9.2.2007

Tietämättömyyden ylistys


Tuntematonkin totuus on totuutta. Hyväksyttykin valhe pysyy valheena. (Hanhensulka, 2005)

Valistuksen aika ei päättynyt Ranskan vallankumoukseen, vaikka koulun historiantunneilta jäi mieleen sellainen harhainen kuva. Jokainen uteliaana eletty päivä on valistuksen aikaa. Ja missäpä helpommin pääsisi valistautumaan kuin webillä. Ainoaksi ongelmaksi jää tiedon ja luulon välisen rajan tunnistaminen, jos sitä ylipäätään edes haluaa tunnistaa.

Viimeyönä kuu roikkui selällään itäisellä taivaalla saarena avaruuden pimeässä, auringonsäteisessä valtameressä. Pakkanen kipristi aamuyön parvekkeella tupakanpolttajan varpaita, jotka oli työnnetty Nils Holgersson –puukenkiin. Puukengät on ostettu skånelaiselta torilta Malmössä nostalgisessa huumassa jonakin kylmäntuulisena lokakuun päivänä kauan sitten. Kenkiin on kengänveistäjän tytär piirtänyt taidokkaita kuvia kultaisista munista, hanhista ja pikkuruisesta Nilsistä. Arvoisa Lukija tunnistaa tämän tietysti heti tuhmuutensa vuoksi peukalon kokoiseksi taiotuksi Peukaloiseksi, joka matkusti ympäri Ruotsia villihanhien selässä. Matkusti ainakin Nobel-kirjailija (1909) Selma Lagerlöfin (kuva yllä) ja hänen lukijoidensa mielikuvituksessa (Peukaloisen retket villihanhien seurassa, ens. suom. Juhani Aho).

Olen unelmoinnin lisäksi lukenut webistä imuroitua tutkielmaa nimeltä Blogging, the nihilist impulse, jota Anita Konkka ensin mainosti Sanoissa (otsikolla Avaruuksia, 16.1.2007) ja Räsänen sitten kommentoi omassa blogissaan 22.1.2007 otsikolla Pohjatonta informaatioaukkoa täyttämässä eli turhautuneen bloggerin itsetilitystä 1. Imuroin jutun eurooppalaisen e-lehden, Eurozine'n, saitilta.

Esseen on kirjoittanut hollantilainen proffa ja internet-aktivisti Geert Lovink, joka opettaa kovapäisiä hollantilaisia Amsterdamin yliopistossa. Geert kommentoi saamiaan kommentteja eilisessä lastussa blogissaan net critic.

Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt bloggaamisen tarkoitusta ja Dionysoksen kevään tulevaisuutta.

Mielessä on välähdellyt kauhukuvia itsestäni, Hanhensulasta, köpöttelemässä parin tai muutaman vuosikymmenen kuluttua röijynpeittämästä keinutuolista, jossa olin lukenut viimeisintä Atwoodia, paksut villasukat jalassa, toppahousuissa ja muodottomaksi venyneessä villapaidassa pirtin puolelta kamariin, jossa aukaisen tietokoneen kuhmuisin, vapisevin käsin ja alan kirjoittaa jokapäiväistä lastuani Dionysoksen avoinna ammottavaa virtuaalikitaan. Kuvassa on sekä houkuttelevan toiveikasta että hiuksianostattavan karmaisevaa tunnetta. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin.

Bloggaaminen on muutenkin omituista puuhaa. Alun huumassa ja vielä viimeaikoinakin bloggarit itse ovat uhonneet panevansa koko mediamaailman polvilleen. Mutta tämä on puhdasta pötypuhetta: bloginpito ei ole toimittajan työtä.

Bloggaamisen ja lehtityön ero tulee selvimmin ymmärretyksi ajattelemalla sellaisia toimittajasuuruuksia kuin suomalainen Rauli Virtanen tai Daily Mail –lehdestä eilen eläkkeelle jäänyt John Edwards, joka kirjoitti toimittajanelämästään otsikolla The Man who witnessed history.

Edwards on ollut toimittajana 60-luvun alusta saakka. Hän on tavannut henkilöitä, joista me bloggarit voimme vain nähdä unta – tai ehkä lukea salaa naistenlehtien tai Iltiksen julkkispalstoilta, kirjoittanut kuudesta USA:n presidentistä alkaen Kennedystä, tavannut Martin Luther King’in, todisti Apollo-kuuohjelman ensimmäiset lennot, haastatteli – ainoana lehtimiehenä – Keski-Afrikan keisarikunnan ihkaoikeata keisaria Jean-Bedel Bokassa ’a, Liberian Samuel K. Doe ’ta, Ugandan nyrkkeilevää presidenttiä Idi Aminia, ja Pakistanin Zia ul-Haq ’ia, jäi Saigoniin amerikkalaisten lähdettyä sieltä pakoon (Arvoisa Lukija muistaa tietysti legendaarisen kuvan Amerikan lähetystön katolla tappelevista ihmisistä viimeisen helikopterin ”lähtöselvityksessä”), auttoi Äiti Teresaa intialaisella kadulla New Delhissä tapaamaan Elisabeth II:sta, ja juhli Nelson Mandelan kanssa tämän presidentiksituloa.

Unelmissaan bloginpitäjä voi tietysti kaiken tämän tehdä. Ja varmasti tekeekin. Jos siitä sitten kirjoittaa lastuihinsa, uskottavuus saattaa joutua kovalle koetukselle. (Ehkä toimituksen hännänhuipun osalle tulevat sikaloiden aukaisujuhlallisuuksien kuvailut paikallislehdille ovat kuitenkin lähempänä bloggaamista kuin Rauli Virtasen ja John Edwardsin seikkailukertomukset, mutta jääköön tässä mainitsematta. Mitenkään tietysti toimituksen hännänhuippuja vähättelemättä, jonkun on nekin hommat tehtävä.)

Bloggaaminen ei ole toimittajantyötä. Eikä sen tulisikaan olla.

On vaikea rinnastaa bloggaamista mihinkään aikaisempaa, koska aikaisemmin ei ollut sellaista mediumia, jolla tavisten itsensäpaljastaminen olisi ollut edes mahdollista. Yleisönosastot eivät oikein rinnastu tähän, koska niissä yritetään päästä ”vanhan maailman” medioiden sisälle ja joudutaan kulkemaan näiden ehdoilla, asetettujen filttereiden – toimittajien ja toimitussihteerien – läpi tai ohi tai jotakin.

Bloggaaminen on jotakin muuta. Ehkä se on tietämättömyyden ylistystä uskomalla vankasti väärinymmärrettyihin väärinkäsityksiin ja kertomalla siitä.

Se voi myös olla ihmiselle ominaista itsensä, minän, sijoittamista universumin keskelle ja voimatonta kuvailua universumin tomun satunnaisesta leijumisesta ohi bloggarin ihmettelevien, arvottavien tai arvostelevien silmien, korvien ja muiden aistielinten. Eräänlaista kirjallisuutta siis; bloggailun voisikin helposti kuvitella kirjallisuuden uudeksi muodoksi, uudeksi alalajiksi, jossa puolestaan on uusia alalajin alalajeja.

Aikaisemmin mainittu Geert Lovink sanoo esseessään mm. näin:


...What ordinaty blogs create is a dense cloud of "impressions" around a topic...Blogs test...In a sense we could also say that blogs are the outsourced, privatised test beds, or rather unit tests of the big media...

Eli Geert-ystävämme tuomitsee blogit palvelemaan eräänlaisina suurien mediatalojen käytössä olevina seininä, joita vastaan lehtitalot voivat heitellä ajatuspallojaan nähdäkseen miten "kansa" reagoi. Monet lehdet linkkailevat jo nyt suosimiinsa blogeihin omilla saiteillaan, varsinkin, jos niissä on annettu lehden artikkeleista myönteistä palautetta. Kirjojen julkaisijat saattavat saada blogeista lisävihjeitä siitä, mitä ajassa liikkuu, tehdäkseen oikeaan osuvia päätöksiä siitä, mitä kirjoja milloinkin julkaisevat. Kriisitilanteissa paikallisista blogeista saattaa jutuntekoon olla jopa suurta hyötyä, koska ne ohittavat viranomaisten sensuroidut tietolähteet. Tietenkin "caveat emptor", jos sanonta nyt tähän sopii.

Kirjailija Lisa Palac (the queen of high-tech porn), joka keksi masturboinnin ja orgasmin oman valehtelunsa mukaan vasta 20-vuotiaana, kun vibraattori putosi vahingossa hänen päähänsä, on verrannut internetiä vibraattorien yleistymiseen tähän tapaan:


I never masturbated or had an orgasm until a vibrator fell on my head when I was twenty-years old. I took it as a sign.

Ja lisäksi, että:


The Internet will be to women in the '90s what the vibrator was to women in the '70s. It's going to have that power. - Lisa Palac, The
Edge of the Bed
: How Dirty Pictures Changed My Life, 1994

Siinä on mukavaa purtavaa satunnaiselle bloggarille. Internet saattaa olla sallimuksen suosiollisuudesta meidän yhteiseen päähämme pudonnut virtuaali-vibraattori. Ja blogin julkaisu voisi olla virtuaalis-henkistä masturbointia, joka suoritetaan kylläkin oman kirjoittajankammion viihdyttävässä hämärässä, mutta josta roiskuu lastuja kaikkialle maailmaan. Eikä jälkeen päin tarvitse edes huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan tai kiimaliimasta (oliko tämä alun perin kirjailija Lasse Lehtisen keksimä termi?), paitsi jos tulee sanoneeksi jotakin liian lähelle totuutta iskevää itsestään, perheestään, suvustaan, ystävistään tai tuttavistaan. Siitä siistiytymisestä ei sitten ehkä selviydykään pelkillä kosteuspyyhkeillä ja paperinenäliinoilla.

John Edwards lopettaa viimeisen kolumninsa ansaitun omahyväisesti tähän tapaan:


...And more and more and more. Now remembered because the long trip is over. I would guess 1,000 people in this news media business today would like to buy five minutes of the journey.

Vaikka eivät toimittajakuntaa kuulukaan, voi olla, että bloggareiden joukossa on jopa enemmän kuin 1000 henkilöä, jotka mielihyvin ostaisivat sen viiden minuutin pätkän Edwardsin elämästä – tai Rauli Virtasenkin sen puoleen, jos haluaa pysytellä suomalaisten joukossa.

Lagerlöfin satu Nilsistä ja hanhista päättyy ruotsiksi näin:

...Och pojken kände en sådan längtan efter de bortflygande, att han nära nog önskade att återigen vara Tummetott, som kunde rida över land och hav med en vildgåsflock.

5 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Eivät blogit olekaan lehtien voittajia, vaikka niin voisi joidenkin vauhkojen blogikielteisten toimittajien kommenteista päätellä.

Omasta suhteestani bloggaamiseen (miten kamala sana) olen sanonut, etä leikin amatööri kolumnistia (paino kahdella ensimmäisellä sanalla).

Hanhensulka kirjoitti...

Minä puolestani en vieläkään tiedä miksi bloggaan. Ja siinä pulma:)

akh kirjoitti...

Olla vai ei? Kas siinä pulma.

SusuPetal kirjoitti...

Onko ihan pakko tietää, miksi bloggaa? Senkin ajan, minkä miettii tuota, voisi käyttää bloggaamiseen.
Nih:))

(siis, ihminenhän bloggaa, koska se on hauskaa, siinä se, muuta ei tarvita -sama pätee kommentoinnin ideologiaan)

Ripsa kirjoitti...

Koska kuulun ihmisiin jotka eivät bloggaa, vaan kommentoivat (paitsi että kotisivulleni taatusti tarttuu jotain blogien aiheita sivuavia ajatuksia), en ole tajunnut tätä angstia.

Minusta blogit ovat parasta mitä on aikoihin keksitty. Kotisivut olivat OK, mutta koska niitä ei päässyt juuri kommentoimaan, paitsi asianomaiselle itselleen sähköpostitse, ne eivät olleet foorumeita, niin kuin parhaimmat blogit ovat.

Itse pidän niistä blogeista eniten, joista näkee että ihminen on nähnyt vaivaa, on kaivanut linkkejä ja ennen kaikkea ajatellut aihetta joka häntä itseään askarruttaa.

Inhimillisen ajattelun piirissä on tuhoton määrä asioita.

Olen myös ilahtunut suomalaisten korkeasta kirjallisesta ja tyylillisestä tasosta. Verrattuna moniin amerikkalaisiin, joita silloin tällöin seurailen.

Kun Hanhensulka päätyi siihen tulokseen että blogipostaus on eräänlainen fiktio ja Tuima siihen että kokee blogit kolumneina. Siinä on kaksi perinteistä kirjoittamisen tapaa.

Kumpikin on ennen kaikkea vapaata assosiaatiota ja miettimistä. Myös tunnetasolle on lupa mennä. Kumpikin vaatii myös kohtalaisia älynnystyröitä, että teksteistä tulee lukukelpoisia.

Kolmas asia joka blogeissa ja kaikessa kirjoittamisessa on tärkeää on sormiharjoittelu.

Itse aloitin aktiivisen kirjoittamisen 8-vuotiaana kun perhe muutti ja kaverit jäivät vanhalle paikkakunnalle. Kirjeet olivat täynnä tapahtumia, niiden piti olla dramaattisia tai hauskoja, rupesin keksimään lisää jos oli tylsiä päiviä.

Sitten tulivat päiväkirjat ja joskus 12-14-vuotiaana vakavampi fiktiivinen vaihe, kunnes sitten yliopisto teki kriittiseksi - minusta tuli kriitikko.

Mutta kirjoittamati ei pääni pysy kunnossa. Terapeuttinen kirjoittaminen EI ole väärin, vaikka kenties sillä tavoin ei kirjailijaksi päädykään.

Täytyykö kaikkien edes päästä? Eikö jo se että osaa kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi ole arvo sinänsä? Ja sitä myöten ilon tuottaminen kanssaihmisille?

Kai sitä itselleenkin tahtoo olla kuitenkin hyvä. Tavoittaa hyviä minuuksia muissakin ihmisissä.