30.4.2007

Of Human Bondage in Painted Veil

Kuva: elokuvan The Painted Veil poster

Kätkettynä elämältä / kuollut olen elävältä, / eloni on kuolemaa!... (Pedro Calderon de la Barca, (1600-1681), Elämä on unta, suom. Helvi Vasara)

Useinkaan ei viitsi sanoa mitään niistä elokuvista joita on sattunut näkemään. Joukkopsykoosi pitää yleensä huolen siitä, että kaikki me kuitenkin näemme samat elokuvat ja toisaalta olemme näkemättä toiset samat elokuvat. Mutta nyt teen poikkeuksen, kun nähty elokuva teki sykähdyttävän vaikutuksen (kohtapuoliin aion julkaista toisenkin jutun elokuvissa käynnistä, mutta jääköön toistaiseksi salaisuudeksi missä).

Kävimme viikko sitten sunnuntaina elokuvissa katsomassa ohjaaja John Curran ’in tulkintaa W. Somerset Maugham’in romaanista Kirjava huntu. Elokuva on mielestäni parempi kuin monet sitä arvostelleet kriitikot ovat antaneet ymmärtää.

Näytännön harvalukuinen yleisö oli pääosin naisia, mikä tietysti on erinomainen asia. Toisena miehenä oli joku kolmannella penkkirivillä yksinään niska punaisena paikallaoloaan häpeilevä miesparkaa, joka ehkä oli tulkinnut elokuvan nimen väärin. The Painted Veil värittää vilkasta mielikuvitusta viitteillä hekumallisuudesta, synnillisyydestä, huntutansseista ja sen semmoisista, jopa chick lit –kirjallisuudesta, josta puhuimme aikaisemmin yhden toisen lastun yhteydessä. Jos miesparka tosiaan ajatteli näin, niin hän tietysti erehtyi pahan kerran.

Ensimmäiseksi täytyy tapani mukaan valittaa (tähän juttuu täysin asiaankuulumattomasti) siitä, että pohjana olevan kirjan (ja elokuvan) suomalainen nimi, Kirjava huntu, ei vastaa tarinan sisältöä. Englanninkielinen nimi, The Painted Veil, puolestaan vastaa sitä oikein hyvin. Englanninkielinen nimi viittaa siihen, että tämä ”huntu” (joka siis ilmeisesti viittaa ihmisten sisäisen minän ja ulkokuoren väliseen ristiriitaan tai ehkä koko elämään, piru näistä varmuudella selvän ottaa) on kasvatuksen ja henkilön oman vapaan tahdon, toiveiden ja halujen maalaama, kirjoma tai koristama.

Tällainen huntu tai naamio, jota me kaikki omalta osaltamme kannamme muuallakin kuin täällä Blogistanissa, ei välttämättä ole kirjava vaan saattaa olla hyvinkin yksitoikkoinen.

Kirjavassa hunnussa on lisäksi epämääräisen kevytmielinen tuntu, todellisuudessa useimpien ihmisten ”hunnut” eivät ole kevytmielisiä. Suomalaisen nimen keksijän olisi pitänyt ajatella enemmän kirjan sisältöä nimeä valitessaan. Kirjan käänsi aikoinaan suomeksi Helvi Vasara, joka on kääntänyt myös muita maailmankirjallisuuden helmiä, kuten Calderonin näytelmä Elämä on unta, Louis Bromfield’in Intiaan sijoitettu romaani Sateet tulivat, A. J. Cronin’in lääkäriromaani Sisärengas ja Daphne du Maurier’in mystinen Rebekka. Vasaran käännös Kirjavasta hunnusta on muuten hiljattain julkaistu uudestaan suomeksi pokkarina (Taskukirja Loisto Oy, 2007). Tämä nimivalitus on tietysti puhtaasti subjektiivista ja saattaa olla aivan väärällä perustalla.

Maugham’in romaaniin (julkaistu vuonna 1925) perustuva elokuva ei näytä paljasta pintaa kuin häveliään vähäisessä määrin.

Kirja on rakkaustarina ja kehitystarina, sijoitettu 20-luvun ensimmäisiin vuosiin ja on näin ollen kirjailijalle aikalaistarina, jonka päähenkilönä on englantilainen aviopari. Nainen on ekstrovertti, hemmoteltu ja jo lähes kolmekymppinen vanhapiika, josta on suunnattoman korkean ikänsä ja edelleen jatkuvan naimattomuutensa vuoksi tullut taakka, sekä taloudellisesti että sosiaalisesti, yläluokkaan kuuluvalle lontoolaisperheelleen. Mies on kylmän introvertti tiedemies, lääkäri ja kolonialistinen virkailija vailla perittyjä varoja ja ilman sosiaalisia taitoja. Tarina kertoo ihmisten välisistä suhteista ja avioliitosta –oikeastaan kolmesta – päähenkilöiden, Kittyn ja Walterin, Kittyn isän ja äidin ja Kittyn rakastajan, yläluokkaisen diplomaatti Charles Townsendin ja tämän neuroottisen ja avuttoman vaimon Dorothyn. Lisäksi kirja on ajan ja aikakauden kolonialismin viimeisten hengenvetojen (kolonialismin ”suuruusaika” päättyi jo ensimmäiseen maailmansotaan, jonka Englanti voitti, mutta tapansa mukaan hävisi sotaa seuranneen rauhan) värittämän politiikan kuvausta.

Elokuva – pituudestaan ja hyvyydestään huolimatta – ei kata kunnolla näitä kaikkia ulottuvuuksia. Kittyn ja Walterin suhde katetaan tyydyttävästi alusta loppuun, ja kirjalle jossakin määrin uskollisesti, vaikka loppu lipsahtaakin nykyaikaisen poliittisesti korrektin sormella osoittelun puolelle. Kirja on jotenkin tyydyttävämpi, vaikka raskassoutuisempi. Poissa elokuvasta on – onneksi – myös kirjan pitkä loppuosuus merimatkoineen, uusine suhteineen, Kittyn äidin kuolemisineen ja lopulta Kittyn muutto isänsä kanssa Bahamasaarille. Nämä olisivat tietysti kuuluneet johonkin toiseen – ja ehkä vielä pidempään – elokuvaan, eivätkä tähän nyt katsottuun.

Tarinan kronologinen aika alkaa Lontoosta, jossa Kitty ja Walter tapaavat ja solmivat pika-avioliiton, siirtyy Shanghain eurooppalaisen ”happy valley” –yhteisön dekadenssin kautta syrjäiselle lähetysasemalle, jota ympäröi sielua kivistävän kaunis kiinalainen maalaismaisema äkkijyrkkine, syvänvihreän kasvillisuuden peittämine toppavuorineen. Läheisyydessä on melko irvokkaasti kuvatun koleraepidemian kynsissä kärsivä kiinalaiskaupunki, Mei-tan-fu (kuvattu Kweilin’in kaupungissa Etelä-Kiinan Guangxi Zhuang maakunnassa), maalauksellisen joen (Li-jiang) varrella. Alueella on nationalistien (Guomindangin, Kiinan ”valkoisten nationalistien”, aluksi jopa potentiaalisten ”kommunistien”, joita neukkujen NKP tuki alkuvaiheessa ja joita lopulta johti Chiang Kaisek, Maon arkkivihollinen) ja paikallisen tyhmän, irvokkaan operettimaisen sotaherran (miten tämän war lord’in voisi kääntää paremmin?) joukkojen välisiä jännitteitä ja jopa myöhemmin Kiinassa vallan saaneita kommunisteja vilahtelee elokuvassa jonkinlaisina ilkeämielisinä prototerroristeina. Mutta kaikki tämä on vain mielenkiintoista, mutta huonosti näkyvää, epämääräistä kulissia varsinaiselle tarinalle.

Tämä on kolmas romaanin filmatisointi. Ensimmäisessä (vuodelta 1934) näytteli Kittyn osan Greta Garbo hänelle tunnusomaisen teatraalisesti. Koko muu kuva, senaikaiseen tapaan, oli vain lavastetta Garbon jumaloinnille.


Kuva: elokuvan Of Human Bondage, 1934, poster; pääosissa Leslie Howard ja Bette Davis

Elokuvan pohjana oleva Maughamin romaani (Kirjava huntu) on sukua hänen samoihin aikoihin kirjoittamelleen kirjalle Of Human Bondage (suomennettuna Elämän kahle, alun perin nimi on käännetty hollantilaisen filosofin, Benedictus de Spinozan, Ethican neljännen osan nimen mukaan, latinaksi De Servitute Humana, ehkä ”inhimillinen orjuus” olisi osuvan kuvaava suomennos).

Kirjoissa on pohjana onnettoman rakkauden kuvaus, mutta kirjojen ratkaisut ovat täysin erilaisia.

Kummassakin tarkastellaan ihmisen todellisen vapauden rajoja, tai ihmisen kahleita.

Elokuvaa katsellessa tuli väistämättä mieleen vereväksi tehty Kafka (contradiction in terms:), ehkä siksi, että olen viimeaikoina lueskellut kivuliaan hitaasti Kafkan novelleja (kokoelmasta Erään koiran tutkimuksia). Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on oiva suomalainen versio Maughamin Kirjavassa hunnussa ja Elämän kahleissa kuvaamista ulkomaailmalta peitetyistä, dysfunktionaalisista ihmissuhteista (samalla se tietysti oli Helvi Hämäläisen kosto entiselle rakastetulleen Olavi Paavolaiselle, eli 40-luvun suomalainen ”kiss and tell” –tarina). Maria Jotunin Huojuva talo kuvailee myös Kirjavan hunnun tapaisia teemoja.

Elokuvassa on mielenkiintoisia ja hyvin näyteltyjä sivuhenkilöitä, erityisesti lähetysaseman johtaja, ranskalainen nunna Mother Superior, jota näyttelee Diana Riggs, ja englantilainen diplomaatti Waddington, nättelee diminutiivinen Toby Jones (mm. kooltaan ja muultakin ulkomuodoltaan sopiva Truman Capote elokuvassa Capote). Jungilaisittain katsottuna näitä voitaisiin pitää päähenkilö-"persoonien" ”varjoina”, vaikka en mitään Jungista ymmärräkään.

Mother Superior on ”huonon” Kittyn ”parempi puoli”, ja auttaa Kittyä, joka on sekä kirjan että elokuvan todellinen päähenkilö, tämän omassa kehityksessä, jonkinlaisessa jungilaisessa individuaatio-prosessissa.

Waddingtonin persoonassa voi myös kuvitella tummaa kääntöpuolta (englanninkielen ”gone native” kuvaa tätä täsmälleen) tohtori Fanen ”hyvälle kolonialistille”. Muistetaan, että Maugham kirjoitti kirjansa juuri silloin, kun täysin perusteita vailla oleva, ja myös epäinhimillinen, kolonialismi oli aloittelemassa häviämistään. Englantilaiset pitävät vieläkin yleisesti omaa kolonialismiaan ”hyvänä” asiana siirtomailleen, ja unohtavat aktiivisesti mm. oopiuminkaupan, jota kiinalaiset yrittivät lopettaa ja jota englantilaiset puolestaan, kapitalistisen voitonpyynnin nimissä, asevoimin ylläpitivät; kävivät jopa kiinalaisia vastaan ns. oopiumsodan.

Kuva: Naomi Watts ja Edward Norton kuvattavana Li-jiang joella

The Painted Veil’issä tohtori Walter Fanea näyttelevä Edward Norton lienee oman aikakautensa parhaita Hollywood-näyttelijöitä (jonka aikaisemmista osista voi tässä mainita häiritsevän häikäisevän roolin jännityselokuvassa Primal Fear, jossa pääosan näyttelee Richard Geer). Kitty Fanen osassa Naomi Watts tekee myös hienon roolisuorituksen. Watts tuli yleisön tietoisuuteen David Lynch’in kulttielokuvassa Mulholland Drive vuodelta 2000. Norton ja Watts ovat tuottaneet elokuvan yhdessä, ohjaaja on John Curran. Sekä Norton että Watts näyttelevät hyvinkin Oscar-tasolla, elokuvapolitiikka on kuitenkin raakaa rahantienausta. Filmissä on myös loistavaa elokuvausta (Stuart Dryburgh, aikaisemmin kuvannut mm. elokuvat Piano ja Bridget Jones) ja elokuvamusiikkia (Alexandre Desplat)

Eli sellaista ajattelin pari viikkoa sitten elokuvista ja aloin itse asiassa kirjoittaakin tätä lastua, mutta elämä ja työt tulivat taas harrastusten tielle ja täytyi pitkittää tänne saakka. Muuten, kirjoitellessa tuli mieleen, jossakin määrin irrallisesti, myös kuinka hyvin Moliere kuvasi näytelmissään ”tietyn ikäistä" ja tapaista miestä, jonkalaisista kanadalaiskriitikko Northorp Frye käyttää nimitystä senex, erityisesti sen alalaji senex amans. Elokuvassa Waddington ehkä edustaa (vahingossa) senex'in vastakohtaa tai jungilaista varjoa, puer aeternus 'ta, jota miehet suurin joukoin kadehtivat ja mollaavatkin turhan päiten ja joka valitettavasti useimmille miehille jää vain saavuttamattomaksi pelkurinunelmaksi, niin kuin monet asiat elämässä, vaikka se on itsekin kai vain unta.

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

On hyvä että joku täällä Blogistanissa esittelee elokuviakin.

Eilen sattumalta tapasin kävellessäni sauvojen tukemana päin inhaa pohjatuulta ja räntää jota tuli tiskirättien kokoisena, Vaasan elokuvanystävien pj.:n joka sanoi että mitään ei sitten tapahdu elokuva-skenellä ennen syksyä. Sitten alkavat arkiston esitykset.

Syy: Gloria 1-3 on kesätauolla ja Adams menee remonttiin ynnä vaihtaa ilmeisesti omistajakseen samaisen Glorian, joka on näitä Warner Bros'n ketjun teattereita.

Todennäköisesti siis tuo leffa ei ikinä rantaudu Vaasaan.

Ehkä pitäisi mennä katsomaan läheiseltä kierrätysasemalta, onko niillä käyttökelpoisia DVD-laitteita, että jos vaikka silloin tällöin vuokraisi ees jonkun vähän paremman leffan.

Ei silti, poika osti meille digiboksi, joka tarkoittaa että voimme seurata sentäs Teemaa.

Elovan tilanne tässä maassa on surkea lukuunottamatta suurimpia kaupunkeja, tai oikeastaan kolmea, Helsinki, Turku ja Tampere. Ja ehkä Oulussa on jotain silloin tällöin.

Mikään, siis ei mikään, voita kuitenkaan isolta kankaalta nähdyn elokuvan voimaa ja tehoa. Kyllä se niin on.

Sari kirjoitti...

Kerrankin elokuva-arvostelu, jonka jälkeen tekee mieli lähteä katsomaan kyseinen elokuva! Kiitos.

katriina kirjoitti...

Kadehdin ammattikirjoittajaa, joka pystyy tuottamaan näin pitkän ja mielenkiintoisen tarinan hyvästä elokuvasta. Itse sain aikaiseksi yhdeksän riviä.

hotanen kirjoitti...

Jeps. Kun poikani oli noin viiden, oli hänen lempparielokuvansa Valkoisen neilikan velho. Kakarana tuli istuttua Non Stopissa niin kauan kuin se pyöri, että sai nähdä pari piirrettyä muutaman kerran. Kaikki muu oli suurinpiirtein roskaa. Nuorukaisena katsoin säännöllisesti kolme elokuvaa lauantaisin, koska oli vielä yönäytäntökin. Vanhemmiten aloin valita vähän tarkemmin ja lopulta kävin lähinnä elokuva-arkiston näytännöissä. Siihen aikaan Bunuelin Andalusialainen koirakin näytettiin arkistossa sensuroituna. Kuuluin jopa elokuvakerhoon, koska se jossain vaiheessa oli pakollinen yhteiskuntakelpoisuuden osoitus. Nykyisin raahaudun telkkarin eteen, jos jaksan, mutta en juutu siihen jos on tylsä elokuva, paitsi jos olen asettunut valmiiksi pitkäkseni sohvalle.Elokuvilla on ollut tärkeä maailmanhistoriallinen merkitys elämässäni. Länkisäärisinä kävelimme poikasina länkkäreistä.

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kaikille kannustavista kommenteista.

Minusta ei oikein ole elokuva- eikä kirjaesittelij'ksi, kun tuppaan katsomaan ja lukemaan niit' enemm'n sydämellä kuin päällä. Niin kuin kai maailmaakin.

Etkö, Ripsa, voi katsoa DVDtä tietokoneellasi? Tosin näyttölaitteet niissä ovat yleensä kovin huonoja siihen tarkoitukseen, samoin äänentoisto.

Monet elokuvat, niin kuin tämä Kirjava huntukin, vaativat ison kankaan, varsinkin, jos maisema on melkein kuin yksi esiintyjistä, niin kuin kai tässäkin. DVD-soittimet ovat nykyisin melko halpoja ja pienikokoisiakin, jos ei halua kopiointimahdollisuutta.

Joo, nonstop-esityksistä, varsinkin huonoilla ilmoilla, oli kovastikin iloa. Muistan myös sen ajan, kun elokuvien alussa näytettiin uutispätkiä ja -katsauksia. Elokuvaan menosta oli näin oikein konkreettista hyötyä, tosin silloin ei tietysti vielä ollut televisiolähetyksiä.

Elokuvan tilanne on vähän kuin muunkin kapitalistisen markkinatalouden tuotteiden. Tavaraa on vaikka kuinka paljon, mutta sitä tyrkytetään lähinnä rahanansaitsemismielessä. Hyvät elokuvat jäävät tekemättä tai levittämättä, koska pienelle joukolle niitä ei kannata rahallisesti tähdätä.

Vähän sama kuin lääketeollisuudessa. Lääkkeitä ja tutkimuksia tehdään rahakkaan länsimaailman tarpeita silmälläpitäen. Kolmannen maailman tarvitsemat lääkkeet tehdään ainoastaan siinä tapauksessa, että rikkaat yhteiskunnat ovat jotenkin uhattuna. Ja vielä irvokkaampaa on se, että kasveista löytyvät, usein kansan jo vuosisatoja tai pitempäänkin käyttämät, lääkeaineet napataan viidakoista lääketeollisuudelle, turvataan patenteilla, ja myydään kalliilla hinnalla takaisin kehitysmaihin, jotka eivät niitä pysty ostamaan, samoja vanhoja lääkkeitä tosin nyt synteettisinä tuotteina.

Tosin elokuvateollisuudessa on kysymys vain meidän nautinnoistamme, lääkkeissä ihmisten henki ja elämä. No onhan olemassa sellaisiakin lääkeitä kuin viagra, jolla on kai nykyisin useimmin tekemistä nautinnon kuin todellisen sairauden kanssa.

Elokuvien tilanne paranee kunhan digitaalinen televisio on kaikkien käytössä, sitten voi ostaa elokuvan katseltavakseen milloin haluaa, eikä se ehkä tule edes maksamaan kovin paljoa, tosin mistäpä senkin tietää ennen kuin näkee.

Ripsa kirjoitti...

Joo, ton kun näkis että digi toimisi jotenkin katsojan puolella! Tekstitys boksissa häipyy välillä kokonaan, sitten tulee niitä kuutioita jotka tipahtelevat kuin Tetris-pelissä.

Oikeasti, kun digiä ruvettiin meille pakottamaan, niin puhuttiin mm. tuosta että voisi tilata elokuvia. Eipä ole toimintaa näkynyt ja jos se rupeaisi näkymään se pantais maksamaan tuhottomasti.

Ajattelin tässä että pitäisi varmaan Sedikselle elokuva-arkistoon tuosta puhua, että jos panisivat arkiston leffoja levitykseen esim. kaapeliTV:n kautta (joka siis meillä on). Ongelmaksi muodostuu ainakin meillä se, että KaapeliTV on Vaasan läänin puhelin OY:n monopoli, joka viisveisaa siitä mitä ihmiset haluavat.

Elokuva-arkistossa on tuoreempiakin leffoja ja hyviä sellaisia. Sen lisäksi noita vanhoja ovat nyt korjailleet, esimerkiksi vanhoja suomalaisia, joista näytteenä meillä oli arkiston kappaleena Teuvo Tulion Rakkauden risti, joka oli kertakaikkiaan loistava: kopio oli putsattu, ääni ja kuva toimivat, ja sitä huomasi että miks pitäis aatella noita Hollywoodin kulta-ajan melodraamoja yhtään parempina kuin suomalaisia.

Tosin Teuvo Tulio on alkujaan venäläinen ja muuttanut Suomeen aikuisena...

Luulen että mun tietokoneen muisti on liian pieni leffojen katsomiseen tällä. Sitä paitsi kuvasta tulisi pikkuruista, enkä tietenkään vaihteeksi kuulisi mitään.

Eli laajakangas ja leffateatteri on leffan oikea paikka!

Mutta panen tuon esittelemäsi leffan toivekoriin, kunhan se, toivottavasti, ehtii arkiston kokoelmiin.

Hanhensulka kirjoitti...

ápropos, vanhat suomalaiset leffat. Ennenkuin sinne Australiaan l'ht; on edess'on tarkoitus ostaa hyvä valikoima suomalaisia leffoja DVD:llä. Toistaiseksi en ole oikein osannut päättää mistä niitä alkaisi udella. Kävin joskus pari vuotta sitten Stokkalla eikä heillä ollut juuri mitään tarjolla. Täytyypä yrittää löytää joku parempi paikka.

Kyllä se digitaalinen filmitarjonta tulee, vaikka hitaammin kuin sen suunnittelijat ensin suunnittelivat. Nyt musiikikappaleita voi ostaa esim. MSN.fi :ltä 99 senttiä kappale ja kokonaisia albumeja yhdeksän euron paikkeilta. Leffojen hinnat eivät ehkä tule olemaan suhteessa yhtään kalliimpia. Muiden suomalaisten internet-levittäjien palveluista en tiedä hölökäsen pölähtämää.

Muutaman vuoden kuluttua ei DVD soittimia muuten tarvita kuin "vanhan teknologian" tuotteiden pyörittämiseen, niin tulee mualima muuttumaan, Eskoseni, tai siis Ripsa, piti sanoa. Ottia tuota. (hei, selvästi pelkkä vanhojen suomalaisleffojen ajattelu alkaa jo vaikuttaa kieleen:)