1.2.2007

Kolmen pennin ooppera

Kuva on täältä

Vuosia sitten istuin Air Botswanan hollantilaisvalmisteisessa Fokker F27 ”Friendship” –koneessa matkalla Etelä-Afrikan Johannesburgista Botswanan pääkaupunkiin Gabaroneen. Johannesburgiin olin lentänyt Lesotho Airwaysin koneella, jota ohjasi suomalainen pilotti, lentoyhtiön pääohjaaja ja kouluttaja. Mutta tämä juttu ei ole hänestä vaan paljon suuremmasta ja afrikkalaisesta ”kalasta”.

Alapuolella levisivät apartheidin kyllästämät ruohoaavikot, Nelson Mandela ei vielä ollut kansainvälinen ”celebrity”, eteläafrikkalaiset eivät vielä olleet tervetulleita juuri missään – paitsi Seyshelleillä, Mauritiuksella ja Komorien saarilla, ja kaikissa niissä olinkin tavannut pyöreäpäisiä, pyöreävatsaisia ja muutenkin pyöreitä buureja sankoin joukoin. Lomamatkat Etelä-Afrikasta täytyi suunnata sellaisille alueille, joissa apartheid-randi ei ollut pelkästään käypää valuuttaa vaan lämpimästi tervetullut lisä köyhien lomaparatiisien heiluvalle taloudelle.

Nousimme ilmaan Johannesburgin kansainväliseltä kentältä (nykyisin tunnettu nimellä OR Tambo International Airport), lensimme yli Johannesburgin hyvinhoidettujen esikaupunkipuutarhojen, joista lähes jokaisessa näkyi sinisenä kimalteleva uima-allas-pläntti pihan koristeena. Ja sitten laajojen, aaltoilevien preerioiden päällä, ruoho oli vihreänruskeaa ja sitä halkoivat asfalttipäällysteiset tiet. Siellä täällä näkyi metsäsiä suojelualueita.

Sitten alle liukui Pilanesbergin kansallispuisto, olimme tulleet hetkeksi ”itsenäisen” bantutasavallan, bantustanin nimeltään Bophuthatswana, ilmatilaan.

Kansallispuiston eteläkärjessä istui valkoisena hohtava rakennuskompleksi, joka tunnetaan nimeltä Sun City, jotkut kutsuivat sitä nimellä Sin City, vaikka sen nimistä loistavaa elokuvaa ei vielä olut olemassa. Sun City oli eteläafrikkalaisen – valkoisen – suurliikemiehen unelmien yksi täyttymys (unelmien täyttymyksellähän on sama ominaisuus kuin rahallakin, josta sanotaan, että ”raha tulee rahan luokse”. Miehen nimi oli ja on Sol Kertzner, tunnettu myös nimellä Sun King. Ja hänen maineensa ei ole erityisen puhdas edes Etelä-Afrikassa, eikä muuallakaan maailmassa.

Sun-hotellien ketju oli jo silloin levittäytynyt Etelä-Afrikan ulkopuolelle. Olin asunut joissakin Sun-hotelleissa, Zimbabwen Hararessa hotellissa nimeltä Monomotapa (Hararen ympäristön bantukielinen nimi) – hotelli kuuluu nykyisin Crowne Plaza-hotellien ketjuun, itsenäisen Lesothon pääkaupungissa Maserussa (Lesotho Sun) ja Komorien pääsaarella, Ngazidja’lla, yli kaksikilometrisen tulivuoren juurella (Karthala, kraaterinkuva oikealla, on maailman suurin nykyisin aktiivinen tulivuori) ja olin nytkin menossa Sun-hotelliin, Gabaronessa.

Kaikkien Sun-hotellien tunnusmerkkinä oli se, että niissä oli valtavan suuri, eteläafrikkalaisille suunniteltu aamiainen seisovasta pöydästä, iso ja hyvintoimiva kasino ja elokuvateatteri, joka näytti pornofilmejä ympäri vuorokauden. Siihen aikaan huoneiden kaapelitelevisioita ei vielä ollut juuri missään afrikkalaisessa hotellissa.

Niin oli Gabaronenkin Sun-hotellissa. Se lienee muuten ainoa kasino, jonka korttipöydästä olen jäänyt voitolle, tosin vain muutaman sadan Amerikan dollarin (ulkomaalaisen oli pakko käyttää joko niitä tai randeja) verran, mutta kuitenkin.

Iltojensa viihteeksi, rankan työpäivän jälkeen tietenkin, oli – pelaamisen ohella – mielenkiintoista katsella pelureita.

Suuri osa oli tietenkin ulkomaalaisia, valkoisia miehiä – joillakin vaimot mukana. Suurin osa oli kuitenkin paikallista väestöä, batswuanoja – maan pääväestöä – mutta erityisesti pisti silmään kovin kurttunaamaiset bushmanni-naiset. Bushmanni ei ole enää poliittisesti korrekti sana. Nykyisin on tietysti käytettävä san-kansan oikeaa nimeä, eli olisi puhuttava san-henkilöistä. Nämä puhuvat khosan kieltä, yhtä ihmisten vanhimmista kielistä naksutus- ja vihellysäänteineen – pääosa Botswanan väestöstä puhuu bantu-kieltä nimeltään tswuana. Naiset eivät näyttäneet kiinnostuneilta korttipeleistä, joissa viihteen osuus – ainakin itselleni – on rahanvoittoa tai –häviötä suurempi tekijä, vaan raha-automaateista, slot machines tai vielä paremmin kuvaavalta nimeltään one-armed-robber.

Kasino oli täynnä lähes joka ilta. Samat kasvot tulivat tutuiksi, eli ilmiselvästi pelaaminen oli elämäntapa näille henkilöille, ehkäpä riippuvuuteen saakka. Botswana oli silloin – niin kuin nykyisinkin – yksi maailman köyhimmistä maista huolimatta siitä, että maassa on timanttiteollisuutta. Ja ”incidentaly”, kaikkien itsensäkoristajien olisi syytä käydä katsomassa Blood Diamond, jota näytetään juuri nyt ehkä Suomessakin. Vaikka filmi kuvaakin Sierra Leonen oloja, samat ongelmat esiintyvät tietysti kaikkialla, missä kolmannen maailman timantteja tuotetaan.

Arvoisa Lukija saattaa ihmetellä, mitä kaikella tällä on tekemistä suomalaisen bloggaajan kanssa. Ja eihän sillä paljoa olekaan tekemistä.

Muisteluketju lähti liikkeelle tämänaamuisesta The Independent-lehdestä (olenko sanonut tuon joskus aikaisemmin kun tuntuu niin tutulta:), jossa oli artikkeli Englannin hallituksen toissapäiväisestä päätöksestä myöntää toimilupa superkasinolle, joka perustetaan Manchesteriin, Englannin Manseen. Kaupunki on vankkaa työväenpuolueen kannatusaluetta ja kasinon perustaminen luo paljon uusia, pysyviä työpaikkoja. Aikaisemmin tässä lastussa mainittu eteläafrikkalainen Sol Kertzner, joka on siirtänyt suurentanut kasinoyrityksiään Amerikkaan ja muuallekin kuten Bahama-saarille, on mukana Mansen kasinohankkeessa. Eikä siinä ole sinällään mitään pahaa, vaikka hänen tiedetään antaneen lahjuksia virkamiehille jo Etelä-Afrikassa ja myös Amerikassa, jossa yksi hänen kasinoistaan on mohikaani-intiaanien reservaatissa, eli amerikkalaisessa bantustanissa.

Kasinoiden perustaminen onkin oikein mukava moraalinen ongelma.

Kasinot tuovat alueelle rahaa, työpaikkoja ja ammatteja, joita alueella ei aikaisemmin välttämättä ollut. Sellaisia kuin krupierien ja kortinjakajien paikkoja, uusia tilaisuuksia taskuvarkaille ja suuremmillekin rikollisille ja tietysti ilotytöille sutenööreineen. Tästä viimemainitusta ei välttämättä ole mitään pahaa sanottavaa.

Lastun otsikko on Bertold Brechtin ja Kurt Weilin yhteistyönä luomasta, sennimisestä oopperasta, joka perustuu vanhempaan englantilaiseen oopperaan nimeltä Kerjäläisooppera, The Beggar’s Opera. Päähenkilö oli nimeltään Macheath, tosin paremmin tunnettu Kerjäläisoopperan antamalla nimellä Mack the Knife, Puukko-Mack.

Jotenkin tämä tuli mieleen siitä Independentin artikkelista, jonka nimi on The great casino cash-in: the Sun King (and his shady past). Sen voi lukea vaikkapa täältä.

Ja ajattelin myös, että Englannin pääministerin, Tony Blair'in, maalleen jättämä perintö tulee aina vain merkillisemmäksi.

22 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Sivumennen kysyisin, että eikö näitä hollantilaisia fokkereita ollut aikoinaan meillä kotimaan liikenteessä. Muistelen, että tärisivät niin pirusti, ettei meinannut saada kahvia juoduksi. Ei ollut mitenkään mukavaa meikäläiselle lentopelkoiselle, mutta pikaisia työmatkoja oli tehtävä. Minusta konnan kyydissä oli huomattavasti lempeämpää.

Ripsa kirjoitti...

Tarina muistutti sitä yhtä Graham Greenen romaania, jonka nimen tietysti nyt unohdin. Ei "Voima ja kunnia". "Kunniakonsuli"?

Joku joka tapahtui Afrikassa siirtomaavallan aikaan. Siinä ei kyllä ollut hienoa kasinoa, kunhan valkoiset miehet ryyppäsivät kun eivät hellettä kestäneet muutenkaan. Vaimot olivat kotona pimennetyissä makuuhuoneissa migreenin kourissa.

Greene kipuili siinäkin romaanissa katolisen moraalinsa kanssa.

Ovatkohan britit päässeet yli sen imperiumin romahtamisen? Englannin hiilikaivosmiehille romahtaminen ei tainnut olla kummempi juttu.

Se vain että työt loppuivat kun hiili loppui ja Manchesterin vilkas satamakaupunkikin alkoi tyhjetä.

Että siis sinne kasino. Työttömien iloksi. Kumma että Suomessa ei ole keksitty ideaa tuonne Itä- ja Pohjois-Suomeen. Ai niin, valtion monopoli, unohdin...

Ruu Morbidi kirjoitti...

Mulla on kova Afrikka-hinku ollut jo monta vuotta... Siispä toiveeni onkin, että muistelisit enemmänkin Afrikan aikojasi. Kiinnostavaa luettavaa.

Ruu Morbidi kirjoitti...

Hei, nysse linkki on olemassa! Saa mainostaa! :)

http://www.history.sa.gov.au/migration/exhibitions/finns.htm

Ruu Morbidi kirjoitti...

Toi linkki ei paistautunut. Sorry. Uudestaan:
http://www.history.sa.gov.au/migration/exhibitions/finns.htm

Ruu Morbidi kirjoitti...

Pitäs olla siis finns.htm tuo loppuosa. Sun vastausloota on liian kapea!:)

Hanhensulka kirjoitti...

Hienoa, Ruu, ja onneksi olkoon. Toivottavasti pääsen sen katsomaan jossakin vaiheessa. Nyt näyttää, että muutto olisi tosin vasta lokakuussa, mutta ei voi valittaa.

Ja tässä klikattavaa tuohon Ruu Morbidin linkkiin

Hanhensulka kirjoitti...

Afrikka on hieno maanosa, sitä jotenkin vihaa sydämmensä pohjasta ja rakastaa samalla. Muuttunuthan se on aika paljon joiltakin osin sitten noiden päivien, mutta joiltakin osin ei kai muutoksia ole juurikaan tapahtunut.

Joo, Hotanen, Finnair lensi niillä kun konnarit oli myyty ja ennen kuin ostivat niitä ekoja ATR:iä, ATR70, nythän ATR:t taitaa kaikki olla sitä isompaa mallia. Ilmavoimat lensi niillä sitten, kun oli ensin myynyt Dakotat sen Kuopion maanpuolustuskurssionnettomuuden nälkeen.

Konnari oli mukava lentsikka, jos ilmat olivat kohtuulliset. Sillä lenneltiin vain tuolla 4000 ja 10,000 jalan (1200-3050 metrin) välisillä korkeuksilla. Sen aikaiset koneet olivat muutenkin mukavia matkustajille. Jalatkin mahtuivat useimmiten matkalle mukaan:)

Vai Greene, huh, huh:) Ajattelet Ripsa ehkä kirjaa Mutta suurin kaikista (joka onkin taas ajankohtainen). Kunniakonsuli tapahtui latinalaisessa Amerikassa. Greene kirjoitti tietysti muistelmiaa, kun kirjoitti viinasta ja naisista. E

ivät britit pääse imperiumin yli vielä pitkään aikaan. Onkin pitänyt kirjuittaa siitä jo muutaman kerran, täytyypä palata asiaan.

Hanhensulka kirjoitti...

Siis tuo Finnairin eka ATR oli tietysti numeroa 72.

Juha K. Korento kirjoitti...

No ajattelinkin jo, että etkö korjaa tuota numerovirhettä :D

Hieno postaus, näin sen kuvina. Silloin postaus ei kai voi olla huono, jos sen näkee kuvina.

Täytyypä kaivaa tuo Greene esille, tuli hinku.

Ripsa kirjoitti...

Bloggaaja-parat!

Kamalaa. Minulta hävisi tuolta alhaalta nimi, enkä ole varma tuleeko se enää ikinä takaisin.

Ehkä bloggeri tai joku söi sen.

Minulla siis on blogi, mutta ilmeisesti se ei enää automaattisesti tuolla näy.

Ihmeellistä.

Terv.

Ripsa

Ripsa kirjoitti...

Haa!

Nimi tuli takaisin! Sääliksi käy teitä jotka raavitte hiuksianne ja yritätte saada blogia toimimaan.

Minä sain sentään kotisivun ihan kauniista päivitetyksi. Enempää ei varmaan päähäni mahtuisikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Ai lokakuussa? Tervetuloa vain! Hieno homma! -ruu

Sun äitis kirjoitti...

Oli niitä fokkereita. Yhdellä reissulla lensin Maarianhaminasta fokkerilla, jossa oli koululuokallinen luokkaretkeläisiä, jotka kiljuivat kiikkuvassa koneessa kuin edellisellä luokkaretkellään Linnanmäellä (en tosin tiedä, olivatko ne olleet edellisellä retkellään Lintsillä, mutta olisivat voineet olla). Se oli aika mieleenpainuva matka!

Mutta sitä piti sanomani, että minullekin tuli kirjallinen fiilis tekstiäsi lukiessani. Muistin elävästi, miten olin yrittänyt nuorena tyttönä ahmia eteenpäin Faulknerin The Sound and the Furyä ajatellen, että jos tästä vaikka lopussa syntyy jokin kuvio. Siitä ei syntynyt, mutta tästä merkinnästä kyllä. Oiva ajatus lykätä alkuun jokin tuttu juttu (Kolmen pennin ooppera), sitten puhua ihan jostain muusta ja palkita lukija lopussa kääräisemällä tarina yhteen sen alun kanssa!

Miss Foxy kirjoitti...

tää olis ihan mykistynyt noin eksoottisesta ja kaukaisesta matkasta, Air Botswana jne...

Timbuktun koirut kirjoitti...

Me laittetiin sulle Stingiä soimaan Timbuktussa

a-kh kirjoitti...

Tulipa mieleeni, että olen käynyt Gisela Mayn Brecht-konsertissa Berliinissä DDR:n pääkaupungissa. Pyysimme, että hän lausuisi pätkän Puntilaa, mutta ei suostunut.

Anonyymi kirjoitti...

Unohtui.

Vaikka nyt kirjailijan nimen olenkin unohtanut, niin alkuperäinen englantilainen oli nimeltään Kerjäläisromaani, ei ooppera.

Joo joo, olen kirjan jopa tenttinyt Verstaalla joskus 60-luvun puolivälissä, mutta kuka noita appron kirjallisuustenttejä enää muistaa.


Löysin Tukholmasta joskus samoihin aikoihin kesätöissä ollessani Gamla Stanin kirjakaupasta Brechtin-Weillin levyn, uudestaan painettu vuoden 1931-levytyksestä.

Levyä halusi kovasti kuunnella yksi vanha amerikkalainen IWW-mies (International Workers of the World), Sam Markson, juutalainen kylttimaalari. Levy jäi hänelle ja on nyt ehkä hänen lapsenlapsillaan jossain ullakolla.

Siinä naispääosan lauloi Lotte Lenya.

Terv.

Ripsa

Sylvi kirjoitti...

Jos tässä kehtaa ruveta besserwisseriksi, niin se John Gayn näytelmä on nimeltään The Beggar's Opera (1728). Brechtillä on sekä Kolmen pennin ooppera (tai Kerjäläisooppera) että Kerjäläisromaani.

Muuten, ensi kuussa Helsingin kaupunginteatteriin on tulossa Kerjäläisooppera. Ohjaus on Kari Heiskasen.

Etappisika kirjoitti...

Weillin juttuja Lotte Lenyan laulamina on olemassa ainakin yksi tupla-CDllinen. Olen joskus kirjastosta lainannut. En muista mikä CD:n nimi oli, mutta consult your local library. Siinä oli vähintäinkin kaikki ne tunnetuimmat.

Anonyymi kirjoitti...

Sylvi hei!

Muistatko esittivätkö ne sitä John Gay'n näytelmää musiikin kera? Tässä voi olla lapsukseni vika, mutta kuten sanottu, opuksen lukemisesta on 40 vuotta.

Hienoa että vaihteeksi tulee ooppera taas lavalla, pitkästä aikaa! Joulukuussa kävin katsomassa Tampereen työviksessä Heiskasen ohjaaman Venetsian kauppiaan, joka oli mielestäni hyvä.

Terv.

Ripsa

Sylvi kirjoitti...

En oikeastaan tiedä Gayn Operasta mitään, mutta on siinä ainakin samoja henkilöitä samoin nimin kuin Brechtillä. Tässäkin tapauksessa Brecht varasti estottomasti kuin Shakespeare.