20.8.2007

Paperiromaani vetelee viimeisiään

Kuva: Johannes Gutenbergin, kirjapainotaidon isän, patsas Berliinissä

Motto: Älä koskaan luota mihinkään, mikä osaa ajatella, ellet näe missä se pitää aivojaan. (J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio)

Paperiromaanin tuhon ennustaminen on ehkä liian paksua ajassa, jossa kirjoja – kaunokirjallisiakin – julkaistaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Juuri ilmestynyttä Harry Potteria myytiin ensimmäisten 24 tunnin aikana ympäri maailmaa ainakin 11 miljoonaa kappaletta. Tämä on tietysti hyvä uutinen kirjailijalle, J.K. (Joanne Kathleen) Rowlingille, joka tienasi lähes sata miljoonaa euroa vuorokaudessa, 1000 euron verran joka sekunti. Ja ostorynnistys sen kun jatkuu.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää lisääkö Potterien ja muiden huippusuosittujen kirjojen myynti kirjallisuuden kokonaistuloja, vai jakavatko kirjailijat vuosittain yhteistä ja määrällistä kakkua. Maksavatko muut kirjailijat, köyhimmätkin, vähentyneellä myynnillään menestys- ja julkkiskirjailijoiden huikeat tulot?

Potterit ovat pitkiä kirjoja, tarkoitettu pitkien kirjojen rakastajille.

Sellaisten kirjojen lukijoita ei ole kovin paljoa, vaikka ovat sitten sitäkin intohimoisempia. Kuinkahan moni Potter jää lukematta tai heitetään pois kesken lukemisen? ”Tavallisten lukijoiden” keskittymiskyky on ehdollistettu jatkuvasti toistuvilla ”fordistisilla” uutislähetyksillä, lyhyillä ja viihdyttävillä televisio-ohjelmilla ja sarjakuvilla muutaman minuutin mittaiseksi. Tällaisille ”lukijoille” jopa novellin tai sadun kokoinen teksti on liian pitkä ja vaikea luettavaksi. Luulenkin, että useimmat ostetut Potterit jäävät lukematta tai kesken.

Kaunokirjallisen romaanin nimeen vielä vannovia kirjallisia lukijakovanaamoja ei ole laajoiksi joukkoiksi: näitä kirjoihinsekaantujia, masokistisia tekstifornikaattoreita, lajinsa viimeisiä, joita ei pelota kuivin tai pisinkään teksti, ja jotka hotkaisevat Joycea aamiaiseksi, mäiskyttävät Haavikkoa lounaaksi ja nautiskelevat Proustia kevyeksi iltapalaksi. Ja jotka jaarittelevat kirjoista pitkälle aamuyön tunneille saakka, joko virtuaaliolomuodossaan tai – paljon mieluummin – naamat vastakkain ”oikeiden” ihmisten kanssa, elleivät öisin suljettujen verhojensa takana satu muilta salaa antautumaan Päätalon pitkälle proosalle, himokkaalle tekstipornoilulle.

Kuva: J.K. Rowling varsin mediasuloisena tietäjänasussaan skotlantilaisen Aberdeenin yliopiston kunniatohtorina

Seksikkäämmät mediat ovat vallanneet romaanilta alan potentiaalisesti laajan lukijoiden joukon keskuudessa. Mediarajoitteinen Dostojevski ja anteeksiantamattoman ankara, hevosnaamainen Woolf eivät pysty kilpailemaan suomalaissyntyisten Baywatch-impien rintojen kanssa paikasta tarina-auringossa.

Ensimmäisen luun kirjallisuuden kurkkuun löi elokuva, joka itsekin on nyt uhattuna. Tai ehkä aivan ensimmäisen luun iski populaarilehdistö lyhyine kuvallisine juttuineen, jotka voi kai kategorioida sanalla ”sosiaalihömppä”. Lehdistön omakin arvovalta on tietysti uhattuna.

Monet ”laatuelokuvateatterit” ovat, nekin, menneet armeliaaseen taivaaseensa: Kinot, Biot, Aulat, Arenat ja seksikkäät Reginat. Ne on korvattu elokuvatavarataloilla, joiden ohjelmisto määrätään Hollywoodia rahoittavien liikemiesten valintakriteereillä, ja joiden tarjonnan pääosa muistuttaa ylikasvaneita videopelejä. Sisältönä on väkivallalla ja pehmopornolla mässäily; moraalitarina lojuu uhrina liikemiesten sananvapauden alttarille.

Harvoissa arthouse-teattereissa istuu vielä elitistisissä nostalgiakyyneleissään kiehuvia vanhoja akkoja ja ukkoja muutaman uudemmanpolven ”elokuvageekin” kanssa, joiden mielestä filmi näyttää joltakin vain mustavalkoisena, höystettynä ruotsalaistyylisellä hermoja kirskuen raastavalla angstilla, ja joille Fanny ja Alexander on aivan liian lähellä kaupallista roskaa.

Maailman parhaiten kirja kirjan jälkeen myyvät kirjailijat, sellaiset kuin Tom Clancy tai Stephen King, saavat tavallisesti teoksilleen lukijoita – tai ehkä pitäisi sanoa ostajia – muutaman miljoonan verran. Sen sijaan suosittujen tv-sarjojen osat, kuten Friends’ien tai Cheers’in viimeiset, houkuttavat kymmeniä miljoonia samanaikaisia katsojia ja varkain imuroitujen tiedostojen tai ostetun DVD:n avulla satoja miljoonia.

Kirja teknologiana ja romaani tarinaformaattina ovat kiusallisesti silmään pistäviä anakronismeja informaatioajassa. Niiden merkitys moraalin auktoriteettina on olematon, ja viihteeksi niistä ei enää ole uusille informaatiosukupolville, joiden keskittymiskyky on hyperaktiivisuudesta kärsivän auroraperhosen luokkaa. Eikä näkyvissä ole teknologiaa, jolla romaanin tilannetta saisi korjattua.

Kukaan järjissään oleva ei lue kokonaista romaania nykyisiltä tietokoneen näyttölaitteilta – ainakaan useammin kuin kerran.

Säälittävä, vannoutuneiden romaaninrakastajien nykyinen sukupolvi saattaa olla lajinsa viimeinen.

Kirjanrakastajille inhimillinen heikkous ei saa olla mikään este pitkäveteisimpienkään kirjojen – tai edes kuolettavan tylsän postmodernin runouden – lukemiselle. Lukupaikka voi olla mikä tahansa: kotoinen lukusohvan nurkkaus, metron tahmea muovituoli, nytkähdellen kulkevan bussin hielle, viinalle ja bensalle haiseva pätsi tai epämukava rantatuoli kuumassa auringossa merituulen heittämän suolaisen hiekan kirvellessä silmiä ja tarttuessa lukijan huolellisesti kalliilla aurinkorasvalla suojellulle, ”ikäisekseen ihanalle”, mutta silti hitaasti elottoman paperisille rypyille korventuvalle iholle.

Harper Lee närisee jossakin kirjeessään Oprah Winfrey’n lehdelle nimeltä O näin (tämä on napattu tähän omalta lastultani Satakielestä ja lukemisesta, 28.6.2006):

Muistatko, koska opit lukemaan, tai niin kuin minä, voitko edes muistaa aikaa jolloin et tiennyt kuinka lukea… Nyt, 75 vuotta myöhemmin runsauden yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on kannettavat tietokoneet, kannettavat puhelimet, iPod’it ja mielet kuin tyhjiä huoneita, laahustan edelleen kirjojen parissa. Käyn mieluimmin läpi kirjastojen kirjakasoja, koska nähtyäni vaivaa jonkin oppimiseksi, se pysyy mielessä…Voitko kuvitella käpertyväsi sänkyysi lukemaan tietokonetta

Kirjailijat yrittävät iskeä takaisin.

Tuloksena on toinen toistaan pienempiä tarinoita, painettu isoilla fonteilla mahdollisimman vähäsivuisiin teoksiin, joita – ehkä kuitenkin vain häpeillen – vieläkin kutsutaan romaaneiksi, ja kirjoitettu yksinkertaisilla sanoilla lyhyisiin virkkeisiin, jotka eivät vioita herkintäkään lukijanhipiää. En tiedä onko englanninkielen termille ”dumbing down” olemassa suomalaista vastinetta. Mutta jos olisi tai tietäisin siitä, niin olisin käyttänyt sitä tässä.

Muisti kuiskii myös varoittavasti: tyhmästä ryhmäylpeydestä lietsottiin kirjojen avulla ajattelemattomien enemmistöjen nationalismia.

Demokratiassa enemmistö maksaa viulut ja valitsee sävelet, sen päätöksistä ei voi valittaa mihinkään, niiden kanssa on vain elettävä. Paperikirjan ja ehkä romaaninkin häviö on oikein, koska, kun ja jos enemmistö niin haluaa ja ostopäätöksillään päättää. Kirjastot seuraavat hitaammin mukana, muuttuvat virtuaalielämyspalvelutaloiksi, joista saa vuokrata kirjojen sijasta virtuaalipelejä ja DVD’itä, ynnä tarjoavat internetyhteyksiä elämyspornoa laajemmin haluaville.

Virtuaaliyhteisö on jo nyt monille tärkeämpi kuin kansalaisuus, rotu, uskonto ja isänmaa. Se jakautuu virtuaaliheimoiksi, joille muodostuu kollektiivista virtuaalikokemista ja kasvaa omaa muistiperintöä, uussuuria virtuaalitarinoita. Yhteistä muistia ei voi polttaakaa kirjan tavoin. Nationalistinen valtioaate, yltiöpäinen ryhmäylpeys ja ajatuspoliisit tulevat mahdottomiksi.

Kuva: Johannes Gutenbergin lahja lukeville laumoille: erikseen metallista valetut kirjasinmerkit

Kirjapainotaito mahdollisti monistetun kansanvalistuksen, tehokkaan propagandan, kansallisuuden aatteena ja tuhoavan nationalismin. Kirjan piirtämä kehä sulkeutuu romaanin kuolemaan.

Omaksi kiusakseen on tämän kirjoittajan muistettava, että auroraperhonen on uuden kasvukauden rehevän aamunkoiton olio.

Kirja sylissä pehmeällä sohvalla istuva kirjoistanauttija saa lukuhurman lisäksi helposti skolioosin, myötäelämisen kyyneleet turvottavat ikävänäköiset pussit silmien alle, ja suurten ajatusten lisäksi lukiessa saattaa myös hautoa itselleen mehukkaita peräpukamia. Joten kirjoitta ehkä eläisi ainakin fyysisesti terveempänä.

Muistetaan vielä tähän loppuun tarinoiden taikurin omia sanoja kirjasta Harry Potter ja puoliverinen prinssi:

Ikä on typerä ja huonomuistinen, kun se aliarvioi nuoruutta.

5 kommenttia:

Saara kirjoitti...

Sisso. Saman asian huomattavasi kuivakkaammin luin juuri eilen ja tänäänkin vielä junamatkallani KIRJASTA (Suomen Mediamaisema 2003).

Kirjoja totisesti painetaan enemmän kuin koskaan, (esim. vuonna 2000 Suomessa ilmestyi 11 764 nimikettä, joista kaunokirjallisuutta 1973 nimikettä) sikäli hullulta nämä ennustukset tuntuvat. Jaan Kaplinskikin kyseli jo vuonna 1996, että "Onko taidetta liikaa" ja liikatuotantoa ehkäistäkseen ehdotti mallia, jossa taiteilijalle maksettaisiin korvausta siitä, ettei tämä taiteilisikaan mitään, eikä suinkaan siis tyrkytettäisi apurahoja, jotta taidetta tehtailtaisiin lisää.

Tuo liittyi höllästi tähän mitä minun piti kirjoittaa, mutta unohdin sen jo... hitto. Odotas nyt... NIIN! Siis tosiaan tuossa kirjassa jota olen lukemassa, sanottiin myös, että elokuva totisesti päihitti kirjan, mutta Suomessa kävi niin, että Edvin Laineen Tuntematon tuotti elokuvayhtiölle liikaa hynää. Verotuksen takia elokuvia alettiin tehdä liukuhihnalla, ja silloin sisältö kärsi ja elokuva kriisiytyi. Jos jotakin kirjallisuuden suhteen pitäisi pelätä, niin ehkä juuri tuota.

…Muistatko, koska opit lukemaan, tai niin kuin minä, voitko edes muistaa aikaa jolloin et tiennyt kuinka lukea… Nyt, 75 vuotta myöhemmin runsauden yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on kannettavat tietokoneet, kannettavat puhelimet, iPod’it ja mielet kuin tyhjiä huoneita, laahustan edelleen kirjojen parissa. Käyn mieluimmin läpi kirjastojen kirjakasoja, koska nähtyäni vaivaa jonkin oppimiseksi, se pysyy mielessä…Voitko kuvitella käpertyväsi sänkyysi lukemaan tietokonetta…

Sikälikin ennustukset kirjan kuolemasta ja tämän viimeisen lukijasukupolven romanttisesta poistumisesta ovat vähän niin ja näin, koska ainakin Suomessa lapset ja nuoret lukevat eniten kirjoja. Jotenkin minuun niin kolahtaa aina tuo, kun pidetään nuoria jotenkin tyhjäpäisinä ja paatoksella romantisoidaan sen oman pään sisus täyteen kuvia ja oletetaan, ettei kenenkään toisen päässä voi olla niin paljon huikeita mielikuvituksen tuotteita. Ollaan niin varmoja siitä, että lapset eivät lue, eivätkä varsinkaan tyhjäpäiset nuoret. Totuus on kuitenkin se, että aikuisväestö ei lue, mutta nuorisopa lukee. Minä en millään tajua tätä, mitä sillä saavutetaan, että parjataan nuoria jatkuvasti aivan syyttä.

Tilastotietoa täältä:
http://www.stat.fi/artikkelit/2007/art_2007-06-15_001.html?s=0#6

Saara kirjoitti...

Ääh. No olipa tuokin nyt taas järkevästi selostettu. Tee itte nakkikastiketta ja käy kirjallisuuskeskustelua yhtäaikaa :)

Fredrika kirjoitti...

"Tällaisille ”lukijoille” jopa novellin tai sadun kokoinen teksti on liian pitkä ja vaikea luettavaksi"

No mutta, novellihan on melkein aina pitkä ja vaikea.

Sanomalehdistökin kuulemma tekee kuolemaa, niin kertovat.

Ripsa kirjoitti...

Että osaatkin iskeä oikeaan aikaan.

Olen nautiskellut juuri Kiran Desain viimevuotista romaania The Inheritance of Loss,joka ilmestyy suomennettuna lokakuussa nimellä Menetyksen perintö.

Kirjailija oli viime vuonna 35-vuotias ja sai teoksesta Booker-palkinnon.

Kirja otti ja palautti täysmittaisesti uskoni fiktion jatkuvuuteen ja uusiutumiskykyyn.

Eivät romaanit, runot, näytelmät, tiedekirjat eivätkä muutkaan käsin pideltävät, ja horisontaaliseen asentoon houkuttavat paperiset esineet tee kuolemaa.

Ongelma on toisaalla, kuten ajattelitkin: miten seuloa se kuuluisa neula heinäsuovasta.

Hanhensulka kirjoitti...

Kaivelin Saaran antamaa tilastolinkkiä sieltä täältä, ja huomasin mm. että 70 % vanhemmista lukee lapsilleen. Jos tuo on totta, niin ei ole huolta tulevista lukijapolvista, paitsi jos tekevät sen niin innokkaasti, että lapsiparoilta menee viimeinenkin innostus. Nuo kirjastotilastot ovat huikeita, oliko se jotakin 43 kirjaa per vuosi per tilaaja.

Tietysti aivan toinen asia on kuinka monta lainatuista kirjoista todella lopulta luetaan. Mutta sitä on paljon vaikeampi tilastoida, kun tietokoneet eivät voi tehdä sitä automaattisesti.

Enkä yritä. Siis tehdä nakkisoppaa, olen nimittäin kasvistenmussuttaja.

Vaikeahan novelli usein on, vaikka eikös novellin olemukseen kuulu sen lyhyys? Jotenkin kun nykynovelleita lukee (tästä on tulossa hurja yleistys:), ja vertaa Tsehoviin, niin tuota vaikeutta ei tahdo ymmärtää kuin niin, että se rakennetaan tekstiin tahallaan, koristeeksi.

Paperilehdistö häviää varmasti vuoteen 2015 mennessä, ja elektroninen formaatti astuu tilalle. Samat suuret lehtitalot monopolisoivat senkin palvelua. Edes meistä bloggareista ei ole sen estäjäksi:)

Desai sai tosiaan Bookerin ja oli shortlistalla vielä Orange-palkintoonkin, jonka sitten sai biafralainen Chimamanda Ngozi Adichie Half of a Yellow Sun -romaanilla. Minulle tämä oli jotenkin yllättävää. The Inheritance of Loss maistuu ainakin itselleni paremmalta, vaikka ei Adichienkaan kirja ole miltään osin huono. Siinä on kuitenkin joku vaikeasti määritettävä "ulkomaisuus" kovasti mainostetuksi afrikkalaiseksi kirjailijaksi, onhan Adichie asunut jo pitkään, koko aikuisen elämänsä? Amerikassa. Mutta yritän palata kirjaan joskus myöhemmin tarkemmin. Molemmat ovat hienoja tarinoita.