7.9.2007

Huohottava hipaisu Nom de Plume'iin

Huom: tässä lastussa on vain raapaistu otsikon aihetta lähinnä sen mukaan kuin nimiä tuli kirjoittajalle mieleen. Koko asian tyhjennys vaatisi vähintään väitöskirjan kokoista urakkaa.

"If you didn't sign it," said the King, "that only makes the matter worse. You must have meant some mischief, or else you'd have signed your name like an honest man."

Suomeksi tuo lainaus Lewis Carrollin Liisa Ihmemaasta voisi ehkä olla näin:

”Jos et allekirjoita sitä”, sanoi Kuningas, ”se tekee tilanteen vain huonommaksi. Sinun luullaan yrittäneen jotakin jekkua, muuten olisit allekirjoittanut omalla nimelläsi niin kuin rehellinen ihminen.”

Tiukkaa puhetta Kuninkaalta. Tosin kirjoittaja Lewis Carroll oli oikeasti Charles Lutwidge Dodgson (ei ihme että halusi muuttaa nimensä), joten voimmeko täysin luottaa hänen juttuihinsa, kyseessähän saattaa olla epärehellisen kirjoittajan ja epäluotettavan kertojan yhteistapaus, kirjoitettu ja kerrottu ”väärällä nimellä” tai kohteliaammin vieraalla kielellä sanottuna ”Nom de Plume’illa”.

Yksi jos toinenkin kirjallispainotteisten blogien pitäjistä on aikojen kuluessa, varsinkin opiskeluaikaisen ja muunkin leipänsä levittämiseksi, tunnustanut kirjoittaneensa salanimellä rakkautta tai seksiä ja sen sellaista titilleeraavaa roskaa epämääräisiin aikakausilehtiin ja jopa vaaleanpunaisiin kirjasarjoihin. Tunnustuksia voi käydä lukemassa vaikka Hömpän Helmien ihastuttavalla saitilla. Eikä tähän ole mitään pahaa sanottavaa. En tiedä millä nimimerkeillä hömpänhelmet kirjoittelivat rakkaus- ja seksilurituksiaan ja syyllistyivätkö silloin muuhunkin syntiin, esimerkiksi declamatioon.

Declamatio tai pitäisikö sen olla suomeksi deklamaatio, on synti, johon moni lastumaailman kirjoittaja on syyllistynyt. Mm. sellaiset kuin Diogenes (joka tosin uskottelee olevansa joku S. Liuhto, mutta kukapa sellaista uskoisi). Blogistanissa kirjoitetaan myös Jumalan Sanaa, sen blogin kirjoittaja julistaa toivovansa rikkaaksi tulemista vielä täällä maan päällä ja ilmeisesti myös tässä ajassa.

Kieltämättä tämä tässä blogissaan skribeltävä lastunikkari on ainakin hipaissut tällaisen hirvittävän synnin helmoja julistamalla bloginsa nimeksi Dionysoksen kevään, vaikka Hanhensulka on kyllä tiettävästi deklamaatiosynnistä vapaa nimimerkki.

Ensimmäinen hyvin tunnettu tapaus tällaisesta suuren-väärän-nimen-käyttämisen synnistä on ehkä 5. vuosisadalla ajatellut ja kirjoittanut uusplatonistinen filosofi (Plotinoksen oppilaita) ja teologi Pseudo-Dionysios, joka tämän nimenväärennöksen lisäksi lienee tunnustautunut olemattomaksi Pyhäksi Dionysios Areopagitaksi.

Tavallisella väärällä nimellä kirjoittavia löytyy kirjallisuudesta pilvin pimein, varsinkin kevyemmän kirjallisuuden piiristä.

Usein kirjallisen väärän nimen käyttö johtuu oman persoonan fyysisestä tai henkisestä vaarasta, kirjailijan hyvän maineen suojaamisesta tai jopa rakkaan aviopuolison harhauttamishalusta.

Valistusajattelija Voltaire oli todellisuudessa sveitsiläissyntyinen François-Marie Arouet (1694 – 1778), joka ”nom de plume’in” avulla voi kirjoittaa viranomaisia pilkkaavia ja arvostelevia valistusajatuksiaan kohtuullisessa rauhassa. Tosin hän kyllä joutui vankilaan Ranskassa, mutta sai sentään pitää päänsä.

Suomenkielisen dekkarikirjallisuuden ja tieteiskirjallisuuden isä oli ajoittainen vankilakundi ja yksityisetsivä Rudolf Rikhard Ruth (1889-1957), joka kirjoitti hurjia tarinoitaan nimimerkillä Rikhard Hornanlinna ja tieteistekstejään enigmaattisella nimellä H. R. Halli. Ensimmäiset dekkaritarinat julkaistiin vuonna 1910. Ennen häntä oli tosin suomenruotsiksi julkaistu Harald Selmer-Geethin kirja Min första bragd vuodelta 1904. Luonnollisesti salanimellä kirjoittanut kirjailija oli oikeasti yhteiskunnan tukipilari, Viipurin oikeuspormestari Werner August Örn, ja on paremmin tunnettu romaanistaan Inspektorn på Siltala, eli Aarni Koudan suomentamana Siltalan pehtori. Aarni Kouta on tietysti myös salanimi, jonka takana on kirjailija, suomentaja ja sanoittaja Arnold Elias Candolin (1884-1924).

Erittäin tuottelias nimimerkki Marton Taiga oli viihdekirjailija Martti Erik Hjalmar Löfberg, joka on ehkä vieläkin Outsiderin ohella kuuluisin suomalainen jännityskirjojen kirjoittaja. Marton Taigan lisäksi Löfberg käytti nimimerkkiä M. Levä, jolla julkaistiin jutut komisario William J. Kairalasta. Löfberg senttaili juttujaan mm. sellaisiin aikakauslehtiin kuin Jännityslukemisto ja Lukemista kaikille. Lisää Marton Taigasta ja muistakin oikealla ja salanimellä kirjoittaneista jännityskirjailijoista voi lukea Juri Nummelinin blogissa Pulpetti päivämäärällä 29.9.2005.

Nimimerkki Outsider on tunnetuin suomalainen nimimerkki- ja jännityskirjailija. Nimimerkin takana on toimittaja Aarne Haapakoski. Outsiderin rakastetuin hahmo on varmasti Pekka Lipponen, joka side-kickinsä, kovanaamaisen Kalle-Kustaa Korkin avulla selvisi kiperistä paikoista sekä Suomessa että ulkomailla.

Uuno Hirvonen puolestaan kirjoitti hurjia seikkailukirjoja Simo Penttilänä ja vähemmän tunnettuna Akseli Koskensalpana. Ehkä parhaiten ovat jääneet mieleen herra ja ylhäisyys, eversti T.J.A. Heikkilä Meksikon seikkailuillaan ja tietysti Kuollut mies-elokuvat, joiden sankari oli eversti Rainer Sarmo, ent. Dettman, josta siis nimi koko sarjalle.

Nimimerkki Aapeli oli lehtimies, pakinoitsija ja kirjailija Simo Puupponen, jonka ensimmäinen tunnetuksi tullut teos on Loistavan Apollon, eli Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua parodioinut Mörkki monologi. Sellaiset romaanit kuin Siunattu hulluus (1948), Meidän Herramme muurahaisia, Kavalkadi pienestä kaupungista (1954) ja Pikku Pietarin piha (1958) sekä nuorisolle kirjoitetut Vinski-kirjat ovat erityisesti tämän kirjoittajalla mielessä.

Omassa ajassamme tunnettu nimensä väärentäjä on Pirkko Saisio, jonka salanimiä ovat olleet ainakin Jukka Larsson, Kärsimystrilogia, ja Eva Wein, julkaissut mm. romaanin Kulkue (1992). Viimemainittu oli jopa Finlandia ehdokaskin. Kärsimystrilogian Kiusaaja olisi saanut J.H. Erkon palkinnon, ellei kustantaja olisi puuttunut prosessiin ja paljastanut, että nimen takana ei olekaan neitsyen oloinen kirjailija. Saision jonkun haastattelulausunnon mukaan kirjailijan salanimihenkilöt yllättäen erkaantuivat sivupersooniksi, joilla oli oma elämä ja erilainen tyyli. Tähän lausuntoon voi helposti yhtyä.

Runoilija-kirjailija Eeva-Liisa Manner on myös unohtanut nimensä jossakin uransa vaiheessa ja julkaissut salanimellä Anna September dekkarin Oliko murhaaja enkeli (1963).

Ja uskaltaisiko tässä vielä mainita vuosisadanlopun merkittävimmän suomalaiskirjailijan, Paavo Haavikon, joka salanimellä Urho Kekkonen ulosantoi aikalaismuistelmateoksen Minun vuosisatani I. Tosin julkaisihan hän vuonna 1976 nimimerkillä Anders Lieksman myös agenttiromaanin Barr-niminen mies, joten ei nimimerkin käyttö ole ollut tällekään mestarikirjailijalle outoa.

Suomalaisten kannalta valitettavalta kuulostavan salanimen oli valinnut hollantilainen Edouard Dekker, joka kirjoitti mm. pääteoksensa, kolonialismia Jaavalla satiirin avulla moittivan muistelmaromaanin Max Havelaar nimellä Multatuli. Max Havelaaria on käytetty Euroopassa reilun-kaupan-merkkinä. Reilua kauppaa valvoo erityisesti FLO International, eli Fairtrade Labelling Organisation.

Mainitaan vielä lopuksi muutama ulkomainen esimerkki lisää. Eniten kirjoja julkaissut kirjailija on nimeltään Louis L'Amour, todellisuudessa amerikkalainen Louis Dearborn La Moore (1908-1988), joka on julkaissut valtavan määrän lännenkirjoja, en muista lukeneeni niistä yhtään, mutta tämä muistikuva saattaa olla pelkkää snobismia.

Brontën sisarukset Anne, Charlotte ja Emily käyttivät olosuhteiden pakosta nimimerkkejä, 1800-luvulla ei naisten kai odotettu osaavan edes kirjoittaa saatikka julkaista romaaneja, joka vaati paljon suurempaa ja miehistä älyä. Salanimillä heitä kutsuttiin nimillä Acton, Currer ja Ellis Bell. George Eliot oli todellisuudessa Mary Ann Evans ja ranskalainen George Sand puolestaan Amandine Dupin. Myös Dickens käytti nimimerkkejä, hän julkaisi suuren osan tuotannostaan jatkokertomuksina ja sen huomaa. Romaanit ovat liian yksityiskohtaisia ja hajanaisia, mutta se ei ole karkottanut ainakaan aikalaislukijoita. Salanimi oli ytimekäs Boz.

Maxim Gorki oli oikealta nimeltään Alexej Maximovitš Peshkov, Stendhal oli Marie Henri Beyle ja tunnetuin salanimi näistä kaikista on tietysti Samuel Langhorne Clemensin Mark Twain. Myös Stephen King on jostakin syystä käyttänyt nimimerkkejä, hänet tunnetaan myös nimillä Richard Bachman ja John Swithen. Agatha Christie kirjoitti nimellä Mary Westmacott silloin kun julkaisi häpeillen romanttisia tarinoita dekkarien tilalla. George Orwellin nimi suojasi tuntematonta omistajaansa, nimeltä Eric Arthur Blair. Ja pisteeksi todettakoon, että John Le Carré on oikeassa elämässä David John Moore Cornwell. Muuten tästäkin jutusta tulee liian pitkä, niin kuin monesta aikaisemmastakin on tullut.

Huh, menipä nimien pudotteluksi, mutta ei nyt enää mahda mitään, kun kellokin on jo niin paljon.

Ai niin muuten, ehkä naisten nimimerkin käyttöä selittää ainakin jossakin määrin artikkeli Are Opinions Male? The barriers that shut women up, joka löytyy täältä lisälukemiseksi.

10 kommenttia:

A-K.H kirjoitti...

Sitten on vielä tämä oletettu väärennösnimi Hanhensulka, johon en ole törmännyt ainakaan Mikkelin enkä Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjoissa.

Ripsa kirjoitti...

Joo Hotanen, mutta olet katsonut maaseurakunnista väärää nimeä. Olisi pitänyt katsoa Dionysosta.

Nimittäin ei kai hanhensulkakynä itekseen kirjoita.

Joka tapauksessa hauskoja nuo nimet. Lewis Carroll on niitä parhaita Englannin tuottamia kirjailijoita ja meillä on kootut.

Paitsi hauskoja, ne kirjat ovat loogis-empiristis-rationaalisia, jollaisten tavaaminen tekee tällaiselle taivaanrannanmaalarille hyvää.

Hanhensulka kirjoitti...

Hah, ilmankos on ollut vaikeuksia esi-isien löytämisessä, kun olen käyttänyt väärää etsintäspeksiä. Mitähän Sonkajärven kirkkoherranviraston tytöt sanoisivat, jos alkaisi kysellä Dionysoksia. Lähettäisivät ehkä rotevat ja valkotakkiset miehet hakemaan täältä Brysselistä!

Niin kuin tuosta oikean paneelini bloginimiluettelosta näkyy, nimien valinnassa on käytetty runsaasti luovuutta, joskus enemmän kuin varsinaisessa blogissa. Vaikka kaikkia niitä mielikseen katselee silloin tällöin kun aikaa riittää, joitakin lähes päivittäin. Paitsi kun aika menee työhön ja omien lastujen kirjoitteluun, ja lähdeaineiston etsimiseen. Joskus tekisi mieli ottaa valiumia ja unohtaa koko blogi, mutta se taitaa toimia kuin ooppiumi, josta on kai vaikea päästä eroon.

Sari kirjoitti...

Carroll oli myös mainio valokuvaaja.
Alice

Ripsa kirjoitti...

Uskomattoman hienoja valokuvia.

Joitakin olen nähnyt jossakin Carrollia koskevassa dokkarissa. Mutta en läheskään kaikkia.

Kiitos Sari!

Sari kirjoitti...

Eipä kestä, Ripsa. (Kiva ottaa kiitokset toisten erinomaisuuden ansiosta)

Minulla ei ole mitään syytä peitellä nimeäni: sensuroin joka tapauksessa arkaluontoisen aineksen pois nettikirjoittelustani (vaikkapa läheisiäni tai terveyttäni koskevat yksityiskohdat); en ole kirjailija, jonk pitäisi hävetä huonoa kieltään tai intellektuelli joka pelkäisi maineensa menettämistä haircut-postausten vuoksi.
En oikeastaan pelkää nimettömiä ahdistelijoitakaan, siinäpähän ahdistelevat. En usko aiheuttavani sellaisia intohimoja kirjoituksillani tai persoonallani että joku katsoisi minut kohteeksi.
(Kai joku olisi jo tehnyt sen, jos olisi tehdäkseen)
Siis nimimerkki on enemmänkin konventio.

Olen nimittäin huomannut suhtautuvani myös oikeisiin nimiin blogosfäärissä aivan kuin ne olisivat nimimerkkejä. Eikä minua kiinnosta oikeastaan, minkä niminen joku oikeasti on. Olen IRL huono muistamaan nimiä, joten kai siksi niillä on vähän merkitystä.
(kasvot muistan; tiedä sitten mitä muistan blogien kirjoittajista)

Ja kuitenkin minusta on tärkeää voida olla nimetön. Kiinan esimerkki (kielletään nimimerkin käyttö blogeissa) on kuitenkin sensuuria, maan ihmisoikeusolot kun on mitä on. Ja sensuuri on pahuutta.

Varapygmi kirjoitti...

Stephen King taisi ottaa salanimen Richard Bachman siksi, ettei lyö markkinoita tukkoon uutuuskirjoiltaan, kun alkupään tuotanto (kustantajien hylkäämät) julkaistiin suosion kohottua. Tuotteliaan miehen ratkaisu. Bachmanit ovat minusta kiintoisia, yhden idean puserruksia, joissa kerrontataito kyllä jo näkyy.

Donald E. Westlake on veikeä tapaus, sillä tuolla nimellä tehtyjen hauskojen (ja vakavienkin) kirjojen lisäksi hän kirjoitti ääritylyn rikollisen näkökulmasta Parker-sarjaa nimellä Richard Stark. Suomessa niitä julkaistiin kioskikirjoina, minä pidän niistä eniten hänen tuotannossaan. Pseudonyymejä hänellä on nippu lisää: John B. Allen, Curt Clark, Timothy J. Culver, Samuel Holt, Edwin West… (lähde Wiki).

Siitä taas tuli mieleen Evan Hunter (mm. Blackboard Jungle), jonka tunnetumpi tag on Ed McBain.

Hanhensulka kirjoitti...

Mielenkiintoista tosiaan ajatella, mitä näistä virtuaalituttavista muistaa nimen lisäksi. Saaran bologilla paljastettiin virtuaaliystävä Prosperon uljaan sinertävät piirteet tässä hiljan ihailemassa vanhan linja-autoaseman runotapahtumaa tietysti läheisellä terassilla istuen, ja taas kerran tuli ajateltua sitä, kuinka erilainen kuva ihmisestä on pelkän kirjoitetun sanan perusteella. Tosin Prosperon osalta esim. pukeutumistyyli oli odotetunlainen. Aikaisemmin olen kirjoittanutkin siitä, kuinka erilainen Sun äitis on virtuaalikuvaansa verrattuna.

Nimimerkki on jonkinlainen suoja omalle sielulle. Vähään samaan tapaan ehkä kuin käytämme vaatteita, meikkejä tai muita koristeita itsemme naamioina ja mainoksinakin ehkä. Minulle, niin kuin Sarille, omalla nimellä kirjoittajat ovat samalla tavalla nimimerkkikirjoittajia kuin varsinaiset nimimerkkikirjoittajatkin. Tosin en kylläkään seuraa (muuten kuin satunnaisesta miellihalusta) oikein räävittömiä blogeja. Ehkä omalla nimellä ei räävittömyyksiä tule kirjoitettuakaan (en tarkoita tässä mauttomuuksia, joissa ei ole mitään moitittavaa, vaan ehkä "törkyistä" ja lajissaan eriytisen "tyhmää" kirjoittelua).

Westlakelta on jäänyt mieleen kohtaus jostakin kirjasta, jonka nimi on unohtunut, kohtaus, jossa miestä murhattiin ja kohtauksen näkökulma oli marhattavalla. Se oli aika häiritsevä tarina, josta taisin jopa nähdä silloin tällöin untakin, vaikka en onneksi enää.

Stephen King onkin merkillinen kirjoittaja, paljon "mainettaan" parempi, jonka kirjoitajan opas on kai yksi parhaimmista. Siinä kirjailija sanoo mm:

"...Fiktion kirjoittajat, tämä kirjoittajakin, eivät ymmärrä kovin paljoa siitä mitä tekevät - eivät sitä, miksi teksti toimii kun se on hyvää, tai miksi se ei toimi, kun se on huonoa..."

"[F]iction writers, present company included, don't understand very much about what they do --- not why it works when it's good, not why it doesn't when it's bad."

Siksi kai niin monia huonoja tekstejä lähetetään toivorikkaina kustantajille, ja monia taas (kaikki omat tekstit tietysti kuuluvat tähän kategoriaan:) jätetään laatikon pohjalle.

Dee & koirut kirjoitti...

Auts ja auts, ai, että meillä törkyistä ja tyhmää, noh pitää yrittää kohentaa.
Joo, kyllä mekin hipsitään pois blogeista, joissa oikkei pahasti mollataan, joskus (aniharvoin) syyllistymme siihen itsekin tai paremminkin ryhdymme puolustukseen ja/tai vastahyökkäykseen. Aina silloin tällöin blogistaniin ilmaantuu aivan posketonta sana-akrobatiaa niin kuin nyt vaikkapa tämänkin kommenttilootan alussa.
Bergsonilaisittain turpavärkit maireina Timbuktussa

varapygmi kirjoitti...

King on tosiaan erikoistapaus. En innostu suuresti scifistä enkä yleensä kauhustakaan, mutta hän kuljettaa tarinaa niin taitavasti, että veti varsinkin alkupään tuotannollaan mukaansa kuin parhaassa nuorisokirjojen seikkailuvaiheessani.

Tuota kirjoittajan opasta en ole lukenut, mutta hän kirjoitti myös jonkinlaisen tutkielman omalta saraltaan, nimeltään Danse Macabre. Liikkuvaa kuvaa ja kirjallisuutta siinä käsiteltiin omasta vinkkelistä, se piti lukea pariinkin kertaan.