27.2.2007

Montagne'a, klassikkoja ja Lukemattomia Kirjoja

Kuva: Michel Eyquem de Montaigne

Alla oleva on siteeraus ja itse kääntämäni suomennos ranskalaisen lakimiehen, poliitikon, ajattelijan ja kirjoittajan, Michel de Montaigne’n, Esseistä vuodelta 1588 ja sopii hyvin kirjallisen elämänkin kuvaksi. Esseen nimi on: De la Coustume et de ne Changer Aisément une Loy Receue (eli suomeksi: Tavaksi tulleesta, ja siitä, että meidän ei tulisi kärkkäästi muuttaa vastaanotettua lakia).
Celuy me semble avoir tres-bien conceu la force de la coustume, qui premier forgea ce conte, qu'une femme de village, ayant apris de caresser et porter entre ses bras un veau des l'heure de sa naissance, et continuant tousjours à ce faire, gaigna cela par l'accoustumance, que tout grand beuf qu'il estoit, elle le portoit encore.
Eli suomeksi: Tavaksi tulleen voiman oli erinomaisesti ymmärtänyt se henkilö, joka ensimmäisenä loi tarinan maalaisnaisesta, joka – totuteltuaan itsensä hyväilemään ja kantamaan nuorta vasikkaa käsivarsillaan, ja jatkettuaan tätä päivittäin kunnes vasikka tuli täysi-ikäiseksi – saavutti tapansa vuoksi sen, että jaksoi edelleen kantaa eläintä, vaikka se oli kasvanut isoksi lihakasaksi…

Tämä postaus on ylipitkäksi vahingossa kasvanut kommentti, joka oli ensin tarkoitettu edellisen lastun kommentteihin. Lastu on kirjan huippuhetki on loppupuolella, jota Sedis omalla saitillaan ystävällisesti mainosti.

”Aina” on ja tulee olemaan niitä, jotka lukevat ns. klassikkoja, ja aina on myös niitä, jotka teeskentelevät niitä lukeneensa/lukevansa. Ja monet meistä kuuluvat kumpaankin ryhmään.

Useimpien lukijoiden osalta pätenee se, että jos klassikoita ei lue tarpeekseen nuorena, niin vanhempana ei helposti niihin tartu, ellei ole joku syy kuten opiskelu tai ystäväpiiri, virtuaalinenkin, innoittajana. Uusia kirjoja mainostetaan juuri sen verran, että vanhemmat jäävät lukematta. Paitsi sellaisilta henkilöiltä, jotka jäävät kirjastojen ”huumekierteeseen” koko elämäkseen. Muualta uudet lukijat eivät juurikaan klassikkoja saa. Tosin julkaistaanhan niitä silloin tällöin, niin kuin lukemani Dostojevskin Sorrettuja ja solvattuja (kääntäjä Ida Pekari), jonka tilalla on nyt lukemattomaksi jäävä ja jotenkin valitettavan epäonnisesti nimetty Alistetut ja loukatut (1993, suom. P.A. Pesonen).

Mikä sitten on klassikkokirja?

Edellisen postauksen kommenteissa Sedis sanoo, että niitä tullaan AINA lukemaan. Prospero kehittää kommentissaan uutta aforisminalkua toteamalla, että ”kun tarpeeksi moni kanonisoija valehtelee lukeneensa jonkun kirjan, siitä tulee klassikko”. Ja voi olla, että Prospero iskee ainakin oikeaa naulaa. Elvis puolestaan ajattelee, että "klassikko on kirja, josta puhutaan ja jota siteerataan niin paljon, ettei kenenkään tarvitse sitä enää lukea”. Ja Juha K. Korento arvelee, että klassikoksi tulee kirja, joka ”on helppo kytkeä osaksi jotain ilmiötä tai aikakautta. niin helppo, että sitä ei tarvitse edes kaikkien lukea”. Prospero kehittelee myös kommentissaan klassikkopuntaria ajatusmalliksi, ”eli ne kaikki 20 sivua, jotka tuhlasin X:ään, olivat tylsiä”.

Ehkä lukijoiden ja eliitin valehtelun halukin jonkun kirjan lukemisen osalta ennustaa sen tulevaa asemaa kirjallisuuden kaanonissa.

Vai tietääkö joku jonkun muun tavan ennustaa kirjan kanonisointia. Pelkkä hämäryys, sekavuus ja masennus eivät siihen välttämättä riitä – niin kuin mm. Hans Selon Diiva aikanaan osoitti.

Thomas Bynchonin Gravity’s Rainbow on tulossa klassikoksi, vaikka ei sillä koskaan ole paljoa lukijoita, tai siis tule olemaan – ja vielä vähemmän niitä, jotka lukevat koko kirjan. Mutta klassikko-kaanoniin se on silti menossa tai mennytkin ehkä jo. Ja monet tietysti siitä saavat sielulleen lääkettä – ja monet jättävät kesken.

Tiedän sellaisia kirjallisuuden opiskelijoita, jotka eivät ole koskaan lukeneet muita klassikoita kuin jonkun Hemingwayn, taitavat nykyisin opettaa äidinkieltä nuijapäille, mikä onkin ihan oikeaan osunut rangaistus lukemattomuudesta.

Ja jos tässä ruvetaan tunnustuksia tekemään niin..

Itseltäni on niin monta klassikkoa jäänyt lukematta, että voi sanoa niitä olevan lukematon määrä, klassikkokirjoja on jo nyt pilvin pimein. Joskus viime vuosisadan alussa kirjanrakastajilla oli helpompaa: oli vähemmän nimikkeitä ja lukemista yleensäkin, joten klassikkoja oli ”pakko” lukea, jos aikoi yleensä mitään lukea –paitsi romanttisia ”naisten kirjoja”, joita jo silloin kai oli tuhottomasti.

Sen minkä tunnustaa lukemattomaksi klassikokseen puhuu tietysti myös lukijasta, melkein yhtä paljon kuin se, mitkä kirjat julistaa luetuiksi.

”Tärkeimmistä klassikoista” jäivät itseltäni Dostojevskin Riivaajat ja Muistelmia kuolleesta talosta (tämä ei ole edes omassa kirjahyllyssä) kesken, en puoliväliin ole tainnut kumpaakaan päästä jostakin syystä, vaikka yrityksiä on enemmän kuin yksi. Selaillut olen enemmänkin ja tainnut joskus niistä keskustellakin viisaan näköisenä ja tietysti kovin niitä kehua, niin kuin Dostojevskin osalta kuuluukin tapahtua. Köyhää väkeä en ole edes aloittanut. Täytyy korjata. Rikoksen ja rangaistuksen luin uudestaan viimeksi noin kuukausi sitten, kun tuli jostakin asiaan kuuluvasta kiistaa puolison kanssa. Olin kehunut kirjaa hyväksi dekkariksi, jolla on lievästi romanttinen ja valoisa loppu, ja näistä arvioista puoliso veti herneitä nenäänsä, niin kuin puolison tietysti kuuluukin tehdä.

Omantunnonarka kesken jäänyt kirja omassa kirjastossa on Joseph Hellerin Closing Time, ehkä Catch 22:lla on jotakin sen kanssa tekemistä. Jotenkin sitä ajattelee, että tämä se ei ole lukemisen arvoinen verrattuna tuohon toiseen. Ja vaikuttavana tekijänä ovat Hellerin Something Happened ja God Knows, jotka olivat molemmat paskoja kirjoja (ainakin Catch 22:een verrattuna). Mutta silti olen kantanut huonoa omaatuntoa, kun kirja on lisäksi paksu ja isokokoinen ja pistää jatkuvasti silmään juuri siinä paikassa, missä luen ja jopa katselen televisiota.

Jostakin syystä en ole pystynyt koskaan lopettamaan Captain Corelli's Mandolinia – enkä edes halua, vaikka olen aloittanut pari kertaa. Elokuvan olen nähnyt.

Sodan ja rauhan luin jo nuorena ja uudestaan parikymmentä vuotta sitten. Mielestäni kenelläkään ei ole mitään erityistä syytä lukea tätä teosta, ellei halua ajankulukseen sitä lukea tai siksi, että voisi valehtelematta sanoa sen lukeneensa. Nyt on englanniksi tulossa 30 % tällaisia lukijoita varten lyhennetty versio. Tolstoin Anna Karenina on tietysti ”kaikkien” pakko lukea, onhan se kaikkien aikojen paras rakkausromaani.

Ja Finnegans Wake, huh huh, ei ehkä auttaisi edes suomenkielinen versio. Odysseus meni taistellen läpi, englanniksi paremmin kuin Saarikosken briljeeraavana käännöksenä (ehkä sitä ei muuten voisikaan kääntää, käännöksenä kielipelit tulevat vielä älyttömämmiksi). En vieläkään oikein ymmärrä miksi se on yleensä kirjoitettu. Ehkä Joyce kirjoitti molemmat piruuttaan ihmisten kiusaksi ja nöin ne ovatkin kaunokirjallisuuden satiireja, a la Diiva, vai olisiko Selo kirjoittanut sen kuitenkin tosissaan ja ollut myös rakkauselämässään tosissaan – julma ajatus.

Thomas Pynchon’in kirjoista olen toistaiseksi yrittänyt vain yllä mainittua Gravity’s Rainbow’ta ja se on vielä kesken – ollut tosin jo jonkin aikaa. Mutta uusi kiinnostus on herännyt erityisesti "sujumatonta tekstiä" mm. Pynchonista suoltavan Diogeneen vuoksi.

Muuten Pynchon’ista sen verran vielä, että hänen kirjojensa osalta kenenkään englantia taitavan ei koskaan tarvitse olla huolissaan. Internetiltä löytyy paljon Pynchon-saitteja, mm. tämä The Illustrated Gravity’s Rainbow –saitti, ja samansisältöinen mutta vaatimattomampi Gravity’s Rainbow, A Summary by Larry Daw. Kumpaakin lukemalla voi helposti olla Pynchon –ekspertti ilman kirjanomistamisen iloa ja vaivaa. Toisaalta kummatkin saattavat innostaa kirjan lukemiseen. Pynchonin teksti ei ole läheskään joycemaista briljeerausleikkiä, joten sitä lukee jopa mielellään, jos ajatus pysyy mukana.

Pynchoniahan ei juuri näy julkisuudessa, ja olenkin alkanut epäillä että S. Liuhto onkin suomalaistunut Pynchon, mutta saatan olla tässä väärässä.

Miksi jää kirjoja lukemattomiksi?

Ehkä yksi syy on se, että vanhempana aika tuntuu liian arvokkaalta "tuhlattavaksi" sellaiseen kirjaan, joka ei lopulta sitten kiinnostakaan. Oma puoliso on sellainen lukija, että ei jätä koskaan kirjaa kesken, vaikka mikä olisi. Ja kiukuttelee minulle, joka jätän kirjan melko helposti kesken. Joskus on ollut lähellä jopa välien katkeaminen;) esim. Singerin Lublinin taikuri oli sellainen koitinkivi, täytyy vissiin sekin asia korjata joskus. Muita Singereitä on kyllä tullut luettua.

Viimeisin omantunnon kolkutus on Zadie Smithin On Beauty, vaikka olen tainnut sitä joskus jopa kehua, kun luulin, että sen lopettaminen on läpihuutojuttu:). Mutta yht'äkkiä lukeminen keskeytyi tuntemattomasta syystä. Ehkä ylenmääräinen kriitikoiden kehuminen kiikasti Beautyn kanssa, odotukset olivat suuret tietysti ja lopulta kirja hävisi johonkin.

Kaikista näistä mainituista lukemattomista olen varmasti joskus kovasti keskustellut ja esittänyt hyvin vankkoja mielipiteitä perusteluineen. Että sellaista.

7 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Mistä tulee huono omatunto kesken jääneen kirjan ääressä? TUnnistan tunteen itsessäni ja yritän pyristellä siitä irti, huonolla menestyksellä. Mutta en ole kyllä tainnut tuntea huonoa omaatuntoa jonkin lukemattoman klassikon vuoksi. Tai joidenkin kohdalla kyllä. Ehkä harmittaminen kuvaa tunnetta paremmin.

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Olen melko varma että huono omatunto tulee koulusta.

Olisi pitänyt lukea niin ja niin paljon siihen ja siihen kokeeseen. Saati sitten äidinkielen kirjallisuusosaston kirjat.

Mitä tulee tuolla edellä olevaan ahmimisiän kuvaukseen, niin mielelläni ahmisin edelleen, kun lukemattomien kasat kasaantuvat. Mutta en enää jaksa enkä kerkiä ja on pakko vähän rajata.

Sieltä sitten tulevat ne asiat jota ajattelee todella seurata.

Muuten olen sitä mieltä että klassikot on luettava nuorena. Jos myöhemmin on aihetta palata niin sitten. Mutta kyllä esim. Dostojevski on kirjallisen minä-kuvan perustaa, ehdottomasti.

Osasi näyttää ihan nuorelle jo miten ihmiset elävät ja toimivat. Tolkuttomasti.

Ruu Morbidi kirjoitti...

Muistanpa kun vuosia sitten vaahtosin Rihmastossa, että olen löytänyt paikalliskirjastosta todella vaikuttavan, suomeksi käännetyn teoksen.. Montaignen esseet... Sain kyllä nenilleni, kuten siellä oli tapana. Minulle kerrottiin, että sehän on lukiolaisten pakollisten luettavien joukossa, tai jotain vastaavaa. Että sehän on klassikko jne. Innostus kirjaa kohtaan ei onneksi mennyt. Se on hyvä kirja vaikka onkin "klassikko joka jokaisen itseän kunnioittavan sivistyneen ihmisen tulisi lukea".

Mitä ihmeen väliä sillä on mitkä kirjat on lukenut??? Ihan turhanaikaista snobismia!!
Joka ikinen ihminen saisi olla häpeämässä koko ajan, sillä kukaan ei ole voinut, eikä ehdi, kaikkia "pakollisia" lukea. Tämä on taas yksi sellainen aivan turha huonon omantunnon rakennuspalikka. Ne, jotka lukemisellaan omaa erinomaisuuttaa korostavat, niiltä housut nilkkoihin! Paljon mukavampi on vaan kuunnella tyyppiä, joka osaa yhdistellä lukemaansa ja ennen kaikkea kokemaansa omanlaisekseen tarinaksi. SE on vaikeaa ja vaatii päätä ja sydäntä. Eikä siihen edes tarvita pohjatietoja siitä mitä tyyppi on lukenut siihen astisessa elämässään.

Prospero kirjoitti...

Nyt on itsetutkiskelun paikka. Ostin tässä joitakin vuosia sitten äidilleni joululahjaksi Montaignen Esseet. Eihän se kirjaa koskaan lukenut. Mutta en ole lukenut minäkään alkua pitemmälle. Hehee. Mikä teeskentelijä minä olenkaan!

prospero kirjoitti...

http://paavo.vuodatus.net/blog/458824

Juha K. Korento kirjoitti...

Rohkea postaus Sulka! :)

Huono fiilishän siitä jää, kun kirjan kesken lopettaa. Ainakaan minulla sillä ei ole mitään tekemistä koulun kanssa. Eikä ylipäänsä huonon omatunnon. Vaan harmin. Harmin, joka johtuu siitä, että nyt en koskaan pysty keskustelemaan kirjasta asiantuntevasti kun jotkut muut niin tekevät. Harmi siitä, että nyt en voi koskaan kehua sitä kirjaa lukeneeni. Taidan olla aikamoinen suorittaja, vaikka muuta yleensä haluankin kuvitella. Suoritan, jotta saisin kehua.

On helppo yhtyä siihen, että klassikot on luettava nuorena (siis kaksikymppisenä). Että ne jäävät muuten lukematta. Nyt kun tarttuu klassikkoon, on sellainen olo kuin jokin seurakunta kyttäisi ympärillä lukemista. Odottaen, mitä mieltä minä nyt siitä olen. Kytäten luenko sen todella, ymmärränkö sen vai enkö. Kerta kaikkiaan tieto siitä, että tämä teos on osa kaanonia, jotain maailmojasyleilevää jatkumoa, on ärsyttävä. Lukeminen muuttuu urheilusuoritukseksi. Siinä kohdassa korvissa, missä pitäisi olla hiljaisuutta, jota vasten lukukokemus peilautuu, onkin meteliä. Hui.

Prospero kirjoitti...

Olen klassinen tapaus, en lue klassikkoja ;-)