelevaa toista puolta.

Monia neuvostokirjoja tuomittiin eliitin ansiosta pari-kolme vuosikymmentä Haanpään 30-luvun kohtaloiden jälkeen julkaisemattomiksi jopa kääntämättömiksi. Eliitti oli halukas - innokas - poliitikkojen edelläkulkija näissä tapauksissa. Muistamme kaikki varmaan, miten Maarianhaminen televisiotorni oikeinluettiin äänettömäksi, kun Ruotsin televisiossa esitettiin Päivää Ivan Denisovitsin elämässä.

Arto Virtanen sanoo tuossa yläpuolella, että "Onneksi ne, jotka lukevat väärin, unohtavat pian lukemansa."

Väärinlukijana voin sanoa, että näin ei suinkaan käy, ymmärrys on ymmärrystä, vaikka tulos ei kirjoittajaa miellyttäisikään. Lause osoittaa vain vielä lisää samaa elitististä lukijoiden - uskallanko sanoa - halveksimista.

Päätoimittaja ehkä lukee oikein lauseensa:

Taidearvostelu sisältää asiaan perehtyneen ihmisen perusteltuja mielipiteitä, joista sopisi olla pikemminkin kiitollinen kuin närkästynyt.

Se jotenkin näyttää tukevan pääkirjoituksen kritiikkiä siellä "eräässä blogissa" (Rauli Moraalin Diletantin päivällinen).

Vai onko päätoimittaja Jarmo Papinniemi sitä mieltä, että Hesarin kritiikit eivät ohjaa väärinlukijoiden ostopäätöksiä?

Miten ollakaan siinä Papinniemen tekstin kyljessä on tuossa vieressä Parnassosta kopioituna oleva, aivan punaiseksi mennyt tukasta päätellen Haanpäätä esittävä naamankuva, jota klikkaamalla pääsee Aarne Kinnusen esseeseen Haanpään novellien ensimmäisistä lauseista nimeltään Ensin katetaan, sitten herkutellaan, joka pitäisi jokaisen siellä käyneen lukea.

21.3.2006

Tämä lastu on yhtä subjektiivinen kuin sen aihe

0 kommenttia
Aamulla kuuden jälkeen Venus näkyy cirrusharsojen ja lentokoneiden pitkiksi, peittäviksi matoiksi leviävien jättöjuovien välistä vielä näkymättömissä roihuavan auringon punaiseksi värjäämällä taivaalla. Lämpötila on lähellä nollaa astetta ja tuulee.

Kuva: Heikki Mahlamäki, Sinitiainen, Parus caeruleus, helmikuu 2006

Puolituttu, pettymyksestä vihainen sinitiainen mököttää terassin kaiteella: pähkinät ovat loppuneet, eikä lisää ole edes tulossa tänä talvena, joka on jo liukenemaisillaan sinihämäräisiksi muistoiksi. Se ei vain usko selvää sanaa, vaikka olen sen jo moneen kertaan sanonut: tervetuloa takaisin ensi talven kylmien alkaessa, jos olet vielä hengissä.

Siihen on vielä paljon aikaa, vihaisella sinitiaisella suhteellisesti ottaen paljon enemmän kuin minulla. Aikahan on henkilökohtainen asia, ulottuvuudeltaan subjektiivinen, ja subjektiiviseen pituuteen saatamme ilmeisesti jopa vähän vaikuttaakin keskittyneellä ajattelulla, ”mind over matter”, ”henki voittaa lihan”, päästä zoneen ja sitä rataa. Näin on esimerkiksi Dalai Lama jossakin vakuuttanut, ja kehen sitä uskoisi ellei häneen - meditaation mestariin.

Aika on yksi meidän kulttuurimme perustekijöistä. Niin kuin utooppiset ihanteetkin. Annat kykyjesi mukaan aikayksikössä ja saat tarpeittesi mukaan samassa, jos elät oikeanlaisessa ihanteessa. Tai jotenkin muuten suuremmaksi tai pienemmäksi mitattuna, jos elät globalisoidussa kapitalismissa.

Mielessään aikaa pitää vastaansanomattoman olemassa olevana. Muisti rakentaa, jos on rakentaakseen, ajan tajun avulla ehjänä jatkuvan ja kokonaisen persoonan – minän. Ja ajan – niin kuin minänkin – olemuksen käsittää jotenkin yleisen kristallinkirkkaana, jos sitä ei tarvitse tarkemmin ajatella tai selittää kenellekään muulle.

Kuva: Salvador Dali, Muistin pysyvyys

Kun niitä ajattelee, huomaa heti, kuinka vähän niistä kummastakin tajuaa, jopa kaiken oleellisen vereslihalle raapivassa laskuhumalassa – aamun aikaisimpina tunteina, kun on höpissyt puhetoverille lähes kokonaisen yön; kauhonut ajatuksin ajan ja ummet ja lammet. Kun maailma näyttää Dalin maalaamalta.

Kun iloinen humala on jyrsiytymässä krapulaksi, mutta vielä heikosti uskoo tai ehkä vain toivoo, että näin ei tällä kertaa kävisi.

On kuunnellut myös, ja tuijottanut keskittyneesti – yrittäen olla putoamatta tuolistaan lattialle tai sytyttämättä pöytäliinaa tuleen huolimattomasti kääräistystä, pistävänhajuisesta sätkästä – ja katsellut viisaan vastaväittäjänsä lauseita-jauhavaa suuta. Aamun aikaisina tunteinahan jokainen jäkättäjäkin näyttää viisaalta vastaväittäjältä – ja itse näyttää oman maailmansa loistavalta Apollolta - kaiken inhimillisen valaisevalta nerolta. Maailmankaikkeuden kustokselta.

Aikaa ei pysty tyydyttävästi määrittämään oman mielensä ulkopuolella - vain sen perifeerisiä pyörteitä, vaatetusta, ulkokultaa.

Sitä alkaa jopa epäillä, että aikaa ei ole olemassakaan. Että se on kulttuurinen konstruktio, mukavuusolio, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Ja että sen pienin mitta ei olekaan ”psykologinen silmänräpäys” tai edes 5.391 × 10 potenssiin −44 (Planck'in aika).

Ajassa erottaa subjektiivisia nyansseja: vähän aikaa, paljon aikaa; lyhyt aika, pitkä aika; mennyt aika, tuleva aika, aikakausi. Ne ovat kuin aikamaailman värejä ja muotoja. Ja jossakin vaiheessa hyvin nuorena alkaa tajuta ajan syvyyttä: äsken, aamulla, yöllä, eilen, viime viikolla, ennen joulua, kunnes joutuu syöksymään aikaan äärettömän huimaavan syvälle, sinne, missä mennyt ja tuleva leikkaavat toisiaan – ääretöntäkään ei pysty selittämään oman mielensä ulkopuolella, se on osa minää - ajan ja avaruuden olemusta.

Ja kun on aikanaan kasvanut loogisessa ymmärryksessä, aikaa alkaa pätkiä ja mitata muiden käyttämillä keinotekoisilla tai vain kulttuuriin kuuluvilla työkaluilla: minuutti, tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, vuosikymmen, vuosisata, ja se epämääräisen tarkka aika mitattuna olemattomasta alkuajankohdasta - katsottuna ihmisen tekemästä kellosta, joka synkronoituu automaattisesti maailmanajan (UTC = Universal Time Coordinate: how bizarre, how ostentatious) kanssa. Ja sekunti, sekunti, sekunti, sekunti...

Ja sitten tajuaa, että jokaisen ajankohdan, jokaisen nyt-hetken elää mielessään vain jälkikäteen – muistona. Aistien ja tiedostamattoman käsittämisen viivyttämänä. Se on kuin jumalten järjestämä tyyny sille, että kuolemaansa ei koskaan voi kokea. Jokainen hetki, jonka ymmärrät olevaksi, on osa tapahtunutta elämää, nyt-hetki on kymmenien tai satojen millisekuntien päässä menneisyydessä, maailma on jo siirtynyt eteenpäin - odottamatta tietoisuutta. Vanhuksilla turvatyyny on vielä paksumpi. Kuolemaansa ei huomaa - edes siitä, että nyt-hetki jää tulematta tietoiseksi.


Kuva: Hanhensulka, Sokeat, Bryssel, 2005

Aluksi, silloin lapsenmielellä, kun joku kertoi asioista kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, tai enemmänkin, sitä ajatteli, että eihän kukaan voi niin vanhoja asioita muistaa. Oma muisti ulottui ensin muutaman minuutin, tunnin, sitten päivän, muutaman päivän ja viikon ja kuukauden ja vuoden taakse. Ja alkoi olla vaikea tajuta eroa todellisuuden ja kuvitellun välillä. Alkoi kertoa tarinoita, ensin itselleen ja kuvitellulle leikkitoverilleen, sitten muille, rakentamaan tarinoilla oman elämänsä. Niin kuin täällä blogissaan, Fiktio on vaikeaa, jos ei tajua ajan olemusta.

Nykyhetki on muistojen ja toiveiden välinen, häviävä ja huomaamaton värähdys – Planckin aika.

Ihmisen mieli on muistojen ja toiveiden hautausmaa – muistomerkki. Kun toiveita on enemmän kuin muistoja, elää keväässä.

”Aika ajattelee meissä” (tai myytti, jos uskoo Claude Levi-Straussia) . Aikakin on myytti.

Kun aurinko on alhaalla lännessä ja alkaa uhkaavasti punertua, ymmärtää ajan loppumattomuuden ajatuksen elämänsä suurimmaksi virheeksi. Kaikessa muussa löytyy perusteluja anteeksiannolle, mutta aikansa tuhlaamista ei anna itselleen anteeksi.

Naisverkon saitilta löytyi tällaisia lauseita:

Pelkuri haaskaa itsensä. Itsensä haaskaaminen merkitsee sitä, että jättää kykynsä viljelemättä ja mahdollisuutensa toteuttamatta.




Päivän tunnit matelevat eteenpäin. Tämän päivän vietän itselleni jonkun muun laskuun katsellen kuuden harakan ilottelua kesääodottavalla vihertävänkellertävällä nurmella.

Iltapäivien auringossa haisee jo kevät.

Tarkoitukseton kyynel vierähtää hennon tuulenvireen punaamalle poskelle ja maistuu huulilla haikeansuolaiselta.

Fonologinen järjestelmä vaikuttaa sitä yksinkertaisemmalta, mitä vähemmän siitä tiedämme. ( Ebelingin laki)

Rihmaston aktivismista, Ketkun runoudesta ja rihmastolaisten kommenttien jakaumasta

5 kommenttia
Kuvassa on Kreikan jumalaistarustosta kuuluisa runoratsu Pegasos, ehkäpä rihmaston voimamies Ketku mahansa alla pyydystämässä suolet pihalla tuskissaan irvistelevää leijonaa.

Sitä kun on luonnoltaan niin pirun utelias, niin otin pikaisen tuokiokuvan (noin kuukausi sitten) Rihmaston kommenttimäärien jakautumisesta kahdensadan eniten kommentoineen aktivistin osalta (kuva alla). Rihmastolla näyttää tänään olevan 599 rekisteröityä käyttäjää (mukaanlukien tänään tuleet spämmärit, jotka huomenna varmaan deletoidaan pois).

Kempeleen Väinämöinen (vai olisiko Kullervo) Ketku oli (ja on) ylivoimainen ykkönen (nyt 20.32 % kaikista kommenteista, 4.98 kommenttia per päivä) ja siellä näkyy joitakin täältä blogistaniastakin kuuluisia sanomalehtinaisia ja sen sellaisia.

Ketkun runoudesta Rihmaston pöytälaatikossa näytettäköön alla oleva oiva esimerkki (tämä on ilman lupaa lainattu, ja Ketku on äreä mies, joten tästä voi tulla turpiin, tosin Ketku ei alennu tänne blogistaniaan, joten toivoa on ettei tulekaan turpiin).

Esimerkki on Ketkun kilpalaulantaketjusta Virsun kanssa (Virsu on uusi mutta aktiivinen tulokas Rihmastolla, liittynyt 26.12.2005, kommentteja yhteensä 176):

Virsu vaiti vaan siellä luolassaan makkaa
itkun tyrskettä kuuluu, millon se lakkaa?
täötyy siinä itepäenen naenen olla
taepus herransa tahtoon suosiolla...

Tätä kirjoitettaessa Ketkun (liittynyt 5.5.2003) kommenttimäärä on lisääntynyt usealla sadalla ja on nyt 5231. Toisena on Eki 3214, sitten Oivi 2719, Syrinx 2206, Zorro 1745, Marja 1564, Ruu 1546 ja Saara 1244, (Saaran aisapari ja salarakas Kiiperi on sijalla 14, kommentteja 988.), Tukki-Akseli 1137, ill. 1087 ja 11. Prospero 1055 kommenttia. Oma sijoitukseni on 19 ja lukemani 548 heti Saaran kommenttieläin Petran ja Pagin jälkeen ja ennen kaari-65:ä, ib:tä ja hiljaista Niittiä (451 kommenttia). 200. on narri (liittynyt 27.4.2005) viidellä (5) kommentilla, siis tuo narri on nimimerkki eikä ominaisuus. Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana.

Olisiko tämä jonkinlainen Pareto-jakauma (Arvoisa Lukija voi tarkistaa täältä), en tiedä, kun en ymmärrä matematiikasta edes samaa kuin metsähanhi (Anser fabalis) influenssarokotteista. Mutta ehkä tämä koekuvaksi kuitenkin käy rihmastolaisten aktiivisuudesta.

Muuten nuo nimet on excel-ohjelma, jota käytin tässä robottina, tehnyt ilman minun valintojani, eli automaattisesti. Joten jos nimeäsi ei listassa näy, too bad!

17.3.2006

Holy hoarding

12 kommenttia
Mielenkiinnolla olen, niin kuin varmaan Arvoisa Lukijakin, seurannut Dan Brownin kiistelyä kopiointisyytteitä vastaan.

Syyttäjinä ovat non-fiction -kirjoittajat Michael Baigent ja Richard Leigh, joiden julkaisema The Holy Blood and the Holy Grail on syytteen mukaan Brownin Da Vinci -koodin isä tai isoisä tai jotain. Brown tietysti kiistää syytteen.

The Holy Blood... -kirjasta kirjoitetaan myös täällä. Kovin paljoa siitä kirjasta ei ennen tätä meteliä ole tietysti kuultukaan (tosin sitä on myyty jo pari miljoonaa kappaletta), vaikka kirjat (Da Vinci Code ja tämä The Holy Blood...) ovatkin olleet jo ennen tätä lontoolaisissa kirjakaupoissa näytillä vierekkäin (niillä on sama kustantaja Englannissa, Random House). Muuten yritin joskus lukea tätä The Holy Blood...ia, mutta jäi kesken jo melko alussa, sen teksti ei ole helppoa luettavaksi edes oman genrensä kirjana.

Luin The Times (of London, you know) -lehdestä, että Browinin kirjallinen vastine syytteisiin on kuin opas kirjoittajille siitä, kuinka tarina tulisi tutkia perusteellisesti ennen kirjoittamista, sitten pitäisi rakentaa synopsis, jossa kunkin luvun rakenne ja sisältö on jo näkyvissä. Ja viimeksi vasta kirjotetaan.

Täytyy jostakin löytää kopio Dan Brownin puolustuspuheesta. Näitä oikeusselostuksia lukiessa olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä kirjailijalle kuitenkin on se, että jo aloittelevana skribeltäjänä pääsee naimisisiin Blythe Brownin kanssa.

On vaikea kuvitella hyödyllisempää aviopuolisoa kirjailijalle. Blythe tekee Brownin puolesta tämän kaikkien kirjojen tutkimustyön, kerää taustamateriaalin ja kirjoittaa kirjailijalle muistiinpanot ja ohjeet siitä, mitä pitää tai kannattaa lukea. Ja arvatenkin pitää vielä kodin ja talouden kunnossa tyypilliseen naisten tapaan avuttomien miesten katsellessa hämmentyneinä sivusta ja odottaessa kai mammutteja, joita voisi lähteä metsästämään ruoaksi - ja ajankuluksikin. Tai vaihtoehtoisesti mennä poikien kanssa kaljoille (ja miksei tyttöjenkin) tai sählyä pelaamaan, jne. kukin inklinaationsa ja tarpeittensa mukaisesti.

Muistatte ehkä bloggari Kutrin (kirjailija Katri Manninen) pitkistä päiväkirjamerkinnöistään (Kirjailijaelämää), hän sanoi mm, että kirjan kirjoittamiseen menee häneltä normaalisti vain kaksi viikkoa aikaa. Myöhemmin Kutri tarkensi sanomalla, että tutkimustyöhön, valmisteluun ja varsinkin mietintään saattaa mennä jopa vuosi tai pitempäänkin, ja vain "raakaan" kirjoitustyöhön se kaksi viikkoinen. Katrin kirjoittajanopastus löytyy täältä.

Ilkka Remeksen, jota ehkä jossakin mielessä voi suomalaisista kirjailijoista verrata Dan Browniin, sivuilta löytyy Työhuone, jossa Ilkkakin antaa vihjeitä kirjailijaksi aikoville. Myös kirjailija Timo Montosen (viimeisin kirja Kaksitoista aamua, Palmenia, kuva oikealla) Kirjoita itse -opas (pdf-muoto) löytyy internetiltä, Jyväskylän yliopiston saitilta itse asiassa.

Omituisinta ja selittämätöntäkin on, että molempien kiisteltyjen kirjojen julkaisija on sama (tuolla ylempänä mainittu Random House). Sari Mikkonen sanoo kirjeessään "Reading Katherine Mansfield" WSOY:n sivuilla:


Miten upeata ja tyydyttävää selittämättömyyskin voi olla!

Arvoisa Lukija ehkä arvelee, että laitoin tuon lainauksen tuohon pelkästään siksi, että saisin tekstiin linkin kirjailija Mikkosen hienoon kirjeseen. Ja Lukija voi olla tässä aivan oikeassa. Mutta monissa tapauksissa selittämättömyyden olisi ehkä parempikin jäädä selittämättömäksi. Niin kuin ehkä tässä Browninkin tapauksessa. Kirjaakin myytäisiin ehkä vielä entistä enemmän, jos sen taustalla olevaa mysteeriä ei todistettaisi kokonaan olemattomaksi. Vaikka onhan 40 miljoonaa myytyä kirjaa tietysti yhden nimikkeen osalta aika paljon.

Ilman mieltäkiehtovien asioiden selittämättömyyttä eivät konspiraatioteoriatkaan tulisi toimeen, ja mistä pirusta me sitten juoruilisimme kaljalasiemme yli - Karpelan perheeseen tulossa olevasta vauvasta vai? Tai ehkä presidentin avio-ongelmista tai -onnesta? Ja sen sellaisista, todella kiinnostavista aiheista.

Muuten Maria Magdalenasta sen verran, että hänen pääsynsä Raamatun sivuille - maineestaan huolimatta - on mielestäni osoitus siitä, että Raamattuun senttailevat apostolitkin ajattelivat hänellä olevan enemmän tekemistä kristinuskon päätarinan, Jeesuksen, kanssa kuin uskalsivat suoraan sanoa herkästi nokkiinsa ottavalle kristittyjen joukolle.

Arvoisa Lukija on ehkä ajatellut mielenkiintoiseksi senkin, että The Holy Grailin... kolmas kirjoittaja Henry Lincoln ei ota osaa Brownin syyttämiseen.

Tässä on trailer hänen televisio-ohjelmaansa Exploring the Da Vinci Code, joka kertoo pappi Bérenger Saunièren koodista ja Rennes-le-Château'n kylästä Ranskan Languedoc Ruossillon'issa. Tämä video ja viereen kuvattu (video ja kirja) Origins of the Da Vinci Code ehkä selittävät - ainakin osaksi - syyn syyttämättömyyteen. Holy hoarding, indeed.

Paikallishistorioitsijamme Sedis kirjoitti näistä asioista jo elokuussa 2005, niin kuin Arvoisa Lukija ilman epäilyksiä muistaakin.

Laitan tähän loppuun vielä linkin Lili Wessmanin arvosteluun Da Vinci -koodista, julkaistu Satakunnan Kansassa 13.7.2005 otsikolla Da Vinci -koodi on villi kohokas. Sediskin näyttää viittaavan siihen lastussaan. Joten, can't be bad!

16.3.2006

Voi sian pallit

5 kommenttia
Illalla selailin parin viikon takaista New Scientist -lehteä (4.2.22006). Feedback kirjoitti kolumnissaan tieteellisestä tutkimuksesta nimeltä "Castration-induced vocalisation in domestic piglets, Sus scrofa: Complex and specific alterations of the vocal quality", jonka B. Puppe et al. olivat julkaisseet Applied Animal Behaviour Science -lehden numerossa 95, p 67.

Kuten artikkelin nimi sanoo, se kertoo villisian (Sus Scrofa) äänen muutoksista, kun siltä sipaistaan kivekset pois ilman puudutusta, nukutusta tai muutakaan helpotusta. Ja lopputuloksena - ehkä itselleen yllätyksenä - tutkijat sanovat, että:

The observed changes of acoustical parameters during the surgical period can
be interpreted as vocal indicators for experienced pain and suffering.


Kuva: kesysika katselee huolestuneena villiveljiensä kohtaloa huolestuttavasti numeroidusta karsinastaan

Juttu on tietysti omiaan nostamaan vedet kaikkien lajien urosten silmiin silkasta myötäkauhusta ja jossakin tuolla alhaalla jotkut tuntemattomat lihasryhmät aktivoituvat ja yrittävät myötätunnon tuskasta kiskoa kiveksiä takaisin sinne, mistä joskus hamassa menneisyydessä putosivat nykyisille, kivulle aina-alttiille paikoilleen.

Ja tämä tuo taas mieleen puoliksi unohtuneen salvaus-riehan, joka järjestettiin Jämijärven Mummolan kesäisellä nurmikolla kauan sitten. Kohteena oli Pläsi, ylpeä ja ärhäkkä ori, ja muutama naapuritalojen hevonen Kiviperältä ja vähän kauempaakin muilta kyliltä, ettei eläinlääkärin olisi tarvinnut tulla volkkarillaan pelkästäään yhden salvauksen takia Kankaanpäästä saakka, vai olisiko tullut Parkanosta.

Joka tapauksessa tuskaisen hirnu-kiljunnan säestyksellä sipaistiin näiltä ylpeiltä orhilta pallit pusseineen pois ja heitettiin Halli-koiralle, joka näytti olevan erityisen perso kivesaterialle. Niin kuin kai Euroopan ihmisistä ainakin ranskalaiset ja espanjalaiset myös, erityisesti jos kyse on miekalla hitaasti tapetun härän elimistä. Eikö muuten ole vähän tekopyhää, että me eurooppalaiset päivittelemme muslimien halal-lihan sinänsä irvokkaista tappotavoista ja samalla järjestämme vielä 21. vuosisadalla näitä häräntapporituaaleja verenhimoisen kansan viihdykkeeksi.

Itselläni oli kivekset monta päivää hellänä ja silmät vedessä pelkästä salvauksen katselusta. Pläsistä tuli sittemmin säyseä ruuna, joka antoi minunkin valjastaa itsensä vikuroimatta, eikä pullistellut edes mahaansa, kun yritin saada mahavyötä kireämmälle. En tiedä minkälaisia muutoksia Sus scrofa-lajin uroksille tapahtuu näissä tapauksissa. Ehkä köyhät tutkijat saivat syödä tutkittavat elukat yliopiston laskuun tutkimuksen päätyttyä. Eiväthän ne tutkijoiden palkat suuria ole, joten pienikin apu lienee paikallaan.

Olenhan minä kai jo Arvoisalle Lukijalle kertonut olevani kasvissyöjä?

14.3.2006

En sano mitään Suomen euroviisusta

7 kommenttia
Meinasin kirjoittaa tänään Suomen euroviisukappaleesta ja siitä esittäjästä, Lordista, mutta en kirjoitakaan, koska mm. uusi musiikkitaitoinen lastunikkari Korennon elämää on siitä juuri sanonut painavaa asiaa.

Demokratia on erinomainen asia.

Sillä saadaan eduskunta, joka on kansansa omakuva. Saadaan hallitusvalta, jonka kansa - sekä äänestäjät että äänestämättömät kansalaiset - ovat täysin ansainneet.


Kuva: Fredrik Suuri ja Voltaire Sanssouci'ssa

Demokratia on ehkä järjetön tapa päättää asioista, mutta tasapuolisempaa ei ole kai keksitty.

Demokratiasta tulikin kumma kyllä mieleen vapaamuurariliike ja se, että Roomassa ja muuallakin on kokeiltu hallitusvaltaa, jota nimitetään valistuneeksi yksinvallaksi. Vapaamuurari Fredrik Suuren preussilaista yksinvaltaakin on kutsuttu sillä nimellä. Voltaire nautti Fredrikin vieraanvaraisuudesta muutaman vuoden. Kyllähän kuuluisakin filosofi ja kirjailija tarvitsee luotettavaa tulonlähdettä ja hän sai asuakin huoletta, Sans Souci, niin kuin meidän kaikkien pitäisi pystyä tekemään - omassa linnassamme, vaikka syrjäisemmänkin kukkulan kupeessa, josta olisi hyvä ponnistaa.

Voltaire oli myös nahkaessuinen vapaamuurari, kuului pariisilaiseen Yhdeksän Sisaren loosiin (La Loge des Neuf Soeurs), joka oli nimetty antiikin yhdeksän muusan mukaan (loosin jäseninä olivat myös Benjamin Franklin, giljotiinin keksijä Guillotin ja Ranskan vallankumouksen voimala, lopulta murhattu Danton). Niille kuuluisien rappariveljien listoille, joilla ovat mm. niinkin erilaiset ihmiset kuin Winston Churchill, Salvador Allende, Mark Twain ja Oscar Wilde, pääsevät Suomesta yleensä vain Risto Ryti ja Jean Sibelius varmaan muiden pirunmoiseksi harmiksi.

Tällä kaikella en halua sanoa, että Lordi olisi rapparii - voi tietysti ollakin, mistäpä minä sen tietäisin - enkä halua hänestä sanoa mitään muutakaan, äänestäjiensä näköinen esiintyjä ja euroviisukappale - varmaankin.

Kuka on sanonut, että:

Concordia res parvae crescunt (yksimielisyys kasvattaa pienet asiat)

Kuva: Ateneumin taidemuseo Rautatietorilla

Eipä tule nyt mieleen, eikä netistäkään ehdi etsiä. Vaikka hyvin tuo lause demokraattisten äänestysten tuloksia yleensä kuvaa. Eikö se Matti Nykänenkin kuulunut kymmenen suurimman suomalaisen joukkoon, vaikka olenko ehkä erehtynyt tässä arviossani, ja sinne kuuluikin Tarja Halonen, tietysti aivan oikeutetusti ja paljon Mattia paremmin

Tosin tuo lause taitaa jatkua vielä, että:

discordia maximae dilabuntur (suuri (asia) raukeaa erimielisyyteen).

Mutta sitä ei ole kirjoitettu Ateneumin museon etuseinään ja muutenkin se on jo ihan toinen juttu.

Google avaruuteen

0 kommenttia
Google'a eivät rajat taikka avaruus - ehkäpä ei edes aika - rajoita. Ensin se meni Kiinaan auttamaan kommunistista hallitusta kiinalaisten sananvapauden rajoittamisessa, ja pitämässä hurjasti kehittyvää Kiinaa siltä osin edellisellä vuosisadalla.

Ja nyt sen kohteena on Mars, tosin siellä ei sananvapauden lait vielä ole kovin tiukat.

Kuva: Google Mars, Keskellä kuvaa on Olympos Mons, aurinkokunnan korkein tulivuori. Kolme kaakkoispuolella olevaa kraaterit ovat kai laavatasangon ympäröimiä Tharsis Montes-vuoria. Kim Stanley Robinsonin Mars-sarja kertoo näidenkin paikkojen tulevasta historiasta. Muuten, feministien erityisesti rakastama Robert A. Heinlein on myös kirjoittanut punaisen planeetan tulevaisuudesta (Red Planet, 1949, ei ehkä ole suomennettu, tuon ajan Heinleinin kirjat eivät olleet parhaimmillaan).

Google Mars tarjoaa interaktiivisen kartan Marsista. Palvelu toimii niin kuin Google Map täällä maan päällä, tosin Marsin osoitehakemisto puuttuu vielä. Palvelulla voi kyllä ihailla ihmisen jättämiä jälkiä Marsin pinnalla, kuten kaikkien laskeutumisalusten ja tutkijarobottien laskeutumisalueita.

Jopa Euroopan avaruusorganisaation, ESA:n littuun menneen Beagle 2-laskeutumisaluksen paikka on näytetty. Beagle oli numero 2, koska se oli nimetty Charles Darwinia kuljettaneen Beagle-laivan kunniaksi. Jostakin syystä Beagle 2 ei hidastanut vauhtiaan laskeutuessaan ja tuhoutui. Tämä on minulle erityisen murheellinen uutinen, sillä Beagle -ohjelma oli viimeisimmän yliopistoni, Britannian Avoimen yliopiston johtama yritys.

Projektia johti kemisti ja Avoimen professori ja avaruusosaston johtaja Colin Pillinger, joka sai hankkeen toteutettua henkilökohtaisen lainan turvin. Pillinger on muuten tyypillinen Avoimen proffa, marimekon näköiseen paitaan pukeutuva 60-lukulainen, jolla on pitkä tukka, kuumeisen intensiivinen katse ja huonot hampaat. Mutta niillä ei ollut epäonnistumisen kanssa mitään tekemistä (kai) eivätkä ne edes kuulu tämän lastun piiriin.

Muuten Pillinger on sanonut:

I don’t really count what I do as a job. I don’t think of myself going to
work – in the mornings I say, “I’m going to the lab,” - which means that I am
thoroughly enjoying myself. I don’t think you have to be driven to do research,
as it is so enjoyable.


Lucky bastard. Alla avaruusseikkailija Pillinger Beagle 2:n kanssa ennen kohtalokasta lentoa.

Irtisanomisista, irstaista optioista ja vastaiskuista

0 kommenttia
Mitäpä tästä voisi enää sanoa jo muualla sanotun lisäksi työnantajille tai SAK:lle, jotka hyväsydämisinä ihmisinä siirtävät hiljalleen kaikki työpaikat kolmanteen maailmaan, sinne missä ei tarvitse maksaa työnteosta palkkaa - niin kuin vielä Suomessa.

Ehkä Bertolt Brechtin sanoin sentään (suom. Aale Tynni):

Mahagonny-laulusta 2:

...
Meren päällä ja maan
ihmisiltä nahka yltä nyljetäänkin täällä,
siksi istuu kaikki kansa
kaupitellen nahkojansa,
sillä dollareissa punnitaan ne nahkat joka säällä
...


Ja lisätään vielä SAK:n kunniaksi Mahagonny-laulusta 3:

...
Ei nyt askelta yhtään!
Kaikki lakkoon! Päälle älä paina:
et meitä voi helvettiisi raastaa:
sillä helvetissä ollaan oltu aina.
Herraan katsahtivat miehet Mahagonnyn.
Ei, vastasivat miehet Mahagonnyn.



Ai niin, eikös se vasemmistoliiton puheenjohtaja Siimes juuri eronnut, oikein hyvännäköinen ja sutjakka blondi, olisi hyvin sopinut tanssikilpailuihin muiden poliitikkojen kanssa. Ja sopisi hyvin vaikka kulttuuriministeriksi. Taisi haikailla demareihin ja päätti lähteä. Ehtihän se jo ajaakin pitkän aikaa työläisen asiaa, ja juuri niin hyvin kuin ulkonäkönsä lupasi. Ja demokraattisissa vaaleissahan se valittiin siihen hommaan.

12.3.2006

Internetistä ja televisiolähetyksistä pitkäpiimäisillä lentomatkoilla

0 kommenttia
Pitkillä lennoilla on kyllästyminen maailmaan, matkaseuraan ja omaan sieluunsakin hyvin lähellä.

14 tuntia napaansa tuijottamisen apatiaa ei juurikaan innosta. Elokuviakaan ei viitsi tuijotella koko aikaa varsinkin, kun ne usein on nähnyt jo oikeassa elokuvateatterissa, isolta kankaalta ja neulan putoamisenkin toistavan äänilaisteiston avustamana. Koneissa saa vain kalpean aavistuksen siitä, mitä kuva ja ääni todella kertovat vaikka tarinan pystyisikin jotenkin mieleensä kokoamaan. Tietysti on paljon elokuvia, joille tällainen rajoitus on vain eduksi.

Mannertenvälisillä lentomatkoilla matkustajien syöttämisen jälkeen kone laitetaan yleensä pimeäksi, ikkunaluukut suljetaan ja ylenmääräinen hapenpuute, joka nykyisissä koneissa vallitsee energiansäästösyistä, pudottaa useimmat matkustajat unten maille lähes koko lennon ajaksi. Happipitoisuus, joka raikkaassa ilmassa merenpinnan tasolla on 21 %, on ainoastaan 15 % nykyaikaisissa suihkumatkustajakoneissa, joiden matkustamojen ilma pidetään paineistuksella vastaamassa noin 2.5 kilometrin korkeudella vallitsevaa ilmanpainetta, vaikka lentokorkeus on noin 11 kilometriä.

Hapenpuute - tai oikeastaan raikkaan ilman puute - on nykyisin suurempi kuin ensimmäisten suihkukoneiden aikaan. Tulevaisuuden koneet ehkä korjaavat tätä ongelmaa, varsinkin kun on todettu, että veren klomppiutumisen todennäköisyys - ja sen seurauksena keuhkoveritulpan vaara - on suurempi vähällä hapella.

Minä en mielelläni nuku pitkiä aikoja, eikä kännikoomakaan ole erityisen houkutteleva optio - olisiko tekemisissä iän kanssa - ja aina ei viitsi lukea, koska lähellä istuvat matkustajat suhtautuvat valojen käyttöön ärtyneesti ja omatuntonsa ääntä ei tässä suhteessa saa vaiennettua. 14 tuntia irti muusta maailmankaikkeudesta on tavallaan sielulle hyväksikin, siksikin olen aina pitänyt näistä pitkistä lentomatkoista, optimistisesti voi ajatella, että muuta maailmaa ei ole, koska et voi saada siihen välitöntä yhteys.

Mutta toinen puoli aivoista - se pessimistinen - huutaa, että muu maailma saattaa olla kokonaan hävinnyt. Ja tuntuu pakottavasti siltä, että asioista täytyisi saada tietää jotakin nyt juuri - mitä tahansa - pitäisi olla ajan hermolla, CNN on ehdollistanut mieltä niin, että uutisannos on saatava säännöllisesti, ilman sitä tuntuu kuin ei olisi ihan kokonainen ihminen, tai saa ainakin pahoja vieroitusoireita.

Nykyisin voi onneksi joillakin lennoilla myös surffailla internetillä ja jopa muutamalla lentoyhtiöllä katsoa suoria televisiolähetyksiä aikansa tappamiseksi (miksi ihmeessä sanomme "ajan tappaminen", näin ei sanota pelkästään suomenkielessä).

Toissa aamuna kello 05.58 YLE kertoi (referaatti Savon Sanomien jutusta), että lentokoneisiin saadaan matkustajien käyttöön ”lähivuosina” internet-yhteys. (se näkyi tuossa YLE:n uutisvirtaboksi blogin oikeassa sivupaneelissa, jossa juuri nyt sanotaan, että Da Vinci -koodin kirjoittaja: Kopiontisyytteet perättömiä).

Tämä internet-uutinen on tietysti periaatteessa "hyvä uutinen", vaikka ilmeisesti YLE:n toimittaja oli aamu-uninen pitkän ja uutisettoman yön jäljiltä, eikä huomannut, että uutinen koski vain Finnairia, joka näissä internet-asioissakin tulee jälkijunassa, uutinen kyllä korjattiin myöhemmin päivällä koskemaan vain Finnairia. Ennen korjausta epäilin, että olisiko uutinen ollut vanha ja nyt vahingossa pantu esille YLE:n ajankohtaisten uutisten joukkoon.

Se muistutti omasta punastuttavasta kokemuksesta (josta en suostu koskaan kertomaan yhdellekään ihmiselle) Aamulehden kanssa, johon olin kirjoittanut lyhyen uutisjutun. Tämä tapahtui monia vuosia sitten. Kirjoitin sen kesäkuussa, eikä juttua julkaistu, joten ajattelin, että ei ollut kiinnostanut ja siirryin eteenpäin, niin kuin elämässä aina täytyy tehdä.

Kunnes vuotta myöhemmin juttu yht'äkkiä julkaistiin ja huomasin sen lehden sivuilla. Soitin häpeissäni ja kauhuissani toimitussihteeri J:lle, joka selitti, että hän on lähdössä lomalle ja siivosi vähän pöytäänsä (pöydästä ei useimmiten näkynyt muuta kuin paperivuoren kokoinen kohouma huoneen nurkassa ja hän itse istui vyötäröään myöten ehdotetuissa jutuissa, hylätyissä jutuissa ja jutuissa, jotka olivat juuri tarkastelun alla) ja löytänyt tämän jutun (ei päivämäärää, minun vikani, nimeni olin kyllä muistanut kirjoittaa), pitänyt siitä (tietysti, olihan se minun kirjoittamani;) ja julkaissut saman tien koska se oli vaikuttanut ajankohtaiselta uutisjutulta (todistettavasti tekstini on siis ajatonta!). Ehkä kukaan lukijoistakaan ei ollut huomannut kokonaisen vuoden vierähtämistä. Juttupalkkio tuli myös ajallaan niin kuin tavallista, joten asia oli kohdaltani kunnossa, eikä siitä sen enempää.

Kuva: Lufthansan FlyNetin ja suorien televisionlähetysten peittoalue.

Mutta näistä internet-yhteyksistä lentokoneissa piti sanoa, että esimerkiksi Lufthansa on tarjonnut matkustajilleen internet-palveluja jo toukokuusta 2004 lähtien. Tämän vuoden tammikuun 23. päivänä Lufthansa aloitti myös uuden palvelun, jolla matkustajat voivat katsella suoria televisiolähetyksiä lennon aikana internetiin liitetyllä tietokoneellaan. Tarjolla on reitistä ja koneen sijainnista riippuen joko BBC World’in, CNBC:n, Euronews’in tai MSNBC:n ohjelmia.

Palvelu on mahdollista Lufthansan oman internetpalvelun, FlyNetin, ja Boeing’in Connextion-palvelun avulla. Laajakaistaiseen internet-yhteyteen pääsee käsiksi joko ethernet-LAN’illa tai langattomalla yhteydellä. Televisiokuva vastaanotetaan satelliittiyhteyden välityksellä.

Lufthansan pitkänmatkan koneista on tätä kirjoitettaessa 51 varustettu television katseluun tarvittavalla laitteistolla, kaikki vähän yli 80 konetta tullaan varustamaan ensi vuoden kevääseen mennessä.

Kuva: Lufthansan tulevaisuutta, Airbus 380, uusi lippulaiva yhtiön omissa väreissä. Hapenpuuteongelmia on pyritty vähentämään uuden sukupolven airbusseissa. A380 pystyy lentämään esimerkiksi Euroopasta suoraan Australiaan ilman välilaskuja. Lentoaika tulee olemaan yli 18 tuntia.

Lufthansa ei ole ensimmäinen palvelun tarjoaja, vaikka onkin juuri nyt suurin. Singapore Airlines aloitti suorat televisiolähetykset ensimmäisenä. Tarvittava laajakaistainen yhteys on jo myös ainakin All Nippon Airlinesin, China Airlinesin (Taiwan), Japan Airlinesin ja SAS'n koneissa.

Tietysti Arvoisa Lukija saattaisi kysyä, että onko tällainen riippuvaisuus ajantasalla pysymistä sairasta, tarpeellista, toivottavaa tai edes missään mielessä järkevää. Mutta tästä ei tässä lastussa ollut kysymys, joten en sano siitä sen kummempaa.

Katso myös PC Worldin artikkeli Wi-Fi In The Sky.

Meteoreista ja Asterixin peloista

0 kommenttia

Asterix-sarjakuvakirjoissa – Arvoisa Lukija on tietysti lukenut kaikki nämä seikkailut – oli rohkea mutta pienikokoinen gallialainen soturi, joka ei pelännyt mitään muuta kuin taivaankannen putoamista niskaansa. Le Ciel Lui Tombe Sur La Tête tai käännettynä ehkä (Asterix ja) Taivas putoaa päähän (tai virallisesti suomeksi käännettynä Taivas putoaa niskaan) on kai viimeisin julkaistu Asterix-kirja, ja täytyy heti aluksi varottaa potentiaalisia lukijoita, että se on huonoin Asterix, koskaan.

Asterix tuli ajatuksiin lukiessani tätä Avaruus-verkkojulkaisun uutista maaliskuun kahdeksannelta päivältä. Mutta nyt menemme historiassa taaksepäin vielä paljon Asterixia kauemmaksi, syvälle kivikauteen, keskipaleoliittiselle kaudelle ja kokonaan toiselle mantereelle.

Jonakin – ehkäpä kauniina ja pilvettömänä – aamuna hämärän juuri imeytyessä päivänvaloksi noin 50,000 vuotta sitten jolloin ihmisten laji oli jo kehittänyt kallonsa sisään ruoanhankinnan kannalta tarpeettomat ylikokoiset ja energiaa ylensyövät aivot ja – tuhansia vuosia aikaisemmin, itse asiassa – keksinyt kulttuurin ja piirrellyt kauniita, punamullan tai muun luonnon värisiä eläin- ja ihmishahmoja, aikansa graffiitteja, vaikka niille on yritetty keksiä kaikenlaista muutakin selitystä, moniin kallioseiniin – suojaa-antavien kalliokielekkeiden alla tai soihtujen valaisemissa luolissa syvällä maan sisällä – vähän kai joka puolella maailmaa.

Eli siis yhtenä sellaisena kirkkaanpilvettömänä aamuna koillisen taivaalle ilmestyy auringonvalossakin näkyvä valopiste, joka suurenee noepasti ja muuttuu kirkkaasti loistavaksi meteoriksi. Ja iskeytyy ryminällä maahan arizonalaisessa autiomaassa, kaivaa siihen paikkaan 1.5 kilometrin läpimittaisen ja 200 metrin syvyisen kuopan ja häviää välähtäen meteorien, meteoroidien ja meteoriittien taivaaseen.

Samalla paksu kerros kalliota, joka peitti aikaisemmin meteoriitin iskeytymispaikan, kääntyy räjähdyksen vaikutuksesta kaksinkerroin – kuin laskostettava lakana – itsensä päälle ja muodostaa näin iskeymäkraaterin korkean reunana. Iskeytymispaikan välittömässä ympäristössä kaikki elollinen höyrystyy uuteen olomuotoon silmänräpäyksessä, vielä viiden kilometrin päässä vallitsee hetkellisesti yli 1000 tuntikilometrin tuuli, kahdenkymmenen kilometrin etäisyydellä tuulennopeus on 100 kmt. Talon kokoisia kalliopaasia lentelee ilmassa ja kerääntyy kraaterin kuumille reunuksille. Räjähdyksen voima vastaa 20-40 kilotonnin ydinräjähdystä.

Lopulta, 1920-luvulla, pystyimme päättelemään, että kuopan teki 45 metriä läpimitaltaan ollut nikkelirautainen murikka, joka iskeytyi maahan nopeudella 12 kilometriä sekunnissa eli noin 43,200 kilometrin tuntinopeudella. Ja vapautetun energiamäärän voi itse kukin laskea kertomalla massan (grammoina) nopeuden (metreinä sekunnissa) neliöllä. Itse en osaa käsitellä, ja vielä vähemmän käsittää, näin suuria numeroita, joten jätän laskun Arvoisan Lukijan ymmärrettäväksi.

Tapauksella on saattanut olla ihmisiäkin silminnäkijöinä, mutta aivan varmaa tämä ei ole, sillä ei ole tarkkaa selvyyttä siitä, koska ensimmäiset ihmiset asuttivat Amerikan.

Ja tästä hyppäämme nykyaikaan, jossa NASA’n tiedossa on tällä hetkellä 773 potentiaalisesti vaarallista taivaankappaletta, eli sellaisia kiven tai metallin murikoita, joiden koko on (karkeasti) vähintään 135 metriä ja joiden pienin laskettu etäisyys maasta on pienempi kuin noin 7.5 miljoonaa kilometriä (5 % auringon ja maan välisestä etäisyydestä eli enintään 0.05 AU, tai parikymmentä kertaa kuun ja maan välinen etäisyys).

Viimevuosisadalla tapahtui ainakin kolme merkittävää meteoritörmäystä: Siperiassa (Tunguska) 1908 (jonka jotkut suomalaisetkin Suomessa sanoivat kuulleensa) ja 1947 sekä Brasiliassa 1930. Kaikki vähänasutuilla seuduilla ja osumat – tuhojen kannalta onneksi – sattuivat maahan eivätkä mereen.

Joka vuosi karkeasti sanoen linja-auton kokoinen möhkäle iskeytyy maahan räjähtäen joko ilmakehässä tai iskupaikalla. Kerran tuhannessa vuodessa isompi kappale osuu maahan ja aiheuttaa merkittävää paikallista tuhoa. Kerran muutamassa miljoonassa vuodessa maahan lämähtää 135 metriä suurempi kappale, jolla on – riippuen iskeytymispaikasta, kappaleen koosta ja rakenteesta – teoriassa mahdollista jopa tuhota kulttuurimme tai jopa kaikki nykyinen elämä maapallolta. Jos putoava kivi on kilometrin läpimittainen, millään elämän muodolla maapallolla ei ole mahdollisuuksia selviytyä, ei edes russakoilla.

NASA’n johdolla on aloitettu ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavien taivaankappaleiden kartoitus ja seuranta. Suurin osa varsinaisesta etsintätyöstä tehdään kahdessa osaksi yksityisen rahoituksen varassa toimivassa yhteisössä: amerikkalaisessa Spacewatch-projectissa ja eurooppalaisessa Spaceguard’issa.

Lukija ehkä tunnistaa spaceguard-nimen Arthur C. Clarkin Rendevouz with Rama-kirjasta (taisi olla suomeksi epäonnistuneesti Uhka avaruudesta, vaikka se sopiikin hyvin tämän lastun teemaan).

NASA’n lyhyen ajan tavoite on löytää ja seurata 90 % vähintään yhden kilometrin suuruisista kappalesita, jotka osuvat radallaan lähelle maata. Kaikkien havaittujen maan lähelle kiitävien murikoiden radat lasketaan sadaksi vuodeksi eteenpäin, mikäli niitä pystytään seuraamaan riittävän kauan tarkkojen ratatietojen saamiseksi. Uusia kappaleita löydetäään useita joka viikko, ja monet niistä nähdään vasta niiden jo ohitettua maapallon.

Maaliskuun 8. päivänä tänä vuonna pieni (parikymmentä metriä halkaisijaltaan) kivenmöhkäle nimeltään 2006EC ohitti maapallon noin 270,000 kilometrin etäisyydeltä, joka on noin 70 % matkasta maasta kuuhun. Tässä taulukossa näkyy muita lähellä maata parina viime vikkona käyneitä taivaankappaleita. Suurin näyttää olleen maaliskuun 6. päivä vieraillut asteroidi 23187 (2000PN9), jonka halkaisija on 2-3 kilometriä. Etäisyyttä oli lähimmillään noin 3,2 miljoonaa kilometriä eli 7 kertaa maan ja kuun välinen etäisyys.

Eli kovin näyttää olevan vilkasta lähellä maapallon kiertorataa. Mutta taivaan niskaan putoamiselle on silti vielä kovin pieni mahdollisuus. Tosin Arvoisan Lukijan joutuminen lento-onnettomuuteen taitaa tilastollisesti olla mahdollisuutena vielä pienempi.

11.3.2006

Marsin luotaimista, unelmista ja tieteiskirjoista

7 kommenttia

NASA'n Mars Reconnaissance Orbiter (piirros vieressä) onnistui eilen siirtymään lähestymisradaltaan planeetan kiertoradalle, jolla se tulee laskeutumaan hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa toimintakorkeuteensa. Ensimmäinen ohitus tapautui 300 km:n korkeudessa nopeudella 3 kilometriä sekunnissa.

NASA'n mukaan tehtävä oli vaikea ja tällä kertaa kaikki sujui ilman suurempia vaikeuksia. Edes amerikkalaisten ja SI-mittojen muunto-ongelmia ei nyt ilmennyt.

MRO:n tehtävänä on vakoilla Marsiin tulevaisuudessa suunniteltujen miehitettyjen lentojen mahdollisuuksia, etsiä merkkejä vedestä ja tutkia sopivia laskeutumispaikkoja.

NASA'lla on tällä hetkellä Marsin pinnalla myös kaksi toimivaa tutkijarobottia, Spirit ja Opportunity, jotka ovat olleet toiminnassa kohta kolmen vuoden ajan ja ylittäneet niihin asetetut toiminta-aikaodotukset jo parilla vuodella.

Täältä näkee, missä NASA'n avaruusalukset (deep space) ovat tällä hetkellä.

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka sai siirtyä nopeasti Edgar Rice Burroughsin jännittävistä, mutta tieteellisesti vähintäänkin epäluotettavista marskirjoista (kuva vasemmalla) muutenkin ilmailukärpäsen puremana unelmoimaan tosielämään seuraamalla innokkaasti avaruuden oikeaa tutkimista, jossa Marsilla on ollut oma näyttävä osuutensa jo 60-luvun puolivälistä lähtien.

Ja odotin tietysti innolla uutisia avaruuden elämästä. Marsista ei, surullista kyllä, ole löydetty sinne kuviteltuja älykkäitä avaruusolentoja.

Italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli (1835 - 1910) kehitti Marsin nykyisin käytössä olevan nimijärjestelmän ja arveli näkevänsä Marsin pinnalla kanavien verkoston. Ihmisille tyypilliseen tapaan monet muutkin tiedemiehet näkivät samat kanavat, kuten amerikkalainen Percival Lowell, jonka ansiosta me tavis-telluslaiset odotimme vihreiden marssilaisten hyökkäystä Telluksen (vai Terraksiko tätä pitäisi kutsua) kimppuun minä hetkenä hyvänsä kai aina 50-luvulle saakka. Orson Welles käytti tätä pelkoa maniosti hyväkseen kuuluisassa radio-ohjelmassaan War of the Worlds (1938), joka aiheutti jopa paniikkia kuulijoidensa keskuudessa.

Mielikuvitusta kiihottavia nimiä kaikki Schiaparellin keksimät, kuten Vastitas Borealis (pohjoinen napaalue), Valles Marinaris (Marsin keskiosien 4000 kilometrien pituinen ja 7 km syvyinen kanjoni, vajoamalaakso), Elysium-tasanko (sen alla saattaa olla jäätynyt meri) ja Olympos Mons (aurinkokunnan suurin tulivuori, noin 30 km korkuinen), joka on mahdollisesti syntynyt pullahtamalla jonkun toisen taivaankappaleen iskeytyessä Marsin toiselle puolelle. Täältä löytyy Marsin karttoja.

Vaikka kanavaverkostoja ei Marsissa ole löytynyt, vanhoja vedenkaivamia uomia pinnalla on vielä tänäkin päivänä, mutta elämää sieltä ei ole löydetty.

Amerikkalainen (vasemmistosymppis) tieteiskirjailija Kim Stanley Robinson (oikealla kuvassa) on 90-luvulla julkaissut sarjan mielenkiintoisen ja tieteiskirjoiksi poikkeuksellisen hyvin kirjoitetun Mars-sarjan: Red Mars, Green Mars ja Blue Mars, joka julkaistiin viimeisenä 1996, joista yhtään ei valitettavasti olla suomennettu. Mars-sarjan punaisena lankana on planeetan muuttaminen ihmisille asuttavaksi, ja sivussa tapahtuu kaikenlaista jännittävää. Suomeksi on Robinsonilta (tietääkseni) julkaistu vain jännitysromaani Antarktika (1998)

Robinson on sanonut, mutta en kuolemaksenikaan osaa sanoa missä:


You can't get any movement larger than five people without including at least one flippin idiot.


Selittää ehkä miksi niin monet vallankumoukset epäonnistuvat.

9.3.2006

Oskareista, dickeistä ja muistakin töppäyksistä

1 kommenttia
Tulin juuri Pariisista, jossa oli sadekuuroinen, mutta kevättä puoliksi lupaileva sää; puistoissa ja teiden varsilla – auringonpaahteisimmissa paikoissa – on hento aavistus vihreydestä, vaikka hiirenkorviinkin on aivan liian paljon aikaa. Levoton silmä ei löydä kaivattuja lepopaikkojaan, sillä talvivaatetus peittää kaihoisten ajatusten suloiset kohteet vielä monta tulevaa viikkoa. "Sika", saattaa joku suutuspäissään ajatella tai vaikka sanoa päräyttääkin luettuaan tuon – on feministi tai ei, mutta minä sanon siihen vain, että minkäpä ihminen lonnolleen mahtaa ja siitä puhe mistä puute. Sellaiseksi sitä kai on tullut kuin oli alkujaan tarkoituksella luotu.

Mutta ajelin Pariisiin sateen sisällä eilen ja samalla tavalla kohistelin äsken takaisin Brysseliin. Yli puolet matkasta täytyi tuulilasin pyyhkijöitä käyttää täydellä teholla, eikä nopeutta voinut nostaa juurikaan yli 130:n tavanomaisen 150 kmt:n sijasta. Matkaan meni inasen yli kolme tuntia (mitä tuo inasen nyt sitten tarkoittaneekaan).

Mennessä ajoimme Belgian Ardenneilla ohi kolaripaikan, joka oli jo lähes puhdistettu - palo- ja poliisiautoja oli vielä paikalla, ambulanssit olivat jo lähteneet kuormineen. Sisin kolmikaistaisen moottoritien kaistoista oli suljettu, romut näyttivät siltä, että vain todella hyvällä onnella toisesta onnettomuuteen joutuneesta autosta oli selvitty hengissä.

Mainitsen tämän siksi, että – niin kuin tavallista – liikenne molempiin suuntiin lähes pysähtyi ihmisten yrittäessä nähdä mitä oli tapahtunut. Useimmat meistä kai hätkähtävät onnettomuuden uhrien näkemistä, silti suurin osa ihmisistä näyttää tuntevan (voisiko sanoa) sairaalloista uteliaisuutta onnettomuden nähdessään. Tämä on ilmeisesti täysin ihmisen olemukseen kuuluva ominaisuus. Ehkä uhreja katsellessa voi ajatella tietysti ensiksi sitä kuinka onnekas itse on voidessaan katsella onnettomuutta ehjänä, ja toisaalta sitä, kuinka heikko meissä oleva elämänliekki on ja kuinka hauraita ja helposti haavoittuvia kehomme todellisuudessa ovat.

Ja tämän liukkaan aasinsillan kautta pääsemme lastun varsinaseen aiheeseen, crash-nimisiin elokuviin ja niiden esitteisiin.

Mutta tänään kotiin päästyä piti ensimmäiseksi ajatella vierasta kieltä ja erityisesti sanaa dick.

Nimittäin englaninkielessä on idiomi (tai idiooma): step on one’s dick, joka ei tarkoita Dick-nimisen ystävän päälle astumista. Tämän idiomin astuminen onnistuu vain idiooteilta ja miehiltä, joilla on erityisen isokokoiset m... Tai no olkoon.

Kuva: Tuo idiomi ja aasista puhuminen muistuttivat mieleen Dick Cheneyn ja Muhammedin kuvat, jotka onkin yhdistetty sopivasti tässä viereisessä pilakuvassa (tekijä Bob Krohmer). Terveisiä vaan Jyllands-Posteniinkin, joka on kai nykyisin yksi maailman tunnetuimmista sanomalehdistä.

Joka tapauksessa poistin muutaman päivän takaisen oscarijuttuni juuri tuon sanonnan tapaisesta syystä. Katkerasti kohtaloa valittaen on lisäksi tunnustettava, että kuulun idioottien kastiin.

Poistettu lastu oli joka tapauksessa liian lyhyt, ei tuonut mitään uutta asiaan edes silloin kun sen kirjoitin ja sen lisäksi oli väsyneenä tihrustanut väärän kuvan Crash-elokuvaa kuvaamaa lastuni koristeeksi.

Siis tänä iltana kotiin tultuani huomasin huomautettuna kauhukseni, että olin käyttänyt kuvaa, joka makaili nimellä crash koneeni kovalevyllä, ja sen kummempia ajattelematta länttäsin sen siihen lastuun, vaikka pelkästään lukemalla kuvatekstiä olisi asian voinut huomata (tai edes vähän ajattelemallakin itseasiassa). Ohessa toivottavasti oikea kuva. Olin käyttänyt vuonna 1996 valmistuneen David Cronenbergin Crash-elokuvan esitekuvaa tämän vuoden oscar-voittajan, Paul Haggisin vuonna 2004 valmistuneen Crashin sijasta.

Tällaisessa julkaisussa, jossa toimituksen jäsenet (=1), joutuvat tekemään sekä toimittajan että toimitussihteerin ja vielä päätoimittajankin hommat, virheitä sattuu yhtenään. Useimmat niin vähäpätöisiä, etten ole viitsinyt edes korjata. Tätä ei kuitenkaan voinut jättää korjaamatta. Rangaistukseksi jutun kirjoittanut kansalaisjournalisti (=minä) joutuu katsomaan jokaisena seuraavista seitsemästä päivästä Turhapuro-elokuvia, ja valittamatta, jos niitä löytyy Brysselin pappilasta (tuon Elämää avaruudesta -lastuni vuoksi täytyy ehkä mennä sinne arasti seinänvierustoja hiippaillen ja kaulukset pystyssä vapisevan leuan suojana, mennä kuitenkin täytyy, koska olen niin perso tuoreille korvapuusteille).

Häpeillen pyydän anteeksi Arvoisilta Lukijoilta virhettäni, ja yritän olla tarkempi seuraavilla kerroilla.

Kovasti kiitän kommentoija Simon LeBonia, Kohta minä olen aikuinen -blogin pitäjää ja elämän tarkoituksen etsijää, asian huomaamisesta ja ystävällisestä kommentista. Ja muuten, lennolla matkalla Pariisista Singaporeen näin kyllä tämän ajankohtaisen filmin, joka sai oscarinsa tänä vuonna.

P.S. Kaikki tietysti muistitte muistuttamattakin, että eilen oli kansainvälinen naisten päivä!

Jos ette muistaneet, niin tässä onkin sopivasti kokonainen vuosi aikaa parannella tänään saatua mustaa silmää, tosin välillä saattaa olla muitakin ansoja muistettavien päivämäärien muodossa: kuten syntymäpäiviä, kihlajaispäiviä, ensimmäisen suudelman vuosipäiviä, anopin polvileikkauksen päivittelypäiviä ja sen sellaisia. Joten tarkkana täytyy tästä eteenkinpäin elää, on mustaa silmää vielä tai ei.

Mikäpä sopisi paremmin juhlistamaan jälkikäteen naistenpäivää kuin datura. Oheisessa kuvassa näkyy daturan aukeamisen ihme, jota Veloena jossakin lastussaan ihaili sanoin jonkin aikaa sitten.

8.3.2006

Koolla on sittenkin merkitystä

2 kommenttia

Parin viikon vanhassa New Scientist lehdessä (25.2.2006) kerrotaan tutkimuksesta, jolla mitattiin valitun virtuaalihahmon (avatar) koon merkitystä ihmisten käyttäytymiseen.

Virtuaalinen identiteetti on blogimaailmassakin tärkeä tekijä, edes omalla nimellään bloggailevat eivät bloggaa itsenään, Blogistaniassa medium, eetteri, väliaine, järjestelmä, estää normaalin ihmiskontaktin syntymisen. Me elämme vaihtoehtoista elämää täällä, emme omaamme, niin surulliselta kuin tämä ehkä jostakin Arvoisasta Lukijasta saattaa kuulostaakin.

Lumemaailmalle ominainen eetteriusva antaa osanottajille enemmän vapautta käyttäytyä sosiaalisista normeista tai omasta arkiminästään poikkevalla tavalla. Avatar/identiteetti, jolla on ainakin jonkinlaista pysyvyyttä, on näin ollen tärkeä vastaanottajalle, mutta sillä voi olla päinvastainen merkitys henkilölle itselleen ja lumeminän muutos on helppo suorittaa.

Blogituttava Mina von Münchausen ihmetteli joku aika sitten jossakin lastussaan otsikolla Miimi syitä blogin nimen valintaan. Se prosessi on tietysti tätä identiteetin valintaa (palaan nimikysymykseen omalta osaltani jossakin muussa lastussa).

Anyway.

Tutkijat Nick Yee ja Jeremy Bailenson Stanfordin yliopistosta (Palo Alto, Kalifornia) jakoivat kahdelle tutkittavalle ryhmälle virtuaalihahmon, avatar'in, käyttäen virtuaali- tai sanoisiko lumetodellisuusheadset'ia, jonka käyttäjä on eristetty ulkomaailmasta. Ensimmäiselle ryhmälle jaettiin kookas ja toiselle pienikokonen avatar. Lisäksi toinen ryhmä jaettiin kahtia, puolikkaille annettiin joko hyvännäköinen tai ruma lumehahmo. Jako tehtiin välittämättä "oikeiden" henkilöiden koosta tai ulkonäöstä.

Ihailtuaan itseään virtuaalipeilissä jonkin aikaa tutkittavia pyydettiin neuvottelemaan rahan jakamisesta virtuaalihuoneessa. Neuvottelijoista toinen oli aina kookas ja toinen pienikokoinen.

Tulos osoitti, että kookkaat avatarit olivat agressiivisempia neuvottelutilanteessa kuin pienikokoisemmat, jotka helpommin suostuivat jakoon, joka ei ollut heidän kannaltaan hyvä. Toisaalta rumemmat avatarit seisoivat keskimäärin metriä kaempana neuvotteluparista kuin hyvännäköiset.

Tutkijoiden mukaan tämä tutkimus kertoo miksi ihmiset lankeavat niin helposti älyttömien virtuaalipelien pauloihin. Niissähän pelaaja on omasta olemuksestaan täysin irrallaan ja voi olla lumemaailmansa "sankari", mikä meistä useimmille ei tosielämässä ehkä aina ole mahdollista. Sama ilmiö vaikuttaa muussakin virtuaalikäyttäytymisessä, jossa oma todellinen olemus on piilotettu ja joissa kätetään avataria kanssakäymisen apuna.

Kysymys meikkaamisen ja trendipukeutumisen vaikutuksesta lipsahtaa heti mieleen. Usein kuulee sanottavan kuinka ulkonäkö vaikuttaa omaan mielentilaan ja sitä kautta käyttäytymiseen. Ehkä sekin on geeneissä ja siksi lumemaailmaan on niin helppo uppoutua.

***

Lue lisäksi Nick Yee'n et al artikkeli Cognitive Daily'ssa: How computers can make humans like them. Ja bloggari Walkerings'in ajatuksia näistä samoista jutuista. Nick Yee'n omalla, virtuaalimaailmoja käsittelevällä saittilla on paljon lisäluettavaa. New Scientistin jutun lukeminen valitettavasti maksaa, mutta tässä on lyhyt pätkä jutun alusta.

7.3.2006

Elämää avaruudesta?

12 kommenttia


Tähän mennessä tapahtunut:


Joko:

Jumala taivaista loi maan ja taivaan ja sanoi: Tulkoon valkeus ja valkeus tuli, ja... ja loi ihmisen maan pölystä omaksi kuvakseen, ja puhalsi tähän elävän hengen. Ja siihen meni vajaa viikko joskus 4000 vuotta sitten.

Tai, vaihtoehtoisesti:

Yli 10 miljardia vuotta sitten tapahtui alkuräjähdys ja maailmankaikkeus syntyi tyhjästä, ja vajaa sekunti myöhemmin luonnonlait astuivat voimaan, sitten alkuhiukkaset yhtyivät muodostaen ainetta, joka ruuhkautui tähdiksi, jotka syttyivät ydinreaktion aiheuttamaan tulee, ja joku väänsi maailmankaikkeuden valot päälle noin 300,000 vuoden kuluttua räjähdyksestä, ja tähdet muodostivat raskaimpiakin alkuaineita ja räjähtivät (jotkut tosin luhistuivat mustiksi neulanpään kokoisiksi aukoiksi, mutta luhistukoot), ja hajosivat atomeiksi, joista syntyi uudempia tähtiä ja planeettoja, ja lopulta Sol-tähti ja sen Tellus-planeetta 4.5 miljardia vuotta sitten, ja Tellukselle tuli 3.9 miljardia vuotta sitten jostakin joitakin kummallisia mikrobeja tai muita örkkejä, joiden onneksi savea ei vielä oltu keksitty ja niin ne pystyivät yhtymään ja kasvamaan ja jakautumaan. Ja sitten joku ajatteli seksiä, ja rupesi yhtymään mukavammalla tavalla, ja astuivat, ja niin dinosaurukset hävisivät sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Ja nisäkkäät perivät maan. Ja yhtyivät ja astuivat ja harrastivat lisää seksiä, ja yhtyivät, ja saivat käsiä, ja isompia aivoja noin 200,000 vuotta sitten, ja pukeutuivat nahkahameisiin, ja astuivat ja yhtyivät. Ja keksivät kulttuurin noin 60,000 vuotta sitten ja alkoivat ihmettellä, mistä tämä kaikki oikein sai alkunsa. Ja kehittivät maailmansyntyteorioita. Ja valtasivat maan ja saastuttivat sen, ja yhtyivät ja lisääntyivät ja harrastivat seksiä ja yhtyivät, ja keksivät E-pillerin ja sitten alkoi 60-luku, ihmiskunna onnellisin hetki, ja ihmiset harrastivat seksiä ja yhtyivät, eivätkä lisääntyneet enää läheskään yhtä nopeasti.

Ja niin tullaan tähän päivään.

Jossakin vaiheessa eli eräs kädellinen, ihminen ja nominalisti, jonka nimi oli William of Ockham, ja hän keksi Ockhamin giljotiinin (leikkurin tai partaveitsen), joka moneen kertaan eri suuntiin väänneltynä saattaisi kuulua vaikka näin:



Ilmiön selitykseksi on valittava selittävistä teorioista se, joka on
yksinkertaisin


Jätän Arvoisan Lukijan hetkeksi mittimään kumpi ylläolevista maailmanselityksistä on uskottavampi Ockhamin giljotiinin kannalta katsottuna.

Ja lienee sanomattakin selvää, että kaikki tosiuskovaiset ja muutkin Raamattua lukeneet ovat aina tienneet, että elämä on annettu maapallolle avaruudesta - tai tarkemmin sanottuna taivaista. Tosin Raamattu ei asiaa sano ihan näillä sanoilla, vaan selittää, allegorisesti, Jumalan, joka tietysti on kotoisin taivaista, puuhailleen kaiken kuolleen ja elävän luonnon luomisen kimpussa viikon päivät.

Mutta tarinan ydin on siinä, että elämä tuli muualta annettuna.

Tälle antamiselle on annettu tieteellinenkin nimi: panspermia, jolla ei tarkoiteta Pan-jumalan spermaviljelystä, vaikka äkkinäinen saattaisin näin helposti ymmärtää pelkästään sanaa itseään tutkimalla.

Jotkut tiedemiehet, ja salaa ehkä kaikki mielensä syvissä sopukoissa - vaikka julkisesti asian kieltävätkin - ovat innostuneet ajatuksesta, että elämää olisi maapallon ulkopuolella. He ovat nimenneet ja sitä varten kehittäneet oman tieteenhaaransa, eksobiologian (tai astrobiologian), ja etsivät avaruudesta Telluksen, oman avaruusalus-kotimme, näköisiä pleneettoja, joita kutsuvat eksoplaneetoiksi, kiertämässä mitättömän näköisiä keltaisia tähtiä, samanlaisia kuin meidän ns. pääsarjaan kuuluva tähtemme, aurinkomme, Sol.

Kaikista tähdistä on noin 10 % juuri auringon oloisia tähtiä, ja tähtiä meidän omassa galaksissamme, Linnunradassa, on kaikiaan 100 tai 200 tai ehkä 300 miljardia - tiedemiehet eivät ole tästä lukumäärästä niin hirveän nokonuukia. Joka tapauksessa meidän "lähiavaruudessamme", 100 valovuoden säteellä, tällaisia auringonnäköisiä tähtiä on kaikkiaan tuhatkunta. Niin kuin Skorpionin tähdistössä lymyävä auringon kopio, 18 Scorpii, joka kaikista näkemistämme tähdistä kuulemma muistuttaa eniten omaa aurinkoamme.

18 Scorpii (tiedemiehillä on tietysti vain matematiikkapuoli aivoista kehittynyt kunnolla, joten nämä nimet eivät ole erityisesti hyvin mielikuvituksen lentoa tukevia) siis 18 Scorpii on noin 47 valovuoden (tai 14 parsekin (1 Parsec = 3.08568025 × 10 potenssiin 16 metriä), parallaksisekunnin, pc:n) päässä meistä, eikä avaruusmatka sinne kestäisi montaakaan tuhatta vuotta, jos haluaisimme käydä tervehtimässä naapureitamme. (Muuten lähin tähti on Proxima centauri, noin 4.3 valovuoden päässä auringosta.)

Englantilainen tähtitieteilijä Fred Hoyle ja hänen srilankalaissyntyinen kollegansa Chandra Wickramasinghe kehittivät tätä panspermia-ajatusta eteenpäin ja väittivät, että elämän aiheita on avaruus tulvillaan. Ja niitä tulee maapallolle yhtenään, päivittäin ehkä, tänne iskeytyvien meteoriittien mukana.

Tämä selittäisi miten maapallon elämä pystyi alkamaan, monipuolistumaan ja leviämään niin nopeasti. Monet tiedemiehet ovat tämän teorian kannalla.

Toisaalta on paljon tiedemiehiä, jotka ovat sitä mieltä, että maapallo on ainoa elämän asuinsija maailmankaikkeudessa. Minusta tämä ajatus kuulostaa yhtä geosentriseltä kuin aikaisemmin tiedemiesten väite, että aurinko ja kaikki muukin, koko maailmankaikkeus, kiertäsi maapalloa.

Jos panspermia pitää paikkansa, se tarkoittaa sitä, että elämää on kaikkialla avaruudessa ja todennäköisyys älykkäälle elämälle kasvaa suunnattomasti. Parisataa miljardia tähteä omassa galaksissamme, parisataa miljardia (and counting) galaksia koko maailmankaikkeudessa antavat paljon mahdollisuuksia elämän synnylle ja kehitykselle, ehkä paljon paremmissa olosuhteissa kuin Telluksella.

Ongelmana on, että todisteita panspermian tueksi ei ole.

New Scientist kertoo tämän viikon numerossaan (4.3.2006), että maahan sataa silloin tällöin elollista materiaalia. Jotkut pysyttään helposti selittämään maanpäällisiksi, toiset voivat olla peräisin maapallon ulkopuolelta.

Esimerkiksi Englannissa satoi elokuussa 2000 silakoita, jotka olivat kuolleita mutta tuoreita ja syömäkelpoisia. Meksikossa puolestaa satoi kesäkuussa 1997 taivaalta eläviä sammakoita. Arvoisa Lukija nostaa ehkä tässä yhteydessä silmäkulmaansa epäilevästi, muistuttaahan tämä tarina ramaatunaikaisesta vitsauksesta, jonka Charlton Heston naamioituna Mooseksen hahmoon toi Cecil B. DeMillen käskystä faarao Yul Brunnerille, vanhalta nimeltään Ramses II.

Ja sen lisäksi, huhujen mukaan, joita New Scientist siis nyt levittää muillekin, Intian osavaltiossa, Keralassa, satoi heinäkuussa 2001 50 tonnia avaruuden elämää maahan saakka veren punasoluja muistuttavassa muodossa. Ja jopa värjäsi ihmisten puhtaita vaatteita punaisiksi.

Väitteen on esittänyt, ja näytteet koonnut, intialainen tiedemies nimeltään Godfrey Louis, joka on lähettänyt näytteensä tutkittavaksi Gardiffin yliopistoon Englantiin Chandra Wickramasinghelle. Tuloksia on odotettavissa muutaman viikon sisään.

Karl Sagan on sanonut "extraordinaty claims require extraordinary evidence". Sagan oli tunnettu SETI-tutkimuksen pouolestapuhujana ja kirjastaan (ja elokuvasta, jossa Jody Foster näytteli pääosaa, maanulkopuolista elämää etsinyttä tiedenaista) Contact suomeksi Ensimmäinen yhteys.

Jos tutkimus ei pysty selittämään, mistä (maapäällisestä) lähteestä näytteet ovat, saattaa olla, että tiedemaailma hyväksyy tämän Saganin tarkoittamaksi 'extraordinary evidence'ksi. Toisaalta saattaa olla, että eivät hyväksy.