10.7.2007

Suloinen suvipäivä Pohjanmeren aalloissa



Kansainvälisissä organisaatioissa on tapana järjestää ohjelmoituja poissaolopäiviä, joita kutsutaan nimellä ”away day”. Ne on tarkoitettu tiimien sisäisten suhteiden lujittamiseen, eli englanniksi sanottuna ”team buiding". Suomeksi niitä kai kutsuttaisiin "opintopäiviksi".

Viimeviikon loppu meni mukavasti tällaisilla poissaolopäivillä. Menimme Hollantiin. Ensin paikkaan, jonka nimi on Arnemuiden, ja sitten hotelliin, Badhotel Domburg, Domburgin pikkuisessa rantakaupungissa, joka on Pohjanmeren rannalla.

Ensin purjehdimme. Lämpötila oli noin 13 astetta, tuuli kova ja puuskainen, 5-6 boforia tai pallia suomeksi, ja satoi joko kovaa tai vähän hiljaisemmin. Sateesta ei tietysti ollut suurempaa haittaa, koska meri präiskäisi saavillisen vettä ryntään yli jokaisen aallon kohdalla. Purjehdimme viidellä veneellä marinasta Verse Meer –nimiseen kaupunkiin, jossa syötiin lounasta. Veneet aamutuimaan porukalle luovuttanut marinanvartija vakuutteli iloisesti, että nämä purjeveneet eivät voi kaatua, koska veneen pohjan alla roikkuu sukkulamaiseksi muotoiltu köli, jonka paino on ruhtinaalliset 185 kg.

Purjehdus muuttui jonkinlaiseksi seikkailuksi paluumatkalla.

Oman kunnian puolusteluksi täytyy tässä ensin tähdentää, että tapahtumaköyhällä menomatkalla olin itse istunut ruorissa tyyrmannina, enkä ohjannut purjevenettä ensimmäistä kertaa. Laivan kapteenina oli kokenut tanskalainen ”merikarhu”, Poul, ja muina miehistön jäseninä aloittelevat purjehtijat, irlantilainen Mary ja makedonialainen Predrag.

Paluumatka aloitettiin yltyvässä tuulessa, hiivarissa niin kuin merikielellä pitäisi kai sanoa, tosin sade oli hetkeksi lakannut. Mary ohjasi ensin ja jouduimme pian matalikolle, jossa vettä oli juuri sen verran, että purjeveneen, Belz 620, köli raapi pitkät matkat meren pohjalla kasvavaa meriheinää. Mutta pääsimme sieltä kumminkin pois kunnialla, vaikka ylpeys taisi jo siinä vaiheessa olla kovalla koetuksella.

Sitten Predrag vaihdettiin peräsimeen. Predrag ei ole koskaan aikaisemmin purjehtinut. Hänellä ei lisäksi ollut omaa tajua siitä, että vene kääntyy vasemmalle, jos ruorinvartta kääntää oikealle, ja päinvastoin. Eikä tätä tajua pystytty siirtämään Predragin slaavinkielisiin humanistinaivoihin kapteeni-Poulin ja itsenikin hyvistä yrityksistä huolimatta.

Puolituntia myöhemmin olimme kryssaamassa tiukasti styyrpuurin halssilla (tuuli tuli siis oikealta puolelta) keskellä jotakin Pohjanmeren rannikon aallokkoista pikkuselkää karikkojen ja saarien joukossa, sade oli alkanut uudestaan ja tuuli jatkui entistä kovempana. Ja sitten piti vaihtaa suuntaa ja alkaa luovia kohti marinaa.

Poul-kapteeni käski luffata eli kääntää kokka kohti tuulta, ylähangan puolelle siis, eli luuvarttiin, niin kuin näissä tapauksissa on tavallista, jotta vene saataisiin käännettyä turvallisesti ja kunnialla tuulensilmän kautta toiselle halssille.

Perämies-Predrag käänsi tottelevasti venettä, mutta väärään suuntaa, myötätuulen puolelle eli alahankaan, aloittaen vahingossa ämmänkäännöksen (anteeksi kaikki Arvoisat Naislukijat tätä seksististä merikieltä) eli jiipin, joka on aina kovassa tuulessa vaarallinen temppu. Molempien purjeiden skuutit piti irrottaa (huom. minä en ollut kiinni kummassakaan skuutissa, Poul piti isonpurjeen skuuttia kädessään ja Maryllä oli etupurjeen, genoan tai suomalaisittain ja ruotsalaisittain ”jennin” skuutti). Mary tempaisi skuuttiaan ylöspäin saamatta sitä irti lukosta ja siirtyi nopeasti toiselle laidalle, joka vielä viisti lähellä merenpintaa. Jennin skuutti ei irronnut lukonleuoista ja lisäksi Mary asetti hyvin muodostuneen mutta isohkon ahterinsa (pysytään näissä meritermeissä) isonpurjeen skuuttilukon päälle estäen tehokkaasti senkin irtoamisen skuuttilukosta.

Kapteeni-Poul huusi hätäisiä käskyjä englanniksi ja kirosi tanskaksi, kukaan ei oikein ymmärtänyt kumpiakaan huutoja, vaikka äänensävystä pääteltiin, että hätä oli lähes käsillä ja paniikki alkoi siirtyä miehistön ajatusten syvyyksistä kohti tietoisempia mielen tasoja. Lopulta perämies-Predrag kuitenkin tajusi käännösvirheensä ja yritti ohjata keulaa kohti tuulta. Mutta vauhti ei riittänyt, kuin avuttomaan luffaamiseen, purjeiden vetoenergia siirtyi vauhdinpidosta veneen kallistuspuuhaan. Vene tilttasi enemmän ja enemmän ja lopulta paapuurin (alahangan) laita, jolla Mary jo siis istui pakokauhuisena, alkoi hörppiä vettä. Sitten edelleen skuutatun ja tuulessa pullistuvan jennin alaliikki joutui aaltojen alle ja alkoi täyttyä vedellä. Lopulta maston huippu osui veteen ja veneemme lossasi gastinsa aaltojen joukkoon. Kiinteä ja liikkuva takila painuivat mastoineen hitaasti näkymättömiin skönen vihaisenvihreisiin sisuksiin.

Itse rimpuilin styyrpuurin vanteissa. Yritin vetää lämpimästi, muodikkaan monin vaatekerroin puettua, mutta nyt sateesta raskasta, ruhoani laidan yli liukkaan pohjan päälle, mutta ei onnistunut, ja painuin lopulta muun gastin joukkoon Pohjanmeren viileisiin ja suolaisiin aaltoihin, jotka olivat pari astetta ilmaa lämpimämpiä, joten alussa siellä tuntui oikeastaan kuin olisi linnunmaitoon laskeutunut. Tosin en ole aivan varma tästä vertauksesta, en nimittäin tiedä, onko linnunmaito lämmintä vai onko mahdollisesti kylmää.

Tällaisissa havereissa, joissa on aikaa antaa ajatustensa askarrella, ei oikein tahdo uskoa mitä on tapahtumassa. Sitä ajattelee avuttomasti, että kölivenehän ei kaadu ja että kohta se marinanpitäjän mainostama, painava köli alkaa purra ja meressä makaava masto ja veden alle hävinneet purjeet kääntyvät taas kohti synkänharmaita taivaita ja kaikki on niin kuin aikaisemmin. Mutta näin ei käynyt.

Veden varassa Mary vaati, että jossakin kuivassa lokerossa turvassa ollut Pradan laukku, jonka sisällä oli hänen ”koko omaisuutensa”, on pelastettava, kävi miten kävi. Ja pidettävä kuivana. Naisen sana on tietysti viisaan herrasmiehen laki, joten pidin kastunutta laukkua vasemman käden varassa irti vedestä ja roikuin oikean käden sormien ensimmäisellä nivelellä jossakin listassa, joka tunki pari senttiä ulos veneen muuten täysin sileästä pohjasta.

Meillä kaikilla oli jotenkin yht'äkkiä liian pieniltä tuntuvat pelastusliivit päällä. Minulla oli tuulta pitävä pusero liivin alla, sitten vettä ahnaasti imevä huppari, jonkalaista englantilaiset kutsuvat sanalla ”fleece”, sen alla kauluspaita, rintataskussa muutama kymppi euroja, ja alimpana ihokas, molemmat paidat Calvin Kleinin tekoa. Jalassa oli pari Levi’n 501-farkkuja ja tietysti lenkkitossut eikä nauhattomia purjehduskenkiä, jotka puoliso oli pakannut mukaan ja olivat nyt auton takaosassa kuivassa lentolaukussa. Veden alla, puseron vetoketjutaskussa olivat tietysti kamera ja kännykkä ynnä auton elektroninen avain.

Yli puoli tuntia kului kuin siivillä kylmähkössä vedessä. Lokkiparvi irvaili vahingoniloisesti yläpuolella.

Ohi purjehti veneitä, jotka hädin tuskin pysyivät itse pystyssä. Muita ei näkynyt ja mieleen alkoi hiipiä jonkinlaista epäilyksen tuntua, vaikka lennokkaat mereen, Pradaan ja purjehdukseen liittyvät kokkapuheet vielä sinkoilivat veden pinnalla näkyvien päiden välillä kuin vilkkaasti liikkuva, näkymätön rantapallo.

Ylösnostettu vasen käteni, jossa oli siis se Pradan täyteenahdettu käsilaukku, alkoi hitaasti puutua tunnottomaksi. Samoin varpaat puristavissa lenkkareissa. ”Fleece” ei enää imenyt pisaraakaan uutta vettä ja painoi monta lisäkiloa, tuulenpitävän takin taskut olivat täynnä vettä, samoin vuoren ja pintamateriaalin välinen tila, jossa normaalisti oli vain ohut lämpöä eristävä kerros jotakin keinokuituista ”villaa”. Farkut imeytyivät kiinni takapuoleen, reisiin ja pohkeisiin. Ja alushousut nipistelivät kiukkuisesti vasenta kivespussia. Paisuneet, vedentäyttämät kengät houkuttelivat kehoa kohti parin sylen syvyydessä olevaa pohjaa.

Sitten näkyi pelastuslaiva, näytti jotenkin pienehköltä hinaajalta. Ensin se liikkui hitaasti kauempana parin saaren takana, hävisi hetkeksi ja tuli taas näkyviin ja käänsi kokkansa tarmokkaasti kohti haveripaikkaa. Ruskeaksi korventuneet nuori mies ja vielä nuorempi nainen näyttivät olevan miehistönä; opiskelijoita ehkä, ansaitsemassa kesälomapalkkaansa. He parkkeerasivat laivansa parinkymmenen metrin päähän vastatuulen puolelle, ihmettelivät aikansa siinä, huutelivat jotakin hollanniksi ja kiersivät lopulta toiselle puolelle venettä.

”Heitä köysi”, huusimme me vedessä liukenevat omia neuvojamme. Köysi heitettiin ja Predrag nappasi sen lapiokäsiinsä. Jostakin syystä laiva lähti taas eteenpäin. Predrag piti köydestä kiinni ja halkoi hetken aallokkoa komealla slaavilaisella nenällään.

”Päästä irti, päästä irti”, neuvoimme me muut huutamalla hänen peräänsä. Predrag päästi irti ja ui kömpelösti vastatuuleen takaisin kaatuneelle veneelle. Pelastuslaiva kiersi suurehkon lenkin ja lähestyi lopulta varovasti sivutuulen puolelta, heitti köyden uudestaan ja nuori pelastusnainen laski lyhyet pelastusrappuset alas veteen laivan styyrpuurin puoleiselle lanteelle. Sidoimme köyden tyylikkäillä merimiessolmuilla maston juureen, vedimme itsemme köyden avulla pelastuslaivan kyljelle ja nousimme vaivalloisesti lyhyitä portaita laivan peräkannelle, jossa oikein kauniilta näyttävä pelastusnainen tervehti ensin hollanniksi sitten englanniksi.

”Mistäs te olette?”

”Irlannista, Makedoniasta, Tanskasta ja Suomesta.”

”Olettekos tavanneet internetillä?”

”Ei kun toimistossa Brysselissä.”

”Minäpä keitän kaakaot”, lupasi iloisesti neon-valkeilla hampailla hymyilevä pelastusnainen ja sipsutteli sirosti ohjaushyttiin.

Laiva lähti varovasti liikkeelle, köysi kiristyi ja heti kun veneemme sai vähän vauhtia, masto pullahti ylös vedestä. Purjeet olivat valmiiksia skuutattuina sopivalle halssille ja vene hypähti iloiseen vauhtiin. Saimme ohjattua sen köydestä laivan perään kiinni. Poul ja minä hyppäsimme veneeseen, laskimme purjeet alas ja ohjailimme venettä laivan perässä takaisin kotimarinaan. Mary ja Predrag nauttivat pelastuslaivassa kaakaota ja sieltä kuului kohta ärsyttävän iloinen naisennauru laivan peräaallolla nyökyttelevään purjeveneeseen saakka.

Autolla tyhjensin taskuni. Kamera, puhelin ja avaimet olivat tietysti sököt. Uudet avaimet oli haettava 150 kilometrin päästä Brysselistä. Mekaaninen avain toimi niin, että sain autosta ennen lähtöä kuivat vaatteet päälleni ja lämpimät purjehduskengät jalkaani. Auton varashälytin jäi uikuttamaan alakuloisesti marinan rantaan.

Mutta se oli kyllä häveliäästi hiljaa, kun tulin viiden tunnin kuluttua takaisin. Kello oli puoli kymmenen illalla ja minulla oli paljon kylmempi kuin iltapäivällä veden varassa. Tosin hypotermia ei enää uhannut. Ajoin hotelliin ja päivän kunniaksi otin Badhotelin baarissa muutaman tuiman Oban-viskipaukun (tehty vuodesta 1794 saakka) – ilman jäitä tietysti. Lämmittivätkin oikein mukavasti mahanpohjaa, ja maistuivat tutusti hienostuneen savuisilta niin kuin 17-vuotiaan yksimaltaisen viskin tuleekin maistua merenkyntäjän suussa.

Elämä oli oikeastaan muutenkin aika coolin tuntuista, joten polttelin kotoa auton avainten kanssa mukaan nappaamani Monte Christo-sikaarin numero 4, jonka pulleat savut hyväilivät oikein hellästi suolaveden herkistämiä poskia.

15 kommenttia:

kafkaesque kirjoitti...

jumankekka miten hienosti kerrottu tarina armottoman merielämän nyrkistä.

tämmöinen ei voi syntyä muuta kuin merivettä aivosoluihinsa saaneelta hanhensulalta.

predrag on kuin käytännöllisen englantilaisen ja epäkäytännöllisen runoilijan välimuoto.

ja voi merta, tuota kurjaa maapallon pissaa, joka uhkaa viedä maryn pradan.

piitä ja naakelia ja ahteria sillä tavoin kuvattuna, että tekee välittömästi mieli kuulla jatko-osa, jossa irlantilais-makedonialais-tanskalais-suomalainen away-day -miehistönne suuntaa kestävyysrajan ja piinan tunnusmerkille, kap hornille.

Ripsa kirjoitti...

Eikä ees flunssaa tullut?

Taitaa olla hirvee trafiikki siellä Pohjanmerellä. Eikä tarttunut yhtään pulskaa turskaa fleecen taskuihin?

Oli teillä totisesti onnea! Vältä sitten opintopäiviä tästedes...

Hanhensulka kirjoitti...

Kyllä, merivettä meni ehdottomasti aivosolujen paikalle. Ja melko paljon. Täytyypä ehdottaa muulle miehistölle, että käytäisiin kap hornissa saakka seuraavalla kerralla. Varmasti suostuvat mielellellään:)

Onneahan siellä oli, ja samalla hauskaa, että vieläkin naurattaa. Ja kolleegoille paljon uutta jutun ja naurunkin juurta. Eipä paljon muusta ole viime päivinä saanut jutellakaan. Flunssasta ei ole tietoakaan. Ja kovasti tekee mieli takaisin merille, kun vaatteetkin on jo pesty ja lenkkarit kuivuivat kolmessa päivässä melko käyttökelpoisiksi. Niin ja ne purjehduskengät ovat lähes käyttämättömät:)

Predrag ja käytännöllisyys sopivat yhteen kuin vesi ja tuli tai kuin viini ja viski samassa lasissa.

A-K.H kirjoitti...

Oi jospa oisin saanut olla mukana (tosin vasta siinä vaiheessa, kun Oban-lekaa korkattiin.

-rupis- kirjoitti...

5-6 pallia eli pitkälti toistakymmentä m/s on todella paljon tuollaiselle kevytpurrelle vaikka siinä pieni kölipaino onkin. Minulla on saaristolaispurressa aina mora sitlooransarjassa, (Suomessa kun ollaan) esim. skuutin katkaisemista varten. Tosin tässä tapauksessa sitä olisi ilmeisesti ensin pitänyt käyttää Maryyn...

-rupis- kirjoitti...

Niin, nyt Hotanenkin tietää mistä nimitys Bloody Mary tulee...

Hanhensulka kirjoitti...

Herra hyväst varjelkoon. Ei nyt sentään Maryyn, vaikka bloody mary on myös ihan hyvä juoma oikein sekoitettuna. Ensinnäkin hän on oikein suloinen tyttö ja toisekseen niin isokokoinen, että saattaisi moran käyttäjälle itselleen käydä huonosti, ei tiedä vaikka istuisi päälle kohtalokkain seurauksin:)

Yritin repiä sitä skuuttia irti itsekin siinä vaiheessa kun muut olivat jo vedessä, mutta eipä onnistunut. Samaa liinaa käytettiin sitten vedessä roikkumiseen ja hyvin pysyi silloinkin skuuttilukossa.

Oltiin vähän soitellen sodassa. Lisäksi meihin iski juuri sillä samalla hetkellä puuska (eihän tämmöinen haveri ihan helposti satu), Poul arveli sitä jopa 7 pallin kokoiseksi, mutta se saattaa olla selitystarpeen aiheuttama virhearvio.

Meillä oli rullagenoa, mutta oli tietysti komeasti kokonaan auki. Isossa purjeessa oli otettuna vain yksi reivi, olisi pitänyt ottaa ainakin toinen lisää. Mutta näin jälkeenpäin on hyvä olla viisaampi.

Viskinjuontiin olisi tarvittu seuraa, joka ei puhu pelkästään työstä (ja tästä onnettomuudesta myös:), joten Hotasta ja muitakin sinne olisi kovin tarvittu. Sikaarin vetelin ulkoterassilla kohteliaisuussyistä, ja siellä sai olla viskinsä ja ajatustensa kanssa ihan yksin:(

-rupis- kirjoitti...

Olipa hyvä skuuttilukko. Minä taas keräilen vanhoja englantilaisia Tuph'in rättibakeliittisia heloja joista skuutit aina välillä ihan itsestäänkin laukeavat. Siksi suosittelenkin oman kypärän mukaan ottamista, jos näille nurkille tekisi mieli tulla kokeilemaan.

Harvassa on niitä jotka ovat kapseissanneet Pohjanmerellä ja jääneet eloon. Siinä sitä onkin sitten muistelemista vaivaistalossa B.Maryn kanssa:)

Mutta tuo +13, se on kyllä aika rankkaa!

-X-J- kirjoitti...

hmmm... ämmänkäännös. joskus kait sanottiin "härkäventa", mutta olinkin tuon jo unohtunut koska jiippaaminen on jotenkin niin tavallista. ainakin näillä vesillä, vaan ymmärrän toki yskän :)

-rupis- kirjoitti...

Korrektiussyistä täällä käytetään ko.manööveristä nimeä "lehmänkäännös".

Hanhensulka kirjoitti...

Tuli pikku virhe sen ämmänkäännöksen kanssa. Olen aina ajatellut, että akankäännös, lehmänkäännös ja ämmänkäännös (sekä härkäventa) ovat sama asia.

Mutta osottautuukin, että ämmänkäännös on erikoistapaus, eli niin kuin Pekka Kuittinen sanoo skiglaussanastossaan:

"Jiippi vendan kautta. Eli kun lenssillä halutaan jiipata, ja ei tehdäkään suoraan jiippiä (vaihdeta halssia), vaan nostetaankin ylös tuuleen ja tehdään venda, josta taas lasketaan lenssiin, mutta nyt ollaan toisella halssilla, mikä oli tavoitekin."

Jiippi lenssillä (ja kai slöörilläkin) on täälläkin tietysti aivan tavallinen toimenpide. Tarkoitin siis lehmänkäännöstä enkä suinkaan (Kuittisen määrittämää) ämmänkäännöstä tuolla tekstissä. Anteeksi kaikilta lukijoilta, erityisesti naispuolisilta.

Haverissa oli joukko saaria ympärillä, joten emme ihan avomeriolosuhteissa kaatumista harjoitelleet. Aika tulee kultaamaan tämän tarinan niin, että lapsenlapsille kerrottaessa joskus keinutuolissa tapaus oli tietysti avomerellä ja vieläkin kovemmassa tuulessa. Äsken kysyin Poulilta siitä 7 pallin puuskanvoimasta, ja hän oli edelleen samaa mieltä, vaikka esitinkin siitä epäilyjä. Joka tapauksessa puuska oli todella kova.

Anonyymi kirjoitti...

Hitto, pirulaine, et huukua meinannut.

A-K.H kirjoitti...

Niin, olenkos minä kertonut, miten pappa purjehti pienellä seilipaatilla ihan yksikseen eteläiseltä Jäämereltä Hyväntoivonniemen ohi pitkin Etelä-Afrikan ja Namibian rannikkoa ja otti kopsut, kun puatti kaatu Ahkionlahden kanavassa.

Luode-Liisa kirjoitti...

Hyvänen aika sentään! Olen lukenut kirjoituksiasi jo pitkään suhteellisen säännöllisesti, mutta nyt täytyy kommentoida. Olivat faktaa tai kirjoittajan kähisemää fiktiota, niin pelastusnaisen sitaatit ja varsinkin ”Olettekos tavanneet internetillä?” –laukaisu hersyttivät kunnon hörinät sateiseen ja muutenkin synkkään kesäiltaan. Tästä jutusta H. Raittila vihertyisi :)

Suotuisempia tuulia – elämä on tarinoita ihmeellisempää!

T. Luode-Liisa

Hanhensulka kirjoitti...

Hah, en nyt sentään ihan hukkua meinannut, kunhan peseskelin varpaitani hyvin likaa liuottavassa merivedessä.

Joo, Hotanen, pappojen tarinat ovat elämän suola, ja totuus on niin kuin se kerrotaan:)

Ja luode-liisalle myös suotuisia tuulia elämän ihmeelliselle merelle! Fiktiohan on vain huolella valittua faktaa.