6.8.2007

Krapulasta ja näytelmän naamioista

Kuva Hanhensulka 2007: Valamo on myös viinitila

Muistan, kun aloitin ensimmäiset tosikokeilut viinan kanssa, että olin yleensä kipeä vähintään pari päivää jälkeenpäin.

Aamut erityisesti olivat ankeaa aikaa. Opiskellessa ei ollut varaa hienoihin viineihin ja viskeihin ja edellisillan iloisesta halvan portviinin, kutsuttiinkohan sitä punapääksi(?), tai jallun ja kaljan juomisesta oli aamussa yleensä muistona vihreä lima, tuskalla oksennettuna vessanpöntössä. Se ei haissut erityisen miellyttävältä ja lisäsi kovasti aamun tuskaa ja oksennushalukkuuttakin.

Siinä pöntön vieressä vieraillessa meni mukavasti ainakin aamupäivä, joskus enemmän. Ja ajattelin, että tämä kuuluu asiaan.

Oletin, että ihmisinä olemme samanlaisia, ja että kaikilla muilla on samanlaiset krapulan tuskat ja vaivat, vaikka pystyvät ne miehekkäämmin peittämään. Ja tunsin siitäkin omantunnon vaivoja. Myöhemmin sain selville, että olen lievästi allerginen viinalle, ja nykyisin osaan ottaa sen huomioon, eikä krapulapäiviä juurikaan enää esiinny.

Elämän pääkysymysten äärellä siellä vessanpöntöllä tuskailtiin, sellaisten kuin elämä itse ja tietysti kuolema, kärsimys ja rangaistus. Olivat vaivanneet jo aikaisemmin, mutta tulivat jotenkin kärjistetysti pinnalle opiskelualkoholin ansiosta. Siitä ovat monet muutkin elämälleen sisällön saaneet, jotkut ovat siihen jopa kuolleet, joten mitenkään ensimmäinen en sillä kärsimyksien lähteellä ollut. Siksi ehkä halusin etsiä Saariskosken hautaa Valamon hautausmaalla, ja puhtaasta uteliaisuudesta myös. (Muuten Rauno Räsänen kertoo edellisen lastuni kommenteissa, missä se sijaitsee.)

Opiskeluajan krapula-aamuina soi usein ovikello, ja soittajina oli kaksi suomenkieltä raiskaavaa, nuorehkoa miestä siistissä tummissa puvuissa, jotka, siis miehet eivät heidän tummat pukunsa, halusivat todistaa myöhempien aikojen jeesuksesta ja sen sellaisesta. Ostin heidän ”raamattunsakin” ja lueskelinkin sitä, kun kovassa krapulassa ei kehdannut luennoille aina mennä.

Kirja ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Raamattu ja muukin, erityisesti kaakkoisaasialainen ”uskonnollinen” kirjallisuus, vain uteliaasta mielenkiinnosta sitä luin. Ehkä iältään kovin nuoressa Mormonien kirjassa epätodennäköisyys ja uskomattomuus ovat vielä silmiinpistävämpiä kuin noissa kilpailevissa kirjoissa, joista vuosituhansien kulttuuri on jyrsinyt juuri oikealla tavalla ihmisen kuoleman, kärsimyksen ja rangaistuksen pelkoja kutittelevaa kaunokirjallisuutta ja puhtaat mielettömyydet voi selittää pois vetoamalla aikojen ja tapojen erilaisuuteen.

Saattaa olla myös niin, että Jeesuksen, Buddhan ja Mohammedin rinnalla nimi Joseph Smith on jotenkin toivottoman kalpea. Saman luulisi pätevän myös nimeen Tom Cruise, mutta näin ei välttämättä ole. Tompan ansiosta skientologit saavat varmasti laumoittain lisää fanaattisia kannattajia, julkkiskultti on tehokas suostuttelija niin kuin merkkivaatteiden ja kosmetiikan kulutuksesta näkyy. Opetuslapset ja marttyyrit aikanaan, ja katolisen kirkon pyhimykset vielä tässäkin ajassa, olivat ja ovat uskontonsa tomcruiseja, vaikka eivät enää kuulukaan ajassa elävien joukkoon.

Dostojevski kirjoitti Rikokseen ja rangaistukseen ihmisen hengellisen elämän kaaren terävän masentavilla vedoilla: lankeemus, synti, rangaistus, kiirastuli, synninpäästö ja ajautuminen relativistiseen ”taivaaseen”, joka Dostojevskilla saattoi myös olla Helvetti, vaikea sanoa.

Siinä kaaressa on jumaluskontojen ja kirkkokuntien vahvuus, ja heikkous myös. Vahvuus siksi, että kaarelle ei tarvitse todisteita, jos on vahvaa, peloilla lietsottua sokeaa uskoa. Ihminen on mitä ilmeisimmin geneettisesti ohjelmoitu houkuttelualttiiksi ja uskomaan johonkin, mihin vain. Ja heikkous siksi, että pienikin epäilyksen häivä kuiskii piruna valistuksen herkistämään korvaan, että missä on todistus.

Todistusta vaaditaan jumalista, tai Jumalasta, mutta todellisuudessa halutaan vakuuttelua mahdollisesta palkkiosta, ikuisesta elämästä, tai ainakin riittävää varmuutta siitä, että henkilö itse joutuu elämän rajan ylitettyään varmuudella viimeiselle tuomiolle. Syntisäkkien elämän kannalta on valitettavaa, että vapahdususkontojen tarjoama Kuolema ei enää siinä vaiheessa suostu pelaamaan elämästä tai taivasosasta shakkia edes Fårön sumuisilla rannoilla, tai odottamaan muutenkaan tapojen parannusta, vaan mittaa elämän sellaisena kuin se on eletty ja pläjäyttää pikatuomion ansioiden mukaan.

Uskovalle on tarjolla jumalaksi Rex Tremendis, kauhistuttava kuningas, jota on pelättävä ja jonka takana, ajan tuolla puolen ikuisuudessa, näkyy himmeänä kajona taivasosan ikuinen usko, toivo ja lempeä rakkaus.

Ikuisuus vain häämöttää toivottoman kauhistuttavan kaukana.

Valamon luostarinkin pääkirkossa haisevat ihanat suitsukkeet, silmiä kohtaavat hurskaan mystiset kuvat, mieltä houkuttaa harras, monta kertaa päivässä toistuva vapahdusnäytelmä esiintymisnaamioineen ja korvissa kajahtelee kovana jumalinen puhe. Kirkkojen akustiikka tehdään kai tarkoituksellisesti sellaiseksi, että sanaa kuuleva ihminen tuntee sen iskevän kovana ja korkealta, kirkon kaikuvista kattorakenteista ja sitä ylempääkin, aina Taivaista saakka.

Pappeja syytellään usein siitä, että he valehtelevat häpeämättömästi kuoleman ja rangaistuksen pelossa käristyvälle seurakunnalle. Mutta heidän puolustuksekseen voi ehkä sanoa sen, että ennen kuin yrittävät seurakuntaansa vakuutella ainoan oikean uskon autuudesta, he ovat henkilöinä kamppailleet saadakseen ensin itsensä vakuuttuneiksi Sanan Totuudesta. On vaikea kuvitella, että – ehkä muutamaa rahankerääjäpappia lukuun ottamatta – kukaan viitsisi siinä ammatissa olla ilman syvää, omakohtaista uskoa totuuteensa.

Jotenkin ajattelen, että pappina olo ammattina olisi verrattavissa omiin viinakokemuksiini opiskeluajan krapula-aamuineen.

Erona on se, että omalta osaltani krapula on kylläkin alituiseen uhkaava todennäköisyys, mutta hyväksyttävissä tietyissä rajoissa. Papeilla ei vaihtoehtoa ole; osoitettu epäusko tarkoittaa yhteisöstä erottamista tai eroamista, jopa leivän menetystä. Mutta voin tietysti olla tässä väärässäkin, ja pappina olo saattaa todellisuudessa olla valoisa ja antoisa ammatti, josta saa luovaa tyydytystä näyttelijöiden tavalla.

Edellisiltana nautitut Valamon viinit eivät aiheuttaneet aamulla heikkoa vihjettäkään krapulasta ja maksoin laskuni hotellin vastaanotossa virkistyneellä mielellä ja ruumiilla.

Jotenkin Kunkirjoitan-blogin tämänpäiväisen lastun, Kiimaisen tosikon ongelma, valossa hävettää kertoa, että Valamon hotellin resepsuunissa tekee työtä joukko kauniisti rooliinsa puettuja viehättäviä naisia. Mutta kerron sen kuitenkin. Lähtöpuuhissa minua neuvoi vaaleaan karjalaistukanväriin hyvin sopivaan siniseen kaapuun pukeutunut, oikein kaunis ja salaperäisellä tavalla seksikäs nainen, jolla oli erityisen suloinen pari harmaansinisiä silmiä ja aavistus kiusoittelevista hymykuopista. Hän neuvoi minua ajamaan Kuopioon Riistaveden kautta.

Olin nimittäin lähdössä Pohjois-Savon puolelle makselemaan velkojani. Mutta siitä ehkä jollakin toisella kertaa.

17 kommenttia:

kafkaesque kirjoitti...

minulle on muodostunut luostareissa vieraillessani se käsitys, että ne perustuvat pitkälti ajatukseen kodista arjen temppelinä. asukkaat tekevät toimistaan liturgiaa liikkumalla tiloista toisiin.

luostari on, jos katsoo asiaa matkailijan tarveperspektiivistä, ihanteellinen pysähdyspaikka. voi olla varma puhtaudesta ja rikkumattomasta rauhasta. lisäksi saa yksinkertaisen aterian halvalla.

ylimääräistä ei laskuteta historian siipien kahinasta tai jumalallisen läsnäolosta - jos sellaisen kohtaa.

muistan viimevuotisen vierailuni norbertiiniveljien luostarissa, belgian tongerloossa, jossa viivyin viikon. viimeisenä yönä hiippailin veli michaelin kanssa keittiöön kaakaolle. keskustelimme elämästä ja totuuden loputtomista spiraaleista:

onko ihmisen yksilöllisyys vain sitä, että hän mahdollisimman täydellisesti ja puhtaasti ilmaisee lajinsa tyyppiominaisuuksia? onko jumala luonut ihmisen omaksi kuvakseen vähän samassa mielessä kuin ihminen loi variksenpelättimen? onko sielu maksan tavoin jonkinlainen sisäelin? onko meidän kumottava järki tehdäksemme tilaa uskolle? mikä olisi se yksinkertaisin resepti, jolla ihmisen metafyysinen rauhattomuus tyydyttyisi?

tulimme ainakin yhteen yhteiseen johtopäätökseen: vapaa, avoin olemisen perusehjyys on ihmiselle tuskin täydellisenä mahdollista. ei edes luostarissa.

lempiluostareitani on benediktiiniveljien pluscarden abbey skotlannissa. tähän arpisten askeettien erämaapiiloon eivät naisvieraat saa majoittua, mutta meitä varten on rakennettu pieni portinvarsijan mökkiä muistuttava talo luostarin muurien ulkopuolelle.

Hanhensulka kirjoitti...

Luostarit ovat aina kiinnostaneet minuakin, erityisesti kysymys siitä, miksi ihmeessä täysipäiseltä vaikuttava henkilö sulkee itsensä pysyvästi muun yhteiskunnan ulkopuolelle (tosin niihän se Linkolakin on omalta osaltaan tehnyt).

Täällä Belgiassa niitä onkin paljon, onhan tämä katolinen maa (se onkin lähes ainoa ero hollantilaisten ja belgialaisten välillä, eikä ole kovin pieni ero). En ole niissä kylläkäään yöpynyt, vaikka olen monessa käynyt viinillä tai hyvällä ja sakealta pinnalta käytetyllä oluella ynnä pahalle haisevalla, herkullisella juustolla.

Yksi tuttavani käy joka vuosi Athos-vuorella Kreikassa, vaikka ei ole mitenkään uskontoon taipuvainen henkilö. Hänen mukaansa siellä oleskelu lataa aina sopivasti pattereita talvea varten. Hänellä on siellä joitakin tuttujakin, kun on jo niin monta kertaa käynyt. Itse en sinne ole päässyt vielä, vaikka kovin mieli tekisi.

Uteliaisuus on pirunmoinen taakka!

kafkaesque kirjoitti...

minä puolestani ihmettelen, miten on mahdollista, ettei sen useampi jätä tätä työelämän methodputkistoa taakseen ja sulkeudu luostariin.

me pidämme ajatusten sanoiksi pukemista ihmelääkkeenä, jota se ei useinkaan ole. kuten tremeloes sanoi, silence is golden.

vasta luostarissa huomaa, miten katoavainen teko puhe itse asiassa on, ja minkälaisten väärinkäsitysten summaksi liika puhuminen helposti muuttuu.

sitäpaitsi luostarissa saa olla rakastamansa henkilön ( itsensä ) kanssa koko päivän, siellä ei voi pahemmin mokailla, siellä saa kuunnella hyvää musiikkia ja päiväjärjestykseen on jo valmiiksi kirjoitettu vähämmän pauhua ja hartaampaa omistamista.

vietin kerran monta kuukautta eräässä nunnaluostarissa tiibetissä. se mullisti elämäni täysin. tämä ei ole liioittelua. kysy keneltä vain, joka on tehnyt saman. koko maapallo kääntyi uuteen asentoon. se ei lakannut olemasta, mutta kyllä se kutistui.

Ripsa kirjoitti...

Oho, kafkaesque! Siinä olikin varmaan hieno elämys, Tiibetin buddhistien luona.

Jos saat käsiisi, niin luepas joskus Gary Snyderin, vissiin vanhimman elossaolevan beat-runoilijan kirjoja (esim. Earth Household, Turtle Island ym.).

Siinä olisi varmaan eräänlainen hengenheimolaisesi. Snyder meni väikkärin tehtyään joskus 50-luvulla merille, pysähtyi sitten Japaniin, jossa meni zenbuddhisti-luostariin ja oli siellä kaksi vuotta. Monet runoista kertovat Japanista.

Sitten suuntasi japanilaisen vaimonsa ja poikansa kanssa takaisin Oregoniin, jossa elää edelleen. Vaimo tosin kuoli viime vuonna.

a-kh kirjoitti...

Kannan luostarin mukanani.

kafkaesque kirjoitti...

a-k:

totta, luostarisesam on sisäisesti meissä.

ripsa:

minulla on aika paljon materiaalia snyderista: jack kerouac school of disembodies poetics -aineistoa sekä dharma bums -poppoon buddhalais-boheemisia kirjoja.

kirjaimet unohtuvat ja teoriat menevät menojaan, mutta snyder ei ole onneksi hävinnyt vieläkään.

ekologisen omantunnon äänenä hän ei tainnut olla ihan tyypillinen tuberkuloottinen ullakkorunoilija tai särkyneitten sydänten foorumi, vaan enemmänkin sosiaalisten ja henkisten energioiden kerääjä ja muistiinmerkitsijä.

Ripsa kirjoitti...

Kafkaesque: just tismalleen.

Ehkä saat selville ovatko City Light'sin kustantamat Snyderit vielä tallella tai ehkä vieläpä jokin kootut runot, niin kyllä niissä hänen omissa kokoelmissaan on semmoinen dramaturgia että oksat pois. Kustantamon perustaja ja runoilija Lawrence Ferlinghetti (se tunnetuin Länsi-Rannikon beat-runoilija) kyllä elää ja voi aika hyvin käsittääkseni kotonaan San Franciscossa.

Meillä on käsittääkseni kaikki Snyderin teokset, myös väikkäri, jonka julkaisi joku muu kuin City Lights.

Snyderin väikkäri käsitteli Haida-heimon (Olympian niemimaalla Washingtonin osavaltion puolella) muodonmuutos-mytologioita. Yksi niistä oli muuttuminen talon nuoresta neidosta joutseneksi, mikä täällä Tshaikovskin naapurimaassa kuulostaa jotenkin tavattoman tutulta.

Meillä on yksi harvinaisuus beat-kirjallisuuden alkutaipaleelta, muistaakseni vuodelta -63 tai -64, antologia nimeltä Beatitude.

Toinen ekologiasta puhuva, tosin ei ainakaan nimellisesti beat-kirjailija, oli myös Oregonista, Ken Kesey. En muista onko hänen viimeisensä, mutta melkein viimeinen oli todella hieno dystopia Alaskasta nimeltä Sailor's Song.

kafkaesque kirjoitti...

! ripsa !

olin kerran kuuntelemassa snyderia englannissa. luentosarjan otsikkona oli jotakin semmoista kuin 'lähtekää ulos tästä järjestelmästä'.

eli jos jää odottamaan, voi yhtä hyvin kaivaa hautansa lähtökuoppiin.

snyder kykeni esittämään täysin mystisiä tosiasioita niin tieteellisen tehokkaasti ja ymmärrettävästi, että sitä on vaikea kuvailla.

hän oli siinäkin mielessä esimerkillinen luennoitsija, ettei käyttänyt mitään papereita eikä muuta rekvisiittaa.

koko tilanne oli hyvin hänen hallinnassaan, ja hän kykeni johdattelemaan yleisöä asioiden oivaltamiseen välillä löysäten ja välillä kiristäen jakamansa infon määrää.

heti kun näin tämän kaverin, tiesin löytäneeni kotiin. se perinteinen käsitys, että runoilija pysyköön riimeissään, sai mennä.

Ripsa kirjoitti...

Anteeksi Kafkaesque, sinähän se olit joka oli kuunnellut Snyderiä.

Tämä suomalainenkin Blogistan on sen verran iso, ettei aina muista kuka on sanonut mitä.

Siitä tuli mieleeni taas jonkun sanomana, että täältä sfääreistä varmaan katoaa olemattomiin paljon myös kaikenlaista aivan ensikäden tietoa, jolla voisi olla myöhemmille polville jonkinmoista arkeologista tai peräti antropologista arvoa.

Jo nämä varsinaiset juonnot, bloggareiden puheet ovat kulttuuriblogeissa todella suuriarvoisia, eli kumarrukseni sinulle, Hanhensulka!

Se nyt olisi jos kommentaattori rupeaisi kunniaa ittelleen ottamaan.

Vapaita henkiä taitaa olla aika vähän noin yleensä liikkeellä. Meillä oli täällä Veltto Virtanen läänintaiteilijana vähän aikaa (ja ei, hän ei todellakaan ole mikään pelle, hänestä joskus taannoin tuo mukava media sellaista vain tahtoi tehdä!), ehdotti että jos perustettaisiin kunnallisia virkoja sellaisia kuin kylähullun tai ihmettelijän tai narrin. Että sellaisista vasta hyötyä olisi.

Ripsa kirjoitti...

Vielä tuohon lyhyeen vitsiin tämän postauksen lopulla: kauniit flikat Valamossa.

Kauneus on katsojan silmässä. Mutta se on myös olemassa ja näteimmillään varmaan ihmisessä sukupuolesta riippumatta sisäisesti ja tulee jonkinmoisesta valosta silmissä, avoimesta hymystä ja sellaisesta.

Kauneus on käsittääkseni itsestään tiedotonta. Sitä ei voi tehdä.

Kummastus siitä että ihminen esimerkiksi alistuu selibaattiin palvellakseen kutsumustaan on taatusti yhtä yleinen kuin huomio nunnan kauneudesta tai katolisen papin komeudesta.

Kaipa tässä on taas ihmeteltävä sitä mikä seksissä tekee sitten sen suhteessa rakkauteen jotenkin ylivoimaisen.

Oma vastaukseni on että ei mikään.

Kaikki riippuu ihmisistä, suhteista ja rakkauden määrästä. seksi on otettu mukaan elokuviin, kirjoihin, lehtiin yms. meriteeraamaan rakkautta ja sillä tavalla annetaan esimerkiksi nuorisolle väärä signaali.

Jaa, mutta pahin yhdistelmä on taatusti seksin ja väkivallan liitto.

A-K.H kirjoitti...

Ja kun hanhis sanoo sen niin kauniisti... Olisikin perusteltu syy lähteä kipin kapin Valamoon. Siellä on vuosittain paljon talkoolaisia, kuka mistäkin syystä. Älä Ripsa yhtään yritä... Ei ole hanhiksenkaan nokka tuohesta.

Hanhensulka kirjoitti...

No täällä on taas päästy asiaan, kun itse olin pois pari päivää työkiireen murtamana (onneksi sitä ei enää jatku kovin kauaa). Lyhyen vitsinikin joku oli ilokseni huomannut:)

Kauneudessa on ne kaksi puoltansa. Toinen on mainosten ja missien kauneutta, jolla kai on selkeästi geneettismatemaattinen arvostelupohjansa: mittojen täsmälliset suhteet, kasvojen säännöllisyys, ihon sileys ja sen sellaiset. Ja sitten se merkittävämpi kauneus, jonka takia me kai luomme parisuhteita, rakkauden ja ainakin hetkellisesti tyydyttävän seksinkin perusta ja sen sellaiset seikat, johon feromonitkin taitavat haisullaan vaikuttaa. Ja sehän vaikuttaa niin kuin Ripsa tuolla ylempänä todistaa. Eikä kai meistä monella olle nokka tuohesta sen suhteen.

Seksistä ja pornosta kautta aikojen saisikin hyvän lastunaihion, täytyy yrittää muistaa kunhan pääsen henkisesti ulos suomalaismetsäläisen olotilastani, joka tuntuu vieläkin istuvan mielessä kuin, no mikä piru se nyt oli ja kenenkä seinässä.

A-K.H kirjoitti...

Kannattaa karttaa Kuopiota. Täällä dementoituu ja alkaa kasvaa naavaa.

ai niin kirjoitti...

kauniit nunnat ei kasva naavaa

A-K.H kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
joopa joo kirjoitti...

"Ovat luostarin ruusut niin oivat, niin oivat."

A-K.H kirjoitti...

Jaa-a. Ei mikään ole ihanampaa kuin vessanpytyn kylmä kylki poskea vasten. Krooh...