13.4.2007

Schwellenangst

Kuva: New York Times, Kurt Vonnegut työhuoneessaan

Viimeyönä oli taas terävän kirkas tähtitaivas ihailtavana jopa Brysselin valomeren himmentämässä yössä. Kävin lukutauolla terassilla Kafkan novellien parista ja yritin laskea taivaan tähtiä.

Kaikki isot tutut talviyön tähdet olivat helposti laskettavissa ja Saturnus köllötti viikkokausia pitämällään paikalla Reguluksen rinnalla, vaikka onkin liukunut vähän länteen päin niin kuin sen vaeltajantapoihin kuuluu. Maapallo ajaa taas hitaammin kulkevan Saturnuksen ohi omalla, paljon lyhyemmällä kiertoradallaan.

Nopeasti terassilta laskien tähtiä näkyi yhteensä vain nelisenkymmentä, joka ei ole kovin paljoa, vaikka näenkin sieltä vain ehkä 35 % koko taivaankannesta. Mutta onpahan kuitenkin enemmän kuin ei yhtään, Brysselissä pitäisi kirkkaassa yössä näkyä koko taivaanlaella sadasta pariinsataan tähteä. Mustarastas kuului harjoittelevan vaimennetulla äänellä kevätlaulujaan. Se taisi olla jossakin Justus Lipsiuksen talon katolla tai siellä päin. Yöllä sitä on lähes mahdotonta nähdä, onhan se yksi ainoista kokonaan (oranssia nokkaa ja silmänympäryksiä tietysti lukuun ottamatta) mustista linnuista Euroopassa. Tunnetuin näistä mustista linnuista on korppi.

Yritin muistella mustarastaan nimeä saksaksi, ja tulihan se sieltä – ansern – sillä on joku toinenkin nimi zwart-jotakin, mutta ei muistunut mieleen. Mutta muistui sen sijaan yksi toinen sana – Schwellenangst. Älä Arvoisa Lukija kysy? Ajatuksistaan ei kai Pirukaan ota selvää.

Saksan kielessä on käytössä – sanan angst lisäksi –sen johdannaisiakin tai yhdyssanoja. Schwellenangst on yksi niistä, ja se onkin oikein hyödyllinen sana. Suomeksi sen voisi kääntää sananmukaisesti esimerkiksi kynnyspeloksi, liittyy myös sanaan kynnyskysymys.

Lienee yleisesti hyväksytty totuus, että suurimmalla osalla tavallisia värisilmänsä puolesta vammaisia ja muutenkin huonostipukeutuvia heteromiehiä, schwellenangs ilmenee esimerkiksi muotiliikkeiden ulko-ovien edessä, samoin kenkäkauppojen, naisten alusvaateliikkeiden, kukkakauppojen ja monien muiden samantapaisten liikkeiden ovilla – jopa kauniistikoristeltujen suklaakauppojen kynnyksillä, vaikka suklaa kuinka maistuisi suussa.

Alkon oven takana ei vastaavaa kynnyspelkoa ehkä nykyisin ilmene. Vaikka vielä joskus iloisella 60-luvulla, kun Alkossa täytyi todistaa olevansa hyvämaineinen, alkoholia juomaton ja täysi-ikäinen (21 vuotta) Suomen kansalainen, joka lisäksi oli ostotilanteessa selvinpäin, schwellenangst oli kovinkin yleistä miesten keskuudessa. Pääosalla naisia tämä oli todellinen kynnyskysymys, niin, että Alkon kynnyksen yli ei hyvämaineinen nainen voinut edes ajatella astuvansa, ellei samalla kovalla äänellä selittänyt minkä miehen puolesta oli kauppaan tullut.

Mutta ilmenee schwellenangstia muuallakin. Esimerkiksi kirjoittajilla ja kai muillakin luovilla taiteilijoilla. Itselläni sitä ilmenee kaikissa kirjoitusvaiheissa: ensimmäiseksi uuden työn aloittamisessa ja vähän väliä kirjoitustyön kestäessä, myös lopettaminen saattaa olla yhtä vaikeaa. Kirjoittajan blokki on kai tuttu useimmille kirjoittajille – niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, niin työkseen asiatekstiä puurtaville kuin kaunokirjallisia taivaita takoville.

Minusta näyttää kovasti, että kirjoittajan blokiksi kutsutaan yleisimmin sitä, kun kirjoitta on saanut loistavan idean, löytänyt mahtavan ensimmäisen lauseen, keksinyt todella kiinnostavan päähenkilön ja aloittanut työnsä ilman sen kummempaa tarinasuunnitelmaa (ei ollut muka aikaa istahtaa ajattelemaan, koska luovuuden lähteet pulppusivat kuin teurassian katkaistu kaulavaltimo), on sitten päässyt toiseen tai kolmanteen lukuun ja – kaboom – kirjoitusenergia on kuin taikaiskusta kadonnut taivaan tuuliin.

Itse asiassa useimmilla meistä tavisskribeltäjistä on sellainen kuva, että ammattilaisten kirjoitusprosessi on juuri tuollainen taistelu.

Kynnet verellä ja verestävin silmänvalkuaisin ja votkapullon tai kahvipannun (jos on jo joutunut kuivuteltavaksi) avulla paksussa tupakansavussa eteenpäin raahautuvaa rimpuilua paikalta karkaavien muusien (tässä tarjotaan sanan muusa monikon genetiiviä eikä suinkaan vähemmän romanttisen muusi-sanan vastaavaa muotoa; vanhanaikaisessa kielessä ei tällaista ongelmaa ollut, koska voi ilman sen kummempaa omantunnontuskaa käyttää muotoa ”muusain”, tosin sen voi puolestaan sotkea jonkinlaiseen laitteeseen, jolla muusataan jotakin, eli muusaimeen, mutta olkoon, kun edes Wordin sanasto ei tunne sanaa muusain tässä mielessä), siis kirjoittaminen on paikalta karkaavien muusain tai modernimpien muusien kanssa taistelua.

Tästä meillä lukijoilla on paljon hyviä todistuskappaleita; Ernst Hemingwaystä Mika Waltarin kautta Pentti Saarikoskeen ja vielä nuorempiinkin klassikkoaspirantteihin saakka!

Jotkut ovat kärsineet schwellenangstistaan niin paljon, että ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan, ja jos siihen ei voimaa löytynyt, lopettaneet koko elämisen.

Hemingway käytti siihen haulikkoa, Woolf kivillä täytettyjä taskuja, Aldous Huxley yliannosta LSD:tä (jonka ja meskaliininkin voimalla hän oli muutenkin kirjoitellut), 17-vuotias runoilija Thomas Chatterton syömättömyyttä, jne,”so it goes”.

Kurt Vonnegut ’in äiti, joka oli myös kirjailija (jotakin pulp fiction'ia kai), otti yliannoksen unilääkkeitä ja jopa Vonnegut itse yritti lopettaa päivänsä 1984 siinä onnistumatta.

Vain vähän nimeltään tunnettu kirjailija Robert E. Howard päätti päivänsä ampumalla. Hänen työnsä tunnetaan hyvin ”Conan the Barbarian” –tarinasta ja ”Red Sonja’sta”, joiden tunnetuksi tekemisessä on ollut erityisen avulias Kalifornian kuvernööri Arnold Swarzenegger lihasmassansa kanssa ja tietysti televisio.

Japanilainen kirjailija Yasunari Kawabata käytti kaasua kuollakseen. Häneltä on suomeksi julkaistu ainakin: Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies), Tuhat kurkea (suom. Eeva-Liisa Manner), Kioto (suom. Eeva-Liisa Manner) ja Kämmenenkokoisia tarinoita (suom. Kai Nieminen).

Miesten mies Jack London otti yliannoksen morfiinia ja amfetamiinia. Ruotsalainen Harry Martinson (ehkä parhaiten tunnettu eeppisestä runoteoksestaan Aniara) leikkasi itsensä kuoliaaksi saksilla, koska ei kestänyt Nobel-palkinnon jälkeistä kritisismiä, vuoden 1974 palkinnon suosikkien joukossa olivat mm. Graham Greene (no hän oli siellä kai lähes joka vuosi), Saul Bellow ja Vladimir Nabokov joten kritiikki ei ehkä ollut aivan aiheetonta.

Kuva: neuvostorunoilijat Vladimir Majakovski ja Lilia Brik

Valalankumousrunoilija Vladimir Majakovski ampui itsensä, mutta kirjoitti jälkipolville muistutukseksi: ”en suosittele tätä muille”. Stalin kirjoitti Majakovskin kuoleman jälkeen sisäasiain kansankomissaarille ja NKVD:n (KGB:n edeltäjä) pomolle Nikolai Ježov ’ille runoilijasta näin:

Toveri Jesov, pidä huolta Brik ’in kirjeestä (toim.huom. jossa tämä oli valittanut Stalinille Majakovskin mollimisesta). Majakovski on edelleen Neuvostoliiton aikakauden paras ja lahjakkain runoilija. Hänen kulttuuriperintönsä ylenkatsominen on rikos. Brik ’in valitus asissa on, minun mielestäni, perusteltua.”
Ensimmäisen tunnetun romaanin, satiirin Satyricon, kirjoittaja Petronius Arbiter päätti päivänsä Rooman keisarin käskystä mutta hitaanlaisesti. Hän nimittäin aukaisi rannevaltimonsa ja sulki ne taas useaan kertaan kuunnellen samalla runojen lausuntaa, kunnes aamun valjetessa ja voipuneena jätti ne lopulta auki. Satyriconista ei ole kuin pätkiä jäljellä, pisin yhtenäinen katkelma on nimeltään Trimalkion pidot.

Sylvia Plath käytti itsemurhaansa kaasua, niin kuin monien naisten tapana on niissä maissa, joissa kaasu-uunit ovat yleisiä, väkivaltaiset miehet puolestaan käyttävät hommaan pyssyjä. Plath on ehkä tunnetumpi runoilijana, mutta suomeksikin on julkaistu romaani The Bell Jar (suom. Mirja Rutanen, Lasikellon alla, Otava, 1997).

Lähteistä ei löytynyt onko varsinainen schwellenangst näytellyt näissä tapauksissa minkäänlaista osaa. Mutta tietysti täytyy epäillä, että näin asianlaita saattaa olla.

Weltschmertz on toinen saksankielen sana, joka sopinee tähän yhteyteen. Sen parhaaksi kuvaukseksi taas menettelee John Steinbeck ’in romaani Tyytymättömyyden talvi, (Tammen keltainen kirjasto, 1962, sorry, en löydä suomentajan nimeä mistään), joka sopiikin oikein hyvin jokaisen monopolaarin depressiivisen henkilön vakiolukemiseksi, niin kuin tämän lastunikkarin, joka tulee pitkästä jonosta monopolaareja miehiä, jotka ovat sattuman jostakin oikusta vahingossa luiskahtaneet geenien jaossa juuri sille depressiiviselle puolelle.

Itsensä monopolaarisen depressiiviseksi fatalistiksi tunnustanut Kurt Vonnegut sanoo päähenkilöstään Billy Pilgrim ’istä Teurastamo 5:ssä:

Among the things Billy Pilgrim could not change were the past, the present, and the future.”

suomeksi kai jotenkin, että
"Niiden asioiden joukossa, joita Billy Pilgrim ei voinut muuttaa, olivat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus."

Huh, ei sitä aluksi tiedä kuinka synkäksi tai riemukkaaksi teksti tulee, kun elää saa. Ei tiedä ennen kuin on tekstin lopussa, joka näyttää olevan tämän tekstin osalta tässä näin.

26 kommenttia:

Lupus Celestialis kirjoitti...

Listaa voisi varmasti jatkaa vielä pitkään... minulle tuli mieleeni japanilainen runoilija Yukio Mishima, joka ei saanut kirjallisuuden Nobelia vaan suoritti rituaalisen seppukun Japanin itsepuolustusvoimien päämajassa. Hän käsikirjoitti kuolemansa kuten näytelmänsäkin.

A-K.H kirjoitti...

On menneisyyden nykyisyys, nykyisyyden nykyisyys ja tulevaisuuden nykyisyys.

Ripsa kirjoitti...

Tätä postausta on mahdotonta kommentoida.

Tulee mieleen että jos saisit nyt jollain hemmetin konstilla itsesi kasaan ja keskitytyksi, niin näistä parhaimmista, kuten tästä, syntyisi kyllä esseekokoelma.

Olet päätynyt ilmiselvästi kevätkauden maaniseen vaiheeseen vuodenkierrossa. Vaikka niin siellä etelässä oletkin.

Etappisika kirjoitti...

Totanoin tohon Mishimaan sen verta että se taisi olla Itäisen armeijakunnan päämaja, Ichigayan tukikohta. Panttivangiksi otettiin alkurytäkässä kenraali Mashita Kanetoshi, joka selvisi hässäkästä kylläkin naarmuitta.

Mishiman kaishaku (avustaja) käytti muuten kuuluisan miekkasepän Kanemoto II:n (eli 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa) tekemää miekkaa, kun yritti etiketin mukaisesti irrottaa Mishiman pään. Tunaroi hermostuksissaan kaksi iskua, kunnes toinen Mishiman oppilas otti miekan ja hoiti homman. Itse seppukussa Mishima käytti lyhyttä yoroitoshia (tikari, tekijästä en tiedä).

No, Mishima teki sen mitä kirjailijalta odotettiin kun ei kynä kulje ja Nobelkin jäi saamatta. Japanissa ei muuten ole niin kovin tavatonta että (myös) kirjailijat lähtevät oman käden kautta kun homma ei enää luista.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Plathin 'Lasikellon alla' on eräs todella järkyttäviä lukuelämyksiäni Kriittisen korkeakoulun ajoilta.

Se on totta vieköön äärimmäisen depressiivisen ihmisen kirjoittama, mutta 'sairaskertomukseksi' harvinaisen onnistunut kirjallinen tuotos.

Varapygmi kirjoitti...

Vonnegutista muistuma. Luin parikymppisenä siihen mennessä suomennetut kirjat ja jatkoin alkukielisillä pokkareilla, joihin kuului näytelmää, esseitä, novelleja ja sen sellaista.

Jostain syystä erityisen vahvana jäi mieleen hänen kertomuksensa luentomatkoilta. KV istui yksin hotellissa, joi häppää (taisi olla viskiä), liikuttui ja alkoi yöllä tutkia puhelinluetteloa. Hän etsi vanhoja ystäviään tai tuttaviaan ja yritti soitellakin heille.

Aamulla tuli ahdistus, että mitä on tullut tehtyä. Jotenkin väläys arjesta tuntui hyvin kuvaavalta.

(Tämä puhtaasti muistinvaraisena 25 vuoden takaa.)

Lupus Celestialis kirjoitti...

Esseekokoelma olisi hyvinkin luettava.

Mette kirjoitti...

Vanhojen ystävien ja sukulaisten etsiminen puhelinluettelosta kännissä ja soitteleminen on pahinta, mitä voi tehdä. Minä en ole syyllistynyt, mutta mieheni kädestä en aina saa väännettyä puhelinta. Takuulla on seuraavana päivänä itsemurhainen olo.

A-K.H kirjoitti...

Majakovskin itsemurhan vuosipäivänä

Muussi tai muusi. Jotkut puhuvat perunavoista.Kaikki ne mahtuvat meikäläisen angstiin. Ranskan kirjallisissa piireissä mi ikävyys, mi hämäryys tunnetaan (muistaakseni) ilmaisulla ennui.

Kun Segei Jesenin oli hirttänyt itsensä Leningradissa 27.12.1925, kirjoitti vallankumouksen toinen lempilapsi, Wladimir Majakovski, suunnilleen tähän tapaan: "Ei helppoa lie kuolla, mut vaikeaa on luoda elämää." Niinpä! Majakovski ampui itsensä 14.4.1930 klo 10.15 Moskovassa Ljubjanskin kadun varrella sijaitsevassa työhuoneessaan.

Vietämme siis tänään Majakovskin itsemurhan vuosipäivää. Sen kunniaksi minun on kirjoitettava Armas Äikiän suomentamat nostalgiset säkeet:

Syö, pure pyytä,
ananasta syö,
viimeinen hetkesi,
porvari,lyö.

Jos Steibeckin Tyytymättömyyden talvi aiheuttaa angstia, eikä Hyvien ihmisten talo tai juhlakaan miellytä, niin miten olisi kannakselaiskirjailija Unto Seppäsen Iloisten ukkojen kylä (K-75).

Mette kirjoitti...

Tai

Ananasta ahmi,
hotkaise pyy.
Loppusi, porvari,
lähestyy.

A-K.H kirjoitti...

Tämä jälkimmäinen on parempi ja se on se varsinaisesti siterattu.

Ripsa kirjoitti...

Hmm. Huxley ei kyllä kuollut LSD:n yliannostukseen enkä tiedä että kukaan olisi kuollut, se nimittäin on psykedeelinen huumausaine, ei opioidi.

Sen sijaan hän ystäviensä mukaan oli kuollessaan LSD-tripillä koska hän sanojensa mukaan tahtoi kokea kuolemansa niin tarkkaan kuin saattoi. Muistaakseni kuolinsyy oli jokin syöpä.

Huxley oli ystävänsä Timothy Learyn tavoin kyseisestä aineesta hyvin kiinnostunut.

Sehän on otettu uudelleen käyttöön hankalien psykoosien tutkimuksessa ja hoidossa, joka oli aineen alkuperäinen kehityssyy. Muistaakseni kunnianarvoisassa Sveitsissä, joka on lääketieteellisen tutkimuksen kärjessä vissiin edelleen.

A-K.H kirjoitti...

On sitä kuulemma testattu Usassakin osallistujien tietämättä, mutta puheet siitä saattavat olla kommunistien kujeita.

Etappisika kirjoitti...

Hotanen tuli ohimennen tuossa selittäneeksi myös yhdysvaltalaisten televisio-ohjelmien, olletikin jatkuvajuonisten sarjojen, sisäisen logiikan: ei niihin kuole, mutta todellisuuden erottamisen kanssa voi tulla kysymyksiä, joihin vastaamiseen vaaditaan oma ammattikuntansa.

Hotanen syö muutoinkin nähtävästi vastuullisten mainostajien leipää: Nyt ei enää mitenkään saada William Blakesta vaadittavaa, asianmukaista kohuartikkelia.

Hanhensulka kirjoitti...

Hotasen suosittelema Unto Seppänen on yksi niistä kirjailijoista, joita sopisi nuoremmillekin tyrkyttää, tulenkantajissa oli runsaasti sitä "hengenlentoa". Lieneekö olemassa uusia painoksia?

En ole itse lukenut tätä Iloisten ukkojen kylää (en ehkä ole ollut tarpeeksi vanha - onhan se K-75!!!). Sen sijaan Juhla meren rannalla on jäänyt mieleen, ja jotkut lyhyet "kansantarinat". Täytyypä pitää mielessä tämäkin.

Hanhensulka kirjoitti...

Huxley kuolemasta Ripsan mökötyksen vuoksi sen verran, että tässäkin on semantiikalla oma osuutensa. Mikä tulkitaan itsemurhaksi? Onko viimeisen matkan vähäinen auttaminen sitä? Yliannos morfiinia? Elämän lyhentäminen muutamalla päivällä tai tunnilla? En osaa sanoa.

Huxleylla oli syöpä kielessä. Syöpä on sikälikin kurja tauti, että se ei itsessään ihmistä tapa. Hoito tekee lyhyellä taikavälillä kunnon usein jopa huonommaksi kuin itse sairaus (nyt on tosin keksitty uusia ja vähemmän voimia koettelevia hoitokenoja, jotka ehkä poistavat näitä ongelmia ja toivottavasti koko syövänkin). Ja loppuaan täytyy odotella elimistön muiden osien tuhoutuessa tai lakatessa toimimasta ja siinä tietysti ehtii suunnitella monenlaisia asioita. Huxleyn loppu-cocktaili taisi sisältää LSD:n lisäksi amfetamiinia, mutta kun en itse ollut paikalla, niin en osaa tietoa suurella varmuudella väittää oikeaksi.

LSD:stä sen verran vielä, että sille tuli silloin 60-luvulla ehkä liian huono maine. Sehän ei aiheuta fyysistä riippuvuutta ja viisaasti käytettynä saattaa olla sielulle hyväksi. Psyykkinen "riippuvuus" on eri asia, trippailu saattaa ruveta maistumaan liiakse niin, että sosiaaliset ongelmat tekevät elämää muuten kurjaksi vaikka tripeillä olisi kuinka hauskaa (tai kutkuttavan kauheaa) tahansa.

Ripsa kirjoitti...

Missäs päin maailmaa eutanasia nykyään sallitaan? Hollannissa joo, sitten joissain USA:n osavaltioissa, mm. Oregonissa. Ei nyt tule mieleen muita maita.

Lääketieteellisestihän kai syöpä sikäli tappaa, että se lopettaa vähin erin elintoiminnot kun leviää ympäriinsä. Minulla on pikkuveli joka on lääkäri, täytyy kysyä siltä joskus. Kai lääkäreillä on jokin kuolemansyyn määrittelylaki?

Psykedeelisten aineiden eli hallusinogeenien kanssa oli vähän niin, että Suomi otti nopeasti käyttöön amerikkalaiset lait niiden suhteen. Muistaakseni 1970, en ole ihan varma.

Seuraa tietoisku. Niillä tarkoitetaan kannabista, LSD:ä (=lysergihappo, jota oli keskiajalla torajyvissä riesaksi asti, ja se sai ihmiset tanssiskelemaan), peyote-kaktus, meskaliini(synteettinen peyote), psilocybiini (madonlakki, ne ihan pienet sienet joita on kaikkialla), kärpässieni (muskariini-hallusinogeeni), eli noita ihan tavallisia luonnossa ilmeneviä aineita, joita ihmiset ovat syöneet, polttaneet, juoneet jne. vuosituhansia, taatusti.

Voi niihin tulla psyykkinen riippuvuus, riippuu varmaan iästä jolloin niitä käyttää. Liian nuori ei käsitä eikä ymmärrä. Ja kuvittelee että jos on kärpässientä kerran puraissut, niin se on menoa sitten ja rupeaa holtittomaksi.

Komissario Koskisella (Ks. esim. Arto Mellerin Kemian lopputyö, eli Svimbaa, komisario Koskinen eli Tuomiopäivän sävärit, Otava 1987) olisi kamala homma ruveta tutkimaan kuka kuivattaa madonlakkeja talveksi!

Mutta käsittääkseni kaikki nuo ovat oikeasti Suomemme maassa kiellettyjä.

Joku piruparka Turun seudulla sai lääkekannabista sietämättömiin kipuihinsa viime vuonna.Joutui hakemaan lupaa korkeimmasta hallinto-oikeudesta tai jostain vastaavasta.

Opiaatit ovat taas fyysistä riippuvuutta aiheuttavia aineita. Niiden lääketieteellinen teho perustuu siihen että ne eivät aiheuta riippuvuutta poistaessaan kivun, siis kipu vain häviää. Jos ei ole kipua ja rupeaa joidenkin opiaattien kanssa leikkimään, niin siitä on totisesti leikki kaukana.

Jossain vaiheessa voi olla mahdollisuus yliannostukseen morfiinia, kun kuolema ei vain ole tullut ja kivut yltyvät. Riippuu lääkäristä, miten hän reagoi. Kivupoisto ei käsittääkseni kuulu mitenkään hoitotakuuseen ja Suomessa siihen kiinnitetään aika vähän huomiota.

Minua sinänsä kiinnostaa Huxleyn idea. Että joku on niin tavattoman kiinnostunut omasta kuolemisestaan, että tahtoo tripille sen lähestyessä, että tuntee ja kokee sen mahdollisimman tarkkaan. Ainakaan hän ei kuolemaansa pelännyt. Sitä paitsi ystävät hänellä olivat ympärillään.

Yksinäisyyshän tunnetusti jopa lisää kipuja.

Toisaalta en ihmettele Huxleyn ideaa koska hänen veljensä, oliko se nyt Thomas vai mikä, oli biologi, eli tuolla eksaktien tieteiden puolella.

Huxleyn tuotantoa suosittelen, se ei ollut mikään turha tyyppi.

Ripsa kirjoitti...

Minäkö mököttäisin? En ikinä! Korkeintaan suutun kuin pippuri ja sitten samantien lepyn.Eikä mulla ole tässä blogissa tullut kiukku mieleen ikinä!

Kävin äsken parvekkeella ripustamassa pyykkiä ja siihen alapuolisen puun oksalle laskeutui pikkuinen haukka. Ei nähnyt juuri silloin myyrää tai hiirtä, pyöritteli siinä päätään ja tiiraili lopulta minua.

Ei vissiin tykännyt, koska lensi pois.

Ja ihan samalla tavalla kuin Hanhensulka ei oikein käsittänyt mistä Schwellenangst juolahti mieleensä niin minulle tuli mieleen kevätlaulu.

Oikeasti se kai kuuluu kesään, mutta isä sitä mörisi omaan tapaansa:

Istuipa kerran härkä
paitani helemalla
tuumaili ja mylvi
tällä tavalla:
"Oispa mulla järkee
kuin pienellä kirpulla,
ettei tarttis aina
pelata voimalla!"

Kyllä minä sitä härkää pienenä oikein voimallisesti ihmettelin. Ja että millanen paita isällä oikein on ollut!

Hanhensulka kirjoitti...

En ollut ennen kuullutkaan tuota laulua, vaikka monta laulua on eläissään tullut kuulluksi ja lauletuksikin (vaikkei äänen puolesta olisi mitään syytä ollut.

Kiitos muistakin tiedoista. Laulunaurultani en voi nyt puhua tämän enempää, ja työtäkin pirua on vähän tehtävä leipänsä eteen.

Ripsa kirjoitti...

Niin, eikä William Blakea todellakaan pidä unohtaa.

Itse en unohda varsinkaan oliko se nyt Lontoon National Galleryssä vai vanhassa Tate'ssä olevia uskomattoman hienoja maalauksia, mystiikkaa korkeimpaan potenssiin.

Tai pääteosta Marriage of Heaven and Hell. Kai sen on joku suomentanut, onko?

A-K.H kirjoitti...

Jos ei kohuartikkelia Blakesta, niin sitten Tuomas Anhavasta. Se, mihin etappisika viittaat, oli minusta hauskinta Taivaan ja helvetin avioliitossa ja muussa proosassa.

On minulla, Hanhis, myös Juhla meren rannalla.

Tuo ripsan laulu on minulle peräti tuttu, myös näin alkaen:

istuipa kerran härkä vaahteranoksalla,
jutteli ja mylvi
ehkä tällä tavalla ctc.

Ripsa puhuu niin asiantuntevasti kärpässienensyönnistä ja muustakin tajuntaa ylentävästä, että epäilen hänen olleen mycologi J. O. Mallanderin opissa tai hippi-stipendiaattina Yhdysvalloissa Vietnamin sotaa vastustamassa.

A-K.H kirjoitti...

Tosiasiassa se härkä istui pellonlaidalla ja kirppu paidanhelmalla laulaen, että oi, jos mul ois voimaa kuin suurella härällä, ettei tarttis aina pelata järjellä.

Ripsa kirjoitti...

Jaaha. Isä juksasi minua.

Tuosta kai on ajateltava niin, että härkä on voimallinen ja hyvin tunteellinen otus.

Mutta en ole ikinä kuullut että kirppu olisi erityisen loogis-rationaalinen eläin.

Tuo kärpässieni-juttu on muuten tutkittu juttu. Muutama antropologi teki tiiliskiven nimeltä Sacred Mushroom, joka on alakerran kirjahyllyn uumenissa.

Siinä seurataan shamanistisia kulttuureja, tai niiden jäänteitä, ja todetaan että ne ulottuvat Fennoskandiasta Beringin salmen yli Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan.

Pois se minusta että ikinä olisin ollut kelloja kilisyttelevä hippi!

Ripsa kirjoitti...

Noh. Kirja siis on:R.Gordon Wasson: Soma. Divine Mushroom of immortality. Ethno-mycological Studies no. 1. Harcourt Brace Jovanovich. Ei julkaisuvuotta, Library of Congress Catalog Card Number: 68-11197.

Soma puolestaan tuo meidät takaisin Aldous Huxleyn opukseen Uusi uljas maailma, jossa ikävystyneet robotti-ihmiset menivät soma-matkoilleen.

Joo, Hotanen, mycologiaa siinä on. Suomalaisia tutkijoita siteerataan, nimittäin Itkonen, Lehtisalo, Karjalainen ja Donner ovat listattuina, ja vielä Kannisto ja Uotila in prelimanry notes.

Lupus Celestialis kirjoitti...

Taivaan ja helvetin avioliiton on suomentanut Tuomas Anhava, julkaissut Karisto (1993).

Anonyymi kirjoitti...

No kaikelvisii. saattais auttaa tieto,että siihen junaan ehtii aina. Se ei jätä koskaa.