28.9.2006

Borat on Kazakstanista

2 kommenttia
Kuva: toimittaja Borat Sagdiyev ilotyttöjen ympäröimänä

Marraskuussa tulee levitykseen elokuva, joka yrittää analysoida amerikkalaista kulttuuria kazakstanilaisin silmin. Päähenkilönä on kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev, jota näyttelee brittiläinen koomikko Sacha Baron Cohen, paremmin tunnettu – ehkä vielä mutta mahdollisesti ei kovin kauan enää – Ali G’nä (kuva lastun lopussa). Borat on hauskantyhmä, kompasteleva, yksinkertainen, tietämätön, juutalaisvihamielinen homojen ja naisten vihaaja, joka on suosittu jopa kazakstanilaisten omassa keskuudessa.

Boratin suosio ei kuitenkaan yllä aivan Kazakstanin korkeimpaan johtoon saakka. Presidentti Nursultan A. Nazarbayev on tällä viikolla julkisesti tuominnut filmin ja tehnyt tilanteen mikäli mahdollista, vielä entistäkin huonommaksi maan kannalta uhaten ottaa asian esille keskusteluissa presidentii George W. Bushin kanssa. Tämä tieto on kuitenkin Kazakstanin hallituksen toimesta ehdottomasti kumottu valheeksi.
Filmin nimi on “Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan”, joka kuuluu suomeksi ehkä jotenkin, että ”Borat: Kulttuurioppia Amerikasta tehty Loistavan Kazakstanin Kansakunnan hyödyttämiseksi”. Trailerin voi katsella täällä.

Filmi, joka näytettiin viikko sitten (syyskuussa 2006) julkisuudessa ensimmäisen kerran Toronton kansainvälisillä filmijuhlilla, kuvaa Kazakstanin köyhyyden, prostituution ja erilaisuuden vihaajien takapajulaksi.

Eli vähän, tai paremminkin paljon, niin kuin Suomi kuvataan Kaurismäkien elokuvissa, jotka nostavat aina ärtymyksen hien minun otsalleni, vaikka niitä tietysti katselen aina kun tilaisuus ilmaantuu mielenkiinnolla, kansallisen myötähäpeän pakottamana tai suomalaisen miehen sielunmaisemaa somalla haikeudella sivelevän musiikin vuoksi. Niin kuin elokuvia Kauas pilvet karkaavat (mielestäni paras, sana on tässä liian positiivinen, Kaurismäki-filmi) ja Mies vailla menneisyyttä, joka muuten näkyi täällä yhtenä yönä pari viikkoa sitten jollakin hollanninkielisellä kanavalla. Markku Soikkeli sanoo arvostelussaan Miehestä vailla menneisyyttä tähän tapaan:


Mies vailla menneisyyttä" (2002) edustaa leikkielokuvaa, jossa näyttelijät ovat lausuvinaan repliikkejä ja ohjaaja laativinaan yhteiskunnallista protestia alleviivaten vahvimmat vitsinsä kansalaisyhteiskunnan alasajosta. Katsojan tehtäväksi jää kuvitella, että kyseessä olisi enemmänkin kuin värikylläinen albumi aikuisten mikämikämaasta...

Voi olla, että jotakin samanlaista voitaisiin sanoa Boratistakin. Vaikka Borat-showssa on aina yltäkyllin sitä, mitä Kaurismäkien elokuvista puolestaan aina puuttuu – huumoria. Kaurismäellähän huumori on aina tahatonta, mikä panee ehkä katsojan nauramaan – tai vaihtoehtoisesti itkemään – elokuvalle eikä vitsille.

Propagandasota Boratin ja tämän "maanmiesten", Kazakstanin hallituksen edustajien kanssa on jatkunut jo pitkään. Sodassa on ammuttu mm. tällaisilla massatuhoaseilla:

Kazakstanin ulkoministeriön puhetorvi, Yerzhan N. Ashykbayev, pääkaupungissa Astana’ssa (New York Times’in mukaan):


what we are concerned about is that Kazakhstan — terra incognita for many in the West — is depicted in this way…[Government] reserved the right to any legal action to prevent new pranks of this kind...

Borat yhtyi lausuntoon omalla saitillaan julkaistussa videossa näin (muistetaan, että Sacha Baron Cohen on juutalainen):


[I] fully supported my government’s decision to sue this Jew. Since the 2003 Tulyakov reforms, Kazakhstan is as civilized as any other country in the world women can now travel inside of bus. Homosexuals no longer have to wear blue hats. And age of consent has been raised to 8 years old.

Ilmeisesti Kazakstanin hallitus ei ole vielä oppinut, että sanasotaa koomikoiden kanssa on mahdotonta voittaa. Paitsi tietysti totalitäärisissä valtioissa, joissa koomikot voidaan joko panna linnaan tai häviävät muuten vähin äänin. En tosin osaa sanoa, onko Kazakstanissa tällainen tilanne, sehän vaikuttaa vakaalta demokratialta, jossa presidentti Nursultan A. Nazarbayev on hallinnut neukuilta saadusta itsenäistymisestä saakka, vuodesta 1991 (eli paljon lyhyemmän ajan kuin Kekkonen Suomessa).

Kazakstanin lehdistö on tiukan sananvapauslainsäädännön (eikö olekin mukavan orwellilainen eufemismi) rajoittamaa. Ulkoministeriön virallinen lausunto antoi lehdille tilaisuuden kommentoida epäsuorasti maan poliittista tilannetta. Toimittaja Baryz Bayen on New York Timesin mukaan näyttänyt kanavallaan kuuden minuutin pätkän Boratin esiintymisestä MTV Europe Music Awards – tilaisuudesta Lissabonissa (marraskuussa 2005). Pätkässä mm. naureskeltiin presidentti Nazarbayevin totaaliselle poliittiselle vallalle. Toimittaja Bayen oli ujuttanut omaan ohjelmaansa myös vanhan Radio Jerevanin ”vitsin”:


I have never read Solzhenitsyn, but I condemn him absolutely.

Hei, tuohan kuulostaa ihan omilta “kirja-arvosteluiltani”.


Kuva: Sacha Baron Cohen Ali G:nä



27.9.2006

Ranskalainen totuus ja televisio

0 kommenttia
Usein sodista ja muista mellakoista jää ihmisten mieleen vain epämääräisiä mielikuvia, jotka muuttuvat ajan myötä ja muuttuneina tulevat totuuksiksi.

Itselläni on muistikuvia suomalaisten poliisien ratsuväkihyökkäyksistä Vietnam-mielenosoittajia vastaan Helsingissä joskus iloisella 60-luvulla. Vaikka ne olivat vain pieni ja vähäpätöinen osa mielenosoitusten kokonaisuudessa, ne omassa mielessä jotenkin määrittävät niitä tapahtumia, ja varmasti joskus vanhainkodin keinutuolissa lastenlapset saavat kuulla tapahtumista värikkään tarinan, joissa isovanhemmalla on suuri ja merkittävältä kuulostava rooli (olemattoman sijasta) ja poliisit ovat näytelmän konnia. Niin kävi hiljattain myös Kiasman edustalla tapahtuneelle taistelulle ja siitä tulee paikallaolijoille ja muillekin ehkä jonkinlainen urbaani myytti, tosi tai epätosi, kukapa siitä niin kovasti joskus tulevaisuudessa välittää. Ja osallistuneet "opiskelijapojat" ovat sankareita ja poliisit konnia.

Tapahtumia määrittäviä julkisia kuvia on tietysti paljon, jotkut niistä aitoja monet lavastettuja. Iwo Jiman valtauksen lipunnosto oli lavastettu, mutta siitä ei kukaan nyt enää niin välitä.

Lavastamatta vietnamilaisella tiellä alasti ja napalmin polttamana juoksevan alle kymmenvuotiaan tytön kuva määritti sitä sotaa paremmin kuin tuhannet metrit viisaita analyyseja sen ajan lehdissä.

Suomen talvisotaa määrittävät kai kuvat valkokaapuisista suomalaissotureista suksineen (suomalaisille ja ulkomaalaisille samalla tavalla). Jatkosodan määritykseksi sopii ehkä parhaiten ylimyksellisen Mannerheimin ja vähemmän ylimyksellisen Hitlerin tapaaminen radan varrella jossakin Utin lentokentän tienoilla. Tai ehkä kuva Helsinkiä vartioivasta ilmavalvontalotasta. Onhan näitä.

Ja yksi sellainen määrittävä kuva on palestiinalaisisästä suojelemassa 12-vuotiasta poikaansa Mohammed al-Durra’a israelilaisten kivääritulelta jollakin Gazan kadulla. Kuva oli otettu ranskalaisen televisioyhtiön, France-2:n kuvaajan, palestiinalaisen Talal Abu Rahma’n ottamasta pitkästä filminpätkästä, jota France-2 levitti tapahtuman jälkeen ilmaiseksi kaikille halukkaille. Kukapa ei olisi ollut liikuttunut, ja tapahtuman aiheuttama kiukku palestiinalaisten keskuudessa johti vieläkin jatkuvaan intifadaan.

France-2 on haastanut kolme bloginpitäjää oikeuteen näiden väitettyä lastuissaan, että tilanne oli lavastettu ja koko filmi, sanomalehdissä levitettyine kuvineen väärennös. Toissapäivänä oikeuden syyttäjä suositteli, että France-2:n syyte hylättäisiin ja ensimmäisenä oikeuteen joutunut ranskalainen, kansanedustajaehdokas ja internetmoguli (Media Ratings), Philippe Karsenty vapautettaisiin. Kolmen asiassa istuvan tuomarin päätös on odotettavissa 19 lokakuuta.

Oikeudessa kävi ilmi, että France-2:n toimittaja, Charles Enderlin, ei ollut itse paikalla, kun kuvat otettiin. Silti hän, tietenkin luottaen tuttuun kuvaajaansa, sanoi maailmalle levitetyssä editoidussa filmissä, että israelilaiset ampuivat Mohammedin tämän jouduttua vahingossa palestiinalaisten ja israelilaisten tulitaistelun keskelle.

Alkuperäisen otoksen nähneet ”puolueettomat tarkkailijat” (heh, heh) ovat todistaneet, että luodit eivät voineet tulla israelilaisista aseista. Tällaisia ”puolueettomia” ovat mm. l’Express-lehden päätoimittaja Denis Jeambar ja asiaa tutkinut elokuvaohjaaja ja tuottaja Daniel Leconte. Myös joku saksalainen televisioyhtiö on omissa tutkimuksissaan tullut samanlaiseen johtopäätökseen.Näin ollen luodit, mikäli tilanne oli Muhammedin kuoleman osalta totuuden mukainen, tulivat palestiinalaisten itsensä aseista. Taistelupaikalla oli kuvaajia myös muista televisioyhtiöistä, mutta tätä tapausta ei ole muiden filmeillä (tämä ei tietysti todista sitä eikä tätä).

Me voimme tietysti totuudenmukaisesti sanoa, että tällä ei ole kokonaisuuden kannalta suurempaa merkitystä suuntaa tai toiseen. Israelilaiset ja palestiinalaiset ammuskelevat toisiaan kuoliaiksi kuukausi kuukauden perään ja varmasti jatkavat vielä vuosikaudet.

Muistan itse selvästi, kun näin tämän filminpätkän BBC:n uutisissa ja myöhemmin säälittävänä kuvana lehdissä. Ja se vaikutti minun mielipiteeseeni. Ennen näkemistä ja näkemisen jälkeen asenteeni israelilaisiin ja palestiinalaisiin oli selkeästi erilainen. Monista syistä johtuen, joista jotkut (kaikki?) ovat selkeästi subjektiivisia, suhtauduin israelilaisiin myönteisemmin ennen kuvien näkemistä.

Siksi tällä on minulle itselleni suuri merkitys.

En tietysti ole enää siinä määrin sinisilmäinen, että uskoisin kaiken mitä televisiossa näytetään tai lehdissä kirjoitetaan. Mutta siitä huolimatta tämä tapaus on mielessäni suunnaton pettymys. France-2:n toimittajan lisäksi uutistoimituksessa on ollut myös muita päätökseen osallistujia. Viime kädessä tietysti uutisista vastaava päätoimittaja on vastuussa, jos kanava lankeaa lavastettuun ansaan.

Bloggari Karsentyn suurin rikos onkin ilmeisesti ollut se, että hän vaati sekä toimittaja Enderlinin että France-2:n uutispäällikön, Arlette Chabot’n, eroa.

Toimittaja Enderlin on sanonut tilanteesta mm. näin:
the image corresponded to the reality of the situation, not only in Gaza but also in the West Bank

Eli suomeksi: ...kuva vastasi todellisuutta ei vain Gazan vaan myös Länsirannan tilanteesta

Propaganda, vaikka olisi tarkoitettu puhumaan oikean asian puolesta, ei liene journalismia. Ainakaan yleiseurooppalaisessa mielessä, vaikka ehkä vastaisikin ranskalaista käsitystä toimittajan työstä.

Lisälukemista Cybercast News Service:ltä .

26.9.2006

Lue niin kuin kirjailija

10 kommenttia
Merimieskirkon Brysselin pappilassa oli viikonvaihteessa kirjamarkkinat. Kaikki saivat tuoda vanhoja kirjojaan myytäväksi, itse veimme vain yhden kirjan, Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies, joita jostakin käsittämättömästä syystä oli siunaantunut kahtena kappaleena Brysseliin muuton jälkeen säälittävän pienenä pysyneeseen kirjastomme ”suomenkieliseen osastoon”.

Kirkon pöydät sen sijaan notkuivat toinen toistaan paremmista, kahvin- ja voin-tahraisista kirja-anneista. Toiveikkaina yritin etsiä Anita Konkan kirjoja, mutta ei löytynyt. Voi olla, että Anitan kirjat ovat sellaisia, joita ei laiteta aivan helposti kierrätykseen. Niiden ostajilla on ollut vakaa aikomus omistaa kirja lopuksi elämäänsä, siksi niitä ei löydy myöskään kirjadivareista.

Tosin se ei ole mikään suuri ihme. Monet divarit ovat sellaisia sotkuisia pölypesiä, että niistä on mahdotonta löytää juuri hakemaansa kirjaa. Kirjanmetsästäjä on divarissa paremminkin kuin kullankaivaja, joka kauhaisee hyllyjen hämärästä kirjavirrasta kätensä vaskooliin kourallisen toivehiekkaa, heiluttelee sitä hetken silmiensä edessä ja yleensä joutuu pettyneenä heittämään saaliinsa takaisin sinne, mistä oli tullut. Aarteita on vaikea löytää edes pölyisistä kirjahyllyistä.

Luin viikonvaihteessa New York Times’ista Emily Barton’in artikkelin Brush Up Your Chekhov (linkki saattaa vaatia ilmaisen kirjautumisen), jossa arvosteltiin Francine Prose’n kirjaa Reading Like a Writer: A Guide for People Who Love Books and for Those Who Want to Write Them. Kirja ilmeisesti kertoo juuri siitä, mitä otsikko lupaa, ja ehdottanee, että lukiessa tulisi jokaista sivua, kappaletta ja lausetta lähestyä maistellen ja oppimismielessä, nähdäkseen, miten kirjailija on valaissut ja peittänyt, sanonut ja jättänyt sanomatta; arvioida kirjailijan työkalupakin jälkiä tekstin sokkeloissa.

Kirjojen ahmimisvaiheessa, joskus mesoliittisella kaudella, nauttiessaan kuumeisesti tarinoista ei ehtinyt kirjoista lukea juuri muuta kuin sanat; pilkut ja pisteetkin jäivät joskus näkemättä. Jokainen kirja, oli se sitten hyvä tai huono, ilahdutti mieltä niin kuin äänet, värit ja liikkeet vauvaiässä. Seuraavassa lukijavaiheessa oli kirja kahlattava nopeasti läpi. Siitä oli oltava sujuva mielipide Tyrvään yhteislyseon viereisen baarin, Bändiksen, tupakkaa posket lommollaan ja punaisin poskin kokeilevia, kaikentietäviä mielipideautomaatteja varten. (Huom. Olin itse yksi näistä, joten asiasta ei voi tämän enempää valittaa.)

Se vaihe loppui vasta opiskelijana, kun oli muutakin tähdellistä luettavaa kuin fiktio ja runous. Silloin oppi valikoimaan lukemaansa; ja pysähtymään siihen, mitä kirjoissa todella sanottiin, maistelemaan pilkkuja ja pisteitä, tuijottamaan hämmästyneenä rivien välejä, ihmettelemään kappaleiden muodostumista ja yrittämään kaivautumista kirjailijan ihon alle.

Aina se ei tietysti onnistunut. Joyce on vieläkin ymmärtämättä ja ainoa Odysseuksen tekstistä pysyvästi mieleen painunut yksityiskohta on Leopold Bloomin kuivien vetäisy räiskyvän ilotulituksen säestämänä. Joycen Odysseusta ei tietysti voi edes yrittää ymmärtää, jos ei kunnolla osaa edes Homeroksen Odysseusta tai Danten Jumalaista näytelmää. Tai ehkä sentään voisi yrittää, muutakin turhaa työtä on toki tähän ikään tullut tehdyksi.

Emily Barton kertoo kirjailija Prose’n suosittelevan lukijan aivojen uudelleen järjestämistä niin, että unohtaa tarvitsevansa mielipiteen kirjasta ja sen sijaan katsoo kirjaa ”as something that might move or delight you”.

Ainakin oman lukijanurani evoluutio on tuonut juuri siihen pisteeseen. Kirjoista pystyy nykyisin nauttimaan ilman syyllisyyttä hiljaa ja hitaasti.

Tosin haittana hitaalla lukemisella on se, että kokonaisuus tahtoo hukkua yksityiskohtien pusikkoon. Ja toisaalta se, että kirjoja on aina useita luvun alla, ja aukijätettyinä työpöydällä, olohuoneen lasipöydällä valkoisen Aaltovaasin vieressä (tämä on erityisen suuri synti!), yöpöydällä, tv-pöydällä ja jopa joskus lattialla, joka menee täysin puolison sietokyvyn ulkopuolelle ja aiheuttaa helposti tarpeetonta suukopua ja jopa kulmien kiukkuista rypistelyä, usein puolin ja toisin.

Reading like a writer sanoo aluksi mm. näin:
Can creative writing be taught?

It's a reasonable question, but no matter how often I've been asked, I never know quite what to say. Because if what people mean is: Can the love of language be taught? Can a gift for storytelling be taught? then the answer is no. Which may be why the question is so often asked in a skeptical tone implying that, unlike the multiplication tables or the principles of auto mechanics, creativity can't be transmitted from teacher to student. Imagine Milton enrolling in a graduate program for help with Paradise Lost, or Kafka enduring the seminar in which his classmates inform him that, frankly, they just don't believe the part about the guy waking up one morning to find he's a giant bug.

Eli kirjoittamisen lahja – ja lukemisenkin – on ehkä sittenkin sisäsyntyistä. Näin olen itsekin usein peloissani ajatellut, vaikka en ehkä ole käyttänyt juuri noita sanoja.

Joskus olen jopa tavannut kirjailijoiksi aikovia, kirjoittajakurssin oppilainakin, jotka torjuvat kirjojen lukemisen kirjailija-aspirantille tarpeettomana ja jopa vahingollisena. Se menee tietysti liian pitkälle, eiväthän kirjailijat elä tai tuota tyhjiössä vaan osana dynaamista perinnettä (kuten Arvoisa Lukija ehkä huomaa, yritän tässä parhaani mukaan olla sanomatta, että emme ole saaria). Sitä paitsi valtava määrä tyydyttävää lukijan iloa jäisi nauttimatta, jos ei olisi kirjoja ja tietysti viisaita kirjailijoita niitä tuottamassa.

Muuten Gabriel Garcia Márquez kertoo lukeneensa Kafkan Muodonmuutoksia tällaisin seurauksin:
I didn’t know anyone was allowed to write things like that. If I had known, I would have started writing a long time ago. So immediately I started writing.

Ai niin. Kirkon kirjamyyjäisistä jäi melko laiha saalis kotiin vietäväksi. Puolisolle pari dekkaria (kun itse en sitäkään genreä kunnolla ymmärrä), yksi Pentti Kirstilän Hanhivaara-kirja, joka löytyi myös kotoa tarkemmin katsottuna, joten ei ilmeisesti ollut ollut ikimuistoinen lukukokemus; ja Outi Pakkasen Macbeth on kuollut, josta kuulemma tullaan vielä nauttimaan lisää yhteisessä ruokapöydässä. Itselleni sain haalittua kolme opusta: Antti Tuurin Suuri, pieni maa, kertomuksia Islannista (1993), Raija Siekkisen Pieni valhe-kokoelma (1986) ja jo edellisessä lastussa mainittu Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta –vihkonen (1971).

P.S: Täällä on ote Prose’n kirjasta ja lisäksi mielenkiintoinen luettelo sadasta ”pakollisesta” romaanista, tietysti amerikkalaisittain tai oikeammin sanottuna anglosaksisesti painotettuna, vaikka on siellä muutakin kirjallisuutta.

Haamupäivitystä ja runonlukua

2 kommenttia
Korjailin vähän sivupalkin osoitteita samalla, kun lueskelin Edith Södergranin Kultaiset linnut -runokokoelmaa (Karisto, 2005, suom. Uuno Kailas), josta löytyi tällainen runo Tantalos, täytä maljasi:

Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.

Lueskelin myös Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta -vihkosta (WSOY, 1971), josta löytyi ohjeeksi runojen lueskelulle (s. 13):

...Eräät opettajat ja kriitikot näyttävät ajattelevan, että runous on puhdasta tunteen välittämistä, maailman ja elämän yläpuolella olevaa...Tämä on äärimmäisin muoto tulkintaa: runosta irrotaan puhtaasti persoonalliseen ja yksilölliseen elämykseen, ei ole mitään mahdollisuutta verrata omaa elämystä toisen elämykseen...Runo on tulkitsematta paras, puhumatta paras...

Näin luin ja kirjoitin, kun Brysselin kellot lähenivät kahta pilvisessä ja tuulisessa yössä, jossa ei tähdistä näkynyt vilahdustakaan. Ja alhaalta pumpuliksi valaistut pilvet kiirehtivät itäänpäin, kohti aamua.

25.9.2006

J.R.R. Tolkien, The Children of Hurin ja vähän Kalevalastakin

4 kommenttia
Viime viikon The Times’in Literary Supplement’issa (TLS) kerrottiin (X-rated Tolkien: it’s not for the kiddies) Tolkienin pojasta Christopherista, joka on kirjoittanut valmiiksi J.R.R:n vuonna 1918 aloittaman The Children of Hurin –teoksen, joka tulee myyntiin ensi vuoden alussa.

Monet Arvoisista Lukijoista ovat ehkä käyttäneet Tolkienin tarinoita sormusten herrasta ja hobbit’eista unilääkkeen korvikkeena ja saattavat ajatella, että uusilla Tolkien-kirjoilla ei oikeastaan pitäisi olla akuuttia julkaisutarvetta, varsinkin, kun kirjailija itse on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta. Mutta ei unohdeta Tolkienin fanaattisia fanejakaan, heitä on maailmalla kymmeniä miljoonia ja lisää on tulossa uusista lukijasukupolvista.

The Children of Hurin on uudelleen kirjoitettua Kalevalaa.

Tarina kertoo tonttusoturin (olen kääntänyt sanan ”elftontuksi, vaikka se ei suomalaiselle ole oikein tyydyttävä käännös), Hurin’in, perheestä.

Morgoth, ensimmäinen Pimeyden Ruhtinas, on ottanut Hurinin vangikseen. Morgoth antaa Hurinille kyvyn nähdä perheensä tulevaisuuteen, eikä se näytä järin kauniilta. Yksi pojista, Turin (Turin Turambar), on sukupuoliyhteydessä (muuten me tarvitsisimme suomenkieleen englannin ”having sex with” –ilmaisua vastaavan näpäkän sanonnan, tuo sukupuoliyhteys on aivan liian kliininen ilmaisu, eikä n-alkuista sanaa kehtaa tällaisessa kulttuurijulkaisussa käyttää) sisarensa Nienor’in kanssa ja aiheuttaa kaikkien läheistensä kuoleman. Nienor (Kyynelten Neito) tulee raskaaksi ja tappaa itsensä. Jopa Turin tappaa itsensä puhuvalla miekallaan (Gurthang), joka sanoo verenhimoisesti (ja ilmeisesti nauramatta): ”I will drink thy blood gladly”.

Tästä Arvoisa Lukija näkee, että Kalevala ei näy järin selvästi tarinan lähteenä, ja toisaalta, että juttua – kuten monia muitakaan satuja – ei ole tarkoitettu herkkähermoisille. Yksi Tolkien-tuntija, William Ferguson, on TLS:n mukaan sanonut: ”Turin makes folks like Othello and Hamlet and Oedipus look like lucky devils”.

Tolkienin tarinoiden pohjautuminen (hyvin väljästi tulkittuna) Kalevalaan on tietysti ollut tiedossa jo aikaisemmin. The Children of Hurin saattaa perustua enemmän suomalaisten kansantarinoihin kuin aikaisemmat Tolkien -eepokset. Kirjan ilmeinen synkkyys onkin hyvin Kullervon, Ainon ja kumppaneiden kohtaloihin rinnastuva pohjavire.

Arvoisa Lukija muistanee myös Philip Pullman’in His Dark Materials-sarjan (suomeksi kai Universumin hiekkaa) suomalaiset, ihanat soturinoidat (asuivat ilmeisesti jossakin Vienan meren ympäristössä), jotka ratsastivat yön ja jääsateiden läpi luudillaan pahan pauloihin joutuneen Lyra-tytön pelastajiksi.

Suomalaisten kirjailijoiden olisi myös syytä käyttää omaa rikasta kertomusperinnettämme hyväkseen. Missä viipyvät suomalaiset kalevalatarinat nykysuomeksi kerrottuina? Nelipolvinen trokee ei taida viehättää internetsukupolvia niin, että Kalevala otettaisiin varta vasten käteen ja luettavaksi. (No, Johanna Sinisalon toinen kirja on kai Kalevala-vaikutteinen).

Vaikka tietysti omaan napaansa tuijottavat ja kirjaksi väkisin venytetyt pienet tarinatkin ovat kovin lukijoita kiinnostavia. Myydäänhän niistä monia jopa satoja kappaleita.

21.9.2006

Kolme toivomusta

5 kommenttia
Tulin viime yönä kotiin Pariisista muutaman päivän kokousmatkalta, sekoitin Iittalan korkeahkoon Ultima Thule-lasiin puolet 15 vuotta vanhaa, pehmeän turpeen makuista mallasviskiä (en tosin muista koskaan syöneeni turvetta joten tästä makujutusta en ole aivan varma) ja puolet vesijohtovettä, sitten astuin terassille tupakille ja etsimään rauhaa tähdistä.

Viikko ei ole ollut hyvä hengelle eikä ruumiskaan ole viikosta sanottavammin nauttinut, vaikka Pariisissa sai ensimmäisenä iltana syödäkseen algerialaista tai oikeastaan berberi-couscous’ia Pariisin uuden oopperan vieressä Bastillen aukion laidalla ravintolassa nimeltä Kabylia ja toisena iltana thaimaalaisia kevätrullia ja tulisia katkarapuja Kok Ping-ravintolassa Balzac-kadulla lähellä Riemukaarta.

Kävin myös suurilla antiikkimarkkinoilla uudelleen korjattuna avatussa Grande Palace’ssa, jonne oli kerääntynyt ”koko maailman” antiikkikauppiaitten kerma biennaleensa (XXIII Biennale Des Antiquaires). Myynnissä olisi ollut suuria ja pieniä mestareita, yhtä Paul Gaugainia (kellertäväsävyinen tahitilaismaisema) katselin sillä silmällä, ja olisin ehkä ostanutkin, jos olisi rahaa kuin Kroisoksella tai edes sillä Jorma Ollilalla, joka on kuulemma valittanut kuinka epäterveen näköisiä suomalaiset miehet ovat keskimäärin. Ja voi olla siinä oikeassakin, asuntokustannuskierteessä kiemurtelevan suomalaisen elintasolla ei ehkä kunnosta ehdi pitää riittävän hyvää huolta verrattuna satoja miljoonia ansainneeseen Nokian globalisaatioguruun.

Yhden aikaan yöllä eteläinen taivas oli vaaleanutuisen valosaasteen vallassa. Linnunradasta ei näkynyt häivähdystäkään, Joutsenen tähdistö oli jo talon räystään takana piilossa, Lyyra oli kaulaa kurkottamalla juuri näkyvissä ja pieni Sisilisko luikerteli perässä. Sitten välähti. Huikaisevan kirkas tähdenlento, joka syttyi Perseuksen paikkeilla, kolisteli alas Andromedan vasenta jalkaa, halkaisi Pegasuksen neliön ja suli pois johonkin Vesimiehen ja Kauriin rajalle.

Olisi pitänyt nopeasti keksiä joku perusteltu ja humanistisen hyväksyttävä toive, mutta mitään ei tullut nautintamyrkkyjen turruttamaan mieleen, jossa vielä velloivat ajamisen nostattamat adrenaliiniaallot, ja tähdenlento kuoli pois ilman toiveita. Mitä sitten olisi pitänyt haluta? Entä, jos olisi saanut kokonaista kolme toivomusta niin kuin vanhoissa saduissa?

Terveys ja pitkä ikä tulee ensimmäisenä mieleen, mutta häviää yhtä nopeasti pois. Rikkautta tai rakkautta, tai oikeastaan rikkautta, sitten olisi helppo kai saada rakkauttakin, mutta sekään ei tunnu kunnolliselta toiveelta. Ikuista onnea, ehkä? Jälkeläisille menestystä ja tyydyttävää elämää (rakkaus ja itsekkäät geenit tietysti vaativat omaa osuuttaan tarjolla olevasta onnesta)? Maailman rauhaa? Köyhyyden tai edes nälänhädän poistumista? Sotien loppumista? Huh, huh, yhdellä tähdenlennolla ei näitä taida saada kerralla korjatuksi.

Kolme toivetta, paitsi jos pitää ne todella konkreettisen triviaalilla tasolla kuten J-Lo’n hyvin täytettyihin alushousuihin pääsemisessä (mikä ei ehkä olisi toteutuessaan mitenkään triviaalia), on todella vaikea muotoilla mielessään ajankin kanssa.

Aamulla ennen kuutta olin taas terassilla yrittäen toiveikkaana nähdä vilahduksen Venuksesta, joka on taas aamutähtenä, mutta se oli vielä alhaalla komission rakennusten takana ylös ryömivän teräksenharmaan ja lilanpunaisen päivänvalon seassa ja jäi taas näkemättä. Talvi-iltojen ja öiden hallitsevan tähtisikermän, Orionin tähdet näkyivät huikean terävinä kirkkaassa aamussa: terävänvalkoinen Rigel (beta orionis), punainen jättiläinen Betelgeuse (alfa orionis), ja sen vieressä Bellatrix (gamma orionis). Orionia, metsästäjää seurailevan Canis Majorin Sirius, taivaan kirkkain tähti, vilkutti hampaitaan himmeässä aamuvalossa. Ja ylhäällä luoteessa Härän tähdistön punainen Aldebaran, seuraaja, vain aavistuksena näkyvien Seulasten, Plejadien eli seitsemän sisaruksen, hämärästi aamussa häämöttäneen tähtisikermän vieressä.

Orionia on suomalaisessa tarustossa kutsuttu nimillä Kalevan viikate ja Väinämöisen viikate, ja Seulasia myös nimellä Väinämöisen virsu. Todellisuus on tietysti oman kielen rajoittamaa.

Ennen aamuauringon nousua tuli lopulta, vähän häpeillen, mieleen, mitä haluaisi toivoa.

Tämänviikkoisen mielen kurassa kulkemisen vastapainoksi täytyy toivoa luovuutta. Kuolemaa ei toivoisi äkkinäiseksi vaan hitaaksi, ja niin että äly pysyisi kirkkaana loppuun saakka. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän ymmärtää kristittyjen rukousta, jossa pyydetään varjelua pahaa äkkikuolemaa vastaan. Tosin silloin, alle kymmenvuotiaana ja vielä myöhemminkin, kun ensimmäisen kerran tajusi aikansa määrällisyyden, toivoi peloissaan juuri päinvastaista, salamaa kirkkaalta taivaalta. Ja eniten ehkä toivoisi sitä, että ennen hidasta kuolemaansa saisi astella Kuun pinnalla.

Mutta niin kuin kaikki toiveet, sekin taitaa olla vain toivetta.

Katso myös Kun kirjoitan -blogin tähtijuttuja ja erityisesti niiden kirjoittajan, Risto Niemi-Pynttärin verbaalista avaruusimpressionismia.

18.9.2006

Uskomatonta, mutta totta. Tai siltä väliltä

3 kommenttia
Tätä ei todeksi uskoisi, ellei saisi lukea siitä hesarista, joka on viimeiset sata vuotta sanonut suomalaisille, mikä on totta ja mikä toisaalta valhetta.

Ruotsin vaalit on voittanut oranssinvärinen, tukaton ja karismaa tihkuva porvari, joka näyttää äkkiä katsoen aivan tavalliselta ruotsalaiselta sosialistilta, mutta onkin siis porvari. Uskomatonta, mutta totta. Kunnon porvarijohtajan pitäisi tietysti näyttää samalla lailla karisma-vapaalta kuin se nykyinen kokoomusjohtaja Suomesta, mikäs sen nimi taas onkaan. Tosin Suomen demareilla on samanlainen karisma-ongelma, olisiko siis suomalainen sairaus eikä vain porvaristolle kuuluva hillitty charmi.

Tai YUP:n sanoin:
siis nyt pulinat pois!
mars rasvaimuun jo,
iloinen, charmikas porvaristo!
kun siirrytty on taivaan iloon,
luojan laajaan lammaslaumaan
aiempaakin autuaampia on autuaat,
eikä valoisaa mieltä voi mustata huoli, ei harmi...
juuri tätä on ''porvariston hillitty charmi”


Samanaikaisesti, ja juuri kun Arvoisa Lukija ehkä ajatteli, että surrealismia ei esiinny kuin Bunuelin elokuvissa tai Big Surissa luemmekin toisaalla: Annie Lennox ja George Clooney ovat päättäneet pelastaa Darfurin alueen mustat muslimit hallitsevien arabimuslimien uskonnolliselta vainolta. Tätä varten eilen osoitettiin mieltä sekä New Yorkin Keskuspuistossa että Lontoossa. Ja allekirjoitettiin vetoomuksia.

Surrealistisen merkittävää on, että merkittävät muslimijärjestöt eivät ole katsoneet aiheelliseksi vedota mustien uskonveljiensä puolesta. Mutta tämä on toisaalta lähes ymmärrettävää: heillä on ollut muita kiireitä. Paavin varomattomat puheenkirjoittajat ovat antaneet rauhaarakastaville muslimeille mahdollisuuden yrittää saada paavi polvilleen puheistaan, anomaan anteeksiantoa viisisataa vuotta sitten ajasta ikuisuuteen siirtyneen Bysantin keisarin islamia koskevista ajatuksista.

Dafurissa, jonne ei uskalla mennä kai edes meidän entinen presidenttimme, vaikka onkin tunnettu mustan Afrikan pelastamisesta YK-virkamiesajallaan, siis Dafurissa on tähän mennessä islamin nimissä ja Sudanin hallituksen toimesta tapettu, raiskattu ja ryöstetty niin, että kaikkiaan 400,000 ihmistä on kuollut muslimivainoissa. Tämä on tapahtunut samanaikaisesti, kun länsimainen lehdistö, meidän aina-ajantasalla-oleva hesari mukaan lukien, on etusivuillaan vainonnut israelilaisia näiden pahoista teoista Libanonissa ja Palestiinassa. Uskomatonta, mutta totta.

Niin kuin sekin, että katolilaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin kolme kertaa selkään niin, että hän kuoli.

Syyksi muslimiviranomaiset Somaliassa arvelevat paavi Benediktus XVI:n pahoja ajatuksia syvästi rauhaarakastavasta islamista ja erityisesti profeetta Muhammedista, joka nousi Jerusalemissa, Al Quds arabiaksi, hevosen selässä taivaaseen vuonna 622 käväistyään kuuluisalla ”yömatkallaan” muutamassa tunnissa Mekasta sekä Jerusalemissa että myös taivaassa tavaten siellä joitakin aikaisempia profeettoja (Koraanin suura 17:1). Tämä oli uutta abrahimilaisen uskonnon piirissä. Aikaisemmin, niin kuin omista pyhistä kirjoituksista tiedämme, taivaaseen oli Jerusalemista astuttu pysyvästi vain kultaisella pilvellä tai tulisilla vaunuilla.

Näihin juttuihin en uskalla varmuudella sanoa, että uskomatonta, mutta totta. Sehän voi olla myös uskomatonta, eikä totta, uskottavaa eikä totta tai uskottavaa ja totta. Kunkin oman harkinnan ja ajatuksen lujuuden mukaan. Mistäpä oikeaa vastausta tähänkään tavallinen lastunikkari varmuudella tietäisi.

Paavi, Islam ja Euroopan union

2 kommenttia
Paavi Benediktus XVI on joutunut islamiradikaalien kanssa vaikeuksiin luettuaan pätkän 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa kirjoitetusta tekstistä, joka arvelee, että islam on taisteleva uskonto ja lisäksi paavi tekee puheessaan täysin uskomattoman väitteen, että islam muka olisi väkivaltainen uskonto tai ainakin yrittäisi käännyttää kristikuntaa väkivallan, tai siis islamilaisten oman kielenkäytön mukaa, pyhän sodan, jihad'in, avulla omalle kannalleen.

Kirjoituksen aikoihin Bysantti oli jo kutistunut pieneksi ja merkityksettömäksi valtioksi, joka oli Ottomaanien sulttaanien jatkuvan uhan alainen. Silloinen historiallinen tilanne ehkä tekee kirjoituksen sisällön paremmin ymmärrettäväksi.

Kipuja aiheuttanut kommentti oli kirjasta, jossa Bysantin toiseksi viimeinen keisari Manuel II Palaiologos keskustelee jonkun "oppineen persialaisen" kanssa islamin ja kristinuskon eroista. Paavin puheen ao. kohta menee näin (käännetty saksasta englanniksi):

...Without descending to details, such as the difference in treatment accorded to those who have the "Book" and the "infidels", he addresses his interlocutor with a startling brusqueness on the central question about the relationship between religion and violence in general, saying: "Show me just what Mohammed brought that was new, and there you will find things only evil and inhuman, such as his command to spread by the sword the faith he preached". The emperor, after having expressed himself so forcefully, goes on to explain in detail the reasons why spreading the faith through violence is something unreasonable...

Eli suomeksi jotenkin, että:

...Menemättä yksityiskohtiin kuten eroon niiden välillä, jotka ovat hyväksyneet "Kirjan" (tarkoittanee Koraania tässä) ja "uskottomien" hän (keisari siis) keskustelee hämmästyttävällä suoruudella puhuessaan keskusajatuksesta, uskonnon ja väkivällan suhteesta yleisesti, ja sanoo: "Näytä minulle mitä uutta Mohammed sai aikaan ja löydät vain asioita, jotka ovat ilkeämielisiä ja epäinhimillisiä, kuten hänen käskynsä levittää miekalla julistamaansa uskoa". Keisari, ilmaistuaan ensin itsensä näin voimakkaasti, jatkaa selittämällä yksityiskohtaisesti niitä syitä, joiden vuoksi uskon väkivaltainen levittäminen on kohtuutonta...

Puheen jälkeiset tapahtumat islamilaisessa maailmassa puhuvat omasta puolestaan ja islamin puolesta yleisemminkin, eikä niistä tässä sen enempää. Enkä halua myöskään mitenkään ryhtyä paavin puolestapuhujaksi, hän tullee olmalla Ramattu-uskollaan autuaaksi, eikä siitäkään sen enempää. Itse olen taipuvainen uskomaan tieteellisempiä maailmanselityksiä, jotka nekään eivät ole kaikin puolin tyydyttäviä.

Oppineen puheen ja "kansankielen" välillä on aina suuri ero. Tämän puheen jälkeiset tapahtumat osoittavat sen varsin selvästi. Mikä menee hyvin yliopiston juhlasalissa joukolle professoreita ja muita intellektuelleja, ei välttämättä mene yhtä hyvin "kansan syvissä riveissä".

Paavi ei ole poliitikko ja ilmeisesti haluaa sanoa asian niin kuin se hänen mielestään on. Islam, niinkuin kristinuskokin, ovat molemmat laajentumishaluisia uskontoja, niin kuin historia ja nykyaikakin osoittavat. Jos jollekulle islamilaiselle tämä ei ole selvänä omasta uskonnostaan, niin ilmeisesti sellainen henkilö ei tunne sitä riittävän hyvin, mikä on sinälläään valitettavaa, mutta ei mitenkään länsimaiden tai edes kristinuskon korjattavissa oleva asia.

Turkissa paikallisen islamin "johtaja" (vaikka näitä ei tarkasti ottaen islamilaisessa maailmassa ole), sanoi suuttuneensa "paavin mielipiteistä islamin pyhästä sodasta" (jihad siis). Eli islamilaiset oppineet eivät mitenkään kiistä pyhän sodan olemassaoloa, ainoastaan oikeuden sen arvosteluun länsimaissa.

Ennustukseni on, että tämä juttu painuu hetkessä uutisten taka-alalle ja pomppaa uudestaan esille paavin Turkin matkan yhteydessä muutaman viikon kuluttua ja sen turvin Turkissa tullaan järjestämään laajoja mielenosoituksia, jotka muuttuvat väkivaltaisiksi. Mutta voin tietysti olla väärässä.

Euroopan kansalaisten on hyvä muistaa tämäkin pieni episodi päättäessään Turkin hyväksymisestä Euroopan unionin jäseneksi. Turkin tulevan aseman vuoksi Euroopassa olisi asianomaisen komissaarin, Olli Rehnin siis, taattava selvä vakuutus siitä, että Turkki hyväksyy lansimaiseen kulttuurin tiukasti kuuluvan vapaan sanan periaatteen ja lupautuu noudattamaan sitä myös omassa yhteiskunnassaan. Ilman tällaisia vakuuksia Turkin jäsenyyttä ei pidä hyväksyä.

15.9.2006

Pilatus, Lady Macbeth ja muita ahkeria pesijöitä

0 kommenttia
Jokainen kristikunnan jäsen tietää varmasti jo alakouluikäisestä lähtien tarinan Pontius Pilatuksen symbolisesta käsien pesusta taivuttuaan, vastentahtoisesti, rähinöivien juutalaisten vaatimukseen ottaa Jeesus hengiltä ristiinnaulitsemalla Kolgatalla yhtenä synkkänä pitkänäperjantaina vajaa kaksituhatta vuotta sitten. Eikö muuten Kolgata olekin sopivan onomatopoeettisesti kolkolta kuulostava nimi teloituspaikalle?

Suomenkielessäkin sanotaan helposti, että ”minä pesen tästä käteni” kun ei pidetä jostakin, oletettavasti sanojalleen epämiellyttävästä asiasta. Niin sanotaan monissa muissakin kielissä.

Pesemisellä ja pahoilla ajatuksilla näyttää olevan arkipäiväistä kielenkäyttöä syvällisempikin yhteys.

Shakespearensa tuntevat saattavat muistaa tarinan Lady Macbeth’istä (Macbeth, V, i), joka, usutettuaan ensin äijäänsä tappamaan kuningas Duncanin, valitti:

--Out, damned spot! Out, I say!

ja jatkoi:

--What, will these hands ne'er be clean? No more o' that, my lord, no more o' that: you mar all with this starting

Kaikki Arvoisat Lukijat muistanevat myös, että Koraani käskee oikeita uskovaisia peseytymään tarkasti määritellyllä rituaalilla ainakin viisi kertaa päivässä ennen rukoushetkien pyllistelyä kasvot Mekkaan päin käännettyinä.

Raamattu, Koraani ja Shakespeare ovat ennenkin olleet oikeassa kuvatessaan ihmisten sisäistä maailmaa, miksi ei siis pahuuden poispesussakin. Nyt jotkut tiedemiehet Kanadassa ja USA:ssa ovat paremman tutkimuksen puutteessa tarkkailleet kontrolloiduissa oloissa ihmisten pesuhalukkuutta. Ja todenneet, että pahojen ajatusten, pettämisten, valehtelun ja sen sellaisten normaaliin ihmiselämään kuuluvien tekojen ja henkilökohtaisen hygienian välillä on yllättävän suora yhteys.

Asiaa tietysti tutkittiin opiskelijoiden avulla, synnillisistä ajatuksista kun oli kysymys. Tutkitun ryhmän jäseniä pyydettiin ajattelemaan joko jotakin tekemäänsä syntiä tai hyvää tekoa. Sitten heille tarjottiin kosteuspyyhkeitä ja kyniä.

Ne jotka olivat ajatelleet pahoja, nappasivat kaksi kertaa useammin kosteuspyyhkeen kuin hyviä ajatuksia ajatelleet, jotka ottivat mieluummin kynän – ehkä kirjoittaakseen suurenmoiset ajatuksensa paperille. Eikä siinä kaikki. Pahoja ajatelleiden omantunnon tuskat todettiin pienemmiksi, jos saivat pestä kätensä heti ajattelun perään.

Toisessa tutkimuksessa eettisesti arvottomia ajatelleet opiskelijat arvioivat näytettyjen pesuaineiden hinnan korkeammaksi kuin ne, jotka pidättäytyivät pahoista ajatuksista.

Science – lehdessä (8.9.2006) julkaistun tutkimuksen mukaan psykologit ovat jo pitkään epäilleet, että pahoilla ajatuksilla ja puhtaanapidolla on suora yhteys, ja kutsuneet ilmiötä Macbeth-efektiksi. On mm. todettu, että eettisesti epämiellyttäviä Jeesuksesta lukeneet uskovaiset menevät helpommin kirkkoon kuin tällaisia lukemattomat. Ja uskottomat liberaalit, jotka ovat pettäneet moraalisia arvojaan, tuntevat suurempaa tarvetta tarjoutua vapaaehtoistyöhön.

Mutta huono omatunto näyttää olevan helpohkosti voitettavissa. Tutkimuksessa ne pahoja ajatelleet opiskelijat, jotka saivat pestä kätensä, tarjoutuivat puolta vähemmän vapaaehtoistyöhön kuin ne, joilla ei ollut mahdollisuutta rituaaliseen puhdistautumiseen.

Naistenlehtien ”agony aunt”’it ovat tietysti aina tienneet likaisen elämän ja puhtaanapidon yhteyden. Miehiään uskottomuudesta epäileviä partnereita on kehotettu tarkkailemaan miestensä pesuhuonetapoja erityisen tarkkaa. Jos miehen nähdään pesevän käsiään kovin usein (ehkä jopa kokonaisen kerran päivässä) tai ottavan suihkuja tavallista ahkerammin, on heti perusteltua syytä epäillä tämän aviollisen uskollisuuden syvyyttä.

Tämä kaikki kerrottakoon sekä vihjeenä että varoituksena Arvoisille Lukijoille, vaikka moraalittomat ajatukset eivät tietysti saastuta näiden ikivalkoisen tahratonta mieltä. Joten vihje ja varoitus saattavat olla hukkaan heitettyjä.

13.9.2006

Ihmiskunnan perintöä

11 kommenttia
Me puhumme ”tavallisessa elämässä” yleensä eufemismeilla, kaunistelevilla kiertoilmaisuilla, abstrakteilla yleistyksillä, kun yritämme selvitellä ajatuksiamme vaikeissa asioissa.

Sellaiset sanat kuin ”rotu”, ”sukupuoli”, ”enemmistö” tai ”vähemmistö” pulppuavat viileinä ja helpommin suusta ja kynästäkin kuin kuumankonkreettiset, kädet-paskassa -jutut tietystä afrikkalaisesta, tietystä naisesta, tietystä kapitalistista tai tietystä homosta. Eufemismit ovat mukavan etäisiä viileän analyysin kategorioita, niiden avulla ei tarvitse tahrata käsiään tai suutaan likaisilla yksityiskohdilla tai osaaottavilla termeillä: kuten esimerkiksi nimeltä mainittu ammuttu lapsi, pommitettu lapsi tai AIDS:iin kuoleva lapsi. Sana ”asekauppa” ei soinnu läheskään yhtä uhkaavalta kuin, jos kertoisimme 12-vuotiaasta sierraleonelaispojasta, joka on ampunut vanhempansa kuluneella AK-47:llään, Kalašnikovilla.

Eikö muute AK-47 kuulostakin jotenkin viattomammalta kuin jotenkin henkilökohtaisen uhkaava Kalašnikov (venäjäksi Автомат Калашникова образца 1947 года, Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda), ehkä siksi lehdet nykyisin puhuvatkin ensin mainituista mieluummin kuin Kalašnikovista, joka sentään on oikean ihmisen, venäläisen Mihail Kalašnikovin nimi. (Kts, Udmurtian suuret pojat Tšaikovski ja Kalašnikov)

Tänä aamuna join kahvia, polttelin tupakkia ja luin The Independent –sanomalehteä samalla kun yritin käynnistää yönkankeita aivojani.

Ehdin lähes unissani katsella Englannin pääministerin Tony Blair’in vaikeuksia TUC:n (Trade Union Conference) vuosikokouksessa Brightonissa, josta minulla on joukko toinen toistaan epäonnistuneempia kuvia muistona joltakin käynniltäni, Irakin sotaa, Applen suunnitelmia tarjota elokuvia iPodiin ja sen sellaista, tavallista aamu-uutisten tykinruokaa. Sitten, sivulla 29, näin Desmond Tutun nimen ja heräsin, otin tukevan kofeiiniryypyn vetäisin savua väärään kurkkuun ja aloin oikein lukea.

Arkkipiispa Tutu kirjoitti artikkelissaan otsikolla The modern successor to the slave trade tavanomaisten aseiden kaupasta.

No, ”slave trade” ja ”asekauppa” ovat tietysti myös mukavia eufemismeja, analyysikategorioita, eikä Tutukaan pysty tietysti kirjoittamaan ilman sellaisia termejä. Sitä paitsi hän on tullut tunnetuksi ”sound bite”istaan (miten tuonkin nyt suomeksi kääntäisi, ”lentävä lause” ei kuulosta oikealta, mutta olkoon). Ja tässäkin kirjoituksessa oli muutama. Mm tämä:


No longer should the peace business be undermided by the arms business

Mikä loistava lause, joka sanoo kaiken, eikä oikein mitään, eufemismin sukua siis.

Mutta hänen artikkelissaan oli tietojakin, jotka häiritsivät rauhallista kahvinjuontia. Sytytin jopa toisen savukkeen vahingossa, ja, koska se jo paloi, päätin vedellä senkin loppuun.

Asekauppa ei suomalaisen elämään vaikuta sitä eikä tätä, paitsi tietysti niiden elämään, jotka saavat siitä työtä, ja niiden, paljon pienempi ryhmä, jotka käärivät kunnon kapitalisteina voitot taskuunsa. Varmaan tälläkin hetkellä on jossakin päin maailmaa, luultavammin afrikkalaisessa loistohotellissa, joku suomalainen, nykyajan Olavi I. Mattila, joka ajattelee eilisen onnistuneita asekauppoja ja laskee ansaittuja voittoja.

Joka päivä, päivä as in ”24 tuntia”: keskiyöstä keskiyöhön tai aamusta aamuun niin kuin muslimit sen laskevat, tai illasta iltaan juutalaiseen laskutapaan, 1000 ihmistä tapetaan tai teurastetaan kuoliaaksi ”tavanomaisilla aseilla” (mikä loistava eufemismi, vastakohtana epätavalliset aseet kuten ydinpommit, antrax ja sen sellaiset).

Eli vuodessa tavallisten aseiden kuolonuhreja on noin 350,000.

Ja pysyvästi haavoittuneet siihen tietysti vielä päälle, nyrkkisääntönä yksi kuollut kolmea tai neljää haavoittunutta kohden ja näistä puolet pysyvästi vammautuneita.

Nämä uhrit kuolevat Kongon puskissa, Ugandan metsissä, Itä-Timorin lehväsmajoissa yksin tai pareittain, ahkerampien tappajien, paikallisten Rokan Anttien, ollessa hommissa ehkä pieninä joukkoinakin.

Syyskuun 11. 2001 New Yorkin WTC-iskussa ja Pentagonissa kuoli lähes samanaikaisesti 2973 ihmistä. Suuri tragedia tietysti.

Sen verran ihmisiä tapetaan kolmessa päivässä tavanomaisilla aseilla, ilman sen kummempia viisivuotismuistojuhlia. Mutta eihän elämä muutenkaan ole reilua, vai onko jollekin luvattu reiluutta?

Tavanomaisia aseita ovat pistoolit, kiväärit, tykit, panssarivaunut, taisteluhelikopterit ja sen sellaiset.

Näistä pienaseet (ihanan pikkuinen ja viaton eufemismi) ovat suurin ongelma, koska niitä on halpa valmistaa, helppo saada kaupaksi ja salakuljettaa sinne missä kysyntä on suurin, eli ns. kolmanteen maailmaan (taas uusi eufemismi) ”oikean asian” puolesta taisteleville köyhille.

Asekauppaa rajoittavaa kansainvälistä sopimusta ei ole olemassa. Ydinaseet on kyllä suljettu pienen, ydinaseiden valmistukseen erikoistuneen klubin ulkopuolisilta mailta, kuten Iranilta (aivan oikein, vaikka tietysti taas epäreilusti). Tavanomaisia aseita sen sijaan saa valmistaa ja myydä niin paljon kuin sielu sietää.

Maailmalla arvioidaan tällä hetkellä olevan 650 miljoonaa käsiasetta ja uusia tehdään ja myydään laillisesti vuosittain 7 miljoonaa. Laiton asekauppa on suurempaa, arviolta 10 miljoonan käsiaseen suuruusluokkaa. Panoksia valmistetaan ammustehtailla vuosittain 16 miljardia kappaletta.

Tajunnan räjäyttäviä lukuja, täytyy sytyttää uusi spliff (ei huolta, se on laillista Pall Mallia vain).

Viime vuonna suurimmat aseiden markkinoijat olivat Venäjä, USA, Ranska, Saksa ja Britannia. Saksaa lukuun ottamatta YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden omaavia jäsenmaita. Näiden maiden osuus maailman pienasekaupasta on 82 %. Aseiden myynnistä syntyvät voitot tulevat tietysti takaisin kehittyneisiin maihin, vaikka kaksi kolmasosaa asekaupasta käydään kolmannen maailman maissa (taas mukava pieni eufemismi).

Kolmannen maailman maat käyttävät keskimäärin 22 miljardia dollaria aseiden ostoon joka vuosi. Rahalla voitaisiin jokainen lapsi panna käymään koulua ja vähentää lapsikuolleisuutta näissä maissa 65 %:la vuoteen 2015 mennessä.

Nämä kolmannen maailman aseidenkäyttäjät ovat Tutun tarkoittamia uusorjia, tekevät työtä asekapitalistien puolesta viidakkojen sweatshopeissa, tappokentillä.

Robert Lowell runoili joskus vuosikymmeniä sitten näin: the stiff spokes of the wheel / touch the sore spots of the earth.

Niin ja uudessa romaanissaan The Mission Song, John Le Carré taputtelee kapitalismille mm. näin:

Capitalism's responsibility for the turbulence of the modern world, its heedlessness and chaos, its savagery, its utter self-absorption, capitalism the canary in the mine-shaft. But it's what we have, isn't it? No turning the clock back. Against the jihadists, we have capitalism. Will money trump faith?

Eikö tuo viimeinen lause kuulostakin somasti kuin kysyvältä seiskasoinnulta.

Joukko pieniä maita, sisukas Suomi mukana, on esittänyt asekaupan rajoittavaa sopimusta, joka esitetään YK:n yleiskokoukselle lokakuussa 2006. Yleiskokouksessa vähemmistö ei voi estää päätöksen syntymistä, joten toiveissa on, että sellainen on tulossa. Toinen asia on tietysti sopimuksen ratifioiminen, mutta se on taas – niin, toinen asia.

Lisälukemiseksi:

Mihail Kalašnikovin haastattelu The Guardian – sanomalehdessä 10.10.2003
Tähtäimessä asekauppa, YLE uutiset 6.4.2006
The modern successor to the slave trade, Desmond Tutun artikkeli The Independent-sanomalehdessä, 13.9.2006
UN world conference on small arms collapses without agreement, artikkeli Control Arms nettisaitilla, 7.7.2006

12.9.2006

Suomi on hurmattu maailmankartalle!!!

12 kommenttia
Tämänaamuisessa The Guardian lehdessä minikolumnisti Gwladys Fouché kirjoittaa Suomesta (Finland’s secret weapon), mikä jo sinällään on yllättävää anteliaisuutta. Mutta yllättävintä on se, että kohteena on hiljaisenharmaa pääministerimme, ujo maalaispoika, Matti Vanhanen.

Ja Gwladyksen sanoma on vielä yllättävämpi: Matti Vanhanen on Suomen seksikkäin mies.

Tässä kirjoittaja aluksi vain peilailee Ranskan presidentin, Jacques Chirac’in lausuntoja Suomessa, joita Arvoisat Lukijat jo varmaan ovat saaneet suomalaislehdistä ihastella. Nähtävästi Chirac oli esitellyt Matin Espanjan pääministeri Luis Rodriguez Zapatero’lle kehaisemalla:

Let me introduce you to the sexiest man in Finland.

Gwladys kertaa sanojensa vahvistukseksi Vanhasen naisseikkailuja. Mainitsee ensin, että pääministeri on nykyisin iloinen poikamies ja sitten, että Matin rakkauselämä on ollut lehdistön spekulaatioiden kohteena jo aikaisemmin. Ja kertoo pääministerin huhutusta käynnistä nykyisen kulttuuriministerinsä, entisen Miss Finlandin, hotellihuoneessa. Nimet Karpela tai Saarela eivät livahda vahingossakaan paperille häveliään toimittajan kynästä. Lehti tähdentääkin, että Matti V. on aina kiistänyt huhut lemmensuhteesta. Toimittaja kertoo kyllä Vanhasen nykyisestä seurustelusta Susan Karosen kanssa nimeltä mainiten, ja täsmentää, että ensitapaaminen tapahtui IKEA:n huonekaluhyllyjen välissä.

Suomalaisnaiset ovat muutenkin todistelleet pääministerinsä seksikkyydestä. Mm. Eeva-lehdestä on sanottu yllättävästi, että: ”hän on tavallinen suomalainen mies, ja se on suomalaisiin naisiin vetoavaa”. Häh??? (Huom: Tuo ”häh” ei kuulu Eevan antamaan lausuntoon.) Eli aina suomalainenkin oppii uutta lukiessaan ulkomaisia lehtiä!

Gwladys muistuttaa lukijoitaan Chirac’in aikaisemmista Suomi-lausunnoista. Englantilaistoimittajaa on tietysti ilahduttanut, että presidentti on luokitellut suomalaisruoan englantilaista huonommaksi. Lisäksi hän muistuttaa lukijoitaan, että Chirac on kutsunut Suomen ulkoministeriä (nimeä ei mainita) epäpäteväksi. Tämän lausunnon Chirac’in toimisto on ehdottomasti kieltänyt. Chirac’in on myös nähty suutelevan presidentti Tarja Halosen kättä, mutta toimittaja arvelee, että ranskalainen hurmuri ei ollut saanut mitä oli halunnut Suomen tiukalta presidentiltä. Itse asiassa The Guradianin myyrä Suomesta, tai pitäisikö sanoa koti-tsuhna, oli kertonut luottamuksellisesti, että:

Finns don’t like flashy personalities. Chirac would never be successful here.

Että siitä saat Chirac, täyslaidallisen suomalaista sisua!

11.9.2006

Mahdollinen maailma: historiaa seuraaviksi kolmeksi vuosikymmeneksi

2 kommenttia
Tarkoitus tässä lastussa on puhua tulevaisuuden historiasta.

Älykäs, omahyväinen tyhmyys on ihmistä hyvin kuvaava ominaisuus. Sekä onneksi että onnettomuudeksi, meidän mielemme pystyy toimimaan näennäisen loogisesti tilanteissa, joissa todellisuuden ja tietojen välillä on ammottava kuilu. Tiedemiehet kertoivat hiljan, että me pyrimme täyttämään tätä kuilua arvauksilla, unilla, tarinoilla, myyteillä ja puhtaalla hölynpölyllä, jotka pystymme lisäksi melko vaivattomasti pukemaan sellaiseen muotoon, että kuulijamme ja lukijamme nyökkäilevät usein myöntyvästi ja alkavat hyvässä tai pahassa lykyssä uskoa mitä juuri sanoimme.

Arvoisa Lukija ehkä nyökkää tässä kohtaa hyväksyvästi ja viittaa tämän blogin lastuihin potentiaalisena todisteena tästä väitteestä, mutta tarkoitus ei nyt ole pelkästään tuijotella omaan napaansa vaan katsoa maailmaa vähän laajemmin aina tulevaisuuteen saakka, sehän on, niin kuin kliseenä usein todistamme, vieras maa niin kuin tietysti menneisyyskin.

Hanhensulan päiväkirja: 11.9.2031, Torstai

Kevät on taas tulossa. Isonauraja eli Kookaburra rääkäisi kiimaisesti läheisessä eukalyptusmetsikössä Geelongin takaisilla kukkuloilla aamu-unien läpi ennen heräämistä todistaen ehkä uuden kevään läheisyyttä, kookaburran tarkoitusta on usein hyvin vaikea päätellä aivan oikein.

Tänä torstaiaamuna sen, kevään siis, tuntee jopa vanhoissa luuparoissa. Vanhuus taitaa alkaa hiljalleen vaivata ikääntyviä luita, eivätkä lihaksetkaan toimi enää niin kuin ennen, vaikka kantasoluistutuksilla ja muulla geenimanipulaatiolla ja ihon kiristyksillä (joita kaikkia aikoinaan muuten tyhmyyksissäni kovasti vastustin mielestäni eettisesti hyvin arveluttavina) on elimistöäni uusittu sieltä ja täältä niin, että äitikään ei lastaan omakseen tunnistaisi, jos vielä eläisi.

Kolmekymmentä vuotta sitten eilinen konsertti ja sitä seuraava illallinen eivät olisi tuntuneet mitenkään pahalta, pikemminkin päinvastoin, varsinkaan tällaisessa korkeankirkkaassa aamussa, joka ympäröi terassia ja tuoksuvaa puutarhaa. Meri näkyy vastakorjatuilla silmillä rauhallisena viivana Geelongin talojen yli. Silmät ovatkin nyt paremmat kuin koskaan hiljattain tehdyn ultraäänileikkauksen vuoksi, tuskin olen nähnyt tämän tarkemmin edes lapsena.

Ulkona oli lämmin vielä aamuyöstä, kun kävelimme Melbournen South Bankistä illallisen jälkeen myöhäistä meluavaa elämää sykkiviä, sateen jäljiltä monivärisiä valoja kiiltäviä katuja ja Yarra-joen yli menevää siltaa Flinders-kadun juna-asemalle. Rouva Ruu Morbidi ja Anni jäivät keskustan hotelliinsa, he olivat tulleet levitaatiojunalla Brisbanesta Melbourneen rokkikonserttiin: onhan se harvinaista, että suomalainen yhtye, vaikka onkin sellainen megastara kuin DragonFly, esiintyy Australian lintukodossa. 90,000 katsojaa pullisteli Astro Stadionia liitoksistaan.

Onneksi Mr. Dragon itse, suomalaisnimeltään Korento, oli saanut kolhiintuneen kehonsa esiintymiskuntoon pudottuaan viime viikolla palmusta Vanuatun saarella. Oli siellä ottanut osaa vanuatualaisten puolesta järjestettyyn Rock Cools The Earth – konserttiin. Vanuatun koko väki ollaan siirtämässä meren alle jäävältä saareltaan johonkin päin Australiaa, mutta paikasta käydään vielä kiivasta väittelyä. Onneksi Mr. Dragonille ei käynyt putoamisessa pahemmin ja konsertti pystyttiin viemään läpi niin kuin oli suunniteltu, eikä kipsissä ollut vasen nilkkakaan haitannut lavaesiintymistä juuri yhtään.

Tämän aamun lehdissä käydään tietysti viileän kliinisin analyysein läpi kaukaisen vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia. Sitä muistellaan vieläkin jonkinlaisena maailman totuudenhetkenä, vaikka kolmenkymmenen vuoden muut tapahtumat ovat haudanneet sen merkityksettömäksi, melkein näkymättömäksi yleisestä tietoisuudesta. Monille meistä vanhemmista ihmisistä se oli uuden vuosisadan, ja vuosituhannenkin, narratiivinen alkupaukku, maailman uusin vuosi 0.

Edessäni pöydällä avoimen, tietokoneeseen yhdistetyn moleskin-päiväkirjani alla on levällään juuri OzzieMediaNetistä tulostamani Herald Sun-lehti – lastenlasten suureksi huviksi haluan vieläkin tuntea paperin kuivuuden sormissani lehtiä ja kirjoja lukiessani ja kirjoittaa muistiinpanoni vanhalla Mont Blanc –mustekynällä, jonka päässä oleva valkoinen tähti on kulunut pois jo vuosikymmeniä sitten. Käsin kirjoitetut tekstit ja piirroksetkin siirtyvät onneksi automaattisesti tietokoneeni Life Record –ohjelmaan aina, kun moleskin on yhteydessä internetiin, joten näiden haja-ajatusten tallentaminen elektroniseen muotoon ei ole vaivalloista tai aikaa vievää.

Herald Sun’issa on sivukaupalla analyyseja 9/11-jälkeisestä maailmanmenosta värikuvineen WTC-rakennusten sortumisesta New Yorkissa, joita en kuitenkaan viitsi tarkemmin lukea vaikka tulostinkin ne paperille. Omatunto soimaa turhasta tulostamisesta, vaikka paperin valmistukseen ei tarvitakaan enää metsänkaatoa. Suomalainenkaan metsäteollisuus ei enää elä kuin metsäyhtiöiden historiikeissa.

Onko siitä tosiaan jo kolmekymmentä vuotta? Tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen, niin kuin useimmat vanhat asiat nykyisin, eilisen asiat taas tuntuvat vuosikymmenten takaisilta, vaikka otan tunnollisesti muistipillerin joka aamu niin kuin lääkäri on käskenyt ja muisti toimii ilman merkittäviä ongelmia.

Juuripuristettu appelsiinimehu saa aivosoluihin lisää vauhtia ja näiden kolmenkymmenen vuoden tapahtumat vierivät räjähtelevinä kuvina aamunkankean mielen sopukoissa.

Islamilaisen Konfederaation, Umman, uusi – nuoren, jo ammoin kuolleen egyptiläisen filmitähden Omar Sharif’in näköinen – kalifi, nimeltäänkin Omar, näyttää antaneen seraljistaan Bagdadissa tiukkoja lausuntoja Herald Sun’ille öljyn uhkaavasta loppumisesta, alueella nyt vallitsevasta Ikuisen Rauhan tilasta ja islamilaisesta demokratiasta.

Lähi-Itä ei ole vieläkään toipunut moraalisesti eikä taloudellisesti vuosien 2008-12 sodasta, jonka lopussa iranilaiset räjäyttivät atomipommin Tel Avivissa ja israelilaiset kuukautta myöhemmin vastaiskuna omansa Teheranissa ja muissa isoissa iranilaiskaupungeissa tappaen yhteensä 10 miljoonaa iranilaista. Juuri toisen kautensa aloittanut Yhdysvaltain romanttiset illuusionsa lopulta menettänyt presidentti Al Gore veti välittömästi maansa joukot pois Afganistanista, Irakista ja Venäjän takaisen Kaukoidän islamilaisista maista, eikä USA ole sen jälkeen ottanut osaa mihinkään sotiin, joita Amerikan mantereen ulkopuolella on käyty.

Yhdistyneet Kansakunnat menettivät loputkin arvovallastaan ja Gorea vuonna 2016 seurannut protektionistinen ja populistinen presidentti Condoleezza Rice potkaisi YK:n päämajan lopullisesti New Yorkista ja järjestö lopetti toimintansa.

(James) Monroen oppi on molempien yhdysvaltalaisten puolueiden ainoa ulkopoliittinen ohjenuora vielä nykyisinkin, ja kukapa heitä voisi siitä syyttää, vaikka amerikkalaiset ovatkin ilmoittaneet harkitsevansa vuonna 2022 Geneveen perustetun Kansojen Ystävyysliiton jäsenyyttä. Terrori-iskut USA:n alueella ovat olleet erittäin harvinaisia, maahan on käytännössä poliisivaltio, jossa kansalaisten vapaudet ovat tarkasti rajattuja ja valvottuja. Venezuelan öljykentät ovat vielä tietysti amerikkalaisjoukkojen vallassa ja todennäköisesti pysyvätkin niin kauan kuin öljyä sieltä on saatavissa. Amerikkalaisjoukkoja on lisäksi Kuubassa ja joillakin muilla Karibian meren saarilla.

Lähi-idän sodan seurauksena Saharan pohjoispuolisten arabimaiden, Egyptin, Saudi Arabian ja Persianlahden arabiemiirikuntien yksinvaltiaat hallitsijat syöstiin nopeasti vallasta ja kymmenen seuraavan vuoden aikana koko alueella, mukaan lukien muu islamilainen maailma Kiinan länsiosia ja Intian pohjoisosia myöten, riehui sisällissota, jonka loppumisesta on nyt vasta vajaa vuosikymmen. Kaikkien ulkopuolisten suureksi helpotukseksi islamilainen maailma yhdistyi vuonna 2025 Ummaksi, jonka poliittinen keskus on Bagdadissa ja uskonnollinen Mekassa Arabian niemimaalla.

Kiinan jakautuminen, oliko se jo vuoden 2015 aikana (?), alqaiidisten islamilaisterroristien pommiattentaattien, leipämellakoiden ja vallankumouksen seurauksena, teki Intiasta ainoan aasialaisen supervallan. Neljään osaan jakautuneen Kiinan kaakkoisrannikon megakaupunkien muodostama teollisuusmahti, Zhujiang, alkaa tosin taas nousta entiseen asemaansa halpojen ja korkealaatuisten kulutustavaroiden tuottajana. Muissa entisen Kiinan osissa käsitykseni mukaan viljellään kai edelleen riisiä ja syödään se lähes suoraan pelloilta. Tai näin olen asiasta ajatellut, en ole siellä käynyt sitten vuoden 2010. Entinen, vanhan Silkkitien varren suuri, kiinalainen länsiosa, vuodesta 2023 nimeltään Turkanistan, on Islamilaisen Konfederaation köyhin jäsenmaa.

Venäjä on pienentynyt entisestään mutta sen poliittinen painoarvo on kasvanut Neuvostoliiton hajoamista seuranneesta arvovaltakuopasta. Presidentti Putinin varovainen ulkopolitiikka ja tiukka sisäpolitiikka takasivat Venäjälle pitkän ja rauhallisen kehityskauden. Nykyisin Venäjä on hyvinvoiva hyvinvointivaltio, jossa valtio takaa kansalaisille helpon elämän kehdosta hautaan. Nykyinen presidentti on suomalaissyntyinen Matti Aaltonen, jonka suku taitaa olla jostakin Mikkelin seudulta lähtöisin.

Että sellaista ajatellaan Melbournen seudulla tänä torstaina. Oma mieli on kuulas ja optimistinen. Maailman tila on tänään ehkä paljonkin parempi kuin vielä kymmenenkin vuotta sitten osasi toivoa. Lehdestä luin vain pari päivää sitten, että Pariisin ja Lontoon ydinsaastearvot ovat jo lähes hyväksyttävällä tasolla. Monet entiset asukkaat ovat uhanneet muuttaa takaisin, vaikka Euroopan Unionin hallitus ei tekisikään asiassa päätöstä. Heidän mielestään asiaa on jo pitkitetty tarpeeksi kauan. Mutta kirjoitan siitä jossakin muussa päiväkirjamerkinnässä.

Nyt taidan lähteä käymään Melbournessa, en menekään tänään junalla vaan käytän sähköistettyjä rullaluistimiani. Raikas ilma tekee varmasti oikein hyvää - ja liikunta.

Lisälukemiseksi:

Martin Ames, The age of horrorism, The Guardian 10.9.2006

6.9.2006

Lukijasta tiedotusvälineeksi: hullun amatöörin synkkä yksinpuhelu

22 kommenttia
Kuva: Hal Hartley'n elokuva Amateur, jossa entinen nunna, rakkauden amatööri tietysti, odottaessaan Jumalansa kutsua kirjoittelee pornografisia tekstejä.

Blogistania (vai pitäisikö sen kuitenkin olla Blogistan) on pullollaan loistavia fiktion kirjoittajia, joita lukee pieteetillä kuin mitä tahansa hyvää proosaa tai runoutta, ihmetellen mielessään, miksi ei ole saanut lukea tämännimisiä kirjoittajia kansien välistä. Voin olla täysin väärässä, kun en tunne näitä henkilöitä, ajatellessani, että useimmat eivät ole kirjailijoita tai runoilijoita vaan vielä toistaiseksi kirjallisia pyrkyreitä tai harrastajia – amatöörejä siis.

Yhtä mielellään lukee ”oikeiden” kirjailijoiden ja runoilijoiden blogeja, joita onneksi on yhä enemmän tarjolla luettavaksi. Heidän lastujensa kannalta saattaa asioiden tila olla niin, että arvostuskynnyksen korkeus on kovin suuri, ja pienikin lipsahtelu tekstien tasossa liipaisee kateellisessa amatöörinmielessä pahanilkistä iloa. Mutta eiväthän he tiedä tästä joten eipä kai se pahemmin blogistanin elämänkulkua haittaa, eikä kai haittaisi, vaikka tietäisivät.

Sana amatööri merkitsee nykysuomessa harrastajaa tai harrastelijaa – varsinkin viimeksi mainittu on selvästi jotenkin alentuvan alentava, ehkä jopa jossakin määrin tarkoituksellisen loukkaava sana. Sanaa diletantti käytetään helposti synonyymina amatöörimäisyyden halveksittaville piirteille.

Amatööri juontaa latinakielen sanasta amator, rakastaja, joka puolestaan on tekijämuoto sanasta amare, rakastaa, ja on levinnyt lähinnä ranskankielen kautta sanasta amateur.

Amatööri näyttäisi siis tarkoittaneen henkilöä, joka rakastaa jotakin. Se on muuttunut nykykielissä tarkoittamaan henkilöä, joka harrastaa jotakin asiaa, välttämättä sitä rakastamatta, olematta asiassa asiantuntijan, taiturin tai virtuoosin tasolla. Sen vastakohta tarkoittanee siis henkilöä, joka tekee jotakin ansaitakseen siitä leipänsä.

Yleensä tietysti oletetaan, että ammatikseen jotakin tekevä on siinä asianharrastajaa parempi. Eikä siihen ole mitään pahaa sanottavana.

Jotenkin aina vaistomaisesti ajattelee, että taiteiden alalla raja harrastajan ja ammattilaisen välillä on selvä. Sitä ajattelee, että runoilijana tai kirjailijana tunnettu on tietysti harrastajakirjoittajaa parempi, taitavampi ja ansaitsee tulla luetuksi, vaikka lukija ei edes ymmärtäisi kirjoittajan intentioita tai edes kaunokirjallisen tekstin käyttämää hämäryyden kieltä.

Musiikissa on yleensä helppo asiantuntemattomankin tehdä ero Olli Mustosen ja sanotaan vaikka Hanhensulan pianonsoittotaidon välillä vaikka Hanhensulka käyttäisi samoja teatraalisia eleitä soittaessaan, ja varmaan joskus käyttääkin. Raja muusikoidenkin kesken hämärtyy, kun mennään alemmaksi soittajien nokkimisjärjestyksessä. Joku hotellien auloissa pianoa ammatikseen pimputtava soittaja, joka voi jopa laulaa luikauttaa, saattaa olla paljon huonompi kuin omaksi, vaimonsa, vieraittensa tai sukukokousten ”iloksi” soittava harrastelija.

Tämä tuli mieleen, kun ajattelin kommenttia, jonka näin jollakin kirjailijan blogilla viime viikolla, en nyt muista millä. Kommentti meni jotenkin siihen tapaan, että kirjailija-aspirantiksi ryhdytään paljon pienemmillä valmiuksilla kuin muissa taidelajeissa. Ja muistaakseni kommentoija otti juuri musiikin toiseksi esimerkiksi.

En kuitenkaan haluaisi uskoa, että asia on näin.

Otetaan Hanhensulka tässäkin esimerkiksi. Hän oppi lukemaan neljävuotiaana ja kirjoittamaan kun oli täyttänyt viisi vuotta. Ja on siitä lähtien viettänyt suuren osan vapaa-ajastaan nenä kiinni kirjoissa. Monet muusikot eivät aloita näin aikaisin, eivätkä harrasta alaansa niin intensiivisesti kuin kirjojen rakastajat.

Periaatteessa jokainen lukemaan ja kirjoittamaan oppinut kantaa potentiaalisia kirjoittajan ammattivälineitä aina mukanaan – halukkaita silmiä ja innokkaita käsiä.

Taiteilijan tehtävään ei kai voi lähettää työpaikkahakemusta. Tai hakemukseksi ehkä voitaisiin katsoa se, että henkilö ilmoittautuu taiteilijaksi tekemällä jonkin taiteeksi katsomansa työn, näyttämällä sitä muille ja vakuuttamalla (sanattomasti tai sanoin), että kysymyksessä on teos, joka tulisi yleisemminkin hyväksyä taiteeksi.

Ihmeellisen merkillistä on se, missä määrin taiteilijoiksi ilmoittautuvia Suomestakin kutsumalla löytyy. Runotorstain tuoreessa lastussa otsikolla Runobuumi, kirjoittaja, oletettavasti yksi torstaiantologian vetäjistä keroo lukijoilleen näin:

...
Suureen runokilpailuun on määräaikaan mennessä lähetty noin 25,000 runoa. Kilpailuun ottaa osaa peräti 1618 runoilijaa. On siinä palkintolautakunnalla edessä iso urakka.

Runotorstain kirjoittaja itsekin kertoo lähettäneensä sinne (missä "se" sitten onkaan) parikymmentä runoa. Ja todennäköisesti puolenkymmenen runon ammattilaisen raati seuloo runoista kerman ja palkitsee parhaat. Helppo homma:)

Risto Jarvan elokuvassa Loma, runoilevaa pankkivirkailijaa (Antti Litja) iskevä lomailija (Tuula Nyman) tokaisee olemattomilla rahoillaan leveilevälle runoilijalle jotakin, että: En olekaan koskaan ennen tavannut rikasta runoilijaa.

Loma-elokuva kuvaa hymyillen ja myötätunnon tippa silmäkulmassa unelmien ja todellisuuden välistä vain harvoin ja harvoilla täyttyvää rakoa. Pankkivirkailija-runoilija runoili lomaunelmansa naisesta (Eija Pokkinen): Ylväs kuin temppelin pylväs kultaista ripaa kantaen otsalla vaalenevalla...

Ah, niin kaunista. Amatöörin, runoilun diletantin ylpeän ansiokas muistomerkki (vaikka runon saattoi elokuvaa varten kirjoittaa Oikea Runoilija, mistäpä minä sen tiedän). Huolimatta runoilijan romantisoidusta köyhyydestä, halukkaita näyttää olevan runsaasti tarjolla, niin kuin Runotorstai asiasta lastussaan todistaa.

Vaikka meistä jokaisella on mahdollisuus kerätä lukemalla ja kirjoittamalla viisautta, tietoa ja taitoa kirjailijan ammattia varten, ennen aivan viimeisiä vuosia, ei kirjailijaksi voinut opiskella missään opinahjossa.

Kirjallisuuden opinnot yliopistossa eivät tähdänneet kirjailijan ammattiin. Ehkä erilaisissa harrastajapiireissä ja työväenopistoissa ja Oriveden opiston kaltaisissa laitoksissa oli runoilijan tai kirjailijan ammatti jonkinlaisena Shangri La’na opiskelijoiden sielunsilmissä, mutta niissä opiskelua ei oikein voi laskea valmistumiseksi kirjailijan ammattiin.

Carl Gustav Jung käytti sanaa, joka suomenkielellä voisi kuulua vaikkapa individualisoituminen, kuvaamassa ihmisen kehitysprosessia lapsen ja nuoruuden ”luonnollisesta” elämästä aikuisen ”kulttuuriseen” elämään.

Individualisoituessaan Kulttuurihenkilöksi monilla meistä näyttää olevan merkillinen pakottava tarve purkautua luovuuteen jollakin, oletettavasti rakastamallamme alalla. Näin me kirjallisuuden harrastajat sullomme runoja ja proosaa blogeihimme, päiväkirjoihimme tai kirjoituspöydän laatikkoon ilman sen kummempaa huolta turhuuteen tuhlatusta ajasta, jatkuvasti esiin purskahtelevasta alemmuudentunteesta tai jopa sielun pohjia kalvavasta kateudesta. Pelkästään pakottavasta tarpeesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen – ja tietysti myös toivorikkaasta uskosta omiin kykyihin.

Kukaan ei synny kirjailijaksi, vaan kasvaa siksi, elää sellaisen elämän…jne.

Maailman nykyisin tunnetuin amatööripianisti, Condoleezza Rice, on sanonut elämänikäisestä harrastuksestaan jossakin haastattelussa näin:


It’s not exactly relaxing if you are struggling to play Brahms. But it is transporting. When you’re playing, there is only room for Brahms or Shostakovich. It’s the time I’m most away from myself, and I treasure it.

Vaikka toisen kirjoittaman musiikin soittaminen ei olekaan omaan kirjoitustyöhön rinnastettava harrastus, sana ”transporting” on erinomainen täky. Kirjoittamisen yhteydessä kuulee puhuttavan ”flow’sta”, tarkoittaen kai tilaa, jossa oikeat sanat virtaavat oikeassa järjestyksessä oikeille paikoilleen ja tekstiä syntyy niin, että jälkeenpäin ei aina edes tunnista sitä omakseen. Oopiumia harrastajakansalle.

Ja kirjoittamisesta tulee jokaisen kirjoituskerran jälkeen vielä entistä enemmän vaativa tarve, jopa pakkomielle. Ja internetissä saa tuotoksensa julkaistua vaivatta ja ilmaiseksi, kynnyksenä pelkästään oma alemmuuden ja häpeän tunne. Amatöörin aino jarru.

Ja netissä voi jopa toivoa, että sitä lukee joku muukin kuin lukemaan pakotettu perheenjäsen tai pahaa-aavistamaton ystävä, jos kumpiakaan netissä roikkuvilla enää on edes olemassa.

Joten kaiken maailman amatöörit: rakastakaa ja kirjoittakaa. Risukasassa on luvallista elää ilman aurinkoakin.

5.9.2006

Takaisin kuuhun, matkalla tähtiin

7 kommenttia
Orion Launch on Ares 1 ThumbViime yönä istuskelin terassilla vielä yhden aikaan, polttelin salaa tupakkia ja tuijottelin tähtiä, erityisesti Lyyran tähdistön Vegan, Joutsenen Denebin ja eteläisemmän, Kotkan tähdistön Altairin muodostamaa epävirallista tähtisikermää, ”kesäkolmiota”, joka puolelta yöltä on korkealla etelän taivaalla. Yösilmin ja mielikuvituksella voi valosaasteisella kaupunkitaivaallakin kuvitella näkevänsä Linnunradan pehmeän hohteen Denebin ja Altairin välissä, himmeämmillä Suomen maaseudun taivailla sen pitäisi näkyä hyvin (olet nyt täällä).

Tosin eilen kuu himmensi Linnunradan lähes kokonaan näkymättömäksi. Mutta ihastelin sitten kuun hunajankeltaisia kasvoja roikkumassa kirkkaana Euroopan parlamentin lasipalatsin yläpuolella lähellä taivaanrantaa, lähes täytenä. Kuperakuuta.

Ja ajattelin tähtimatkailua, avaruuden valloitusta ja laiskahkosti myös ihmiskunnan kohtaloa, vaikka se ei mitenkään noussut päällimmäiseksi tietoisessa tajunnassa. (Ihmeellistä miten vaivattomasti ihmisen mieli tekee todella suuret ongelmat vähäpätöisiksi, ja suurentaa vähäpätöiset vaivat vuorten korkuisiksi.)

Ja mietin, mahtoiko eilinen Kuu tietää, että oli juuri saanut uuden kuhmun naamaansa. Arvoisa Lukija ehkä muistaa, että eurooppalaiset tähtimatkaajat, European Space Agency (ESA), juhlivat sunnuntaina viulun säestyksellä osuttuaan kamikaze-lennollaan kuuhun.

Tuhoutuneen avaruusaluksen kappaleet lisäävät omalta osaltaan kuun saasteaittaa, ihmiskunnan perintöä tuleville kuusukupolville. Nyt siellä on jo hylättyjä laskeutumisalusten alaosia, kuuautoja, seismisiä mittauslaitteita, salaperäisesti liehuva Amerikan lippu ja tietysti golfpalloja. Ensimmäinen amerikkalainen avaruusmies (toisena ihmiskunnan edustajana venäläisen kosmonautin Yuri Gagarin’in jälkeen), Mercury-astronautti Alan Shepard pelasi nimittäin Apollo 14:n kuukäynnin komentajana golfia ja iski palloja pitkin kuun mäkiä, johon ne tietysti jäivät levälleen lisätodisteeksi ihmiskunnan käynnistä naapurustossaan.

Ruotsalaisten suunnittelema ja syyskuussa 2003 ylöslaukaistu SMART-1 avaruusalus siis törmäsi suunnitelmien mukaan kuuperään Lacus Excellentiae’n alueella (olisiko suomeksi Erinomaisuuden järvellä) 8000 kilometrin tuntivauhdilla ja nostatti pölypilven, jota tutkimalla tiedemiehet toivovat uskomattomalla hybriksellään pystyvänsä päättelemään, mistä kuun on tehty. Ilmeisesti pöly ainakin todistaisi, että, vastoin yleistä harhaluuloa, kuu ei ole juusto.

Monina muinakin iltoina olen tirkistellyt taivaalle ja katsellut kateellisena ISS –avaruusaseman ohilentoa. Keski-Euroopassa tämä on mahdollista melko usein, koska ISS:n lentorata ulottuu, sekä pohjoisessa että etelässä, johonkin 50 –leveysasteen paikkeille saakka. Avaruusasema liukuu näkyviin lounaan suunnalta, saavuttaa pohjoisimman ulottuvuutensa ja ”kääntyy” sitten kohti itää ja kaakkoa ja jatkaa putoamistaan kohti eteläistä taivasta. Suomi sijaitsee liian pohjoisessa ISS:n katseluun.

Meistä Blogistanin asukkaista monet, ehkäpä Arvoisa Lukijakin, muistavat vielä presidentti J. F Kennedyn kuuluisan avaruuspuheen 25. toukokuuta 1961, jossa hän lupasi kylmän sodan ja avaruuskilpailun uhossa, että ennen kuin vuosikymmen on loppuun kulunut, amerikkalaiset astelevat kuun kamaralla. Hän sanoi mm. näin:


I believe that this nation should commit itself to achieving the goal, before this decade is out, of landing a man on the moon and returning him safely to the Earth

Lupaus toteutui 20 heinäkuuta 1969 ja Apollo 11 -astronautit Neil Armstrong, ”side-kick’insäBuzz Aldrin’in, kanssa jätti ihmiskunnan ensimmäiset saappaanjäljet kuun pölyiselle pinnalle. Ronald Reagan ja George W. Bush ovat luvanneet samansuuntaisia omina hallintoaikoinaan. Itse asiassa enemmänkin: ihminen lähetetään takaisin kuuhun, sitten asuttamaan Marsia ja vielä pitemmälle, vaikkapa Jupiterin ja Saturnuksen isoille kuille, joihin ehkä pystytään perustamaan uusia siirtokuntia. Lupaukset ovat vielä täyttämättä.

Presidentti Bush sanoi puheessaan 14 tammikuuta 2004 mm. näin:

We will build new ships to carry man forward into the universe, to gain a new foothold on the moon, and to prepare for new journeys to worlds beyond our own
Minun on ajoittain vaikea uskoa, että lähes neljäkymmentä vuotta kuussa käyntien jälkeen, ja huolimatta presidenttien myönteisistä muminoista, avaruusmatkailu on tyytynyt lyhyisiin hyppyihin maan lähikiertoradalla, pääsemättä edes lähelle avaruuden kynnystä, maan painovoimakaivon reunalle.

Viimeisten Apollo-astronauttien tultua takaisin maan pinnalle, kukaan ei ole käynyt juurikaan ISS:n lentorataa kauempana maan pinnalta, suurin etäisyys (tai ”korkeus” ehkä pitäisi sanoa) on itse asiassa ollut alle 390 kilometriä, eli pienempi kuin etäisyys Helsingistä Ouluun.

Painovoimakaivo, jossa ihmiskunta elää, on ollut suurin este sille, että emme vielä ole käyneet muualla avaruudessa.

Jokaista kuljetettua hyötykuorman kiloa varten on maasta nousevalla avaruusaluksella 100 kiloa tukirakenteita ja ennen kaikkea polttoainetta. Ja hyötykuormaa tarvitaan paljon lyhyillekin avaruusmatkoille: kaikki tarpeellinen on oltava mukana hengityshappea myöten. Toistaiseksi avaruuskuljetuksen hyötysuhde on kovin vaatimaton. Eli rahasta on ollut kysymys.

Kuullakin on oma vaatimaton kaivonsa. Tosin kuun pinnalta noustessa hyötykuormaa voi aluksessa olla jopa 60 % koko aluksen painosta. Siksi laajan avaruusmatkailun ja avaruuden asuttamisen kannalta on edullista perustaa kuun siirtokuntia.

Meidän paikallinen painovoimakaivomme – maan massan aiheuttama ajan ja avaruuden taipuminen Einsteinin teorioiden mukaan – sijaitsee vielä laajemmassa kaivossa, Auringon vetovoimakentässä, josta ensimmäiset syvän avaruuden luotaimet ovat jo pystyneet nousemaan pois kohti muita tähtiä ja lentävät jo aurinkotuulen tavoittamattomissa, syvän avaruuden hiukkastuulissa.

Nyt näyttää siltä, että kuu-haaveista on todella tulossa totta.

Viime perjantaina NASA julkisti uutisen siitä, että Lockheed Martin (Space Systems Co., Denver, Colorado) tulee rakentamaan amerikkalaisten seuraavan kuualuksen, joka on nimetty Orion’iksi. Koko järjestelmä suurine ARES –raketteineen näyttää kovasti samanlaiselta kuin Apollo-ohjelman Atlas –raketin, majoitusmoduulin ja kuuhun laskeutuneen ja onneksi sieltä nousseenkin laskeutumisaluksen yhdistelmä.

ORION –järjestelmä on NASA:n tulevaisuuden jokapaikan höylä. Se voi kuljettaa miehistöjä ja tavaraa matalalle maan kiertoradalle ja telakoida ISS-asemaan. Sitä voidaan myös käyttää kuumatkoihin ja jopa pitkillä matkoilla Marsiin ja ehkä kauemmaksikin. ISS:n merkitys ehkä kasvaa ja sille tullee enemmän todellista käyttöä. Nyt ISS:n miehistöt kuluttavat suuren osan ajastaan peukaloidensa pyörittämiseen, rikkaiden liikemiesastronauttien kestitykseen ja aseman korjaustöihin. Aikaisemmin uumoillut tieteelliset ohjelmat ovat jääneet vähälle Avaruussukkula –järjestelmän ongelmien vuoksi.

Ilmeisesti monet meistä eivät ymmärrä tai edes hyväksy ihmiskunnan pyrkimistä Maan (Gaian, Telluksen) ulkopuolelle. Siihen on kai kolme syyrypästä: taloudelliset syyt, tieteelliset syyt ja viimekädessä ihmisen säilyminen lajina. Maapallon ulkopuolinen avaruus tarjoaa tilaa, energiaa ja raaka-ainetta, jonka avulla (yli)suureneva ihmiskunta saattaa selvitä hengissä tuhoutumatta kokonaan tai taantumatta elintilasta käytävien sotien seurauksena. Ihmistä hyödyttävän tieteen ja tekniikan edistyminen avaruusohjelmien avulla on jo nyt tosiasia.

Tällaiset syyt ovat tietysti tärkeitä vain jos haluaa ihmisen ja monien muiden maapallolla elävien olioiden selviytyvän lajina ehkä muutamaa sataa miljoonaa vuotta pidemmälle. Jos tätä ei halua, ei avaruustutkimuksessa tietysti ole mitään järkeä nälän vaivatessa suurinta osaa ihmiskunnasta.

1.9.2006

Valokuvatorstai: Valo

8 kommenttia

Valokuvatorstain tämän (15.) viikon teema on valo.

Kuva Hanhensulka: Heinäkuun taittuvaa valoa Giverny'ssä Monet'n lummelammikolla.

Näimme tämän vasta käytyämme Pariisin Orangerien'n museon Monet-spektaakkelia ihailemassa. Luulisin, että lammella käynti auttaa ymmärtämään Orangerien tauluja paremmin. Ne on maalattu tähän samaan tapaan, ilman taivasta ja alla olevaa maata, pelkkä lampi, lumpeet ja vihreä kasvillisuus. Jotkut näyttävät tästä syystä olevan ylösalaisin seinällä, mutta lammen nähtyään ymmärtää hyvin, mitä Monet todella kuvaa.

Kuvattu 24.7.2006 Sonyn pikkuisella näppäilydigitaalilla (P92) ja jälkikäsitelty PhotoShopissa.