8.5.2007

Kymmenen kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa

HUOM: tämä lastu sisältää elokuvan 10 kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa juonen kuvaksen ja on näin ollen ns. spoiler, tosin tämän elokuvan osalta sanoisin, että spoiler ei välttämättä ole mitenkään ertyisen paha asia.

Kuva: Tämän lastun kuvat ovat kaikki Vertigo Productions 'in WEB-saitilta

Kaikki taide riippuu tiukasti omassa mediumissaan – käytettävässä teknologiassa.

Kaunokirjallinen teos on kiinni toisiaan vasten rahisevilla kirjanlehdillä niin kuin ”kaksi parittelevaa heinäsirkkaa” inkeriläisen saunan lattialla kirjassa Samaa sukua (Anita Konkka, Tammi). Ja niin kuin kielletty rakkaus, painettu kirjallisuus – mediumina – elää oman määrätyn aikansa. Kun taiteelle olennaisen teknologian aika on loppu, taideteos häviää, sitä ei enää kukaan kuuntele, katsele eikä lue. Sen aika on ohi: niin kuin luolamaalausten, monimetristen freskojen, akustisen musiikin, ja paperille painetun sanan. Vaikka elää ehkä pitkäänkin museoiden vitriinien alla, tarkasti säädellyssä elinympäristössä, taas vain etuoikeutettujen harvojen herkkuna niin kuin olemassaolonsa alkuvaiheessakin.

Median muutoksella ei ole pienkansallisten tai pienvolyymien kulttuurien kannalta katsottuna pelkästään huonoja seurauksia.

Suomalaisugrilaiset kirjallisuusihmiset ovat kehittämässä aktivistiliikettä, ”etnofuturismia”. Sillä tarkoitetaan yrityksiä yhdistää vanha ja uusi kulttuuri ja ”hyödyntää postmodernin kulttuurin paras osa: simulaatio, tyylisekoitus, venäjäksi polistilistika, intertekstuaalisuus koko ulottuvuudessaan”. Noin määrittää etnofuturismia Kari Sallamaa Oulun yliopistosta esitelmässään ”Etnofuturismin filosofia suomalais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana (Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999)

Otetaan esimerkiksi vaikka Australian aboriginaalien tarinaperinne ja sen tunnettuus. Tietysti tunnet sen perinteen ja kaanonin kuin omat kaloritaulukkosi, jos asut Australiassa ja olet sillä tavalla ehdollistettu. Ilman internetiä meille muille tunteminen on kovan vaivan takana. Sama koskee suomalaisugrilaisia kulttuureja niiden omien asuinalueiden ulkopuolella, ja varmaan osaksi sisäpuolellakin.

Monille Arvoisista Lukijoista on ehkä tullut tutuksi australialainen elokuva Rabbit-proof fence. Se kertoo tarinan kolmesta siskoksesta, ”sekarotuisista” aboriginaalitytöistä, jotka englantilaisten siirtomaaherrojen (tyttöjen ”sekarotuisuus” johtuu tietysti herrojen siemenestä) toimesta kaapataan kodeistaan koulutettaviksi valkoisten siirtolaisten palvelijoiksi, koska hyvää tarkoittavat mutta rasistisen ylemmyydentuntoiset englantilaiset olettavat sen ainoaksi koulutukseksi, joka aboriginaaleille voi yleensä antaa.

Elokuva on oikein hyvä ja suositeltava katsottavaksi, mutta itseäni vaivaa siinä yksi merkillinen seikka. Ja se on sentimentaalisen (ja lisäksi haluaisin kääntää tähän sanan patronising suomeksi, mutta en löydä sopivaa sanaa, ”alentuva” ehkä) voivotteleva ja yliosoitteleva suhtautuminen alkuasukkaisiin, elokuvasta puuttuu todellisen myötäelämisen tuntu, puhuminen vertaisistaan ihmisolennoista.

Toinen Australian aboriginaaleja kuvaava elokuva, jota voi myös varauksin suositella, on vuonna 1980 julkaistu Manganinnietulen kantaja, alkuperäiseltä nimeltään Manganinnie, ohjaajana valkoinen tasmanialainen John Honey, perustuu samannimiseen nuortenromaaniin, kirjoittaja tasmanialainen Beth Roberts (kuollut 2001), ja tuotanto Tasmania Film Corporation. Tarina on sijoitettu 1830-luvun Tasmaniaan, jolloin saaren aboriginaalit olivat jo häviämässä (ja ovat ”sukupuuttoon” kuolleita nykyajassa).

Päähenkilö, Manganinnie (australialainen aboriginaali näyttelijä Mawuyul Yathalawuy), on yksinäinen nainen, jäänyt ainoana henkiin heimostaan, englantilaiset sotilaat murhasivat muut heimon jäsenet.

Manganinnie ei osaa tehdä tulta, ja hänen on sen vuoksi kannettava ”ikuista tulta” mukanaan selviytyäkseen hengissä. Hän tapaa valkoisen tytön, joka on eksynyt ja pelastaa tämän hengen samalla, kun etsii omaa kansaansa.

Merkittävä, mutta pitkäveteinen, alun perin kai nuorille tarkoitettu filmi (paremminkin ehkä aikuisille sopiva hitautensa ja teemojensakin vuoksi). Tässä filmi onkin mainittu vain symbolisena eleenä, ja aasinsiltana varsinaiseen lastuun, jossa myös kuvataan ”ikuista tulta”.

Nimittäin, helmikuun viimeisenä viikonloppuna kävimme leffassa, jossa ei paljoakaan tapahtunut ja jossa näyttelijät puhuivat kieltä nimeltä ganalbingu, jota puhutaan Australian Pohjoisen Territorion, Arnhem’in maan, koilliskulman suoalueella nimeltä Arafura. Elokuvan nimi oli 10 canoes, 150 spears and 3 wifes (10 kanoottia, 150 keihästä ja kolme vaimoa), ohjaaja australialainen Rolf De Heer.

Jos filmiä katsoisi ”valkoisin silmin", sitä voisi kutsua surrealistiseksi komediaksi. Siinä on rakkautta, tragediaa, taistelua, jopa kuolemaa, niin kuin meidän kulttuurimme filmeissä, mutta ei tarkoituksetonta väkivaltaa.

Tämä on niitä elokuvia, joista katsojilla on vahvasti kahtia jakautuvat mielipiteet: uteliaanihaileva hyväksyntä tai tylsäksi tekotaiteeksi tuomitseva torjunta.

Elokuvan kertojan, joka puhuu Australian englantia voimakkaalla aboriginaalilla korostuksella, narratiivi alkaa näin:

'Bout time to tell you a story, eh? Then I'll tell you one of ours...

It is longtime ago. It is our time, before you other mob came from cross the ocean...longtime before then. The rains been good and ten of the men go on the swamp, to hunt the eggs of gumang, the magpie goose. One of the men, the young fella, has a wrong love, so the old man tell him a story...a story of the ancient ones, them wild and crazy ancestors who come after the spirit time, after the flood that covered the whole land...

It's a good story, this story I'm gonna be tellin' you 'bout the ancient ones. There's more wrong love in this story, and plenty spears too, and plenty wives...too many wives if you ask me...a beautiful young one and a bit of a jealous one and the older wise one and even more wives than that
...’

Elokuvan kertojaäänenä on kuuluisin Australian aboriginaalinäyttelijä, David Gulpilil, joka tuli maansa ulkopuolella erityisen tunnetuksi sympaattisena aboriginaalina, nimeltä Neville Bell, elokuvassa Krokotiili-Dundee. Hänen poikansa, Jamie Gulpilil, esittää elokuvan kahta, eri ajassa elävää nuorta päähenkilöä, nimeltään Dayindi ja Yeeralparil, jotka ovat vahingossa rakastuneet vanhemman veljensä nuorimpaan vaimoon.

Opettaakseen veljelleen oikeita tapoja vanhempi kertoo nuoremmalleen tarinan kolmesta vaimosta, väärästä rakkaudesta, kidnappauksesta, pieleen menneestä kostosta, pelottavasta sotaretkestä ja yleensäkin väärän, eli heimoa suojelevan perinteen vastaisen, käyttäytymisen aiheuttamasta häiriöstä rauhallisessa puolentusinaa risumajaa käsittävässä heimokylässä.

Aboriginaaleilla on meistä, indoeurooppalaisen kulttuurin läpitunkemista eurooppalaisista, poikkeava ajan käsitys, joka ehkä on jotenkin sukua muinaissuomalaisten maailmankuvalle. Heillä on käsite Dreaming, joka kuvaa myyttisiä heijastumia, tarinoita, ajalta kaukana menneisyydessä, ajassa, josta ei voi tietää muuten kuin unien ja suullisen kertomaperinteen avulla. Suomalaisugrilaisina, jos vielä omaisimme kollektiivista heimomuistia Kalevalan tai Kalevipoegin lisäksi, ymmärtäisimme hyvin tällaisen ”uniajan” olemassaolon.

Elokuvassa itsessään on kolme aikatasoa: kertojan aika, nykyajassa niin kuin tuosta yllä olevasta narratiivin pätkästäkin huomataan; tarinan varsinaisen aikataso jossakin epämääräisessä menneisyydessä, ehkä satoja vuosia sitten, ja opetustarinan aika vielä kauempana, primaarisessa ”Uniajassa”, ehkä tuhansien vuosien takana nykyajasta katsottuna.

Elokuvassa nämä aikatasot merkitään katsojaa varten värien käytöllä.

Nykyaika näytetään väreissä: siinä ei ”tapahdu mitään”, eikä esiinny muita henkilöitä kuin kertoja ja hänkin vain äänellään.

Väärän rakkauden aika esitetään mustavalkoisena: siinä ajassa vanhempi veljeksistä kertoo opetustarinan nuoremmalle, tätä kutsutaan siinä ajassa Dayindiksi.

Ja kaukainen ”Dreaming”, ”Uniaika”, eli opetustarina kerrotaan väreissä; siellä nuoremman veljen nimi on Yeeralparil.

Aikatasot sekoittuvat tarinan kerronnassa, mutta niiden kulkua on helppo seurata väriensä vuoksi

Mustavalkoisessa osuudessa nuorempi veljistä, Dayindi, on siis rakastunut vanhemman veljen nuoreen vaimoon, joka on kaunis, seksikäs ja terveen pehmeänpullea. Kylän miehet lähtevät kanootintekomatkalle ja vanhempi veli käyttää tilaisuutta Dayindin opastukseen kertomalla tarinan mystisestä menneisyydestä. Sattumalta sielläkin nuorempi veli, Yeeralparil, oli rakastunut vanhemman veljensä nuorikkoon.

Elokuvassa, ja aboriginaalien keskuudessa muutenkin, naisten ja miesten roolijako on selkeä. Naiset keräilevät, tekevät ruoan ja motkottavat kotoisasti laiskoille miehilleen. Miehet, joilla saattaa olla useita vaimoja, menevät metsälle, rakentavat kanootteja, yöpyvät pysyviksi tilapäisyösijoiksi puunoksille rakennetuilla lavoilla, istuskelevat tulilla, elävät tovereina ja toteavat toisilleen itseensä tyytyväisinä vaimojen käyttäytyvän niin kuin vaimojen kuuluu. Väärää rakkautta ei salata, mutta sitä ei hyväksytäkään. Nuoremman on saatava opetus osatakseen takaisin oikealle tielle.

Uniajassa esi-isät kohtaavat metsästäessään sattumalta miehen vieraasta heimosta ”omalla alueellaan”. Vieras on komea ja miehet pelkäävät oman asemansa puolesta, jos heimon naiset sattuisivat tapaamaan tämän. Tosin yksi miehistä toteaa, että ”älä koskaan luota mieheen, jolla on pienet munat”. Muut ovat samaa mieltä ja vieraan ryhdyttyä tekemään hävyttömästi tarpeitaan heimon pyhälle maalle hänet tapetaan”vahingossa”.

Sitten yksi vanhemman veljen kolmesta vaimosta häviää ja heimo päättelee tämän tulleen kaapatuksi läheisen jokiheimon toimesta kostona tapetusta miehestä. Asia on vakava ja voidaan korjata oikeutetulla sodalla, jossa ”joukkotuhoaseina” ovat pitkät teräviksi tulen avulla hiotut keihäät.

Jokiheimo ei olekaan kaapannut keskimmäistä vaimoa, joka elokuvan lopussa ilmestyy omin päin takaisin kotikonnuille. Rangaistus väärästä käyttäytymisestä, pienimunaisen miehen tappamisesta, on kova: molemmat veljet joutuvat – lakien mukaisesti – toimimaan jokikansan sotureiden keihäänheiton maalitauluina. Heittoetäisyys on tarkasti ikiaikaisen ”heimojenvälisen sotalain” säätelemä. Heittopaikka mitataan yhteistoimin, veljekset asettuvat maaliksi ja väistelevät parhaansa mukaan heitä kohti heitettyjä keihäitä. Lopulta vanhempi veljeksistä saa kuolettavan osuman.

Takaisin kotiin palaavat soturit hautaavat sotasankarinsa. Nuorempi veljeksistä perii sodassa kaatuneen omaisuuden, mukaan lukien kaikki kolme vaimoa. Hän yrittää päästä nuorimman vaimon majaan ansaitsemalleen palkinnolle. Mutta asia ei ole niin yksiviivainen: naiset nimittäin määräävät omassa reviirissään, kotitulilla, perheen sisäisen järjestyksen ja Yeeralparil joutuu ensimmäiseksi jakamaan vuoteen vanhimman vaimon kanssa.

Tarinan opetuksena nuori Yeeralparil saa ansaitsemansa rangaistuksen väärästä rakkaudesta: hääyön ”vanhan” naisen, saattaa olla jo lähes kolmekymppinen, vuoteessa ja joutuu edelleen odottamaan unelmiensa täyttymystä, teini-ikäistä pullukkamorsiantaan, vaikka onnen tiellä ollut vanhempi veli on nyt kuollut.

Omassa ajassaan nuori Dayindi ymmärtää tarinan avulla väärän rakkautensa olevan kiroukseksi ja jopa kuolemaksi rauhalliselle heimolle ja rauha palaa taas Arafuran soille.

Filosofi Henri Bergson on sanonut jotenkin, että ”koominen absurdius on luonteeltaan unien kaltainen”. Se kuvaa hyvin tämän elokuvan luonnetta. Koko tarina on kuin absurdi uni.

Itselleni yllättävää ja silmiä avaavaa on se, että tarina kerrotaan huumorilla. Jotenkin sitä on, sen kummemmin asiaa pohtimatta, tyytynyt sellaiseen ajatukseen, että luonnonkansojen tarinat olisivat totisia haltiasatuja, joissa ei huumorilla ole paljoa tilaa.

Tällaista käsitystä on vahvistamassa Kalevala, josta puuttuu lähes kokonaan koominen kerros, angstia, surua ja murhetta sen sijaan on yllin kyllin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Lönnrot jätti komiikan tarkoituksellisesti pois Iliaan ja Odysseian tosikkojen hengessä. Mutta huumori on suomalaisenkin kulttuurin tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos näin on meillä nykyihmisillä, niin täytyy olla myös meitä edeltäneillä tarinankertojilla, emmehän ole sanottavasti muuttuneet ainakaan kymmeniin tuhansiin vuosiin.

Freud on rinnastanut huumorin ja unet piilotajunnan oikotieksi sielun syvimpiin kerroksiin. Ehkä sillä kosketellaan primaarista osaa sielussa, johon ei muuten pääse käsiksi kuin unissa.

10 kanootissa on jopa pieruvitsi, joka riemukkaasti yhdistää aboriginaalit oman kulttuurimme ihmisryhmiin. Pieruvitsi on nimittäin komiikan pohjarakenteeseen punottua perusmateriaalia. Niinkuin vitseistä, Spede Pasasesta ja Ves-Matti Loirista yms. tiedämme, komiikka syntyi ruumiintoimintojen ja vahinkojen, kuten kaatuilun ja muiden pikkuonnettomuuksien, aiheuttamasta myötäelämisen (hyväntahtoisen vahingonilon) mielihyvästä.

Tämä elokuva ei, eivätkä sen henkilötkään, kiiruhda eteenpäin erityisen riehakkaasti. Eri aikatasoilla käytetään jopa täsmälleen samoja, lähes liikkumattomia otoksia, vain värejä ja katsojalle kuuluvaa dialogia vaihdetaan; kohtaukset muistuttavat paikka paikoin enemmän valokuvia kuin elokuvan pätkiä. Tarina etenee pääosin suullisesti: David Gulpilil’in narratiivina (englanniksi) ja pääasiassa Arafuran alueelta palkattujen näyttelijöiden dialogina (ganalbingu-kielellä).

Nykyajan kiireinen katsoja saattaa olla kärsimätön hitaasta etenemisestä, mutta se on oudolla tavalla turvallista ja tyydyttävää: aivan kuin jollakin epämääräisen atavistisella mielentasolla tietäisi, että se on juuri oikeaa ihmisen elämää. Henkilöt seisoskelevat tai istuskelevat kiireettömissä ryhmissä, kanooteissaan tai kotilieden (nuotiotulien) ympärillä, vinoilevat toisilleen ystävällisesti tai kävelevät pitkässä ruodussa keihäät olkapäillään samalla, kun tarina etenee suullisesti.

Tämä on miellyttävä elokuva, jota suosittelee mielellään vaikka muidenkin katsottavaksi.

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kymmenen kanoottia kiinnostaa kovasti, täytyy nähdä. Kiitos mielenkiintoisesta lastusta. Olisipa englanniksi jotta saisin linkitä blogissani englanninkielisille lukijoilleni! :-)

beautyforgivenesshealing kirjoitti...

10 kanoottia on tosiaan mainio leffa. Hyvä kässäri, hyvät näyttelijäsuoritukset ja erinomaisen hienosti toteutettu visuaalinen puoli. Myös aboriginaalikielen käyttö läpi koko elokuvan tuo uuden (valtavirrasta poikkeavan)tason elokuvaan. Aboriginaalikielellä ei kai ole aiemmin koskaan tehty koko illan elokuvaa.
En kyllä tiedä millä perustein tätä voisi kutsua "taideelokuvaksi", sillä minun mielestäni tarina tuntuu ikiaikaiselta ja perinteikkäältä, jopa tutulta.. "Uutta" elokuvassa on vain käsittely elikä aikatasojen luominen visuaalisesti sekä se että leffa on tehty kokonaan aboriginaalikielellä. Muisteen jostain lukeneeni, että kässäriä kehitettiin sitä mukaa (näyttelijöiden toimesta), kun kuvaus eteni. Ja kuvaus oli ollut tuskallista, koska suolla on on niin paljon hyttysiä, onhan kuumaa ja tosi kosteaa. Hrr, ei käy kateeksi..:)

सारी kirjoitti...

No nyt taas pitää sanomani, että tämä lastu aiheuttaa voimakasta halua ostaa elokuvalippu.

Your comment box checks the spelling in English? Näköjään joo.(Piti kokeilla, kun joka sana suomeksi on punaisella alleviivattu.)

सारी kirjoitti...

"Jos filmiä katsoisi valkoisin silmin"...tuota, tässä herää kysymys kirjoittajan identiteetistä...
Kun suomeksi aika harvoin aboriginaalit kirjoittaa :)

nitpicking...

Hanhensulka kirjoitti...

Marja-Leena, olen niin laiska, että hirvittää. Joudun päivittäin kirjoittamaan liikaa englanniksi, niin ettei illalla enää viitsi edes yrittää. Täytyy ottaa itseään niskasta kiinni. Muutto Australiaan on ehkä tulossa lähemmäksi ja lähemmäksi ajassa, joten sen perusteella voisi tosiaan yrittää.

Kirsi, kyllä tämä taidekuvanakin menee, vaikka se ei ehkä ollut tekijöiden tarkoitus. Tai mistäpä näitä tietää. Aboriginaalien taidehan lähtee erilaisesta maailman katsomisesta kuin meillä, ja tässä, niin kuin sanoit, heillä, varsinkin David Gulpililillä oli merkittävä osuus käsikirjoituksessa ja koko kuvaustapahtumassa. Abojen maalauksissa on näkymä aina ylhäältä alas katsottuna, ja tavallaan elokuvan aikanäkymä on samantapainen. Tosin tämä mielipide saattaa olla vain katsojan valkoisessa silmässä.

Ja, apropos, Sari, rusketun kyllä helposti, mutta en aivan niin syvää rusketusta saa, että meneisin aboriginaalista. Tarkoitin sitä, että yritin katsoa elokuvaa ilman oman kulttuurin painolastia, mikä on tietysti mahdotonta. Eikä voi välttää arvostamasta/arvostelematta sitä oman kulttuurin termeillä. Elokuva levitetään normaaleja elokuvakanavia pitkin (tosin jonkinlaisten "vaihtoehtoisten" levittäjien kautta) joten sitä on katsottava myös omilla silmillä.

Tuloksena on, että elokuvaa voi lämpimästi suositella. Tällaisia elokuvia menevät kai katsomaan lähinnä sellaiset ihmiset, joilla jo on myönteinen katsanto "vaihtoehtoiseen kulttuuriin". Joten tavallaan elokuva saarnaa jo uskovalle (heh, eivät nämä englanninkieliset idioomit oikein käänny kunnolla suomenkielelle).

Muuten asiasta eteenpäin, Rauta-ajan lisäksi ei suomalaisesta muinaiskulttuurista, edes saduista, kai ole juurikaan tehty elokuvia. Tosin muisuu mieleen yksi elokuva, mutta ei sen nimeä tai tarkkaa taustaa. Siinä oli pohjana tarina, jonka minäkin lapsuudessani jostakin luin, jotakin hatusta ei tuulihattu, mutta samantapainen ajatus siinä oli. Mutta kun ei piru vie muisti toimi, vaikka uhkaisi sitä kidutuksella:)

beautyforgivenesshealing kirjoitti...

Mm.. ei aboriginaalitaide ole aina ylhäältä alas...:) Maisemat on kuvattu kartanomaisesti, mutta kaikenlaista muutakin tyyliä kyllä löytyy :)

Hanhensulka kirjoitti...

Niin se tietysti on.

On tosin vaikea sanoa enää tässä vaiheessa, mikä on "aitoa" abo-taidetta.

Olen käväissyt muutamassa heidän taidettaan myyvässä galleriassa (yksi hyvä oli juuri Echucan ulkopuolella Victorian ja NSW:n rajalla) ja myös taidenäyttelyissä, mm. Federation Squaren Ian Potter Centre-museossa Melbournessa, jossa on usein abo-näyttelyitä (ja taitaa olla pysyväkin aboriginal- ja Torres Strait Islander- näyttely). Monet maalaukset näyttävät siltä kuin mikä tahansa "länsimainen" taideteos, ja monissa sellaisissa (ei tietysti kaikissa) helposti pistää silmään teoksen "kehittymättömyys" tai "amatöörimäisyys".

Mutta taidetta pitää kai arvostaa ja arvottaa esteettisillä perusteilla. Jos joku taide "matkii" länsimaista taidetta, sitä tietysti arvostellaan niillä mittapuilla.

Tässä ei ole mitään pahaa sanottavaa, edistys tietysti edistyy, ja ulkopuolisilta vaikutteilta ei voi jäädä vapaaksi.

Mutta, ilmaan jää kysymykseksi, missä on "aidon" abo-taiteen ja "epäaidon" välinen raja.

Se, että "tavanomainen" taiteilija on syntyjään australialainen aboriginaali, ei ehkä riitä määrittämään tämän taidetta "aboriginaali taiteeksi". Aboriginaali-sanassahan on kaksi osaa "ab" ja "originaali"! Eli "from beginning" sananmukaisesti englannistettuna.

Eli taiteen osalta kai sellain, joka noudattaa traditionaalista muotoa yms.

Joku voisi tietysti irvailla, että aboriginaali taide (kaikkien maiden, ei vain Australian) on aina paikalleen jähmettynyttä, mutta me emme tietysti halua sanoa mitään tällaista.

Eurooppalaisena haluaisi ostaa vain "aitoja" abo-tauluja, tavanomaista taidetta voi katsella ja ostaa missä vaan.

Having said that...Tuo lause, johon viittasit, oli liian ehdoton. Sanan "aina" tilalla voisi yhtä hyvin olla "usein" tai "perinteisesti" tai jotakin.

Ripsa kirjoitti...

Kari Sallamaan luento Etnofutusta oli tosihieno.

Että kun puhut aboelokuvasta, niin en usko että sen esittämä identiteetti on jostain uralilaisaltailaisesta kansansirpaleen identeetistä niin mahdottoman etäällä.

Ailu Valkeapää levitti meillä saamelaisuuden ideaa, mutta ei todellakaan suomentanut joukuja, eikä suomenna myöskään Wimme Saari.

Jossain mielessä, kun olen liikkunut maailmalla, olen kokenut myös suomalaisuuden etnisesti uhanalaisena ja vaikeana asiana ilmaista.

Hesarissa oli taannoin jonkun (ruotsinkielisen?) harmistusta siitä, ettei suomeen ole onnistuttu luomaan yksikön 3. persoonaan femiinistä ja maskuliinista sanaa.

Miksi ihmeessä pitäisi? Kyllä minulla on se käsitys, että suomalaista identiteettiä selvimmillään on juuri se että on olemassa HÄN. Indoeurooppalaisparat joutuvat taistelemaan genrejen ja sukupuolten välillä ikuisesti!

No, Kirsi, kun olet nähnyt sen leffan niin löydätkö siitä yhtäläisyyttä tuon Sallamaan etnofutu-ajattelun kanssa?

Samoin tietenkin muutkin jotka näkevät uusia leffoja toisin kuin jotkut täällä Valkoisessa kaupungissa.

Tämän kaupungin identiteettiin kuuluu olennnaisesti se, että matkalla kirjastoon joutuu ohittamaan luhistumassa olevan valkoisen rötiskön, jota ei saa purkaa koska se oli meidän suuren isänmaallisen sotamme, siis sisällissodan, VALKOLINNA! Että siellä se Mannerheimikin on pasteeraillut. Joukkoja katsellen.

beautyforgivenesshealing kirjoitti...

Ripsa,
olipa aikamoinen paukku! Positiivisessa mielessä!

Esim. "Now still some principles of ethnofuturism. Its’ aims are not only to save cultural traditions, but above all to construct national town culture for such peoples, who have mainly been nomads and peasants. In this meaning ethnofuturism can be an artistic and philosophical ”program of survival”, which grants future for small languages and cultures. Ethnofuturism gives self thrust and evens uneven starting points in giving examples and models for developing national literature and culture.

The most important principle is to stress the dialectics between old and new, ancient mythology plus folklore and national romanticism, and on the other hand modern media and high brand postmodernism."

Lisää kiinnostuneille:
http://www.suri.ee/etnofutu/vanaisad/masing/sall-uku.html

Kiitos vinkistä! Varmaan elävänä luentona vielä vaikuttavampi kuin näin päätteeltä tihrustaessa..

Kyllä etnofuturismi sopii 10 kanoottiin kuin nyrkki silmään.

Voikohan tän leffan siellä Valakiassa kaupunnissa vuokrata??

Hanhensulka, ninnii, joo. Tuo mikä taide on aitoa ja mikä ei, sehän on ikuisuuskysymys ja sitä sopii kysyä kaiken taiteen kohdalla:)
Itselleni ei ole niin tärkeitä nämä luokitukset (enkä nyt tarkoita siis että sinullekaan olisi). Aboriginaalimummoille ja vaareille on hyvä, kun heidän taiteensa myy. Saavat ostaa perhekunnille nelivetoja ja ruokaa. Lisäksi taiteenteko sinänsä, ja arvostus, nostaa omanarvon tunteen korkalle. Tästähän seuraa ketjureaktio. Kun nuoremmat näkevät vanhempien kulkevan pää pystyssä, on saavutettu yksi etappi. Alkuperäiskansaa on poljettu tässä maassa kyllä siihen malliin, että myytiinpä heidän taidettaan millä nimellä tahansa, kaikki eteenpäin. Taiteen välittäjät taas ovat oma rotunsa kokonaan. Siinä porukassa on niin paljon huijareita ja hyvksikäyttäjiä ja teeskentelijöitä että se on ihan uskomatonta.
Minä luulen, että parhaimmillaan taiteen rakastaja vain yksinkertaisesti nauttii taiteesta. Ei katso titteleitä, kylttejä, tyylejä.

Yksi aboriginaalitaiteen tuntija sanoi kerran mielipiteenään, että aboriginaalitaide on jo ohittanut nykytaiteen. Aboriginaalitaide on nykyään enemmän nykytaidetta kuin nykytaide (modernismi, postmodernismi). Minusta se on hieno ajatus. Tässä merkityksettömyyden ja pinnallisuuden maailmassa saattaa olla vielä jotakin, joka pohjautuu ikivanhoihin uskomuksiin ja myytteihin. Voi olla, että on jotain aitoa sittenkin. Katsojastahan se on kiinni. Minä yleensä katson kuvaa ja jos se herättää minussa energioita, se on taidetta. Hyvää taidetta. :)

Hehhehhee.... menikö mulla puurot ja vellit sekaisin?

सारी kirjoitti...

Olen ollut siinä käsityksessä, että abo-taide (miten ruma sana)on new-yorkilaisten galleristien luomien markkinoiden tulosta. Kyllähän ne alkuperäiset australian asukkaat tuottivat "taidetta" ilmaistakseen kulttuurinsa peruskonsepteja, mutta ne värikkäät ja viehättävät karttamaiset sysdeemit ovat myöhempien aikojen sovellutuksia. (Siis tämä on oma luuloni)

Eikä se vähennä ollenkaan niiden arvoa. Miksi ns. kansan/populaari/primitiivitaiteella pitäisi olla ylevämpiä tai jalompia motiiveja kuin millä tahansa taidemarkkinoilla pyörivällä krääsällä. Kysymys on siis siitä, onko taiteessa laatua, ei siitä, onko siinä autenttisuutta.


Toinen asia, joka tulee tässä mieleen:
usein primitiivisen (lue: muiden kuin nykylänsimaisen kulttuurin) taiteen abstraktius on täsmälleen smaa moderniutta kuin viimevuosisadalla länsimaisessa taiteessa ilmennyt. Muinaisissakin kulttuureissa siirryttiin naturalistisesta taiteesta pikkuhiljaa kulttuurin raffinoituessa abstraktiin suuntaan; useinhan primitiivstä taidetta epäillään jotenkin naivistisemmaksi, unohtaen, että taiteilijan kuvakäsitys voi olla erittäinkin hienostunut ja monimutkainen, vaikkei hänen tuotoksensa taidegalleristin kautta olisikaan kulkeutuneet museon seinälle roikkumaan.
Abo-taiteella on kai aika pitkät juuret, sillä on ollut aikaa kehittää konseptejansa...

Ripsa kirjoitti...

Kyllähän tässä on ollut välittäjätaiteilijoita länsimaisen modernismin ja heimokulttuurien välillä. Esimerkiksi oma Gallen-Kallelansa, jonka kotimuseo (miks hemmetissa toimivista ateljeista ylipäänsä TEHDÄÄN museoita kun taiteilijoilla on huutava pula ateljeista!) on täynnä afrikkalaista taidetta, esineitä, kuvia jne.

Sitten meillä on ranskalainen Gauguin, joka toi jopa vaimon Tahitilta (tosin jätti hänet sitten oman onnensa nojaan ja hän kuoli prostituoituna).

Erilainen valo on kiehtonut taiteilijoita aluperin, sitten on tullut ahaa-elämys että täällä on oma maailmansa.

Sitä piti vielä kysyä Australian-tuntijoilta, että miten ne rikolliset paskiaiset jotka yrittivät tappaa alkuasukkaat viimeiseen ihmiseen, suhtautuvat abotaiteeseen.

Kirsille jo kerroinkin että Leo-mieheni kävi pääsiäisenä EMMAssa ja toi sieltä abo-esineen: kevyestä mustasta puusta tehty lisko, johon oli täplitetty kuvioita, silmät, kynnet ja kaikki.

Sen lisäksi meillä on isoisän rakentaman kirjahyllymonumentin (n. 2 metriä korkea, leijonan tassut alla) päällä afrikkalainen kiraffi. Tiedän joo, jossain päin Afrikkaa on varsinainen kiraffitehdas, mutta se ei tee tuota kiraffia vähemmän kauniiksi.

Voi tietysti olla abo-liskotehdaskin, toivottavasti omistavat sen itse...

Mutta en ole nähnyt luotettavia tilastoja siitä kuinka paljon gallenkalleloita, helenshjerfbeckeja ym. tulee thaimaalaisista tehtaista ja myydään suomalaisten sikaa muistuttavien miesten pakettiautojen uumenista aitoina ja tällä kertaa sikahalvalla koska on pikkurahan puutetta.

Suomalaiset ovat sivistymätöntä kansaa, joka osaa tehdä vain teknisiä vimpaimia niinkuin nokioita.

Ei ne Kalevalaa osaa, eivätkä tajua suurin osa hölkkäsen pöläystä etnofutusta.

beautyforgivenesshealing kirjoitti...

Sari,
aboriginaalitaide on nykyään maailmanluokan nykytaidetta. Esim. ne karttamaiset pistejutut olivat ja ovat karttoja maalaajan omasta maasta. Jokaisella on oma alueensa, jota saa maalata. Jokaisella on oma eläin, jota saa maalata. Jotkut maalaavat esim. äitinsä maata. Suhde maahan on se tärkein konsepti, ei siis vain taiteessa vaan ylipäätään heimon sisällä. Taide vain kuvastaa ajattelua. Me näemme malausta katsoessamme vaikkapa abstraktin pistemeren. Jollekin toiselle katsojalle se on jotain ihan muuta, esim. kartta sen puun luo, josta löytyy witchety grubeja (valkoisia, proteiinipitoisia matoja).
Monet aboriginaalitaiteilijat ovat menneet jo "ohi" perinteisen maalaustavan. Ks. esim. http://www.artgang.com.au/artist_rosella.html
tai
ks. kuinka erilaista tehdään eri puolilla Australiaa. http://www.aboriginalartonline.com/aboriginalpainting/index.php

En ole ajan tasalla mitä taidemaailmassa tapahtuu, mutta jo pitkään suosikkejani ovat olleet Keski-Australiasta tulevat naismaalarit. Esim. Minnie Pwerle, jota sain kunnian avustaa, kun hän maalasi. Minnie kuoli viime vuonna.
http://en.wikipedia.org/wiki/Minnie_Pwerle

Taide on taidetta ja galleristit tekevät rahaa taiteella. Mutta jotkut galleristit ovat tosi riistäjiä. Jotkut ovat maalauttaneet ruokapalkalla töitä, joita myyvät sitten galleriassaan ja pitävät itse voitot. Nykyään onkin jo aboriginaaliyhteisöjen omia gallerioita ja rahaa saavat myös taiteilijat itse.

Re: "usein primitiivisen (lue: muiden kuin nykylänsimaisen kulttuurin) taiteen abstraktius on täsmälleen smaa moderniutta kuin viimevuosisadalla länsimaisessa taiteessa ilmennyt. "

Eikös se ollut niin, että länsimaiset taiteilijat alkoivat matkia primitivistä taidetta, kun eivät enää itse keksineet mitään uutta? Vrt. Picasso ja Afrikka. Saman teki australialainen Margaret Preston. Olen nähnyt häneltä törkeitä aboriginaalitaiteen matkimista ja kyseessä on kuitenkin yksi Australian kuuluisimmista taidemaalreista. Siihen aikaan, kun Preston teki taidettaan, ei aboriginaalitaidetta pidetty minään - siispä sitä sai käyttää itse kukin miten halusi. Eihän se ollut "taidetta". Ja se, että Preston omi itselleen "vaikutteita" oli siihen aikaan ihan hyväksyttävää, eri asia on sitten pidettiinkö sitä siihen aikaan mitenkään nerokkaana ideana... En ole tutkinut asiaa. Täytyykin lukea tämä artikkeli:
http://www.smh.com.au/news/arts/shadow-cast-over-a-painters-legacy/2005/07/24/1122143723289.html

Ripsa, vastauksena kysymykseesi (ja asiantuntijaa en sitten edes leiki!:), että oma näppituntumani on, ettei aboriginaalitaidetta minään taiteena pidetty. Yksittisiä keräilijöitä oli mutta aboriginaalitaiteen arvostus tuli kauan sen jälkeen, kun esim. afrikkalainen taide tuli arvostetuksi.

Hanhensulka kirjoitti...

Tästäpä tuli mielenkiintoinen kommenttilaatikko monine uusine linkkeineen. Kiitos.

Niin kuin Kirsi tuolla ylempänä sanoo, (valkoiset) taidekauppiaat tekevät rahaa hiljalleen muotiin tulevalla alkutaiteella. Mutta ei se ole pelkästään paha asia, ihmiset tottuvat ajatukseen siitä, että alkuasukkaillakin on taidetta.

Minulla on jo paljon tuttavia Australiassa, ja joidenkin mielipiteet ovat pöyristyttäviä alkuperäisasukkaista. Mielipiteitä liehtovat tietysti aboriginaallien omat ongelmat, erityisesti viinan ja perhe- tai oikeastaan sukuväkivallan vuoksi, lasten hyväksikäyttö mukaanlukien. Ne ovat ongelmia, joiden ratkaisua ei kai ole vielä näkyvissä.

Aboriginaali taide on tosiaan voimakkaan symboolista. Ja se kieli olisi opittava, että osaa ymmärtää mitä taide sanoo. Kieli on tietysti aivan erilainen kuin länsimaisen taiteen kieli, enkä oikein voi uskoa, että niitä pystytään "yhdistämään" koherentiksi kokonaisuudeksi (jos taidetta nyt edes voi kutsua koherentiksi).

Abojen tauluissa on usein tarina tärkeämpi kuin esimerkiksi esteettinen kompositio, estetiikka on tietysti katsojan silmässä. Jotkut näistä tauluista eivät houkuta silmää, toiset taas houkuttavat. Eikä asiantuntemattomana osaa sanoa missä on enemmän abotaiteen sisintä mukana. Voi olla, että aboriginaalit itsekään eivät enää osaa sitä sanoa, muutamaa vihkiytynyttä lukuunottamatta.

En muuten ole varma ymmärretäänkö saamelaisten joikurunoutta tai heidän alkuperäistaidettaan enää "oikein" (onko sitä edes enää missään merkityksessä olemassa, vai kuuluiko Särestöniemi siihen traditioon modernina eksemplaarina?, tosin hän oli lappilainen, joten saamelaiset itse eivät varmaan tätä ajatusta hyväksy, ja hän taitaa olla sielultaan enemmän venäläisen taideperinteen edustaja, repiniläinen).

Saamelaistutkijoidenkin omat mielipiteet saattavat jo olla yliopisto-opetuksen ja yhteisen "unohtamisen" läpitunkemia. Saamelaisillekin on syntymässä oma "Dreaming", johon ei pääse sisään kuin unessa. Vaikka onhan saamelaistaidetta tutkittu pitempään ja enemmän kuin siellä etelässä.

I.O.Rumdum kirjoitti...

Itsekkäästi jatkobloggasin )siis inspiraation täältä saatuani) aiheesta
http://mrsmorbidi.blogspot.com/2007/05/australialaisen-taiteen-luennolla.html