2.4.2007

Juutalaisia, jiddištä ja Knokken rantabulevardia


Eilen piti mennä leffaan katsomaan Drew Barrymore ’a ja Hugh Grant ’ia kevyessä elokuvassa Sävel ja sanat (tai oikeastaan Music and Lyrics, sillä englannin kielellähän se olisi tietysti täällä katsottu).
Kaunis mutta tuulinen kevätpäivä houkutteli sen sijaan Pohjanmeren rantaan ahavoitumaan keväisessä auringonpaisteessa, promeneeraamaan Knokken rantabulevardilla käsikynkässä puolison kanssa ja istuskelemaan ulkoilmakahviloissa, joissa tarjoillaan myös erinomaisen virkistävää kampari-orange –juomaa hyväilevän auringonporotuksen kuivaamille kitarisoille. Meren löyhkä oli raikas kuin keväinen kukkaketo, ja näimmekin jollakin nurmella kukkia, joita varmuudella vannoimme keltavuokoiksi, tosin kumpikaan meistä ei tunne paikallista kasvustoa riittävästi, joten vannomiset saattoivat olla vääriä valoja.

Lounasta söimme Knokken rantakadulla, Zeedijk’lla, ravintola Rubens ’issa, josta ei millään tahdo lounasaikaan löytää pöytää.

Rubensin ruokailijat ovat suurelta osin Knokkessa ”kesäasunnossaan” viikonloppuisin käväiseviä äveriäitä belgialaisia eläkeikäisiä, pikkuporvareita. Keskiluokkaa siis, jokaisen eurooppalaisperäisen yhteiskunnan vankkaa tukirankaa: kauppiaita, virkamiehiä, virkailijoita ja tietysti korkeakulttuurin kuluttajia, vakauttajia, pyörien pyörittäjiä ja työmyyriä. Tai olisiko ylempi keskiluokka näille knokkelaisille oikeampi sosiaalinen niche (tai ekokolo pitäisi kai suomalaisena sanoa), en osaa varmuudella sitäkään päätellä. Miehiä kultaa kilisevine vaimoineen, vanhemmilleen kohteliaine jälkeläisineen ja siististi puettuine jälkeläisten mukuloineen, joista monella on ”jarmułka” päänkoristeena.

Kirjoitin tuon päähinesanan tarkoituksellisesti puolalaisella poikkiviivatulla ł-kirjaimella (joka äännetään niin kuin englanninkielen w, esimerkiksi sanassa water, eli siis jotenkin, että: ”uotö” (sorry, ei ole foneettisia aakkosia käytössä) ääntyy siis siltä osin samaan tapaan kuin Lech Wałesan sukunimi).

Jarmułka on tietysti jiddišinkielinen sana juutalaisten päähineelle, jota pidetään pään suojana varsinkin sapattina, jolloin saa myös vapaasti ja kaikkeen tyytyväisenä ajatella jarmulkka-kattonsa suojassa, että maailma on valmis. Hepreankielinen sana päähineelle, joka ei meinaa millään pysyä kunnolla omassa Cro-Magnonilaisessa päässäni, on ”kipah”, monikko ”kipot”, joten siltä suunnalta jarmułka ei tulle.
Alun perin Reinin alueen askenasi-juutalaisten kielen, jiddišin, tärkeimpiä alueita Euroopassa olivat Saksan, Ranskan ja Alankomaiden lisäksi juuri Puola (ja Liettua) ja tietysti Valko-Venäjä ja Ukraina myös – erityisesti Puolalta valloitetut alueet. Ja olihan puhujia pitkin ja poikin muitakin slaavien suomalaiskansoilta valloittamia maita. Mutta Puolassa jiddišinkielisiä lienee ollut suhteellisesti eniten. 1930-luvulla jiddišiä äidinkielenään puhuneita oli yli 10 miljoonaa, sodan jälkeen enää 3 miljoonaa ja kielen puhujien määrä on koko ajan pienenemässä, eniten siksi, että hepreankieli on ponnahtanut takaisin elävien kielten kirjoihin erityisesti Israelin perustamisen jälkeen 1948.

Jiddiš kai oli alunperin Reinin alueella syntynyt konvergentti sekakieli, sanoja lainattiin saksan, heprean ja aramean lisäksi ranskasta ja (myöhemmin askenasi-juutalaisten paetessa varsinkin ristiretkien jälkeisiä vainoja idemmäksi) slaavilaisista ja muistakin eurooppalaisista kielistä. Jarmułka näyttäisi enemmän slaavilaiselta kuin germaaniselta sanalta ja tulee ehkä kauempaakin idästä, turkista tai tataarinkielestä. Kysyin tätä puolalaiselta ystävältäni Stanisław’iltta, mutta hän ei osannut sanoa asiaan sitä eikä tätä, mutta aikoo ottaa siitä selvää.

Eilen, kun nautin lounaastani: herkullista vesikrassimunakasta ja ranskalaisia perunoita kuivan elsassilaisen riesling-valkoviinin kanssa, muistelin, että jiddiš sisältää sellaisenkin sanan kuin ”zhaleven”, joka tarkoittaa pihiyttä, penninvenytystä.

Kun katselee näitä juutalaisisiä ja -isoisiä näkee selvästi mitä ”zhaleven” tarkoittaa käytännössä: huonosti istuvia tummia pukuja, paljonkäytettyjä, mutta hyvinhoidettuja kenkiä, muodittomuutta, sekä arjet että pyhät, vaatimattomuutta, josta on tehty välttämätön hyve. Vanha hokemahan on, että pienet menot, eivätkä suinkaan suuret tulot, ovat omaisuudenkertymisen salaisuutena (tämän uskokoon ken haluaa, viittaan tämän tekstin viimeiseen kappaleeseen). En tiedä opettaako Talmud tätä filosofiaa, mutta melko hyvin se on juutalaisille perille mennyt. Kehoitus laittaa kymmenys tai enemmänkin tuloistaan säännöllisesti säästöön pahan päivän varalle olisi varmasti hyvä ehdotus itse kullekin – uskonnosta, väristä, sukupuolisesta pidättyväisyydestä ja muista henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumatta.

Tietysti historia, jo satoja vuosia ennen viime sotien lopullisen ratkaisun vainoja, on pakottanut juutalaiset elämään vaatimattomasti, näyttämättä hyvinvointiaan naapureille. Yksi tärkeä syy juutalaisvainoihin on ollutkin kateus, tarkemmin vielä huhujen, harhaluulojen ja väärinkäsitysten lietsoma kateus. Natsien juutalaisvainojen tärkeä elementti (Hitlerin väärinkäsitetyn arjalaisuuden ja puhtaan rasismin lisäksi) oli omaisuuden siirtäminen juutalaiskäsistä puhtaanvalkoisiin arjalaiskäsiin.

Sellainenkin seikkailukirja kuin Walter Scott ’in Ivanhoe (vuodelta 1819) antaa kateuden höyryisestä juutalaisvihasta hyviä viitteitä.
Scott kirjoitti kirjansa aikana jolloin juutalaisten huono osa oli ajan yhteiskunnallisen kritiikin kohteena. Kirja kuvaa aikaa kolmannen ristiretken lopulla (1190-luvulla), päähenkilö Wildfred of Ivanhoe tulee takaisin Englantiin köyhtyneenä ja juutalainen panttilainaaja Isaac rahoittaa hänen ritarivarusteensa, joiden avulla Ivanhoe saa omaisuutensa takaisin, nai Lady Rowenan ja elää elämänsä jne. Isaacin kaunis tytär, Rebekka itse asiassa nousee kirjan tärkeimmäksi henkilöksi, hän sekä rakastaa että joutuu rakastetuksi, pelastaa sankareita kuolemalta ja kuolee melkein itse roviolla, mutta kukaan kirjan ylimyksistä ei tietysti voi naida juutalaisnaista, eikä Isaac missään nimessä antaisikaan tytärtään kenenkään gentile 'n, vääräuskoisen, vaimoksi. Näin he häviävät tarinan lopussa Espanjaan, jossa (vielä siihen aikaan) juutalaisia kohdeltiin paremmin kuin muualla Euroopassa, myöhemmin juutalaiset joutuivat joukolla pakenemaan kristittyjen kirkon vainoja ja tappotuomioita Espanjasta ja Portugalista lähinnä Alankomaihin, jonne perustivat mm. maailman timanttikaupan keskuksen.

Juutalaisten, erityisesti vanhanaikaisten shtetl-juutalaisten (shtetl tarkoittaa sananmukaisesti maalaiskylää, eli vapaammin käännettynä maajussi tai maalaismoukka riippuen kääntäjän sydämen kyllyydestä ja muusta hyvyydestä), siis näiden vanhanaikaisten maalaiskyläläisten kohtalosta ja heidän Jumalalleen jatkuvasti motkottavasta suhtautumisestaan hunajansuolaiseen elämäänsä kuvataan hienosti tarinoissa ukrainalaisen Anatjevkan pikkukylän maitomiehestä, Tevjestä, jolla on seitsemän kaunista ja omapäistä tytärtä, ja huolet tietysti seitsemännessä potenssissa.
Kirjoittaja on syntyjään ukrainanjuutalainen Sholem Rabinowitz, joka tunnetaan paremmin nom de plume ’istaan, Sholem Aleicham (eli suomeksi rauha sinulle). Tarinat on tehty maailmakuuluiksi elokuvana ja musikaalina Viulunsoittaja katolla, joissa juutalaisille tyypillinen surullinen huumori tulee erinomaisesti esille. Aleicham kirjoitti tarinansa jiddišillä, niin kuin Nobel-kirjailija Isaac Singer ’kin. En tiedä onko Aleichamin tarinoita käännetty suomeksi (musikaalin lisäksi), englanniksi Tevjen tarinat ovat kenen tahansa sydämeen hyvin käyvää tekstiä.

Juutalaisten vaimoilta ja tyttäriltä ei välttämättä enää vaadita Ivanhoen tai Raamatun Rebekan kaltaista alistuvaa vaatimattomuutta, kuten kultakorujen kimallus nykypäivän Knokkessakin osoittaa.

Knokke on ”aina” ollut belgialaisten Riviera, kaupunki on täynnä erilaisille kukkaroille sopivia hotelleja ja nykyisin pelkästään kalliita tai erittäin kalliita taloja ja huoneistoja. Monet belgialaiset taidemaalarit (esimerkiksi Leon Spillaert, jonka taiteen näyttely oli Brysselin taidemuseossa aikaisemmin tänä vuonna, en tainnut muistaa siitä kirjoittaa) ovat ikuistaneet rantaelämää jo pitkälle toistasataa vuotta, itseasiassa jo Belgian syntymästä, 1831, saakka). Knokken kaupunginjohtajana on ollut kreivi Leopold Lippens jo 25 vuotta. Hänen perheensä omisti kaikki alueen (Knokke-Heist) merenrantamaat kuninkaan lahjoitusmaina, ja omistaa kai vieläkin, suuri osa rakennetusta maasta on vuokrattu pitkiksi määräajoiksi.

Matka Brysselistä Knokkeen ja takaisin on 250 kilometriä. Autolla siihen kuluu tietysti bensaa niin, että puhalsimme matkalla ilmatilaan noin 47.5 kg hiilidioksidia. Nykyisin, vaikka en siis uskokaan ihmisen suhteellista vaikutusta kovin suureksi ilmaston lämpiämisessä (aurinko tekee sen meidän puolestamme), lasken mielessäni aina ajaessani autoa, paljonko saasteita tulee puhalleltua taivaan tuuliin. Omatunto alkaa hiljalleen vaivata, varsinkin, kun pojanpojat kasvavat hurjaa vauhtia ja saattavat pian kysellä, missä heidän puhdas ilmansa mahtaa olla, ja puhtaat vedet, ja biodiversiteetti, jos sellaisia suuria sanoja oppivat. Tosin nyt he ovat vasta 4 ja melkein 3, joten vielä on aikaa keksiä hyviä selityksiä.
P.S. Muuten jiddišinkielinen sanonta "Vemen barestu?", tarkoittaa suomeksi jotakin, että ”ketäs narraat”, on sananmukaisesti käännettynä ”ketä nussit” eli samanlainen englanninkielen ”screw" –verbin kanssa (Esim. sanonnassa I’m screwed!) tarkoittaen käännettynä sekä ”kustu silmään” että raa'an sananmukaisesti ”nussittu”, jos tällaista sanaa nyt saa blogimaailmassa käyttää, sehän on lähes läpeensä täynnä vain hienosti oopperakieltä puhuvia korkeakulttuuri-Arvoisia Lukijoita. Mutta ehkä lingvistiikan nimissä saisi kuitenkin näinkin sanoa.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

zhalevenia harjoitettuamme olemme havainneet omaisuudenkertymistä tapahtuneen, eli on tuossa jotain perää oltava.. :)

Hanhensulka kirjoitti...

Hyvä, että joku älyää senkin hyvät puolet:)

Itse olen "bashert Shmegegi" (olisiko tuo, että "synnynnäinen idiootti") rahan kanssa, enkä varmaan opi ikinä, vaikka jarmulka pysyisikin paremmin päässä!

Ripsa kirjoitti...

Joku juutalainen tuttu joskus kertoi kaksi jiddishin sanaa, jotka ovat miltei samoja, mutta ei ihan: schlemiel ja schelemil. En ole varma oikeinkirjoituksesta.

Kun kysyin käännöstä (englanniksi) niin tyyppi kiemurteli ja sanoi äh ja että ei tiedä, mutta lopulta se sanoi että ensimmäinen tarkoittaa kaveria joka on juuri ostanut paperipussillisen kananmunia ja panee ne tuolille, toinen puolestaan tarkoittaa jotakuta joka istuu siihen tuolille katsomatta alleen.

Jiddish on aika lailla sukua saksalle, ainakin se, mitä Amerikassa puhutaan. Sitä suunnilleen koulusaksallakin ymmärtää.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, "shlemiel" on kaveri, joka tyhmyyttään ja kömpelyyttään tekee juuri noin, ja "shlimazel" saattaa olla se toinen sana jota ajattelit, hän on niiden munien päälle istuja.

Shlemiel on tumpelo kömpelys ja shlimazel'ille tapahtuu aina kaikki onnettomuudet.

Ripsa kirjoitti...

Kiitos!

Vuosikymmenten kirjoitusongelma ratkesi. Sehän ei kaveri osannut kirjoittaa sitä oikein, yritti, yritti ja yritti.

Muistaakseni hänen isovanhempansa olivat tulleet Ameriikkaan Venäjältä, tais olla peräti Pietarista.