18.1.2007

Kriitikon hellä luonne, kirjailijan kyyneleet ja todellisuus

Kuva: CSL Cartoon Stock

Ymmärrä kaiken olevaisen olevan näin. Heijastusta, unta, haamuja, ilman olemassaoloa mutta ominaisuuksin, jotka voi nähdä.
(Buddha: Samadhirajasutra).

On tietenkin niin, että suomalaisista elävistä kirjailijoista vain Bo Carpelan ja Paavo Haavikko ovat päätyneet kirjailijan nirvanaan: kaikki mihin he koskevat muuttuu kullaksi. Ei välttämättä rahakullaksi, vaikka sitäkin heille ehkä kuohuu kuin sahtivaahtoa hyvinkäyneen tynnyrin tapinaukosta, vaan kirjalliseksi kullaksi, jolla on taattu asema tulevassakin kirjallisuuden taivaassa.

Muilla kirjailijoilla ei näin välttämättä ole asia (se Remes tietysti kahmii kultaa, mutta jääköön tämän lastun ulkopuolelle). Tikantarkat kriitikot pitävät huolen siitä, että kirjailijan oma kuva, kyyneleet ja todellisuus tulee asetettua oikeaan järjestykseen ja raadelluksi vereslihalle.

Kriitikoilla on useimmiten vähintään kirjailijoiden pään kokoinen hiidenkivi hartioillaan ja ego, joka ei välttämättä ole kirjailijoiden egoa pienempi. Lisäksi heillä saattaa olla vitsan vääntöä oman kirjallisen uransa suhteen. Kriitikko saattaa nimittäin olla kirjailija, joka on vielä hautomossa tai on epäonnistunut kirjallisen uran tärkeimmässä vaiheessa. Eli sen alussa, ja näin ei omaa julkaisukelpoista kirjaa ole päässyt syntymään muiden kritisoitavaksi. (Kenelläpä ei tällaisia lieviä lipsahduksia olisi päässyt syntymään!)

Voi olla niinkin, että kriitikon ura aukeaa itsekritiikin armottomuudesta, joka estää ensimmäisenkään kirjan syntymisen. Kääntäen voi ehkä sanoa, että kirjailijan itsekritiikki on puolestaan jäänyt kehityksessään vajavaiseksi. Mutta se olisi puhdasta ilkeyttä, joten jääköön sanomatta.

Kriitikot puolustelevat joskus kritiikkejään kutsumalla niitä kuluttajansuojaksi. Eli tyrmäävä kritiikki on itse asiassa positiivista: lukijan suojelemista kirjoilta, joista hedän ei saisi edes pitää ja joita kriitikko pitää muutenkin taideteokseksi sopimattomina. Kritiikki toimii siis varoituksena lukijalle ennen kuin tämä tuhlaa rakkaita rahojaan kirjan ostamiseen.

Markku Ihonen sanoo jotenkin yli-egoistisesti esitelmässään Hyvä kritiikki (Kesäpäivän kritiikkiseminaari Kangasalla 24.10.1999):


Nyky-yhteiskunnassa ei taidetta kerrassaan voi olla ilman taidekritiikkiä.

Hänen mukaansa kriitikko on portinvartija, joka estää huonojen tai liian erilaisten taideteosten tunkeutumisen taiteeksi. Taidetta on vain se, jonka kriitikko (tai ehkä taideyhteisö laajemminkin) taiteeksi tunnustavat. Taiteilijahan ei taiteilijana ole taideyhteisön jäsen. Paitsi jos hänet kanonisoidaan kunniajäseneksi tai hän huoraa muuten esimerkiksi toimimalla kriitikkona.

Ja portinvartijahan kriitikko tietysti on. Hän ei tietysti ole ainoa portinvartija – eikä ehkä edes tärkein. Kirjailijan kannalta tärkeimpiä ovat tietysti kustannustoimittajat, jotka käyvät vuosittain läpi ehkä satojen teosten ensimmäisiä sivuja ja valitsevat niistä julkaistaviksi mieluisimmat.

En osaa varmuudella sanoa kuinka paljon aikaa keskimääräinen kriitikko käyttää arvosteltavan kirjan lukemiseen. Arvaisin, että maksimissaan ja parhaimmillaan muutaman tunnin, ehkä vain yhden tai pari. Ja tuloksena on kritiikki, joka saattaa tuhota ainakin kirjailijan toiveet – ehkäpä koko uran, varsinkin, jos kritiikki julkaistaan sanotaan nyt vaikka Hesarissa.

Kirjallisuuden innokkaana kuluttajana olen itse ehkä liian skeptinen kriitikoiden suhteen. Mutta, jos heidän portinvartijan roolinsa hyväksytään, he kantavat osan vastuusta siitä, minkälaiseksi kirjallisuuden tila on kehittynyt. Kirjailijat ehkä oppivat reagoimaan ennakolta kritiikkiin ja tuottavat sellaisia kirjoja joita kriitikot saattaisivat suosia. Syöksytään hitaasti huononevan kirjallisuuden spiraaliin, jonka pohjalla on jähmettynyt samanlaisuuden mutavelli.

Kysynkin ainakin itseltäni: onko viimeaikoina julkaistujen kirjojen joukossa sellaisia, jotka koettelisivat lukijansieluani tai edes lukijanpäätäni?

Ja koska kysytään niin vastaan, että eipä juurikaan.

Suurin osa, lähes kaikki, viime aikoina lukemani kirjat ovat mössöä, jolla tietoisesti tai ehkä tietämättä pyritään kilpailemaan television hömppäohjelmien kanssa. Kirjoitetaan helppoja tarinoita helpolla kielellä helpoille lukijoille. Kirjallista Big Brother-mössöä, joka menee silmistä sisään ja tulee saman tien ulos jättämättä mitään varsinaista jälkeä sielun pintaan. Ehkä ankeaa pettymyksen tunnetta lukuun ottamatta.

Finlandia -palkintojen jako saattaa heijastaa samaa ankeutta. Olisi ehkä hyvä harkita Finlandian jakamattomuutta vuosina, jolloin jotakin epämääräisen tiettyä tasoa ei ole saavutettu. Tämä on tietysti yltiöpäisen utopistinen ajatus, palkintohan on markkinatyökalu eikä laatuseula.

Tässä mielessä luin lievästi huvittuneena Parnasson päätoimittajan, Jarmo Papinniemen haastattelua Journalisti-lehden verkkosivuilla (Kriitikko vailla pyövelin sielua), jossa tämä sanoo:

Kirjallisuusalahan on hirveän kiltti! Korruptioskandaaleja, kähmintää tai painostusta on vaikea edes kuvitella. Markkinoinninkaan puolella ei käytetä kyynärpäitä.

Saattaahan ylikiltti päätoimittaja tässä tietysti olla oikeassa ja Finlandia-ehdokkaat tyrkytetään valitsijoille ilman sen kummempaa kähmintää tai painostusta. Ja varmasti onkin.

Luin The Independent –lehdestä pari päivää sitten Miles Kington’in kolumnin Masterclass: how to write a book review. Kirjoituksessa kehoitetaan kriitikkoa harkitsemaan seuraavia viittä seikkaa kritiikkinsä sanomaksi (huom. siteeraukset ovat hyvin vapaita):

Ensinnäkin, kuinka paljon huonompi arvosteltava kirja on verrattuna kirjailijan mahdollisesti aikaisempiin kirjoihin.
Toiseksi, miten kirja muistuttaa jonkin toisen (& toisten) kirjailijan teoksia jotenkin tähän tapaan: ”olemme Salaman maisemissa tässä kirjassa ja mukana on ripaus Päätaloa”.
Kolmanneksi, miten toisella tavalla kriitikko itse olisi kirjan kirjoittanut.
Neljänneksi, kuinka huonosti suunniteltu kirjan kansikuva on.
Viidenneksi, kuinka huonoudestaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen (tällä nuolaistaan varovasti kirjan kustantajaa, eihän tiedä, vaikka kriitikko saisi joskus oman kirjansa kustantajan ovelle).

Kingston’in mielestä kriitikko ei kirjoitakaan arvosteltavasta kirjasta vaan itse asiassa itsestään ja hänellä onkin hyvin tärkeää sanomista:

Ensinnäkin, kriitikko on lukenut arvostelua varten kirjailijan aikaisemman tuotannon.
Toiseksi, kriitikko on lukenut muitakin kirjailijoita.
Kolmanneksi, kriitikko on parempi kirjoittaja kuin ko. kirjailija.
Neljänneksi, kriitikko on myös parempi taiteilija.
Viidenneksi, kriitikko on kuitenkin sydämeltään hyvä ja armollinen.

En tiedä missä määrin Miles Kingston on kolumnissaan osunut oikeaan ja ovatko asiat ehkä Suomessa jotenkin erilaisella tai paremmalla tolalla kuin Englannissa.

Saattaakin olla itsestään selvää, että tuo ylläoleva ei missään nimessä liippaa edes läheltä suomalaista kirjallisuuskritiikkia, varsinkaan ei sellaisia kirjallisuuskritiikin vahtikoiria, joita edustaa ansiokkaasti kriitikko Putte Wilhelmsson.

Mutta jotenkin Kington’in teksti tuntuu heläyttävän ymmärtäväistä kieltä omassa sielussani. Joten ei hän aivan väärinkään ole voinut asiaa sanoa.

6 kommenttia:

Tui -Tuima kirjoitti...

1. Kriitikko on aina subjektiivinen, en oikein usko objektiiviseen kritiikkiin. Se on vaikeaa. Me emme tiedä kriiikon tarkoitusperiä, suhdetta kirjailijaan tai mihin tahansa.
2. Toisia kirjailijoita halutaan nostaa. Viimeksi mietin asiaa Hesarin Jari Järvelän viimeisimmän kirjan arvostelun kohdalla. Kirjailijan kuva vei noin neljänneksen Hesarin sivusta. Siihen tilaan olis mahtunut parikin arvostelua. Sen sijaan, että oltaisiin oltu informatiivisia ja julkaistu enemmän arvosteluja, haluttiin julkaista kirjailijan kuva.
3. Kirjallisuuteen vaikuttaa osaltaan palkintohakuisuus. Tämä on ehkä väärä oletus, koska palkintoraatien maut ovat sellasia, ettei niitä pysty ennakoimaan.
4. Kritiikki on tarpeellista, mutta mitä on hyvä kritiikki? Minua miellyttää usein rehellisen subjektiivinen kritiikki. Sellainen, jossa kriitikko tuo itsensä mukaan kritiikkiin siten, että lukija tietää lukevansa yhden ihmisen mielipidettä.

Anonyymi kirjoitti...

Pääsin vasta Haavikkoon ja jatkan myöhemmin.Minusta Haavikko puhuu ja kirjoittaa myös maamiehen kultaa, mutta kultaa yhtä kaikki.

Ripsa kirjoitti...

Mietin pari päivää vastausta tähän. Tavallaan kun olen asianomistaja. En tarkoita että olisin oikeudenistunnossa, varsinkaan kun tiedän Etappisian tähtäävän pusikossa.

Olen nyt tosissani tällä kertaa.

Olen kirjoittanut kritiikkiä n. 40 vuotta. Erimoisiin lehtiin, pitänyt joskus jopa radiokolumnia kulttuuriasioista, viimemainittu oli erityisen hauskaa, koska radio sattuu olemaan suosikkimediani (Ylen 1).

Ei ole olemassa jotakin täysin objektiivista, mutta ei myöskään täysin subjektiivista.

Minusta hyvän kriitikon pitäisi kyetä olemaan siltä uuden kirjan ja lukijan välillä. Että siitä pääsee kävelemään eikä tietä ole suljettu piikkilangoin, mutta ei myöskään katettu ruusuin.

Kirjoja on luettava toisten kirjojen läpi. Siinä minulla oli valtava aukko kun aloitin joskus 20-vuotiaana. Niitä tuotoksia häpeän, kun törmään niihin muuttojen aikaan. Toisaalta ajattelen että se oli nuoren ihmisen ajattelua, sitä että tietää kaiken koska ei tiedä absoluuttista tietämättömyyttään yhtään mistään.

Ikä on kyllä hieno juttu, sanoisin suorastaan siunauksellinen, ellen olisi niin pinttynyt ateisti. Kukaanhan ei koskaan ole minua tähän hommaan siunannut. Itse olen mennyt ja tapellut aikani, kunnes olen todennut että ei perkele, itte se on tämäkin kirja käsitettävä ja otettava käsikirjaston käden ulottuville.

Mitä tulee taas tuohon vanhaan myyttiin siitä, että kriitikko olisi turhautunut kirjailija, niin minusta ihmisen pitää saada kirjoittaa ihan millaisia tekstejä vain. Fiktion kirjoittaminen voi luoda aivan toisenlaisen tunnun seuraavan kirjan lukemiseen.

Luulen että olisi toivottavaa ettei kriitikko JULKAISISI fiktiota, koska siitä syntyy jonkinmoinen taisteluareena hetikohta. Joitain poikkeuksia Suomenkin kirjallisuushistoria tuntee. On olemassa suuren ja pienenkin yleisön lemmikkejä joille sallitaan kaikki. Kun joitakin ajattelen tulee mieleen, että he tuntuvat olevan suhteellisen helläsydämisiä ihmisiä, jotka tahtovat saada aikaan jotain hyvää rikkomalla kirjoittamisensa rajoja.

Semmoisena kysymyksenä tähän että ovatko Olavi Paavolaisen kirjat fiktiota, kritiikkiä vai reportaaseja? Niissä kirjoissa on selvää fiktiota, ironiaa, vimmaa, aikalaiskritiikkiä.

Mutta myös laajaa sivistystä. Ilman sitä ei ole kirjallisuutta eikä kritiikkiä.

a-kh kirjoitti...

No joo. Minä sain aluksi nuuskaa siitä, että moitiskelin kirjallisten kunniapyhimysten joitakin teoksia ei niin hyviksi. Olisi pitänyt kirjoittaa kirjasta välityö-nimikkeellä tai puhua enemmän kirjaltajan koko elämäntyöstä ja vähemmän käsillä olevasta kirjasta.

Ripsa kirjoitti...

Jaah, Hotanen.

Ei kannata ajatella ketään pyhimyksenä. Edes kirjailijaa.

Tuotanto voi jollakulla olla loistavaa eikä yhtään huonoa kirjaa, mutta vähässä sellaiset kirjailijat ovat. Kun kirjoittaa, vaikka vain kritiikkiäkin, niin ei tekstistä koskaan täydellistä tule.

Mutta ei voi olla kriitikko ellei rakasta kirjallisuutta.

Anonyymi kirjoitti...

Olen taipuvainen ajattelemaan, että kritiikki ei oikein voi olla objektiivista. Se on kriitikon mielipide kirjasta ja mielipiteen jotenkin ajattelisi olevan luonteeltaan subjektiivista. Objektiiviseksi voisi tietysti luokitella sellaiset tiedot kuin sivuluku ja kannen väri, mutta sisältöanalyysi on subjektiivista.

Voin olla tietysti väärässä, mutta uskon kuitenkin, että kirjallisuuden tutkimus tieteenä ei ole kovin eksaktia, joten ei liene olemassa mitään metriikkaa, jolla kriitikon oma näkemys voitaisiin sivuuttaa kritiikissä.

Jotenkin ajattelen myös Tuin kanssa samalla tavalla, että objektiivinen kritiikki (jos siis sellaista olisi) olisi aika kuivaa luettavaa.

Liipasin tuohon lastuun oli itseasiassa viimeisen Parnasson pääkirjoitus, jossa Papinniemi ihasteli sitä, että kritiikkiä lehdessä olivat kirjoittaneet myös oikeat kirjailijat. Lisärahan ansaitsemisen ymmärrän oikein hyvin, muuten kirjailijan kirjoittamat kritiikit ovat jotenkin kyseenalaisia, vaikka saattavat olla erinomaisia kirjallisilta arvoiltaan.

Olavi Paavolainen onkin oikein hyvä esimerkki. Loistava Apollo, joka pettyi omaan elämäänsä. Oliko Saarikoskessa samoja tuntoja oman tuotantonsa suhteen?