22.2.2007

Ryssän iloiset silmät

Kuva: Parnasson 1/2007 kansikuva

Hitto, kun unohtui tuosta eilisestä lastusta, että siinä laiskan iltani tiimellyksessä luin nautinnokseni hörötellen myös Rouva Ruun iloista novellia iloisista ryssänsilmistä, joka on viimeisimmässä Parnassossa (Parnasso 1/2007 sivu 18). Siinä olikin monta tärkeää asiaa saatu mahtumaan pieneen tilaan.

Oman neljännesvuosisadan mittaisen ulkomaanelämisen tuloksena ymmärtää hyvin tuon englannin ja suomen kielten sekoituksen. Kotoväen kesken kun puhuu, niin englanninsanoja on iloisessa sekamelskassa suomenkielen sanojen ja syntaksin seassa lähes joka lauseessa. Joitakin englanninkielen sanoja ei tahdo millään saada väännetyksi ymmärrettävään suomalaisen kieliopin mukaiseen asuun, vaikka kuinka yrittäisi. Kotikielestä tulee hiljalleen omaa, uutta kieltä, vähän samalla tavalla kuin lapsena luodut "salakielet", joilla sai mukavasti koetella vanhempien pinnankatkeamisvalmiutta. Merkillinen juttu on se, että näinkin pitkän ajan jälkeen suomenkielen syntaksi on kielessä päällimmäisenä ja mieluummin vääntelee englantilaisia sanoja suomalaiseen muotoon kuin alkaa kotonakin puhua englantia. Onko se juuriensa rakastamista vai vain pelkkää laiskuutta, enpä tiijä.

Ruun novellin Salli on mielenkiintoinen henkilöhahmo. Meissä kai jokaisessa on vähän samanlaista Sallia, ”tavallisen ihmisen” jokapäiväistä, ”pahaatarkoittamatonta” ja lähes huomaamatonta "rasismia". Se ei välttämättä kohdistu johonkin tiettyyn rotuun tai kansalaisuuteen, vaan ”vieraaseen” noin yleisemmin.

Tosin on siinä ilkeämpikin kerros. Australiassa ”aboja”, Sallin mainitsemia apoja, alkuperäisasukkaita, aboriginaaleja, kohdellaan juuri tuolla tavalla kuin Salli novellissa ilmentää.

He ovat yleisessä mielipitessä auttamattoman laiskoja juoppoja, lastensa raiskaajia ja naistensa hakkaajia, joiden esi-isien pyhistä maista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Ja tämä on sikäli monimutkainen asenne, että siinä on häiritsevässä määrässä totuutta mukana.

Aboriginaalikommuuneissa, voisi niitä kutsua vaikka reservaateiksi, tapahtuu paljon juuri sellaista kuin yleinen mielipide heitä syyttää. Pääsyynä on ehkä aboriginaalien vieraantuminen omasta ikivanhasta kulttuuristaan ja pysyttäytyminen Australian uuden kulttuurin ulkopuolella. Valkoiset maahanmuuttajat kysyvät, miksi aboriginaalit eivät integroidu vaan pysyvät kurjistumiskierteessään heille varatuilla alueilla, joilla ei ole mahdollista elää niin kuin esi-isät elivät, eikä niin kuin moderni yhteiskunta elää. Kierre jatkuvaan kurjistumiseen ja yhteisön moraalikoodin häviämiseen on olemassa, on ollut jo pitkään, eikä loppua näy.

Aboriginaali-lasten kohtelusta englantilaisen, hyväätarkoittavien besser-wisser-kolonialistien käsissä on muuten olemassa erinomainen elokuva nimeltä Rabbit-Proof Fence, (mm. Kenneth Branagh edustamassa "edistyksellistä" englantilaisuutta, vaikka onkin irlantilaissyntyinen) . Filmi kannattaa ehdottomasti katsoa, jos kohdalle sattuu.

Kuva: elokuvasta Rabbit-Proof Fence

Novellin Salli on asenteissaan Australian ”main stream” -kansanosan kanssa samoilla linjoilla. Suomesta muistamme ehkä sen kuinka saamelaisiin suhtauduttiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tosin minulla on sellainen tunne, että suomalaisten saamelaisiin kohdistuneet ennakkoluulot eivät ole samalla lailla ilkeämielisiä kuin uusaustralialaisten suhtautuminen aboriginaaleihin. Tämä saattaa tosin olla oman kulttuurinsa puolustamista enemmän kuin todellisen tilanteen kuvailua.

Minulla on uusi, naimakauppojen kautta tullut sukulainen Australiassa, yleislääkäri, joka nuorena miehenä, niin kuin nuoretmiehet yleensä mielellään tekevät – ja nuoretnaisetkin, piti yleislääkärin praktiikkaa länsiaustralialaisille aboriginaaleille. Hoiti heitä ilmaiseksi milloin tarvetta oli ja niin poispäin. Kiitokseksi sai tapella juovuksissa olevien aboriginaalimiesten kanssa vastaanotollaan, koska ei suostunut kirjoittamaan huumeita. Nykyisin hän on lähes eläkeikäinen kyynikko, jonka mielestä aboriginaalit saavat haistaa pitkät paskat.

Novellista nähdään myös, että Rouva Ruu harrastaa tee-se-itse-puuhailua, koska Bunnings, suuri tee-se-itse-ketju Australiassa, on niin näkyvästi siinä esillä. Ja mukavaa komiikkaa tuo novelliin Ruusu-tyttären inttäminen uudesta vietnamilaisystävästään ja tämän mahdollisista huumekaupoista. Jonkin vanhan vitsin loppulause ”Tuosta nenästä puhutaan vielä” ponnahti tietysti riemukkaasti mieleen.

Vietnamilaisten kuva novellissa on myös Australiassa yleinen stereotyyppi, eikä tietysti ilman jonkinlaista ankkuroitumista todellisuuteen. Mitkään ennakkoluulot eivät ehkä aluksi välttämättä synny tyhjästä, vaan joistakin yksittäisistä tapahtumista, joista vedetään rajuja yleistyksiä. Vuosi sitten vietnamilaissyntyinen australailainen huumekuriiri hirtettiin Singaporessa, jossa hänet saatiin kiinni.

Ennakkoluulot eivät tietysti kysy syitä huonoihin tapoihin tai rikollisuuteen, se ei ole ennakkoluulojen funktio.

Ja tietysti suomalaisnovellissa täytyy olla mukana meidän yhteinen kulttuuriperintömme – ryssäviha. Tosin tältä osin novelli jätetään tarkoituksella auki ja sitä voi mielessään jatkaa Mari-äidin puolesta joko vahvistamalla ryssävihan kierrettä tai katkaisemalla se omalta seuraavalta sukupolvelta. Sehän on aina kaikissa asioissa vanhempien oikeus ja velvollisuus.

16 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jahas, jahas.. Novellini on päässyt oikein syvääluotaavaan tutkiskeluun kokonaisen bloggauksen verran - mistä olen vallan otettu!:) Kiitos vaan:)

Sain itsekin lehden vasta eilen, joten ilmestyminen on vieläkin siis tuore juttu minulle. Hauskasti on Parnassoon saatu ympättyä tällä kertaa monenlaista juttua ilman, että kokonaisuus tuntuu sillisalaatilta.

Olen tosi tyytyväinen, että olen nyt myös Australian kansalainen. On niin paljon sanottavaa mielessä hautumassa tästä nykytilanteesta. Aboriginaalialueilla on niin paljon alkoholismia ja sen seurannaisia, että hirvittää. En yhtään ihmettele tuota uutta sukulaistasi, joka on tehnyt töitä aboriginaalien hallinnoimalla alueella, - kyllä siinä kyyniseksi voi tulla, ja moni tulee. Tunnen minäkin tapauksia. Mutta yksi kysymys jonka voi esittää, on se että mikä auttamisen motiivi on. Jos ilmaiseksi menee auttamaan, voi hyvinkin varautua siihen ettei kukaan kuitenkaan kiitä. Maailma on sellainen. Elikä se motiivi on etsittävä jostain muualta kuin kiitoksesta. Tämä on kärjistetty mielipide.
Tiedän, että jos elää keskellä aboriginaalikulttuuria valkoisena, se on tosi vaikeaa henkisesti. Kaksi niin erilaista kulttuuria kalahtaa vastakkain ilman muuta.

Surullista on se, ettei ratkaisua alkuperäisväestön ongelmiin tunnu löytyvän- ei ainakaan tämän nykyisen hallituksen rahkeilla. Pitäisi panostaa kovasti ihan joka tasolla - ja muutos kestää kauan joka tapauksessa. Kansa, jota on poljettu siitä lähtien, kun tänne enkelsmanneja purjehti, ei ihan pienin eväin pysty muuttumaan. Ja muuttumaan mihin suuntaan? Voiko nykypäivänä enää säilyttää oman kulttuurin koskemattomana, onko paluuta vanhoihin tapoihin? On erittäin ylimielistä ja ajattelematonta edes kuvitella, että toisen kulttuurin pitää sopeutua toiseen kulttuuriin ollakseen hyväksyttävä. Olisipa vain rinnakkaiselo mahdollista...

Valtava ongelma, jota ei ainakaan ratkaista syyttelemällä, niin kuin novellin Salli tekee. Ei sitä ratkaista asiaa välttelemälläkään, kuten Mari tekee. Ehkä sitä on joskus ratkaisemassa Ruusu, joka jo nyt on kasvamassa ennakkoluulottomaksi, avoimeksi ihmiseksi...

Tulipa pitkä postaus. Pitempi kuin oma bloggaus...:) Mutta aihe on sydäntä lähellä. Jos kysyt miksi, luultavasi siksi, että mun sisälle on rakennettu jo syntymässä sellanen epätasa-arvotutka, joka pyörii koko ajan eikä anna rauhaa niin kauan kuin teen asialle jotakin. Jos ei muuta niin kirjoitan dialoginovellin Jotunin perinteitä kunnioittaen. Ehkä joskus pystyn johonkin enempäänkin, kuka tietää. :) -ruu

Anonyymi kirjoitti...

Vielä:
oletko lukenut Lindqvistin Terra Nulliuksen? Todella tutustumisen arvoinen teos. Todella.

-ruu

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Suosittelen myös Sven Lindqvistin "Tappakaa ne saatanat"(Pequod 1996) joka on eräänlainen rasismin historia.

Miten on Ruu ja Hanhensulka, onko Bruce Chatwinin Songlines (Picador 1987) edelleen ajankohtainen? Tuntevatko abot vanhat reittinsä?

Läheltähän abojen ongelma Suomeakin liippaa, koska Suomi ei pysty ratifioimaan alkuperäiskansojen maanomistus- ym oikeuksien sopimusta, enkä muista kuinka hirmuisen kauan siitä on kun YK sopimuksen valmisteli.

En tiedä onko Allu-kissa syönyt dieettinsä nälkään tuon Parnasson, kun en löydä sitä nyt mistään. Onneksi olkoon, Ruu!

Ruu Morbidi kirjoitti...

Kiitos Marjatta!

"Tappakaa ne saatanat" on lukulistalla kärkipäässä! Ja tuo Songlines on ollut lukulistalla herra ties kuinka kauan enkä ole vieläkään sitä lukenut... Noloa, mutta totta. Kiitos kun muistutit! Tällä hetkellä nukahdan Politkovskajan teksteihin, luen Putinin Venäjää. Pitäisi varmaan vähän keventää välillä..:)

Minä oikeastaan heräsin näihin alkuperäiskansojen ongelmiin vasta täällä, kun kiinnostuin aboriginaalitaiteesta (en ole asiantuntija kylläkään - olen vain tosi kiinnostunut ja toivon mukaan pääsen joskus vielä syventämään tietouttani sillä saralla, mieluiten paikan päällä siellä missä taidetta tehdään...). Tietomääräni on kovin vähäinen, siksi olenkin niin innokas oppimaan lisää. Aika vain ei tahdo riittää kaikkeen mikä kiinnostaa..:) Missä sinun blogisi on Marjatta?

Hanhensulka kirjoitti...

Minulla oli kyllä Jotuni mielessä kun lueskelin sitä novellia, ja myös ne sinun vanhan blogisi opiskelijakeskustelu-novelletit (jos tuo ei ole oikea sana niin sen pitäisi olla!), mutta kun en ole kriitikko vaan "puhdas" bloggari niin pysyin tiukasti subjektiivisella linjalla:)

Sen "uuden sukulaisen" kanssa on tästä muutamaan kertaan hyvän viskin kanssa keskusteltu juuri tuollaisilla perusteilla. Nuorena on idealisti, vahhempana idealismi ei kaikille maistu yhtä hyvältä. Toisaalta en ole oikein voinut vastaankaan kovasti panna, kun ei itsellä ole samanlaisia kkokemuksia aboriginaalien terveydenhoidosta.

Hyvin harvalla meistä on albert Schweitzerin tai Äiti Teresan kaltaista paksunahkaista idealismia sielun suojana.

Kiitos molemmille lukuvinkeistä, pannaan harkintaan. Brysselin pappilassa onkin 10-12 maaliskuuta taas kirjamarkkinat. Edellisellä kerralla löysin ilokseni Anitan Samaa sukua ja Hotakaista myös ja pari muutakin, ehkä tällä kertaa on myös hyvää onnea.

Tuo songlines on kiinnostava juttu. Meidänkin esi-isämme ovat varmaan suunnistaneet mammuttien seassa samalla tavalla ennenkuin keksivät kunnolliset nahanpaloille piirretyt kartat. Luihin piirrellyt "karttamerkit" ovat ehkä juuri tällaisten "songlinien" "nuotistoa", joka tuki muistia suunnistuksen aikana. Ja siitä sitten kehittyi laajempikin runonlaulanta ja lopulta Kalevala (johon E. Lönnrot sitten kehitti ja punoi oikein juonen rihmastoksi).

En usko, että vanhoja songlineja enää kovin moni aboista siellä käyttelee, vaikka onhan Northern Territoryssa ja Ulurun ympäristössä vielä paljon tyhjää tilaa. Itseasiassa koko Australia on tyjää tilaa, australialaisista jotakin 95 % asuu kaupunkimaisesti, kaupungeissa, niiden esikaupunkialueilla tai pikkukaupungeissa, sellaisissa kuin ihastuttavan maalainen Echuca Victoriassa, entinen iso satamakaupunki siipirataslaivoineen, nykyisin sekä kaupunki että laivat ovat tietysti lähinnä turistinähtävyyksiä.

Täytyypä joskus kirjoittaaa lisää Australiasta ja australialaisista.

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Tuosta pääset Hanhensulan linkistä kotisivuilleni, näkyy olevan nimellä Ripsaluoma.

Siellä on kritiikkejä lähinnä. Ja joitain valokuvia.

En yksinkertaisesti jaksanut opiskella uutta systeemiä, kun olin jotenkin saanut haravihini tuon tavallisen kotisivun rakentelun, joka ei sekään ole aina yksinkertaista, mutta onpa edes Frontpage Express apuna.

Sitä yrittää enemmän lukea ja kirjoittaa kuin tapella tekniikan kanssa.

Hanhensulka kirjoitti...

Tämä on kuule Ripsa niin helppoa hommaa, että minäkin tämän käyttötekniikan opin, tosin en kovin hyvin. Vähän liiankin helpopa, Blogilistalla taitaa olla jo joku 8500 blogia, kun kaksi vuotta sitten oli vain noin 3000. Tosin koko maailmassa väitetään olevan 101 miljoonaa tai jotakin sensuuruista.§

A-K.H kirjoitti...

Into riitä lukemaan kuin Hanhensulkaa ja paria muuta ja joitakin satunnaisesti. Elämässä on parempaakin tekemistä kuin loikkia blogista blogiin.

Ruu Morbidi kirjoitti...

"Hyvin harvalla meistä on albert Schweitzerin tai Äiti Teresan kaltaista paksunahkaista idealismia sielun suojana."

Joo, näin on. Siis harvalla on. Ja jos onkin, se kuluu äkkiä aika ohkaiseksi, kun joutuu käytännössä asioita tekemään.
MUTTA sanon vaan, että jos asiat pyrkii selittämään itselleen etukäteen, muistuttelee itseään realiteeteista vähän väliä, niin ei sitten itse tilanteessa putoa kovin korkealta.
Sillä vaikka tuo mainitsemasi lääkäri olisikin hyvin kyyninen tätä nykyä, niin se ei poista sitä tosiasiaa, että hän on varmasti saanut aikaan paljon hyviä asioita - olivatpa motiivit mitkä tahansa. Rapatessa roiskuu.

Mutta loppujen lopuksi ne suurinta tyydytystä tuottavat hetket, vaikkakin tahtovat usein olla muutamilla sormilla laskettavissa, ovat juuri niitä hetkiä joiden takia tekee töitä vuosikausia. Voin kuvitella, että kun pystyy auttamaan vakavasti sairasta tai kääntämään jonkun ojanpohjaa kulkevan elämänkulun niin, että tyyppi tulee onnellisemmaksi, se on se palkinto.
Ilman tällasta ajattelua mä en varmaan pysyisi järjissäni:) Se, että itsekkäistä syistä haluaa auttaa muita, sekin on parempi kuin totaalinen kyynisyys. Mutta se on taas väärin, että esim. ensin vaatii uskontunnustusta ja vasta sitten ojentaa nälkäiselle leivän. Tai- ehkä se nykyään tehdään toisinpäin. Psykologisesti perustellumpi ja toimivampi vaihtoehto.

Ruu Morbidi kirjoitti...

Ja Marjatalle. Siis blogger on todella helppo blogialusta. Tai mikä vaan. Vuodatus myös. Mä olen maailman epäteknisin tyyppi ja olen onnistunut luomaan blogin jos toisenkin. Jos minä pystyn siihen, kuka tahansa pystyy siihen!

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Kai minulla on sitten bloggaamisen pelko.

Kun Hanhensulka ja Anita Konkkakin potevat ahdistusta siitä että ei löydy mitään tarpeeksi terävää sanottavaa joka päivä.Niin mites sitten minä! Kun en osaa kuin parahtaa aina silloin tällöin jonkun muun kommentiksi.

Ettekö te halua että minä kommentoin?

Sitä paitsi minun pitäisi sitten vaihtaa mukava Operani johki Firefoxiin, koska bloggeri ja Opera eivät, bloggerin oman ilmoituksen mukaan toimi yhdessä.

Tänään on kyllä edessä sähköpostilaatikon siivous, siellä on niin älytön määrä postia, Eudorassa, että ei se kohta enää toimi.

Sitä paitsi yläkerta on siivottava. Siis imurilla jne.

A-K.H kirjoitti...

Hei Rispa

Älä ota niskoilles bloggaamisen vaivaa. Hyviä kommentaattoreita tarvitaan. Catuluxkaan ei juuri bloggaa, mutta sen blogi on täynnä kommentteja. Hyviä kommentaattoreita on yhtä harvassa kuin hyviä blogeja, ehkä viisi ja viisi, mutta kuka nyt mistäkin tykkää...

marjatta.ripsaluoma kirjoitti...

Jaa, että olen jo rispaantunutkin tässä tohinassa.

Onko se nyt mikään ihme. Joka päivä pitää yrittää vaivata aivojaan vaikkei edes tänne kirjoittaisi mitään järkevää...

Ruun kertomuksesta vielä sen verran, että minä tapasin itse isoisäni, joka oli syntynyt Amerikassa, vasta vuonna 1969.

Se vei minut ens töikseen Uuteen Englantiin, jonnekin Vermontiin tai New Hampshireen, en oikein tiedä, ameriikansuomalaisten keskuuteen.

Niiden fingelskaa oli aika-ajoin täysin mahdotonta ymmärtää. Isoisä sai olla suomentamassa niiden puheita. Minä puolestani en juurikaan osannut englantia.

Muistaakseni Antti Tuuri otti asiakseen miettiä niiden puhumaa kieltä, kun jossakin sen Ameriikan raitti-kirjassa se kirjoitti mm. Suppurun poorttihausseista (Sudbury's Boarding Houses). Sudbury oli/on kaivoskaupunki Kanadassa ja silloin kun menin siitä ohi, se oli kuin kuunmaisema.

Jenkkien kaivosyhtiöt olivat pilanneet maat ja vedet. Paikallisessa Union-kahvilassa oli YK:n lippu salossa.

Paikkakunta haastoi kaivosyhtiöt oikeuteen. En muista miten siinä kävi.

Ruu Morbidi kirjoitti...

AKH on oikeassa, hyvä kommentoijia tarvitaan aina!:)

Fingliska (viimeksi kun kirjoitin fingelska, eräs toimittaja korjasi että fingliska, ota tästä nyt sitten selvä!) on mielenkiintoista. Se on vhän kuin Melanesian pidgeon. Miten se muuten taas kirjoitetaankaan suomeksi?

Jos asuu pitkään Suomesta poissa, niin kyllä sanat ja sanonnat vaan helposti unohtuvat. On täyttä työtä yrittää pitää kieli kunnossa.

Minä olen Antti Tuuri-fani. Kirjoissa on oma erikoinen viehätyksensä. En ole oikein päässyt perille mikä niin lakonisessa tarinoinnissa sitten loppujen lopuksi viehättää. Sekä että omille ajatuksilleni annetaan paljon tilaa?

Hanhensulka kirjoitti...

Huh, huh, en ehtinyt viikonvaihteen aikana juurikaan täällä käydä, joten enpä ehtinyt nytkään tiedän juttuihinne mukaan. Kiitos kommenteista joka tapauksessa. Ja yhdyn kommentoijien tärkeyttä tähdentäviin kommentteihin.

Pidsin voidaan sanoa, myös pidgin on suomenkielellä hyväksyttävä. Tai hienommin pidžin tai jopa pidšin, joten valinnan vaihtoehtoja näyttää löytyvän.

Realiteeteista itseään muistuttaminen muistuttaa muuten vähän samaa kuin kyyninen asennoituminen elämään. Kyynisyydellä on yleisesti ottaen liian kielteinen maine.

Fingliska (englanniksi Finglish) tuntuu pyörivän paremmin suussa, fingleskassa taitaa olla ruotsinkielen salavaikutusta tietysti, molemmissakin muodoissa itse asiassa:)

Ruu Morbidi kirjoitti...

Fingleska on uusi termi minulle. Olen kuullut vain fingelskasta ja fingliskasta. Vai tipahtiko sanaan vihree?:)
Miellän kyynisyyden negatiiviseksi..(uskon menetystä ja siitä johtuvaa sarkasmia, esimerkiksi).