24.4.2007

Mainingit, sukupolvet ja muukin nuorison turmellus

Kuva: Mika Waltarin näytelmän Kuriton sukupolvi (vuodelta 1936) perusteella tehdyn elokuvan "poster" Porin tulitikkutehtaan (Suomen toinen, perustettu 1856, omistaja ruotsalainen yksityinen monopolifirma Svenska Tändsticks A.b., alkuperäinen omistaja suurliikemies Ivar Kreuger, joka teki maatajärisyttävän itsemurhan 30-luvulla) tikkuaskin kannessa. Elokuva on vuodelta 1957, ohjaaja Matti Kassila, käsikirjoitus Juha Nevalainen, dialogikäsikirjoitus (erityisesti stadin slangi) Ritva Arvelo. Muuten tuossa kuvassa taitaa Tauno Palon ja Jussi Jurkan lisäksi olla Maija Karhi, vaikka Kaija Siikalalla olikin elokuvassa tärkein naisrooli.

Hamassa muinaisuudessa valvoin kirkkaassa yössä ja istuin täydenkuun huntuvalossa Capo Verdellä, Santiagon (Praia) saaren eteläkärjessä meren yläpuolella hotelli Praiamarin huoneen pienellä parvekkeella, tuijotin hurmioituneena Atlantin yli kohti etelää, missä Etelän risti häämötti lähellä taivaanrantaa, ja imeskelin löyhkäävää ja pahallemaistuvaa capoverdeläistä savuketta, jossa ei ollut filtteriä. Syljeskelin tupakanriput suustani kaiteen yli suoraan mereen.

Parvekkeen alla, suolaveden ja ajan rapauttaman kallioseinämän vieressä hehkui vaaleana kapea kaistale rantaa.

Atlantin mainingit keikahtivat kohisten hiekalle yksi toisensa jälkeen ja monet kohahtivat rantakallioon saakka. Seuraava maininki kohisi jo innokkaana lähellä rantaa, kun edellinen suhisi vielä rantakivikon seassa omaa kuolinvirttään. Uusi imaisi ahneesti vanhan aallon alleen. Keinuvat vedet sekoittuivat toisiinsa, kaappasivat rannasta mukaansa hienoa santaa ja ravinteita, ja siirsivät rantahietikon hiekanjyviä ja sorakiviä millin tai pari suuntaan tai toiseen - tai jättivät kaiken juuri siihen, missä olivat olleetkin, ja hukkuivat vähin äänin vielä uudempien aaltojen alle.

Elokuvassa Half Nelson, joka, sivumennen sanottuna, pitäisi jokaisen katsoa mikäli mahdollista, toinen päähenkilöistä, historianopettaja Dan Dunne (osassa näyttelee Ryan Gosling, jonka suoritus oli ehdolla parhaaksi miespääosaksi viimeisimpien Oskarien jaossa) sanoo oppilailleen historiasta, jotenkin hegeliläisittäin, näin:


History is all about conflicting forces creating change.

Suomeksi ehkä jotenkin, että: Historia kuvaa vastakkaisia voimia, jotka luovat muutosta.

Lauri Viljanen sanoo vuonna 1930 Tulenkantajia edeltäneen sukupolven voimamiehestä Kerttu Saarenheimon Tulenkantajat -kirjan mukaan (WSOY 1966, s. 21) näin:


Juhani Ahon poismeno uuden vuosikymmenen (kuoli 8.8.1921 toim.huom.) aamunkoitossa oli symbolinen tapaus. Hänen kanssaan meni hautaan kaunis, ensimmäinen eurooppalais-suomalainen traditio, jota oli ylläpidetty kaksikymmentä vuotta liian kauan.”

Karl Mannheimin "tunnetun" sukupolviteorian mukaan ”sukupolvi on sosiaalisesti rakentunutta yhteyttä”.

New Scientist –lehden (14.4.2007) artikkeli (They made me do it) toissa viikolla kuvasi, miten tällainen sukupolvi-yhteys johtaa ylettömiin ylilyönteihin, tarkoituksettomaan sadismiin, joukkoriehuntaa ja viime kädessä kai sotaan, jota voitaneen pitää joukkotyperyyden huipentumana. Suomalaisen sananlaskunkin mukaan: joukossa tyhmyys tiivistyy.

Nuorisomuoti, nuorisomusiikki, nuorisomökötys ja nuorison muutkin vanhemmille ikäpolville vastenmieliset tavat voidaan hyvin lukea myös tällaiseksi ”yhteydestä rakentuneeksi” ja helposti tarttuvaksi joukkoliikkeeksi. Ja Mannheimin määritystä seuraillen torjunta aiheuttaa polvien välisen konfliktin, vastakkaisen voiman, josta siis hollywoodilaisten elokuvakäsikirjoittajien hegeliläisen ajatuksen mukaan voi syntyä jotakin uutta.

Elokuvissa nuoriso, elokuva-aikakaudesta riippumatta, usein ja aivan erityisesti esitetään vanhempiaan ihanteettomampina, ja tietysti implisiittisesti huonompina.

Näin esitettyjen nuorten arvomaailma perustuu yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiseen karun työtäihannoivan uskon etiikan sijaan. Toisaalta - myös suomalainen, sodassa merkittävimmät kokemuksensa pakosta saanut - vanhempien (pitäisi ehkä nykyajassa sanoa isovanhempien) sukupolvi ei elokuvissa, eikä kai ”oikeassa elämässäkään”, kykene sopeutumaan yhteiskunnan muuttuvaan todellisuuteen, edistykseen, jonka ovat itse saaneet aikaiseksi.

John Landis 'in ohjaama Animal House -elokuva (National Lampoon's Animal House vuodelta 1978, suomeksi Delta-jengi), osoittaa - amerikkalaisten - yksiviivaisen ideatonta suhtautumista nuorison ja vanhemman sukupolven väliseen kuiluun. Ja, vielä merkittävämmin, kuiluun kahden sosiaalisesti erilaisiksi rakentuneen nuorisoryhmän välillä: niiden, jotka haluavat menestyä (hiljainen enemmistö) ja niiden, jotka eivät sitä halua (äänekäs vähemmistö).

Pääasiana elokuvassa on päätön riehuminen ja itsekeskeisen nautinnon tavoittelu, joka elokuvan tekijöillä riittää juonen perusteluksi, mutta todellisuudessa osoittautuu täysin riittämättömäksi, jopa typeräksi perustaksi.

Hyväksi odotettu elokuva latistuukin huonoksi (muuten mikä valtava ero ideoissa ja ajatuksissa vain vuosikymmen vanhemman, 60-lukuisen, idealistisen "hippie road movie" Easy Rider 'in (1969), jossa ensimmäisenä käytettiin julkaistuja levytyksiä - mm. Steppenwolf - elokuvamusiikkina, ja 70-luvun nihilistisen Animal Housen välillä). Merkittävästi elokuvan pääosassa ollut John Belushi kuoli ”oikeassa elämässään” viinan ja huumecocktailin, nimeltä speedball (piikitettyä kokaiinia ja heroiinia), vaikutuksesta jossakin hotellipahasessa Hoollywoodin Sunset Boulevardin varrella.

Minä kuulun siihen osaan "nuorisosta", joka on siinnyt suurissa ikäluokissa, on monesti ristiinnaulittu, lähinnä omituisten mielipiteidensä vuoksi, ja, vaikka ei olekaan vielä kuollut ja haudattu, niin on ainakin sen verran ylösnoussut, että ajattelee”slow-handEric Clapton ’ia Jumalaksi, ja Bob Dylan ’ia arkkienkeli Mikaelin uudelleensyntyneeksi ihmisraunioksi maanpäällä.

Näin ollen en oikeastaan saisi kirjoittaa tätä lastua, olen selvästi jäävi sanomaan juuri mitään nuoruuden turmeltumis-asioista. Mutta samoin perustein olisivat jäävejä myös kaikki muut koskaan syntyneet tai syntyvät ikäpolvet.

Nuoruus on vuosi vuodelta muuttumassa entistä pidemmäksi aikakaudeksi.

Vanhuus näyttää kohtaavan nykyihmistä vain siinä vaiheessa, kun Alzheimer tai dementia ovat vieneet mielestä viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet. Siihen saakka ihminen on ylipitkällä, vanhuudesta kieltäytyvällä nuoruusajallaan tai enintään keski-ikäisyyden kynnyksellä.

Keski-ikäisyys määrittyy helpoimmin suhteessa henkilöön itseensä: jokainen, joka on kymmenen vuotta itseä vanhempi, on keski-ikäinen.

Anglosaksisessa maailmassa mainosteollisuus on kehittänyt uuden termin keski-iän pelottamille ihmisille: middle youth. Se tarkoittanee mainostajien demografiassa ikäluokkaa noin 35 vuodesta lähelle 50 ikävuotta.

Suuret ikäluokat ovat olleet onnekkain sukupolvi maan päällä, ainakin täällä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kenties jopa Japanissa saakka.

Vanhemmat tarjosivat yltäkylläisen lapsuuden, vapaan kasvatuksen ja suitsemattoman nuoruuden (kaikki suhteellisesti ottaen tietysti). Ja sodaton rauha Euroopassa takasi yhteiskunnan runsaasti tukeman kohtuullisen turvatun aikuisuuden, hyvän koulutuksen, "rajoittamattoman" kulttuuritarjonnan, lähes "ilmaisen" terveydenhoidon (opimme jopa rakastamaan korkeita veroja), matkustusmahdollisuudet tavismassoille, ja suhteellisen vapauden, hyvinvoinnin ja pitkähkön elämän.

Meidän vanhempiemme mielestä olimme ehkä hemmoteltu ja ainavalittava tyhjäntoimittajien tai kaiken pyhän repijöiden rupusakki. Ja lapsemme syyttävät meitä kiitokseksi saastaisesta luonnosta, narsismista, konsumerismista ja siitä, että emme suostu edes lähtemään eläkkeelle tai kaikilta osin edes kuolemaan; ennusteiden mukaan tulemme elämään inhimillisesti ottaen aivan liian kauan.

Olemme siis selvästi väliinpudonnut ikäluokka. Ja se väli on osoittautunut hunajan ja mannan ynnä nektarin täyttämäksi runsauden kaukaloksi.

Toisaalta, kaikkien menneiden ja tulevien sukupolvien tavoin, "tiesimme" myös olevamme maailmanhistorian ensimmäinen ajatteleva ja kapinoiva ikäluokka (kunnes opimme lukemaan paremmin), joka (sananmukaisesti) pani vanhat arvot roskikseen ja loi uudet ja paremmat. Tässä panemisessa auttoivat sekä jo vanhempiemme sodassa löyhentynyt sukupuolimoraali että E-pilleri, joka on ollut turvanamme jo neljä vuosikymmentä.

Tosin löyhän moraalin ja pillerin avulla loimme lapsillemme kolmanteen ja neljänteen sukupolveen AIDS-epidemian, mutta munathan eivät pysy koskemattomina, jos niistä haluaa nauttia.

Meidän kunniaksemme tehtiin jopa sellaisia elokuvia kuin Kadonnut sukupolvi. Tosin pohjana olevan näytelmän oli kirjoittanut "tulenkantaja-vanhus", Mika Waltari, joskus historian hämärissä, 30-luvulla, josta ei edes haluttu tietää mitään hyvää: omien (iso)vanhempiemme kukkeasta keväästä, synnillisestä mustapaitojen ja innostavien marssilaulujen kymmenluvusta. Siinä ajassa ongelmanuorisona olivat vasta itsenäistymisen jälkeen syntyneet, jotka todellisuudessa jatkoivat 20-luvun Tulenkantaja-sukupolven aloittamaa - tai oikeammin sanottuna - omalta osaltaan jatkamaa kulttuurikapinaa: vanhan repimistä ja uuden luomista.

Olemme siis osaltamme luonnollinen lenkki Kapinoivien tai Kadotettujen Sukupolvien toisilleen puhumatonta hyökyä: isiä ja poikia ja äitejä ja tyttäriä, jotka eivät tunne toisiaan, eivätkä myöskään ymmärrä.

Luin hiljan Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisemasta Kvartti-lehden numerosta 3/05 toimittaja Vesa Keskisen jälkijättöisen artikkelin suomalaisesta nuorisosta 50/60-lukujen vaihteessa.

Vuoden 1959 Viikkosanomien numeroissa 47 (kansikuva vasemmalla)ja 50 oli ollut juttu siitä nuorisosukupolvesta, johon minäkin siis tunnen jotenkin kuuluvani (lisäksi, jotenkin salaisen ilahtuneesti ja jopa oudosti häpeillen, muistan lukeneeni jutun jopa tuoreeltaan Viikkosanomista).

Päätoimittajansa Aatos Erkon (joka silloin toimitti vastuullisesti Viikkosanomia) ohjauksessa, otsikolla Isänmaan toivot, tuleva huippureportteri (toimittaja on tietysti hänen osaltaan aivan liian kesy ilmaus) Sakari Räsänen kirjoitti isänmaan toivoista, joista kai suuri osa on jo kuollut tai ainakin melkein eläkkeellä. Huippulehtikuvaaja Pertti Jenytin oli ottanut jutun höysteeksi joukon puhuttelevia kuvia, joita on Kvartista varastettuina näytillä tämän tekstin ohessa.

Pääkirjoituksen Nuoriso ja pukeutuminen (Viikkosanomat, 50/1959) toimittaja (mahdollisesti Räsänen itse, vaikka saatoi olla Erkkokin) sanaili tähän tapaan:


...nykynuorisomme on kansamme parhaiten pukeutuva osa, jos arvosteluperusteeksi otetaan se, että on tajuttava kehityksen suunta, on paremmin ymmärrettävä pukujen värejä ja viivoja, on osattava yhdistää koristavuus käytännöllisyyteen. Se taju on kansassamme kokonaisuudessaan melko mitätön...
Pääkirjoituksessa viitattiin sosiologeihin MacDougall, James Laver sekä ranskalainen Pierre Clerget. Pääkirjoitus päättyi MacDougallilta lainattuun lauseeseen:


...Kukaan ei ole koskaan pystynyt todistamaan, vaikka asiaa on tieteellisesti todistettu ja tilastoin tutkittu, että moraalisääntöjen noudattamisella sekä vaatemuodin tyylillä tai vaatteiden runsaudella tai vähyydellä olisi
minkäänlaista keskinäistä vaikutusyhteyttä
.

Ja sitten yhtenä aamuna The Independent –lehden Extra-osiossa (johon ei valitettavasti pääse käsiksi internetillä) oli laaja toimittaja John Savage ’in kirjoittama artikkeli otsikolla Teenage kicks, The Birth of Youth Culture, jonka lähdemateriaaliksi Savage oli lueskellut omaa, juuri-ilmestynyttä kirjaansa Teenage: The Creation of Youth Culture (julk. Chatto & Windus).

Savage kertoo nuorisokulttuurin "alkaneen" jo 1920-luvulla, ensin Amerikassa, josta se levisi nopeasti Eurooppaan ja kai meille Suomeenkin. Uuden nuorison lähtölaukauksen oli ampunut kirjallaan This side of The Paradise (ei suomennettu, englanniksi sen voi lukea täältä) amerikkalainen Nobel-kirjailija F. Scott Fitzgerald. Kirjassa määritetään uusi nuorisotyyli, The Slickers, jonka tunnusmerkkejä ovat: edistyksen ihailu, sosiaalisten arvojen älykäs tulkinta, hyvä pukeutumienen (ja sen julkinen vähättely), hyvä koulutus ja sivistys ja niiden esiintuoti (Suomessa merkkinä usein päässäpidetty ylioppilaslakki), menestyminen ja pään peittona rasvattu, sileä tukka eli slick, josta tyylille tulee nimi.

Fitzgeraldin määritys sopii oikein hyvin meidän omille modernin tieteen ja teknologian ylistäjillemme, Tulenkantajille. Esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä vuodelta 1929 arkki-tulenkantaja Olavi Paavolainen huudahtaa innokkaana:


"Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramidi? Eikö lentokoneessa ole toteutunut "Tuhannen ja yhden yön" satujen unelma lentävästä taikamatosta?"

Alussa referoin runoilija Lauri Viljasen Tulenkantajissa esitettämää mökötystä Juhani Ahon Suomen kulttuuria ajatellen inhimillisesti ottaen aivan liian myöhäisestä kuolemasta.

Todellisuudessa Tulenkantajia edeltänyt kulttuurisukupolvi, jota Tulenkantajat leimasivat vanhanaikaisiksi, on Suomen kulttuurihistorian merkittävin.

Tulenkantajien ihailussa unohtuu helposti, että erityisesti juuri 1910-luvulla julkaisi sepustuksiaan suuri joukko merkittävimpiä kirjoittajiamme, itseasiassa enemmän kuin minään muuna aikana. Silloin kirjoittivat sellaiset mestarirunoilijat kuin V.A Koskenniemi, Juhani Siljo, Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, Larin-Kyösti, Huugo Jalkanen, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Eino Leino. Ja prosaistit F.E Sillanpää, Joel Lehtonen (joka siis kunnostautui myös runoilijana), Ilmari Kianto, Aino Kallas, Arvid Järnefelt ja Maila Talvio. Jotkut jo kirjallisia "vanhuksia", toiset vasta 1910-luvulla julkaisemisen aloittaneita. Einari Vuorela ehti julkaista esikoisensa sen vuosikymmenen aikana ja oli muutenkin vähän liian varttunut uudelle Tulenkantajien yltiöhuumaantuneelle sukupolvelle ja jäi arvostuksessa jotenkin väliinputoajaksi.

Tyypillisen, jo iällä olevan , vaikkakin kovin nuorekkaaksi itsensä tuntevan, vanhan pierun tapaan ajattelen usein nenääni nyrpistellen, että ylenmääräinen itsensä rei’ittäminen on kovin vulgaaria, nuorten naisten liian syvälle leikatut kaula-aukot, vaikkakin kieltämättä kovin suloisia silmälle, ovat aivan liian rohkeita, ja että minihameet ovat talvella aivan liian kylmä vaatekappale kenelle tahansa naiselle, vaikka tällaisen takana kävely esimerkiksi Lontoon Carnaby Street'illä lämmittää vanhaakin mieltä oikein mukavasti.

Sanalla sanoen, tämän lastun kirjoittaja ei ole vain iäkäs vaan myös tekopyhä.

Joskus viimevuosisadan alussa Saksassa syntyi nuorisoliike nimeltään Wandervogel. Se oli jonkinlainen vaeltelukerho, jonka jäsenet kulkivat pitkin Eurooppaa nahkahousut ja paksut vaeltelukengät jalassa sekä eväitä täynnä oleva reppu olalla. Vaeltelevat ”vogelit” olivat pääosin nuoria poikia ja miehiä, joita lisäksi epäreilusti epäiltiin usein reippaiden tapojensa vuoksi homoiksi.

Muutama sata vuotta aikaisemmin, jo keskiajalla, Suomessakin oli eurooppalaiseen tapaan juopottelevia ja kapakoissa räyhääviä vaeltajia, teinejä, joiden kulttuurijälkeläisiä saksalaiset ”vogelit” jotenkin olivat, vaikka heidän tapansa eivät olekaan yhtä huonoja kuin rahaa ja kaljaa pummailevilla teineillä. Englanninkielinen termi "teenager" otettiin yleiseen käyttöön vasta vuodesta 1944 alkaen, joten se on suunnilleen saman ikäinen kuin suuret ikäluokat. Suomessa on kuitenkin pitäydytty jo satojen vuosien ikäiseen teini-nimitykseen, "toistaikäinen" ei olisikaan oikein kunnolla suuhun sopiva, sitäpaitsi taitaa sana "teenager" meilläkin olla nykyisin yleistymässä.

Kauan sitten Capo Verdellä mainingit jatkoivat tasaista mojahteluaan rantahiekalle. Yritin laskea maininkien lukumäärää ja vertailla niiden kokoja. Tunnettu totuushan on, että joka seitsemäs aalto on muita suurempi. Valitettavasti sotkeuduin laskuissani pimeyden ja hyvän portugalilaisen vihreän viinin (vinho verde 'n) vaikutuksesta. Seitsemännen aallon sääntö saattaa silti pitää paikkansa.

Ehkä näin on myös kulttuurisukupolvien osalta. Kukkeimmasta kulttuuriajastamme, 1910-luvulta, on nyt aikaa lähes sata vuotta. Jos polvet lasketaan 15 vuoden aikaväleillä, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua, tai niillä main, alkaa uusi kukoistavan suomalaiskulttuurin aikakausi.

Nykyisten vanhempien on näin ollen syytä alkaa tarkkailla jälkeläisiään sillä silmällä, että nämä ovatkin vain väärinymmärrettyjä neroja, eivätkä sottaisia, murjottavia, televisiota työkseen tuijottavia ja muutenkin pahantapaisia kiusankappaleita, joiksi heitä helposti muuten voisi, täysin aiheetta ja virheellisesti, luulla.

Lisälukemista:

Mervi Pantti: Hallittu kurittomuus, Nuorison nousu ja sukupolvikonflikti suomalaisessa elokuvassa 1960-luvulla, Tampereen yliopiston kirjasto, 2003

Erkki Astala & Tommi Hoikkala: Kurittomat sukupolvet, suomalaisen elokuvan nuorisokuvasta, Tampereen yliopiston kirjasto, 2002

Jyrki Pöysä: Tunteiden paloa, Rakastuminen elävöitymisen kuvana elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957), ELEKTROLORISTI 1/1997

J.P. Roos: Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet, Helsingin yliopisto

8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Mainio tutkimus 1960-luvun nuorisosta on myös Doug Owramin Born at the Right Time: A History of the Baby-Boom Generation (University of Toronto Press, 1996).

Nimi viittaa siihen että miltei kaikissa Toiseen maailmansotaan osallistuneissa maissa 1945-51-luvuilla syntyneet ovat suuria ikäluokkia.

Suomen osalta varmaan kannattaa muistaa aina se, että se meteliä pitävä osa nuorisosta (me parhaat!) oli vähemmistö.

Ja sitä enemmistöä on kiittäminen tästä hallitsemattomasta globalisaatiosta, riistosta, ympäristön saastumisesta jne. Tarkoittaa siis sitä että se vähemmistö oli nyt ainakin johonkin mittaan idealistista eikä osannut ottaa huomioon taustalla piileskeleviä mörköjä kuten ylikansallisia yrityksiä tai uuskolonialismia, joka on jatkanut tasaiseen tahtiin III maailman tuhoamista.

Enemmistö on aina hiljaista ja kilttiä ja nöyrää, eikö?

Sari kirjoitti...

Olen lukemassa teemalehtisarjaa, jonka Liberazione julkaisi taannoin, aiheena 70-luku.

On kiinnostavaa (vaikkakin ideologisen verhon läpi; näkemys on vahvasti vasemmalta) lukea sisäpiirin jälkiviisautta siitä, mitä Italiassa tapahtui 70-luvulla. Miten oli mahdolista, että vuosikymmen päättyi Aldo Moron sieppaukseen ja "lyijyvuosiin" ja samalla niin moneen moderniin ja ihmisoikeuksia ajavaan lakiin(mm.abortti-, avioero- ja mielisairaanhoitolait)Jos Italian kaltaisessa katolilaisuuden linnakkeessa 60- ja 70-luvun nuoriso- ja naisliikkeillä oli niin paljon vaikutusta, mitä tapahtui Suomessa? Vai oliko niin, että meillä tarvetta suuriin muutoksiin ei ollut; tai paremminkin, suuret muutokset olivat enemmän konsensuksen kuin konfliktien tuotetta?
Kysyn vaan, kun en ole sitä suurta ikäluokkaa. Ihan.

Ripsa kirjoitti...

Satuttiin perheen kanssa lomailemaan v. 1978 Maltalla, jossa meillä oli tuttuja.

Siellä puhuttiin paljon politiikkaa. Malta oli juuri itsenäistynyt ja se on erittäin katolinen maa.

Kerroin että meillä nuoriso menee puoluelinjoja pitkin demareihin ja kommunisteihin. Ystävämme olivat aidosti hämmästyneitä: ettäkö liittoutua valtiovallan kanssa?

Kaikki olivat hartaita katolisia JA anarkisteja! Mitä minä taas hämmästelin. Yksi tuttava meni sitten seuraavana vuonna Äiti Teresan järjestöön Intiaan töihin ja viipyi poissa viitisen vuotta, kirjoitteli sieltä ahkerasti. Sanoi törmänneensä todellisuuteen.

Sari, minusta on kaiken aikaa ollut tärkeätä erottaa 1960- ja 1970-luku toisistaan.

Oma kokemukseni oli, että 1960-luku Suomessa, ja varsinkin yliopistonuorison keskuudessa, oli kulttuuriradikalismin aikaa, kun taas 1970-luvulla alkoi vasemmistoradikalismi.

Naisasia on ollut nyt jostain syystä esillä, Pia Ingström julkaisi juuri kirjan nimeltä Lentävä feministi. Kirja arvioidaan Hesarissa tänään, en tiedä saatko sitä siellä käsiisi. Käsittääkseni kyseessä on useiden ihmisten kirjoittama kirja, mutta se yksityiskohta jäi hämäräksi.

Meillähän oli 1960-luvulla esimerkiksi Yhdistys 9, joka tähtäsi tasa-arvoon ja naisten ja lasten oikeuksien tunnustamiseen, päivähoitoon ja sellaisiin käytännöllisiin asioihin.

Yhdistys kuihtui jotenkin sitten vasemmistoradikalismin aikana ja vasemmisto söi suuhunsa feministisen ajattelun. Se käsitys minulle on jäänyt. Samaa näyttää Ingström sanovan.

Eli siskot olivat kahvinkeittäjiä työväenliikkeessä!

Itse luen itseni 60-lukulaiseksi. Olin koko matkan sadankomitealainen ja ennen kaikkea Vietnamin sotaa vastaan.

Ja kulttuurissa? No Brecht ja Saarikoski tulevat ensiksi mieleen, sitten kokeileva, esimerkiksi kuvarunous. Ynnä leffoista tietysti ennen kaikkea Käpy selän alla. Kaisa Korhosen älppäri, jossa on balladeja.

Muistelen ihmisiä jaotellun myös sen mukaan kuuntelivatko he Beatlesejä vai Rolling Stoneseja.

Lue tuo J.P. Roosin juttu, se tuntuu aika tyhjentävältä!

Niin ja kiitos Hanhensulka! Mikäs sen hauskempaa kuin lukea lastu omasta nuoruudestaan...

Sari kirjoitti...

Kiitos, Ripsa oivista vinkeistä!
60-luvun kulttuuriradikalismin helmet olivat ihan hottia vielä tällaiselle 80-luvun nuorellekin, ja näköjään omien lastenikin sukupolvi(nykyisiä teinejä) arvostaa kovasti; se kai kertoo sen aikakauden ja sukupolven voimasta.


Naisasialiikkeen historia onkin aika kiinnostava juttu; esim. italialainen naisliike toimi poliittisesti yli puoluerajojen, vasemmiston naisten kapinoidessa esim. kommunistisessa puolueessa "vanhojen äijien" hegemoniaa vastaan. (Tästä lukiessani tuli heti mieleen Siimes).
On jo pitkään ollut korkea aika kirjoittaa ja arvioida uudelleen naisliikettä ja sen historiaa, ja sitä kai on tehtykin. Ja tottahan revisiointi ei ole pelkästään historiantutkimuksen muotiaalto, vaan kyllä ihan terveellistä nykyisyyden ymmärtämiseksi. Ihan siksikin, että feminismi aatteena tuntuu monelle kadonneen "kahvinkeittäjien" myötä jonnekin vasemmiston synkkiin arkistoihin, joista sitä tarvittaessa vedetään esiin, kun tiskivuoroista tulee kiistaa.
(Itselleni feminismi ei ole yhtä kuin naisliike/-liikkeet, vaan aika monelle tuntuu olevan)

A-K.H kirjoitti...

Tuossa on jo niin paljon sanottu, että en viitsi enää lisätä, mutta toteaisin, että sulla on aika tyylikäs kolmen minuutin (rauhallisesti ääneen lukien) novelli anfangien H ja E välillä. Tuota "Hamaa muinaisuutta" voisit vähän muokata, mutta jos scifiä aikoisit, voisit tietysti aloittaa, että hamassa tulevaisuudessa...

A-K.H kirjoitti...

Tarkoitin tuon äskeisen Hanhikselle. Muuten tuli mieleeni Rispahduksen kommentista, että eiköhän se yhdistys yhdeksän vain päätetty yhteisellä sopimuksella lopettaa. Voin olla väärässä.

Ripsa kirjoitti...

Joo, en tarkoittanut että vasemmiston syömät feministit olisi otettava ihan konkreettisesti. Että olisivat röyhtäilleet perään.

Mutta luulen kyllä että Yhdistys 9 tai Marraskuunliike olivat sellaisia liikkeitä, joiden ideat ehkä sitten jossain muodossa kanavoituivat puoluetoimintaan. Jolloin liikkeet lopahtivat.

Tuohon feministiseen lentävyyteen sellainen omakohtainen muistelus, että muistan tarmokkaasti Oulunkylän kommuunissa ajatelleeni että Naisasialiike Unioni on yläluokkaisen ruotsinkielisen porvariston hillitöntä charmia, eikä sitten muuta.

Näin jälkikäteen kuulostaa kyllä vakavasti siltä että olin vain tietämättömyyttäni ennakkoluuloinen.

Sen sijaan olin mukana potkimassa alkuun Tasa-arvoasiain neuvottelukuntaa, en jäsenenä (jäsenet olivat poliittisista puolueista), vaan luennoitsijan hahmossa. Esiteltiin niille Miehen kanssa amerikkalaista Women's Lib, eli Liberation-liikettä.

Se alkuporukka, kourallinen itsenäisesti ajattelevia nuoria poliittisia naisia, oli fiksua ja aikaansaavaa ja luulen että siitä meillä sitten alkoivat päivähoito-oikeus, pidemmät äitiysvapaat ja sen sellaiset. Siitäkin jo puhuttiin että jos annettaisiin isille oikeus mennä synnytyksiin.

A-K.H kirjoitti...

Sukupuolinen tasa-arvo on jo aika pitkälle toteutunut siinä vaiheessa, kun isät saavat synnyttää ja äideille tulee oikeus päästä synnytyksiin mukaan.