10.5.2007

Puhtaassa maisemassa


Kuva: Näköala Kolilta. I. K. Inha, Suomi kuvissa.1896

Huom. 12.5 aamuyöllä: Maailmanperintölistalla onkin Suomesta yhteensä seitsemän kohdetta kuten Timbuktun dee kertoo kommenteissa, joten tein asianomaisen korjauksen tuonne alemmaksi.

Kansalliskirjailija, kai häntä saa sellaiseksi kutsua, vaikka puhuikin savoa äidinkielenään, Juhani Aho sanoi jossakin kirjoituksessaan (Uusi Kuvalehti. 1893):

Samoin kuin pyhiinvaeltaja luulee saavansa ja epäilemättä saakin kaiken hartautensa jossain merkkipaikassa puhkeamaan esille, samalla ne, jotka luontoa ihailevat, hakevat seutuja, joissa ns. luonnon jumaluus astuu esiin vaikuttavimpana, monipuolisimpana ja monimuistoisimpana. Yksi sellainen luonnon hartautta herättävä paikka on Koli, sillä sen huipulta näkyy palanen maatamme, jossa on yhdistettynä melkein kaikki sen eri vivahdukset. -- Kaukaisimmat vaarat ovat jo toisella puolen rajan, itsestään ne johtavat ajatuksen Venäjän Karjalan loppumattomiin havumetsiin ja lisäävät siihen vaikutukseen, jonka tämä puoli Kolia jo muutenkin synnyttää, jotain salaperäistä surullisuutta, herättävät muistoja muinaisuudesta ja luovat nykyhetken mielialaan haikeata kaihoa.”

Tämän lastun tarpeita varten olen ajatellut maisemalla olevan jonkinlaisen havaittavan tai kuviteltavan ”tilan, luonteen ja merkityksen” (tiedot, kohtaaminen/diskurssi ja arvot), ja tässä mielessä olen jakanut käsitteen ”maisema” itselleni kolmeen erilaiseen elikkoon: ontologinen, fenomenologinen – tai ehkä pitäisi sanoa empiirinen, en kaikin ajoin oikein ymmärrä näiden eroa – ja metafyysinen maisema;

Ontologinen maisema on tieteellisen ”puhdas” maisemakokonaisuus, joka sisältää maiseman kaikkien olioiden kokoelman nimistöineen. Tämä on maisematieteen kuivakkain, mutta pohjustavana tiedonlähteenä välttämätön osa, jossa maiseman tila luokitellaan.

Fenomenologisessa tai ehkä ilmiö-maisemassa, ihminen kohtaa ympäristönsä ja siinä elävät mm. maisema-arkkitehtuuri, maisemasosiologia sekä maisemahistoria ja muut sen sellaiset pseudotieteet, täällä sijoitetaan myös mm. tuulimyllyt maiseman osaksi ja kuvataan maiseman luonnetta ja vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan ja päinvastoin.

Metafyysisen maiseman sisällä pyristelevät sellaiset ajatukset kuin maiseman kauneus, merkitys ja muisto. Omalle sielunrakenteelleni uskollisena jäkätän lastussa eniten tästä ja joka tapauksessa se on subjektiivisin ja näin ollen kiinnostavin näistä kolmesta. Metafyysisessä maisemassa taistellaan, Don Quijoten antaman esimerkin hengessä, mm. tuulimyllyjä vastaan tai niiden puolesta ja riidellään kansallismaisemista, kulttuurimaisemista ja luonnonmaisemista. Maiseman merkitys on metafyysinen ja subjektiivinen ominaisuus.

Tieto nokkosten (Urtica dioica) kasvamisesta navetan seinustalla suunnilleen pikkupojan nivusten korkuisiksi kuuluu maisemaontologian piiriin, nokkosen polttama keskikesän alaston ”pippeli” maisemafenomenologian piiriin ja nokkosten näkeminen potentiaalisina potenssilääkkeinä kuuluu tietysti maisemametafysiikan piiriin. Toisaalta sukuelintensä piiskaus nokkosilla, eli urtikaatio, potenssinsa kohentamiseksi on vain eräs vähemmän tunnettu hulluuden muoto ja kuuluu ehkä parhaiten psykiatrin sohvalle (tähän lääkitykseen liittynee tunnettu suomalainen rukous: "Hyvä Jumala, ota kipu pois, mutta jätä turvotus").

Anyway…

New Scientist –lehdessä 10.9.2005 oli filosofi David J. Buller ’in artikkeli otsikolla Making modern minds, jossa hän mm. sanoi jotenkin näin:

Eräs evoluutiopsykologian keskeinen doktriini on, että ihmismieli on adaptoitunut pleistoseenisen kauden metsästäjä-keräilijän elämäntapaan, ja että psykologisesti olemme eläviä kivikautisten esi-isiemme fossiileita.”

Vaikka Buller itse ei tähän usko, ja hyväksyn mielihyvin hänen vasta-argumenttinsa, niin mielihyvin hyväksyn myös näiden evo-psykologien kannan joissakin tapauksissa tärkeäksi nykyihmistä määrittäväksi ominaisuudeksi. Erityisesti silloin, kun ihminen ”kohtaa” asuintilansa, maisemansa. Sehän ei ole sanottavasti muuttunut kuin vasta viimeisten parin vuosisadan aikana. Aikaisemmin elimme periaatteessa samassa ympäristössä kuin kivikautiset esi-isämme, vaikkakin paremmin rakennetuissa asunnoissa.

Kuva: Viestejä maisemassa - keskisuomalainen kulttuuriympäristö, Keski-Suomen ympäristökeskus

Suurin osa kehittyneiden yhteiskuntien ihmisistä, jopa suomalaisista kai jotakin 80 %:n luokkaa, asuu kaupungeissa tai niiden lähiöissä. Kivikautinen aivomme ei kuitenkaan ole erityisen onnellinen uudessa elinympäristössä ja sielujen pohjalla elää atavistinen halu takaisin kivikautiseen ympäristöön. Siksi suurin osa suomalaisista haluaa asua omakotitalossa järven tai meren rannalla rantasaunoineen, vaikkakin keskellä saasteetonta, turvallista, tungoksetonta ja virkistyspalveluita täynnä olevaa kaupunkia, josta löytyy lisäksi hyviä, halpoja, äänettömiä ja saasteettomia lentoyhteyksiä mahdollisimman tyhjissä koneissa Pariisiin, Lontooseen, Kuubaan, Thaimaahan ja Kanarialle.

Hiljakkoin luin jostakin englantilaisesta sanomalehdestä valitusta siitä, että Englannin Pohjanmeren rannikolle ollaan perustamassa tuulivoimaloita, ei aivan rannan tuntumaan, mutta sellaiselle etäisyydelle, että voimalat (niitä on tietysti kymmeniä samassa paikassa) näkyvät rannan asukkaille.

Helposti asian kuittaisi sillä, että kivikauden aivoilla varustettuja arkki-luddiitteja on paikat täynnä.

Suomessa on valitettu koskien valjastamisesta iät ja ajat, ja tuulivoimaloista tullaan nostamaan samanlainen mekkala, kunhan hallitusvalta pääsee sellaiseen vaiheeseen, että uskaltaa niistä tosissaan alkaa puhua julkisuudessa. Voi olla, että sitä jo tehdäänkin, mutta minä luen suomalaisia sanomalehtiä kovin harvoin, ja tällaiset asiat ovat livahtaneet silmien – tai aivojen – ohi jälkiä jättämättä.

Toisaalta esitetään vaatimus, että hiilisaasteen syytäminen maisemaa pilaamasta on lopetettava pikimmiten. Ja että, asian parantamiseksi, kaikkien naapureiden, varsinkin noiden pirun virtasten, ruotsalaisten sekä venäläisten, on syytä vähentää energian kulutustaan, että omasta ikkunasta näkyvä, kaunis ja erityisen suomalainen kansallismaisema jäisi puhtaana tuleville jälkeläispolville.

Nämä toiveet ja vaateet ovat täysin oikeutettuja ja perusteltuja sekä kaikin puolin kannatettavia.

Pari vuotta sitten kirjoitin turhantarpeettoman ärtyneen lastun otsikolla Saavutus, Panu Rajalan pytinki ja muitakin, jossa viittasin Panun, siis Rajalan (miten sitä selvästi helpommin kutsuu tätä kulttuurijättiläistä etunimeltä, vaikka ei edes olla sinuttelusuhteissa) päiväkirjamerkintään 3.5.2005, jossa tämä oli valittanut sillanpäämäisen hämeenkyröläismaisemansa huonontumisesta uuden naapurin rakennettua komean, valkoseinäisen pytingin siihen Panun työhuoneen ikkunan eteen peltoaukean toiselle puolelle.

Rajala sanoi mm: ”Innoittava maisemani tästä työhuoneen ikkunasta ikuisiksi ajoiksi turmeltu”, joka saattoi hyvinkin olla totta, ja Panu ansaitsee lastuvittuilun sijasta meidän kaikkien tavistenkin sympatiat osakseen.

Mutta joka tapauksessa kaikki nämä kulttuurimaisema-ongelmat ovat panneet ajattelemaan, miten maisemaan ja sen säilyvyyteen itse suhtautuu.

Yksi heti mieleen pullahtava ajatus on, että maisema maisemana on pelkästään ihmiselle merkityksellinen asia. Ja toisaalta, että sen merkitys on esteettinen. Ympäristöllä on ihmiselle funktionaalinen merkitys, maisemalla ei. Jos ympäristö, ympäröivä luonto, ilma, vesi jne, ovat riittävän huonoja, ihminen tulee sairaaksi tai kuolee. Jos maisemassa on vikaa, ihminen saattaa tulla pirun vihaiseksi, mutta ei välttämättä kiukkuunsa kuole.

Maisema ei ole osa luontoa.

Maisemasta puhuttaessa on aina kysymys kulttuurista ja sen arvoista. ”Maisemaa” ei ole ilman sitä katsovaa, ymmärtävää ja arvottavaa ihmistä.

Euroopan maisemasopimus määrittää maiseman ”alueeksi sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät” ja sen ”ominaisuudet johtuvan luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta”. Emilia Weckman tarkentaa [4] tätä näin:

Maisema muodostuu elollisista ja elottomista tekijöistä sekä ihmisen tuottamasta vaikutuksesta, jotka ovat ns. maiseman perustekijöitä, niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta sekä maiseman visuaalisesti hahmotettavasta ilmiasusta, maisemakuvasta.”

Lähtökohdaksi maisemakysymyksissä on otettava ihminen ja hänen katsomansa, kokemansa tai elämänsä maisema, joka tietysti koetaan kaikilla aisteilla, sikalan hajut esimerkiksi Askolan Monninkylässä ovat osa monninkyläläistä maisemaa, useimmille monninkyläläisille valitettavasti, sikalan omistajalle ja työntekijöille ei niinkään valitettavasti. Maisema havaintona ja muistona on kaikkien aistien tuotosta, vaikka visuaalinen muisto voi olla muita hallitsevampi ja jotkut muut aistimuistot saattavat olla niin vaimeita, että niitä ei aina edes erota muistoiksi, kuten keväinen kielon tuoksu tai hippiäisen hipsutus, jota pirulaista ei taida enää edes kuulla.

Euroopan maisemasopimus puhuu ”ihmisistä” eli viittaa jonkinlaiseen demokraattiseen järjestelmään maisemien arvioinnissa. Maiseman arvottamisessa on lähtökohtaisesti aina kysymys mikrokulttuurista. Maisemaa ei koskaan, edes demokratiassa, katso ja ymmärrä ihmisten joukko vaan ”aisteillaan ajatteleva” esteettinen ihminen.

Maisemaa tai jotakin sen osaa killittäessään joku näkee esimerkiksi komean vaaran tiheine metsineen ilman sen kummempaa arvolatausta, toinen näkee potentiaalisen laskettelurinteen, kolmas komean huvilanpaikan, neljäs muutaman hehtaarin arvokkaita ja kaatovalmiita puita, viides säilytettäväksi arvokkaan luonnonmaiseman, kuudes jopa kansallismaisemaksi sopivan näkymän.

Kukapa menisi sanomaan kuka näistä katsojista on oikeassa. Lopulta, pitkän kädenväännön, sanasodan, kiukuttelun ja puunhalailun jälkeen, demokratia heilauttaa hakkuaan ja vaara jätetään koskematta tai hakataan paljaaksi ja asia on siltä osin selvä. Joku on onnellinen, joku toinen kiukkuinen, kukaan ei ehkä edes kuollut.

Tulee mieleen sellainenkin itsestäänselvyys, että maisema ei ole kaksiulotteinen, niin kuin maisemataulu tai maisemavalokuva.

Tosin löisin vaikka vetoa (jos yleensä löisin vetoa), että useimmat suomalaiset tunnistivat näistä kaksiulotteisista taulu- tai valokuvamaisemista ainakin näkymän Aulangon näkötornilta itään, jossa on Aulangonjärvi ja siinä semmoinen koukkunokkainen niemi nimeltä Lusikkaniemi. Myös Kolilta Pieliselle Purjeselän ja Kelvänsaaren yli koilliseen avautuva näkymä on meistä monelle tuttu (kuva tämän lastun alussa).

Ne ovat kuvia Suomen kansallismaisemista, joihin kuuluvat myös Saana-tunturi, Suomenlinna, Olavinlinna, Hangon kasino, Imatrankoski, Eduskuntatalon ympäristö, Helsingin suurtori, Eteläsatama. Kaikki ovat välittömästi suurelle osalle suomalaisia nimeltäänkin tuttuja tai ainakin tutunomaisia näkymiä.

Oikea maisema on vähintään kolmiulotteinen, eli maisema ihmiselle on aina tila.

Tällaista maisematilaa rajoittavat sen reunamerkit, joiden laatu ja etäisyys ovat yksilölliseen kokemiseen liittyviä ominaisuuksia. Filosofi Jeff Malpas on Tuulikki Korhosen mukaan [1] määrittänyt paikan ”avoimeksi mutta rajalliseksi seuduksi, jossa maailma tapahtuu”.

Maisema voi siis olla myös neliulotteinen, jos aika hyväksytään ulottuvuudeksi.

Yksilön kannalta katsottuna aikamaisema on siivutettu aikajanalle, merkittävää on yleensä vain se aika, jonka yksilö maisematilassaan elää. Vaikka on joillakin yksilöillä suurempikin aikaperspektiivi, mutta sitä ei voi sanoa enemmistön näkökannaksi, vaan maisemaelitisteille ominaiseksi ominaisuudeksi, jota toiset pitävät vähintään yhteiskunnalle haitallisena tai jopa repivän revisionistisena ominaisuutena.

Yksilön kannalta merkittävin maisematila on tietysti asuinmaisema, asuintila.

Jostakin, en tiedä mistä, luin, että ihmisen ”omistama” (jopa ehkä ”ymmärtämä”) maailma tilana on sen kokoinen kuin tämä voi päivässä kulkea.

Jos on jalankulkeva ihminen, niin tämän”avoin mutta rajallinen seutu, jossa maailma tapahtuu” on muutaman kilometrin kokoinen säteeltään. Jos ihminen kuljettaa Finnairin lentokoneita, niin tällainen ”omistettu” tila on tietysti paljon suurempi, jopa tuhansien kilometrien mittainen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten yleisin suomalaisten asuintila käsitti maalaistalon peltoineen ja metsineen, naapuritalot, kylän ja muutaman ympäröivän naapurikylän taloineen ja peltoineen.

Kukkulan harjalla sijaitsevasta talosta voi sellaisen maisematilansa nähdä jopa kokonaan, ainakin kirkkaalla ilmalla, ja horisontissa näkyvät sitä rajoittamassa rajamerkit joku kirkontorni tai viljasiilo, ehkä AIV-torni tai maisemasta muuten esiin pistävä rakennelma, vaara, järvi tai jopa erityisen kookas puu taivaanrantaa vasten.

Siinä oli jalankulkijan tai hevosmiehen ”omistama” asuintila, joka oli helppo hahmottaa ja joka useimmiten on kaikin puolin kulkijalle tuttu.

Jalankulkijan asuintilan mittakaava oli vaatimaton: ehkä 10-15 kilometriä kaikkiin suuntiin. Jokainen talo siinä tilassa tiedettiin ja monet ihmiset, ehkä kaikkikin, tunnettiin ainakin nimeltä, ei välttämättä oikealta sukunimeltä, mutta tiedettiin, että se on se ”Koskelan Annikin poika” tai ”Kivipellon Fannin pojan tytär” (myöhempinä kesinä heidän tiedettiin lisäksi viettävän epäilyttävän pitkiä aikoja Jyllinjoen jokirannan lepikoissa ongella, varsinkin heinänteon aikoihin, mutta se on jo ihan toinen juttu, eikä edes kuulu muille kuin niille itselleen).

Hevonen ja myöhemmin linja-auto lisäsivät asuintilaa maantienvarsia myöten kauemmaksi, naapurikirkonkyliin, kauppalaan tai jopa kaupunkiin saakka: hevosella lähdettiin aamulla hankkimaan tavaroita, joita lähikylän kauppa ei voinut toimittaa, ja takaisin tultiin illalla, että ehdittiin lypsämään lehmät ja ruokkimaan siat (sikojen, erityisesti etappisikojen, ruokailutottumuksiin voi tutustua täällä) ja lampaat ynnä hevoset. Ja niin tehtiin linja-autollakin.

Hevosmiehen ja linjurilla kulkevien asuintila oli suurentunut 30-50 kilometrin säteiseksi huikeaksi maailmankaikkeudeksi, jossa suurin osa ihmisistä oli tuntemattomia, joitakin satunnaisia entisiä heiloja tai kauemmaksi naituja sukulaisia ja näiden sukulaisia lukuun ottamatta, näitä tavattiin sattumanvaraisesti pidoissa, seuroissa, lavatansseissa tai muilla juhlilla.

Omat autot ja moottoripyörät ja varsinkin televisio suurensivat tilaa jo niin huikeaksi, että jo siitä puhuminenkin tuntui kuin suurelta seikkailulta. 1950-luvulta lähtien käytiin bussimatkoilla kokonaan muissa maisemissa kuten Tukholmassa ja lopulta lennettiin Mallorcalle ja Ateenaan tai Romanian aurinkorannoille, ja ruvettiin jopa kuulumaan harvalukuisten maailmankansalaisten joukkoon.

Astronautit avasivat meille tavallisillekin ihmisille mahdollisuuden nähdä maapallo osana suurempaa maisemaa, avaruutta. Ennen avaruusmatkoja maa oli ollut vain maata, iso epämääräinen paikka, jossa maisema sijaitsi. Avaruudesta, erityisesti kuulennoilla, otetuissa kuvissa maapallo oli ensimmäisen kerran pieni yksityiskohta todella suuresta maisemasta.

Ei ehkä ole sattuma, että ympäristötietoisuus ja -aktivismi levisivät samanaikaisesti avaruusmatkailun kanssa. Maassa kävelijälle maa on äärettömän suuri, lentomatkoilla maapallo pienenee, mutta vasta avaruudesta sen kai näkee todellisena – äärettömän pienenä.

Mutta tämä laajennus ei taida kuitenkaan koskea ihmisen omaa asuinmaisemaa, se pysyy samankokoisena kuin aikanaan maalaisella jalankulkijalla. Kaupunkimaisema on yhtä kotoinen kaupunkilaiselle kuin hiljainen maalaismaisema maalaiselle. Ja molemmat pitävät toistensa maisemamakua vähintäänkin outona.

Oma lapsuuden maisemani oli juuri viljelymaisema. Muisti toimii sinnekin saakka sen verran, että muistaa ensimmäisen maisematilansa ulottuneen päärakennuksen ja pihaa ympäröivien aittojen, navetan ja tallien rajoittamaksi turvalliseksi kohdun tai ehkä sylin laajentumaksi.

Sitten se suureni maantielle saakka, jossa kulkevista autoista tuli naisväeltä perään kiukkuisia varoituksia. Niitä kulkikin tiellä paljon, joinakin päivinä saattoi maitoauton ja Paunun sekä Postin yhteensä neljän linjurin lisäksi ohi kulkea Niemen Miikan Vedette, jos ei ollut heinä- tai toukotöiden aika, ja joinakin päivinä yksi kuormuri Kirkonkylältä, jonka omistaja tiedettiin nimeltä (ja jo äänestä tiedettiin että sieltä tulee sen ja sen ”kemssu”). Vilkkaampina päivinä tiellä kulki lisäksi Salavan ”raktori” ja joku satunnainen ”moottori” tai kuormuri, joista ei mitään sen kummempaa tiedetty. Myös rakennusten takaiset metsät tulivat metri metriltä tutummiksi. (Olenkin kirjoittanut syyskussa 2005 lastun näistä maisemista otsikolla Unelmien vainioita).

Ikaalisten kauppalan maisema oli seuraava asuintila. Erityisesti Vanhalta Tampereentieltä alas Kyrösjärven rantaa (johon ei ollut lupa mennä) kulkevan lehtevän Mänttikujan ympäristö, valkoisine, punaisine ja keltaisine säänsyömine taloineen Ympärillä oli vanha pienkauppala, useimmat kadut olivat ”puistokatuja”, vaikka ei niitä kutsuttu edes kaduiksi silloin, paitsi tietysti Valtakatu, Kauppakatu ja Itsenäisyydenkatu, joita ilman ei kai kauppalaa edes saanut olla olemassa. Katujen ja teiden varsilla kasvoi vanhoja arvopuita, joiden juurilla uninen pikkukauppalan elämä vilisi kävelyvauhdilla, ja suurin melu oli kuin kärpäsen surinaa korvissa, ja ehkä olikin.

Oman kehitykseni kannalta ehkä tärkein maisematila oli Suolahti teollisuuslaitoksineen, Keiteleen rantoineen ja ympäröivine saloineen. Ja sitten Tampere ja lopulta Helsinki. Ulkomailla on lyhyempiä tai pitkäaikaisempia kotimaisemia ollut lähinnä kaupungeissa: Jedda, Dakar, Nairobi, Kairo jopa Manhattanin eteläpuolella sijaitseva puutarhamainen Governors Island ja Lontoon Mayfair ja tietysti viimevuosien Bryssel. Mutta mikään näistä ei ole koskaan tuntunut varsinaiselta kotimaisemalta, vaikka tietysti niitä kaikkia voi kutsua asuinmaisemakseen.

Muutoilla ”omistettu” maailma hiljalleen ja vahingossa suureni, mutta olkoon suurentamatta tässä lastussa. (Olen kirjoittanut helmikuussa 2006 osasta vanhoista asuinympäristöistäni oikein erityisen lastun otsikolla Koivu ja tähti (1): Koti poikineen).

Löisin taas vetoa, jos siis yleensä löisin vetoja, että suomalaisille, lukuun ottamatta muutamia vannoutuneita helsinkiläisiä Eirasta, Kalliosta tai Kluuvista (ja jotka lukevat suomeksi pelkästään Turtiaisen runoja tai sen Henrik Tikkasen Märta-rouvan kertomuksia ruotsiksi), siis meille muille rakkain maisematila on sellainen, jossa on pelkästään vanhoille kulttuurimaisemille ominaisia elementtejä. On tietysti järvi, on peltoja ja ympärillä siintää metsiä. On muutamia maalaistaloja, tutun värisiä, ja harmaita suuleja ja latoja. Tai ehkä vanha nuokkuva ruukki- tai myllymaisema hiljaa virtaavan, kapeahkon joen roikkuvanvihreällä rannalla, joka on katkaistu pienehköllä padolla, jonka yli kuljetaan kapeaa luonnonkivisiltaa.

Aikaisemmin ei oikein kukaan ollut kiinnostunut maisematilansa suojelusta. Tämä johtui siitä, että sitä ei tuntunut uhkaavan oikein mikään. Uuden AIV-tornin rakentaminen aiheutti vain kateutta naapureissa, mutta sen ei sanottu mitenkään rikkovan maalaismaiseman idylliä. Nyt on asia tietysti aivan toinen.

Jokaista maisematilaa pyritään nyt suojelemaan kynsin hampain, vaikka sillä ei olisi mitään sanottavia maisemallisia tai kulturelleja arvoja. Nekin, jotka vastustavat atomi- ja hiilivoimaloita, vastustavat myös koskien valjastamista ja tuulivoimaloita omissa asuintiloissaan.

Suomesta on maailmanperintölistalle hyväksytty yhteensä viisi kohdetta: Suomenlinna, Vanha Rauma, Petäjäveden vanha kirkko, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas sekä Sammallahdenmäen pronssikautinen hautakiviröykkiöalue Ala-Satakunnassa.
Virheen korjaus 12.5.: Timbuktun dee ilmoitti tämän lastun kommenteissa, että kohteisiin on lisätty Struven ketju (2005) ja Merenkurkun saaristo (2006).

Lauri Putkonen täsmentää näin [5]:

"Historiallisen rakennetun kulttuuriympäristömme luonteenomaisimpia kohteita ovat maaseudun ja saariston kylät, puukaupungit, kaupunkikeskustat, ruukit, tehtaat, sahat, työväenasuntoalueet, kartanot, pappilat, kirkot ympäristöineen, laitos- ja rautatieasema-alueet, linnoitukset sekä vanhat tiet ja kanavat. Rakennetut kulttuuriympäristöt ovat vaatineet pitkän ajan kehittyäkseen niiksi monikerroksisiksi ympäristöiksi, joita ne tänä päivänä ovat. Sekä paikalliset, alueelliset että taloudelliset ja ekologiset tekijät ovat suuresti vaikuttaneet kehitykseen. Osana elävää elämää ne ovat koko ajan muutoksille alttiita."


Sekä suomalainen luonnonmaisema että kulttuurimaisema, kansallismaisema, tunnetaan yleisesti uhatummaksi nyt kuin koskaan aikaisemmin. Tosin 60-luvun heräämisen vuoksi olemme sentään saaneet vetemme suhteellisen puhtaiksi. Toisaalta maisemallekin ”tarttis tehrä jotakin”.

Kuva Hanhensulka: tulilla australialaisessa metsässä

Tuulivoimala-kenttien ja atomivoimaloiden perustaminen on paikallista maisemaa rikkovaa, mutta niin on fossiilisten, ja bio-polttoaineidenkin polttaminen. Jos ilmakehän lämpeneminen tosiaan on kiinni ihmisen omista toimista, silloin meidän on kai tehtävä päätökset kahden huonon vaihtoehdon välillä, ja valittava oikein tulevien sukupolvien puolesta. Ympäristö ja maisema sen mukana ovat kai vain lainaa siltä tulevaisuuden oliolta, jota viimeiseksi kutsutaan ihmiseksi. Mikäänhän ei ole ikuista. Mutta myös monet ikuisuutta lyhyemmät ajat ovat kovin pitkiä, ja niidenkin aikana näitä maisemia on jonkun asuttava.

Ehkä on oikein, että energiatehokkuus voittaa maisemanostalgian kustannuksella. Vaikka katkeralta se tietysti omalta osalta tuntuu, vaikka metsissä ei enää kovin usein ehdi eksyäkään, eikä istua tuijottamassa tuleen.

Lisälukemista:

[1] Tuulikki Korhonen, luento Arabian henki, Ympäristöestetiikan tapaus 2003
[2] Olavi Granö, artikkeli Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[3] Sami Pihlström, artikkeli Ympäristökeskustelun mahdollisuudesta, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[4] Emilia Weckman pamfletissaan Tuulivoimalat ja maisema, Suomen ympäristö 5/2006
[5] Lauri Putkonen, Rakennettu kulttuuriympäristö esipuhe. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristötkulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo

18 kommenttia:

Timbuktun Dee kirjoitti...

Taas täällä mielenkiintoista kuten tuo etnofuturologia edelläkin. Ihan vaan tiedoksi, että Suomessa on jo mainittujen maailmanperintökohteiden lisäksi myös 2000-luvun uudet kohteet. Eli näin maa makaa:
Suomenlinna (liitettiin maailmanperintöluetteloon 1991)
Vanha Rauma (1991)
Petäjäveden vanha kirkko (1994)
Verlan puuhiomo ja pahvitehdas (1996)
Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue (1999)
Struven ketju (2005)
Merenkurkun saaristo (2006)
Ehkä teemme mielenmaisemamatkan kohteille...

Ripsa kirjoitti...

Kun oltiin Maltalla, kerroin mökistä, jonka isä ja äiti rakensivat.

Sanoin että ilman sitä en voi olla. Joku niistä oli tosissaan säikähtäneen näköinen, että jos sen menetät, niin kuolet.

Tässä se kai on urbaanin ja ugrin ero.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista pohdintaa Hanhensulka. Paljon on tullut näitä maisemia mietiskellyksi. Vasta tämän lastusi myötä tuli sellainen ajatus mieleeni, jonka olisi ollut syytä tulla jo muutama vuosi sitten. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja kiitos inspiraatiosta. -ruu

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos korjauksesta timbuktun dee, virhe virheen perään. Korjasin samalla vähän kielioppiakin paikkapaikoin. Mielenmaisemamatkaan voi hyvin yhtyä.

Onhan meillä, ripsa, ulkomaalaisten mukaan muitakin noitamaisia merkillisyyksiä, miksei sitten saunamaisemakin voisi vaikuttaa kovin kovasti, varsinkin, jos sen menettää.

Vilkuilin, kun valmistuin puhaltamaan tämän lastun, Sakari Pälsin kirjaa Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944), jossa Pälsi kertoi piispa Olaus Magnuksen, "oppineen hengenmiehen", pelotelleen ulkomaalaisia kirjoituksillaan suomalaisista, näiden hirmuisista talviolosuhteista ja henkisistä voimista jo vuonna 1555, niin, että paavikin oli kirjaa kiitellyt.

Toivottavasti ajatus kantaa hedelmää, ruu.

Sari kirjoitti...

Täällä toinen, joka on pohtinut paljon maisemaa ja sen merkitystä , tosin ei ihan näin strukturoidusti.
Luulen, että ihmisen kyky sopeutua on rajaton, mutta yksilön ei.

Olen huomannut, että elämän varrella mielen maisema voi muovautua ja muuttua; se ei välttämättä enää ole se lapsuuden rikkumaton idylli. (Vaan yhdistelmä rikkumattomia idyllejä)

Aika moni tosin haluaa palata lapsuutensa sijoille ennen viimeistä 'puhallusta'. Vähintään silloin tuleekin selväksi se, kuinka tarvitsemme ja haemme kiinnekohtia;maisema on kuitenkin huomattavasti muuttumattomampi elementti kuin ihminen; uskon maiseman muuttumisen trauman johtuvan nimenomaan tästä.

A-K.H kirjoitti...

Pikkuserkkuni johtaa Metlassa Kolin luonnon ennallistamisryhmää, mutta hän ei ole oikein osannut selittää minulle, mitä se tarkoittaa, mutta ehkä en ole osannut oikealla tavalla kysyä.

On hyvä muistaa, että myös Kolin kvartsiittiselänne on ollut kaskialuetta, joka aikaa myöten on saanut sen kasvustonsa, mikä sillä nyt on. Kaskeamisen jälkeinen puusto on ollut koivikkoa ja vanhassa Maamme-kirjassa kerrotaan juuri tästä maisemasta. Siinä koivikon seassa on siellä täällä näkynyt kuusivanhus, joka on ollut liian vaikeassa tai muuten sopimattomassa paikassa kaadettavaksi.

Hanhis on varmaan perussavolaisena käynyt Pisalla. Vanhassa matkaoppaassa lukee, että Pisan laelta avautuu silmänkantamattomiin ulottuva koivikko. Sen olisin halunnut nähdä. Savon metsät ovat nykyisin umpimielistä kuusikkoa.

Myös Puijoa on kaskettu ja laidunnettu ja sieltä löytyy vanhojen nauriskuoppien jäänteitä.

Luonnon ennallistaminen johonkin nykyistä edeltävään tilaan saattaa olla melkoinen aikamatka. En usko, että edes Metla pystyy saaman aikaan jääkautta.

Kaavin Telkkämäellä on kunnostettu vanha kaskitila alkuperäisine rakennuksineen, mikä on minusta hieno asia. Kaskiperinnettäkin siellä pidetään yllä, joskin pienimuotoisesti.

Topeliaaninen näkemys maisemasta isänmallisena, vahvasti kansallisena entiteettinä saattaa olla vähitellen voitettu kanta, vaikka kansallismaisemia onkin listattu, mutta ei maisema esteettisen elämyksen objektina periaatteessa mihinkään katoa. Tosin eräs lomayrittäjä Kolilla sanoi minulle, että eivät ihmiset enää tule pelkkää maisemaa katsomaan, niille on järjestettävä vipinää. Sanoin olevani poikkeus.

Tuskin olen todistamassa aikaa, jolloin Koli ja koko vaaraselänne Mäkrineen ja Ipatteineen on voimaperäisellä turismilla ja rakentamisella lopullisesti nujerrettu.

A-K.H kirjoitti...

Sarille

sen verran, että kun Kotkassa Hietasen saari oli asvaltoitu ja muutettu konttisatamaksi, tokaisi muuan tuttavani, että hänen juurensa ovat nyt asvaltin alla.
Moni varttui vauvasta aikuiseksi saarella, kävi koulunsa siellä ja sai Hietasen sahalta ensimmäisen tai opiskelunaikaisen työpaikkansa.
En asunut saaressa, mutta sukulaisiani asui ja kävin siellä usein. Kaikissa rakennuksissa oli muikea sellutehtaan haju tiukassa kuin räkä sen kuuluisan Junttilan talon seinässä.
Tässä pienoisyhteiskunnassa oli vahva yhteisöllisyyden tuntu.
Nyt Hietasessa on 100 hehtaaria autokenttää ja ties paljonko konttipaikkoja.
Kotkan museosta löytyy osin muistinvaraisesti tehty pienoismalli saaren asutuksesta ja teollisuudesta.
Kävin kerran Hietasessa tutustumassa koraanillaohjattavaan rahtialuksen, joka oli vielä laivan näköinen. En tuntenut vähäistäkään haikeutta, sillä saaressa ei ollut silmälle minkäänlaista tuttua kiinnekohtaa, ei kerrassaan mitään entisestä muistuttavaa.
Entisillä hietaslaisilla on yhdistys, joka järjestää jotain mukavaa kerran vuodessa.

RistoNp kirjoitti...

Kiitos hyvästä maiseman filosofiaan liittyvästä postauksesta.

Minä olen ihmetellyt mitä tarkoittaa tuo usein kuultu ilmaus "keskellä ei-mitään".

Sehän tarkoittaa luonnon keskelle joutumista, ja kokemusta jossa ympäristö ei avaudu enää edes maisemaksi.

Kirjoitin maisemapohdiskelujesi innoittamana tästä omankin postaukseni.

Ripsa kirjoitti...

Tässä sanallinen pikkutarina, merkitty maisemasta, niin kuin sen kokee "toistaitoinen" Jarmo:

"Äiti tuli ulos tuvasta ja kuului huutavan häntä. Jarmo tiesi että nyt pakoon. Selän kanssa kyllä selvisi kun astui varovasti, eikä metsässä ollut huolta kun tunsi kaikki mättäät ja kivet. Tulitikkuja oli taskussa, yöksi sai nuotion. Nevan yöt olivat huuruisia ja virvaliekit kiusasivat silmiä. Virvaliekit olivat näkin hengitystä, sinisiä liekkejä. Jarmo tiesi ettei näkki häntä tavoitellut, mutta ei se liioin puhunut suon kieltä niin kuin korpit ja ketut, joita joskus näkyi vilahtamassa saarekkeen taakse ja sieltä metsään, kuin oranssinen lämmin salama."

Mietin että kun olen paljon kolunnut metsiä ja soitakin, niin onhan minun pitänyt niistä kirjoittaakin. Eli siinä otos siitä miten suon voi nähdä, vaikka siinä onkin dramaattinen pako tapahtumassa.

A-K.H kirjoitti...

Kolin puhtaassa maisemassa voi vaaralta iltahämärissä ja yöllä ihailla Uimahaharjun sellutehtaan valoja. En tiedä. tuleeko koskaan kotoisia tuoksuja.

Hanhensulka kirjoitti...

olen maannut sängyn pohjalla pari päivää, enkä ole tänne ehtinyt juttelemaan.

Sari on kai oikeassa siinä, että mielenmaisema muuttuu iän mukana. Mutta tärkeiden kasvuvuosien maisema säilyy aina mielessä. Tosin jos sitä kuvailee sanoilla, niin se ei olekaan niin muuttumaton muistikuva kuin itse kuvittelee. "Idyllejä" on onneksi muitakin mielessä, ja monet ovat vielä jopa muuttumattomia.

Pisalla on tullut käydyksi ja lennettyä sen yli monet kerrat. Siinä onkin hyvä vertailukohta vieressä luonnon hyötyrakentamisesta. Nilsiän Tahkon laskettelurinteet eivät ole kovin kaukana. Joillekin paljon nuoremmille ne ovat ehkä arvokkaampi mielenmaisema kuin Pisan "koskematon" vaara.

ristop jatkaa omalla saitillaan puhumalla "keskellä ei-mitään" -sanonnasta. Ja mainitsee Cezanne maisemaa katsomassa yhdeksi maisemanäkökulmaksi. Pikku "cezanneja" olemme kai sitten me tavalliset valokuvaajat. Valokuvaamalla on vaikea löytää maiseman "sisintä", vaikka mm. Inha ehkä onnistui siinä. Maisema sinällään ei ole taidetta, ja sen kuva voi olla kylläkin kaunis katsella, mutta ilman varsinaista "taiteellista" elementtiä. Se kai tehdään taiteeksi maalauksissa ja hyvissä valokuvissa katsomalla sitä jotenkin "sillä silmällä".

Muuten Hetket otti ristop'n kommenttiloorassa puheeksi "luonnon helman". Se kai osoittaa meidän ugrilaisten metsäläisten ajattelevan luontoa äitinä ja siellä viipymistä "helmassa" olona. Mielenkiintoinen muistuma vanhoilta ajoilta. Tosin en tiedä helma-sanan etymologiasta mitään.

Hyvä tunnelmapala, Ripsa. NÄkkejä ja muita kuviteltuja pelkoja on itsekin tullut ajateltua monet kerrat metsissä. Mutta mielenkiintoista on se, että metsissä kulkevalle se ei ole pelottava paikka. Toisaalta muistan noin 5 vuotiaana nähneeni mustan otuksen jollakin lumisella mäensyrjällä (osoittautui kannoksi), ja se paikka on vieläkin jotenkin pelottavana mielessä, vaikka selityksen on mustalle möykylle löytänytkin.

Ripsa kirjoitti...

Aivan lyhyt merkintä mielenmaisemasta, joka liittyy kaskisavuihin ja mm. nauriisiin.

Sillä on henk.kohtainen historia, koska blogin ensimmäisellä sivulla esiintyvät henkilöt ovat poijan perhe.

Joka lukee sivua, huomaa selvän samankaltaisuuden irlantilaisten ja suomalaisten välillä!

Os. on:

http://rutablogger.blogspot.com/

Jossakin siellä uumenissa on myös oma naurisreseptini.

A-K.H kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Timbuktun poppoo kirjoitti...

Nyt olemme maisemasta sivussa ja kysymme ihan muuta. Mitä perua on Hanhensulka-nimimerkki, viittaa kukaties Bulgakovin Mestariin ja Margaritaan, jossa eräs romaanihenkilö kirjoittaa hanhensulkakynällä?
Timbuktulaiset uteliaana

Prospero kirjoitti...

Kun puhutaan maisemasta, tulee heti mieleen Parosen järkyttävän upea lopetus kokoelmassa Maailma on sana:

"Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden."

Hyvää kesää, Hanhensulka, rakas virtuaaliystäväni!

Hanhensulka kirjoitti...

Toivottavasti kaikki jo ovat käyneet Ripsan pesuetta ihailemassa, tässä vielä klikattava osoite.

Timbuktun poppoolle sen verran tiedoksi, että tämä "hanhensulka" on jo niin vanha, ettei muistu mieleen mistä se sai alkunsa. Ei siitä Saatanasta kumminkaan, kun luin sen vasta käyttöönoton jälkeen. Sen muistan, että yritin keksiä nimen, josta näkyisi mitä takana oleva henkilö saattaisi harrastaa, sopisi tulevaan netti-olomuotoon (Dionysoksen kevät, jota jo olin myös silloin ajatellut, vaikka aloitin aika paljon myöhemmin ja melttosin ensin harjoitusmielessä hanhensulkana virtuaalikeskusteluissa, varsinkin Rihmastolla ja Kiiltomadossa myös) ja samalla yritin suojella sukupuoli-identiteettiäni. Olen nyt siihen niin tyytyväinen, että on vaikea maistella itseään virtuaalimaailmassa millään muulla nimikkeellä (vaikka niitäkin on ja on ollut käytössä).

Kiitos, prospero, sekä muistumasta Parosen sana-maailmaan että kesän toivotuksista, ja lämpimästi toivon sinulle myös hyvää kesää ja erityisesti lämpimiä terassi-iltailmoja, jos sellaista harrastat.

Fredrikan toinen kirjoitti...

Tämä "päreesi" tuli luettua kolmesti. Sitten se iti jotakin, josta kirjoittelin eteenpäin. Hieno oli tekstisi.

Hanhensulka kirjoitti...

Kirjoittajalle ei parempaa viestiä kai voisi lähettää. Kiitos. Vaikka minä tietysti kirjoitan "lastuja" enkä "päreitä", mutta mistäpä senkin eron voisi nähdä:)

Ja Hyvät Ihmiset, käykääpä lukemassa Fredrikan postaus suomalaisesta identiteetistä, ja varsinkin väsymisestä "maalaisromanttiseen idylliin". Kannattaa lukea, saa verensäkin kiihkeään juoksuun heti aamutuimaan. Hän nimittäin sanoo turmeltuneesti mm:
"Minä olen väsynyt maalaisromanttisiin idylleihin, jossa uskotellaan, että me olemme naiivin turmeltumatonta kansaa joka kirmailee kauniissa luonnossamme (joka ei ole lainkaan saastunut, ehei)."