29.1.2007

Elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta, ja muistakin ikuisista asioista

Kuva: Pariisin Opera, Bastille'n pienet joutsenet

Myöhemmin illalla: Korjasin asiavirhettä tekstistä puolen yön maissa, joten tulossa on haamupäivitys. Niitä tulee muutenkin tämän yön ja huomisen aikana, koska pääsin lopulta siirtymään uuteen bloggeriin ja uusin samalla näitä sivuja uuteen uskoon.

Viikonloppuna ajattelin elämistä, kuolemista ja vähän jopa rakkautta. Ja ajatusten värittämiseksi tiirailin innokkaasti viehättävien tutu-pukuisten tanssityttöjen balettiesityksiä. Nautiskelin nimittäin kahdesta Tšaikovskin baleteista: toinen oli englantilaisen Royal Ballet’in (Covent Gardenissa) esittämä Prinsessa Ruusunen ja toinen Pariisin Bastillen Oopperan esittämä Joutsenlampi.

Kummassakin baletissa on taustalla kansansatu, jossa ovat teemana juuri rakkaus, elämä ja kuolema niin kuin kunnon satuun kuuluukin.

Pidin enemmän Joutsenlammesta (vaikka ei Ruususessakaan mitään vikaa ollut), koreografia oli Rudolf Nurejevin tekemä ja vuodelta 1984. Nurejevin Joutsenlammessa (varsinkin ensimmäisessä näytöksessä) on voimakas homoeroottinen lataus, jota en ole muissa Joutsenlammen esityksissä huomannut. Mutta Nurejevin tarinan tuntien se ei ole mikään erityinen ihme, hänhän kuolikin tanssitaiturille sopivan nuorehkon kuoleman, tappajana oli AIDS.

Tämä Joutsenlampi oli kauneinta balettia, mitä muistan koskaan nähneeni. Koreografia oli sairaan kaunista ja näyttämölle pano sielun syövereitä kourivaa.

Odette-Odile’n roolissa oli fantastinen Aurélie Dupont (34-vuotias mutta ensimmäistä kertaa Joutsenlammessa). Siegfriedin roolin esitti vasta 21-vuotias Mathieu Ganio, joka tanssi taitavasti, mutta jännitti selvästi ensimmäistä kertaansa tässä roolissa eikä hänen grand jete -hypyissäänkään vielä ollut erityisen suurta voimaa, eikä painovoiman voittavaa, huikaisevaa ilmavuutta. Jokin aika sitten mainitsin Bolshoin esittämän Joutsenlammen, jossa miesrooleissa oli Bolshoin senhetkinen voimakukkoporras. Hypyt olivat hämmästyttäviä, mutta Bolshoin porukalle miesten esitykset olivat jotenkin testorestonin ruokkimaa hyppykilpailua herkkyyden kustannuksella. Ganio oli puolestaan yliherkkä. Lisäksi Odette-Odile’n ja Siegfriedin silminnähtävä ikäero häiritsi televisioesityksessä; näyttämöllä eroa ei ehkä olisi huomannut.


Kuva: Royal Ballet, Lilac Fairy, hyvä haltia Marianela Nuñez

Joutsenlammen tarina päättyy rakastavaisten eroon, kuolemaan itse asiassa. Ruususessa puolestaan, niin kuin jo Topeliuksen sadusta muistamme, prinssi Florimund ja sata vuotta värttinän pistosta nukkunut prinsessa Aurora saavat toisensa ja kai elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Topeliuksen sadussa kokkipoika saa mojovan korvapuustin ruusujen peittämän linnan keittiössä sadan vuoden viiveellä, mutta sitä ei balettiesityksessä näytetä.)

Viikonvaihteen aikana lueskelin myös laiskasti englantilaisten lehtien kirja-arvosteluja.

Kirjakirjoitusten joukossa esiteltiin aiheeseen sopivasti myös Bryan Appleyard’in (mm. The Times-lehteen senttaileva kulttuuriaktivisti) juuri ilmestynyttä opusta (Groucho Marx’ia mukaillen) nimeltään How to live forever or die trying (Kuinka elää ikuisesti tai kuolla yrittämällä). Täältä löytyy The Guardian-lehden kirjajuttu.

Nythän on niin, että ihmisgeenien ohjelmoinnin sanotaan vaativan kuolemaa jossakin 80 vuoden paikkeilla. Mutta näin ei välttämättä ole.

Mm englantilainen Tom Kirkwood on sitä mieltä, että ihminen on ohjelmoitu vain vanhenemaan ja kuolee vahingossa vanhenemisen seurauksena. Geneettisesti ei kuolemalle ole olemassa mitään erityistä välttämättömyyttä. Eli kuoleman välttämiseksi ei tarvitse muuta kuin estää kehonsa vanheneminen. Ja joidenkin tiedemiesten mielestä tämän ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaisen vaikea tehtävä.

Tieteiskirjailijat ovat tietysti tienneet asioiden oikean laidan jo vuosikymmeniä. Mm. Robert A. Heinlein kuvaa kirjoissaan jonkinlaista ihmisten perushuoltoa, jolla raihnainen keho muutetaan geenimanipulaatiolla ja varaosien vaihdolla kuin uudeksi jälleen. Heinleinin huoltamolla voi itse jopa valita mihin ikäluokkaan tulee kuulumaan uuden kehonsa kanssa. Isaac Asimov otti askeleen Heinleinia pidemmälle kirjassaan Ikuisuuden loppu. Siinä kuvataan täysin henkistetyssä ”ikuisuudessa” eläviä ruumiittomia olentoja, jotka manipuloivat maailman menneisyyttä jotta tulevaisuus – erityisesti näille ”ikuisille” itselleen – turvattaisiin muuttumattomana.

Elokuvan ystävillä on myös tarjolla kuoleman voittaneita sankareita. Tosin näihin ei kuulu Tom Cruise elokuvassa Minority Report, joten deletoin hänet pois tämän lastun kontekstista (ja katsoin elokuvan uudestaan juuri äsken eli puolen yön paikkeilla virheeni tarkistamiseksi). Sen sijaan Bruce Willis oli joutunut jonkinlaiseen ikuisesti kestävään aikalenkkiin etsimään itseään hienossa, jotenkin mieltä häiritsevässä mutta ajatuksia herättävässä elokuvassa Twelve Monkeys. Ja elokuvien nyrkkeilyurastaan kuuluisa Sylvester ”Rocky” Stallone (onko tämä seuraava jo Rocky LX vai mikä se on?) näytteli täysin unohdettavassa elokuvassa The Demolition Man, väärinymmärrettyä poliisia, joka jäädytetään syntiensä takia ja sulatetaan uudestaan henkiin joskus tulevaisuudessa, kun tarvetta aivottomalle ja väkivaltaiselle poliisille taas ilmenee.

Jäädyttäminen onkin jo nyt tulevaisuuteen haluavien käytössä lopullisen kuoleman välttämiseksi. Sitä varten on viisaiden businessmiesten (tai miksei naistenkin) toimesta jo vuonna 1972 perustettu yritys nimeltä Alcor Life Extention Foundation (Scottsdale, Arizona), jonka päätuote on kuolleiden ihmisten säilöminen metallipöntöissä miinus 130 asteen (Celsius) lämpötilassa.

Jokainen Alcorin jäädytyspalveluun uskaltautuva maksaa 150,000 dollaria (25,000 lisää, jos ei asu Pohjois-Amerikassa ja toisen 25,000, jos halukas ruumis ei ole ollut Alcorin jäsen ennen uhkaavaa kuolemaansa). Jäädytyskustannukset voi kattaa henkivakuutuksella. Maksulla jäädytettävä ostaa lupauksen Alcorilta, että tiettynä hetkenä tulevaisuudessa ruumis sulautetaan ja ilmeisesti palautetaan henkiin tai ainakin samaan tilaan kuin oli juuri ennen kuolemaansa. Jäädyttäminen tapahtuu sydämen pysähtymisen jälkeen, kun uutta alkua haluavan ruumiin lämpötila on laskenut alle 60 asteen (Fahrenheitia, eli noin 15 astetta Celsius). Alcor varoittaa hidastelijoita saitillaan, että jo aivokuollutta ei voida enää jäädyttää hyvillä tuloksilla.

Alcor Foundation tarjoaa siis Ylösnousemusta, ilman Raamatun vaatimaa elämänikäistä kaidan tien kulkemista. Vain kaidalla tiellä kulkemallahan on mahdollisuus taata pääsynsä niiden 144,000 paratiisiin valittavan onnellisen joukkoon, joita erityisesti jehovantodistajat käyvät mainostamassa tummissa puvuissaan ovelta ovelle. Kaikki meistä muista joutuvat joko limboon (jos kuolevat liian nuorina), kiirastuleen (jos tekivät vain vähän syntiä) tai helvettiin, jos elävät kovin synnillisesti. Helvettiin joutuvat erityisesti innokkaat haureuden harjoittajat, onanistit ja muut seksuaalisesti poikkeavat sekä koronkiskurit, joka kuulostaakin ihan oikealta kohtalolta mm. oman pankkini pankinjohtajanilviäiselle.

Usein näkyy nykyisin toivorikkaasti sanottavan, että ensimmäinen ihminen, joka elää tuhatvuotiaaksi, on jo syntynyt.

Jokainen elämästä pitävä nykyajassa eläjä tietysti toivoo, että juuri hän olisi se tuhat vuotta elävä yksilö. Ja toivonee lisäksi, että lääketiede edistyy tarpeeksi nopeasti erilaisten vanhuudenvaivojen parantamiseksi. Jos näin ei käy, voi lisäaikaa ostaa Alcorilta niin kauaksi aikaa, että lääketiede on ehtinyt edistyä riittävästi vaivojensa parantamiseksi.

Pitkällä elämällä on monia ongelmia jos sillä on siunauksensakin. Olisi tietysti ruhtinaallisen hienoa nähdä mihin kehitys kehittyy sanotaan nyt vaikka vain seuraavan tuhannen vuoden aikana. Ongelmia saattaa syntyä meidän jälkeemme tulevien ikäpolvien vuoksi. Nämä saattavat olla pahoillaan siitä, että joutuvat tekemään työtä ylettömän kauan maksaakseen eläkkeitä yhä suurenevalle joukolle muutaman sadan vuoden ikäisiä hyväkuntoisia ja vaativia vanhuksia. Ja saattaisivat yrittää tehdä asialle jotakin.

Toisaalta ”ikuinen elämä” täällä maan päällä saattaa aiheuttaa tarpeetonta henkistä kärsimystä. Parinsadan vuoden mittaisen elämän aikana on ehkä ehtinyt tekemään jo kaiken sen, minkä haluaa tehdäkin. Pitkästymisen vuoksi voi sen ikäinen vanhus ehkä haluta mieluummin manan majoille. Tai ehkä ainakin lepäilemään joksikin aikaa Alcorin alumiinitynnyreihin herätäkseen virkistyneenä uuteen elämään sadan vuoden kuluttua niin kuin sadun prinsessa Aurora.

Pitäisiköhän ostaa ainakin Alcorin osakkeita. Pelkurina ei oikein uskalla ostaa tynnyripaikkaa. Entä, jos aivot jatkavat ajattelua jäädytettynäkin. Se olisi ehkä vielä tuhatvuotista elämääkin pitkästyttävämpi kohtalo.

1 kommentti:

Hanhensulka kirjoitti...

Ikuisuus on kovin pitkä aika, mutta eivätköhän nämä ainakin vuosia jossakin päin pysy. Bloggerin olemassaolosta se tietysti myös riippuu. En ole vielä oikein selvillä siitä, mistä blogger saa rahansa, kun palvelu pn pysynyt ilmaisena.

Se kirjailija on muuten Dennis Potter, kuoli joku vuosi sitten. Hänellä oli tosi vaikea psoriasis ja haimasyöpä eikä siksi esiintynyt paljoa julkisuudessa. Näin joskus BBC:llä hänen haastattelunsa, niihin aikoihin kun se laulava dekkari oli ajankohtainen.

Hänen minisarjansa BBC:lle nimeltään Pennies from heaven oli hieno juttu (Arthur Parker'na oli Bob Hoskins, joka on mahtava näyttelijä, vaikka ei kooltaan olekaan kovin suuri).

Siinä Lazaruksessa ne jäädytetystä päästä löytetyt muistot olivat toisesta minisarjasta nimeltään Karaoke (päähenkilö oli Potterin "omakuva"), laulujen käyttö juonen osana oli Potterin suosikkijuttuja.