5.9.2007

Narsistisia ajatuksia On the Road

Kuva: On the Road -kirjakäärö

New Yorkin keskiyöllä viisikymmentä vuotta sitten, ehkä juuri niihin aikoihin kuin tätä naputtelen (ajan olemushan on meille vielä täysin tuntematon), Jack Kerouac (Jean-Louis Lebris de Kerouac) kulki kaduilla tyttöystävänsä, kirjailija Joyce Johnsonin kanssa ja osti New York Times’in varhaisen kappaleen, jossa oli On The Road-kirjaa ylistävä arvostelu. Kirja tuli myyntiin seuraavana päivänä, eli juuri tänään 5.9. ja nosti Kerouacin tuntemattomuudesta kirjallisuuden taivaaseen.

New York Timesin arvostelija, Gilbert Millstein, aloitti ekstaattisen juttunsa, jota erityisesti New Yorkin oman napansa hyvin tuntevat älyköt ovat kutsuneet kirjallisuuden tärkeimmäksi kritiikiksi, tähän tapaan:

"On the Road" is the second novel by Jack Kerouac, and its publication is a historic occasion in so far as the exposure of an authentic work of art is of any great moment in an age in which the attention is fragmented and the sensibilities are blunted by the superlatives of fashion (multiplied a millionfold by the speed and pound of communications)…"

Suomeksi jotenkin, että:
"On the Road on Kerouacin toinen romaani ja sen julkaisu on historiallinen tapahtuma siinä määrin kuin omaperäisen taideteoksen paljastaminen on mikään merkittävä hetki ajassa, jossa huomioiminen on hajanaista ja aistillisuus tylsistynyt muodin superlatiiveista (miljoonakertaistettuna viestinnän nopeudella ja painolla)…"

(Viittaus viestinnän tehokkuuteen ja mainonnan superlatiiveihin hymyilyttää nykyajan internetin electronic-super-high-way’den kulkijaa, mutta meidän ajan yli näkemämme vuoden 1957 idylli oli korvannut paljon aikaisemman ja vielä syvemmän idyllin, jossa uutiset välittyivät sähkösanomina, kohiseva radio oli tärkeämpi massaviestien väline kuin lumisateinen televisio, yksityiset sanomat kulkivat vielä pääosin kirjoitushalukkaiden ihmisten lähettämillä kirjeillä, ja jossa puhelinta käytettiin vain välttämättömimpiin sanomiin.)

On the Road-kirja (suomentanut Markku Lahtela, 1964) kertoo 1922 syntyneen ranskalais-kanadalaisen Jack Kerouacin (kirjan kertoja Sal Paradise) ja tämän ystävän ja satunnaisen rakastajan Neal Cassadyn (viimeistellyn romaanin Dean Moriarty, varsinainen päähenkilö) hortoilusta pitkin ja poikin Amerikkaa kolmen vuoden ajalla, alkaen vuodesta 1948. Kerouac puhalsi tarinan vuonna 1951 ilman kappalejakoa (mutta välimerkkien kanssa) parissa viikossa 40 metrin mittaiselle paperille, jonka oli saksinut ja liimaillut pitkäksi pötköksi peräkkäin sovittamistaan kopiopapereista, ettei paperin vaihto sotkisi ajatusvirtaa, jolla romaani syntyi. Kirjarulla on nykyisin kirjallinen pyhäinjäännös ja turvassa Indianan yliopiston kirjastossa muiden kirjallisuusaarteiden joukossa, sellaisten kuin ensimmäinen painos Chaucer’n Canterburyn tarinoista ja Shakespearen näytelmiä ja runoja painettuina vuonna 1623. Tosin juuri tänään, viisikymmenvuotisjuhlien kunniaksi, käärö on näytillä Kerouacin syntymäkaupungissa Lowell’issa, Massachusettsissa.

Omalla tavallaan uskovainen Kerouac sanoo käyttäneensä John Bunyan’in The Pilgrim's Progress-kirjan (julkaistu vuonna 1679, julkaistu Suomessa nimellä Kristityn vaellus, Otava 1903, suomentanut K. Suomalainen) matkaa Taivaan Porteille mallina ja kirjoittaneensa Roadinsa Huckleberry Finnin kontrapunktiksi.

On the Road’in arvostaminen on ns ”acquired taste”, opittua makua. Ja siitä joko pitää kovasti tai on kovasti pitämättä.

Monilla muilla klassikoilla on tämä sama merkillinen ominaisuus. Se julkaistiin liian myöhään vaikuttaakseen beat-sukupolveen, 50-luvun lopussa beat-aika veteli jo viimeisiään. Sen sijaan hippihenkilöt saivat kirjasta omille tripeilleen polttoainetta ja näyttävät myöhemmätkin sukupolvet sen löytäneen. Kulttikirjana se varmasti elää niin kauan kuin kirjallisuutta arvostetaan. Mikä saattaa olla paljon lyhyempi aika kuin pystymme edes arvaamaan!

Matkustaminen on ihmiselle lajina ollut aina välttämätöntä, muuten olisimme koko joukolla vielä Afrikassa kilpailemassa simpanssien ja gorilloiden kanssa elintilasta. Sen sijaan olemme matkoinemme kansoittaneen koko maailman.

On ehkä suuri pyhäinhäväistys mainita Kerouacista kertovassa lastussa Jean M. Auel, mutta hän oli ehkä oikeassa kuvaillessaan Maan lapset-kirjasarjassa päähenkilöiden, Ailan ja Jondalarin, matkahaluja jääkautisessa Euroopassa. Ajan usvasta peritty pohjaton uteliaisuus tai elinolojen pakko ovat vahvoja matkakärpäsiä, joiden puremasta ei voi helposti olla välittämättä.

Reppuselkäiset interrailarit ovat saman samoilijajoukon jälkeläisiä tässä ajassa. Nykynuorisolla on paljon suuremmat mahdollisuudet kasvumatkoilleen kuin millään aikaisemmalla. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan lähteä reppu selässä Thaimaahan viettämään aikaansa buddhalaismunkkien joukossa. Lonely Planet ei ole enää yhtä ”lonely” kuin aikaisemmin, muita ”backpackereitä” löytyy seuraksi mihin sitten meneekin – vaaroista ja vaivoista välittämättä.

Nykynuoriso on siinäkin suhteessa kadehdittava sukupolvi. Tosin he saattavat tukehtua lopulta meidän ympäristöön sysäämäämme paskaan. Mutta...

Maailmahan ei ole koskaan ollut aivan täydellinen paratiisi.

Matkakärpäsen purema ei tunnu itsessäni hellittävän. Seuraavat muuttajat tulevat viikon kuluttua ja vievät kodin satamaan odottamaan konttiin pakattuna laivausta Australiaan joskus ensi vuoden ensimmäisinä kuukausina. Monet tavaroista ovat jo hyvin tottuneita laivamatkailuun, joten niille ei tästä pitäisi tulla mitään suurempaan tuskaa.

Matka jatkuu.

Muuta lukemista:
Hanhensulka: Syyllisen yksinäinen matka, (lastu Dionysoksen keväässä 3.3.2006)
John Bunyan: Kristityn vaellus (Markus Lampolan kristillinen kotisivu)
Luc Sante: On the Road Again (New York Times, 19.8.2007(
Gilbert Millstein: Books of the Times (On the Road-kirjan arvostelu 5.9.1957, New York Times WEB archives)
Joyce Johnson: Kerouac Unbound (artikkeli Kerouacista, Vanity Fair, 20.8.2007)
Markus Jääskeläinen: Dharmapummin Buddhaluonto (artikkeli MJ:n kotisivuilla, 19.7.2006)

12 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ajatella, Hanhensulka, että nyt jo tuntuu pieni ikävän vihlaisu sydänalassa että lähdet sinne kauas pois. Siis ihan totta.

Vaikka Mrs Morbidi esimerkiksi on siellä ja hieno ihminen onkin, ja varmaan muitakin, mutta selvä vihlaisu tuntuu, vaikka en ole ikinä TODELLISESSA maailmassa sinua tavannut. Niin kuin en Rouva Morbidiakaan.

Ja varmaan matka jatkuu tällä virtuaalisella tavalla kumpaankin suuntaan edelleen, eikö?

Eli siinä mielessä tuo muistumasi Aueliin on aivan oikea. Ajattelen että siellä sinä tramppaat sitten kuumimmassa autiomaassa etsimässä niitä Songlines-teitä, joista Bruce Chatwin kertoi.

Ja olet varmaan ollut jo aiemminkin.

Maailma supistumistaan supistuu. Toivon että muistat mitä minä ja Hotanen toivoimme: että saat sen sinihonkaisen mökin Suomen tukikohdaksesi tavalla tai toisella, enkä puhu tässä nyt omistamisesta tai perintökahinoista enkä mistään.

Sellaiset ovat tarpeettomia ja sitä paitsi kamalia.

A-K.H kirjoitti...

Siis kalterit sekä penkki, seinä rappaamaton. Lyhyt harjoituslenkki kaksi askelta on.

Ripsa kirjoitti...

Joo ja Kerouac on OK, vaikka vissiin tykkään enemmän kirjasta Dharma Bums.

SusuPetal kirjoitti...

Pitää olla Ripsan kanssa ei mieltä, Dharma Bums on surkea kirja. Ehkä, jos olisin lukenut sen 13-kesäisenä, olisin saattanut riemastua, mutta koska luin sen vanhana aikuisena, se ei juurikaan jaksanut sytyttää.
Nuortenkirja, ajan myötä teränsä menettänyt, aikaan ja paikkaan sidottu ja vain siksi lievästi mielenkiintoinen. On the Road on pitänyt enemmän kutinsa vuosien aikana, nuortenkirja sekin, aikansa kuriositeetti.

Hanhensulka kirjoitti...

Niin kuin SusuPetalin kommentista näkee, Kerouac on "acquired taste", jopa hänen yksittäiset kirjansakin. Tosin saattaa olla sama monien muidenkin klassikoiden tai hitaasti sellaisiksi muuttuvien osalta.

Don Quijote on hyvä esimerkki, sen kanssa pitää aluksi painia kiivaasti, lopulta se alkaa maistua. 1984 on myös kova paini, sehän ei ole hyvin kirjoitettu kirja, vaikka sisältö laukaisee anteeksiannon ja synninpäästön, mutta eihän sitä mielikseen koskaan kai lukisi. Sillä saattaa jopa olla enemmän ihailijoita kuin lukijoita!

Itse en ole ollut mikään suuri Kerouac-fani, tiedän kyllä sellaisia, jotka menevät sänkyynkin Matkalle, kai joka ilta.

Seinä saa jäädä siniseksi ja rappaamattomaksi, eipä tiedä mitä sille vielä tapahtuu. Pihan korkea ruoho pitäisi joskus jonkun leikata, on niin surullisen näköinen.

Virtuaalimaailma on olemassa Australiassakin, eikä virtuaalissa ole rajoittavia rajoja - paitsi Kiinassa tietysti ja Iranissa. Siellä Australiassa on ne todella koskemattomat autiomaatkin, tavallaan myös virtuaalimaailmaa tai ehkä lumemaailma olisi parempi sana, pehmeät nykyihmiset teeskentelevät villi-ihmisen osaa, tosin nelivetoautoilla ja "ylellisillä" teltoilla, jopa kannettavan suihkun voi ottaa, jos kyllästyy hajuunsa.

Tyhjin ja yksinäisin manner rannikoita lukuunottamatta. Telttamatkoilla voi mennä päiviä, että ei näe ketään muuta. Yöllä saattaa toinen nuotio tosin näkyä jossakin kaukana, ystävällinen silmä pimeydessä.

Ripsa kirjoitti...

En ollut ikinä ajatellut Kerouacia nuortenkirjailijana.

Itse olen lukenut kummatkin joskus vähän päälle 20-vuotiaana ja Amerikassa, jossa oli meneillään nuorisokulttuurin toinen aalto. Ehkä, Susu, ajattelit niiden jonkinasteista romanttisuutta ja uhmaa vallitsevaa keskiluokkaista maailmankäsitystä vastaan?

Nuortenkirjoja tavataan ajatella myös eräänlaisena kasvatusprojekteina. Ehkä niin ei ole enää sitten.

Voi myös olla että pidän kynsin hampain itse kiinni uhmasta ja vapaudesta, jota on the road, tai intialaisperäinen mystisismi (Dharma Bums) tämmöiselle 60-lukulaiselle edustavat.

En usko että Suomi kävi läpi niin perusteellista myllerrystä kuin Amerikka kävi 1960-luvulla. Siihen vaikutti osaltaan Vietnamin sota, mutta osaltaan myös se että nuoret olivat todella suuria ikäluokkia myös siellä ja sen saivat sodanlietsojatkin huomata.

Vastaavanlaista liikettä ei ole siellä sitten Irakin tai Afganistanin vuoksi tullut.

Minusta näyttää siltä että vapaus ei ole korkeassa kurssissa missään päin maailmaa. Vapaus ja demokratia näyttäytyvät vain siellä missä vahvimmilla on isoimmat pyssyt ja eniten murhia tunnollaan.

Tunnotonta porukkaa.

Ripsa kirjoitti...

Susu, lue tuo Markus Jääskeläisen essee, jonka Hanhensulka pani linkiksi! Siinä on minusta Dharmapummien ydin.

Jääskeläinen ei kerro että toinen päähenkilö, Japhy, on runoilija Gary Snyder, joka elää edelleen, Ferlinghettin ohella taitaa olla ainut beat-kirjailijoista jäljellä. Elää Oregonissa edelleen ja todella oli palovartijana vuorilla. Ja Japanissa zen-luostarissa.

Kyllä Kerouac kuului aika tiiviisti vielä 60-luvulla mesovien beat-kirjailijoiden piiriin.

Minä muistelen sitä, kuinka kovasti amerikkalaisnuoriso sekä suri että paheksui Kerouacin alkoholismia. Jääskeläinen osoittaa että yksi syy alkoholismiin oli todennäköisesti ristiriita sekä katolisuuden että buddhalaisuuden että yleisesti länsimaisen ähkykulutusyhteiskunnan välillä.

elvis kirjoitti...

Kerouacin lukijat jakautunevat sen mukaan, pystyvätkö uskomaan samaan tarinaan, jota kirjailija elämässään yritti toteuttaa ja josta kirjoissaan kertoi, vai näkevätkö tarinan takaa arjen, marginaalissa elävät ihmiset, jotka kehittävät uskontoja, mystisiä alakulttuureja ja alkoholismia suojakseen.

Ripsa kirjoitti...

Yritin tuossa jo aiemmin sanoa, että ei Kerouac edustanut mitään marginaalia (paitsi sikäli että osasi kirjoittaa!), vaan Amerikassa oli voimakas nuorten ihmisten liike keskiluokkaista, materialistista maailmankatsomusta vastaan.

Se että se oli alkoholisti, on sitten aivan eri asia. Käsittääkseni alkoholismi on sairaus.

Sen sijaan buddhalaisuus ei oikeastaan ole uskonto vaan elämänkatsomus. Siinä ei ole jumalia yli ihmisen, vaan eettisiä opetuksia. Dalai Lama taitaa olla tunnetuin buddhalainen.

Että kun Kerouac oli syntyjään katolinen, niin sillä syntyi skisma äitinsä edustaman vahvan katolilaisuuden ja tämän uuden opin, buddhalaisuuden välille.

Yhdysvaltain länsirannikolla on edelleen todennäköisesti läntisen maailman suurin buddhalaisyhteisö.

elvis kirjoitti...

Mystiset katoliset budhalaiset tuskin kuitenkaan edustivat Amerikkalaista valtavirtaa.
Alkoholismi on sairaus, jonka varmimmin hankkii ryyppäämällä.
Kerouacin kirjoitustaidosta en ryhdy kiistelemään, mutta teksti on lapsellista (parinkympin korvilla toimi). Aikalais alkoholisti Charles Bukowskin tekstissä maistuu eletty (ei sepitetty) elämä vielä aikuisenakin luettuna.

Hanhensulka kirjoitti...

Näitä "sukupolvia" on melko vaikea määrittää tarkasti. Kuka kuuluu ja mihin.

Bukowski ei tainnut olla mukana beat-touhussa, hän oli selkeästi länsirannikon kirjailija, beatit taas itärannikon erityisesti New Yorkin älykköjä. Muistan siltä ajalta Viikkosanomien kirjoituksen mustiin vaatteisiin ja baskereihin pukeutuneista beateista, jossa tämä newyorkilaisuus tuli vahvasti esille. (Itsekin pidin joskus mustaa baskeria päässä, mutta näytin niin pirun naurettavalta, että tyttöystävät nauroivat sen lopulta roskikseen, onneksi)

Beatit eivät olleet mitään valtavirtaa, mutta heidän vaikutuksensa seuraavan sukupolven, 60-luvun hippien ja sitä kautta punkkareiden syntyyn oli kai aika huomattava. Kirjallisesti he eivät ehkä ole Amerikan parasta sukupolvea.

Verrataan vaikka 20-luvun "lost generationin" kirjailijanimiä näihin 40-50-lukuisiin niin ero on aika selvä. 20-luvulla kirjoittaneista voisi vaikka mainita Hemingwayn, Poundin, Dos Passoksen, Eliotin ja Fitzgeraldin.

Mielenkiintoisella tavalla On the Roadissa ja Hemingwayn Moveable Feastissa on samaa lapsellista suuri- ja sinisilmäistä maailman ihmettelyä ja "parempiensa" posketonta ihailua. (Samaa on Waltarin Illusioonissa.) Tosin Hemingway on valmiimpi kirjailija kuin Kerouac niin kuin The Sun Also Rises sitten vastaansanomattomasti osoitti.

Silti On the Roadista on tulossa klassikko. Sehän julkaistiin aivan toisena kuin tuo kirjakäärö on, sitä voisi ehkä kutsua ensimmäiseksi tai mahdollisesti toiseksi versioksi. Luin jostakin, että julkaisijan kanssa kirjaa kirjoiteltiin pariin kolmeen kertaan uudestaan (siinä vaiheessa nimetkin muutettiin fiktiivisiksi). Ehkä Kerouacin kannalta oli onneksi, että sai sen julkaistua vasta 1957, jolloin Ginsbergin Howl!-maine toi hohtoa muidenkin beatsukupolven tuotteiden päälle.

Ripsa kirjoitti...

Jaa, Hanhensulka, West is the Best, kuten Jim Morrisonkin sanoi.

Sikäli beat-kirjallisuudella oli osansa niin itä-kuin länsirannikollakin, että ihmiset matkustivat tuhottomasti, ja käsittääkseni jenkit edelleenkään, ihan yleisesti, eivät pysy paikoillaan.

Mutta tärkeämpi syy beat-kirjailijoiden matkoihin länteen oli ehkä City Lights-kustantamo San Franciscossa, se Lawrence Ferlighettin omistama. Ilman sitä kustantamoa porukka ei olisi päässyt niin systemaattisesti julkisuuteen.

Mitä taas tulee itärannikkoon, niin se kai kuitenkin on leimallisesti amerikanjuutalaisen kirjallisuuden paratiisi. Niitä on nuoremmissakin kirjailijoissa, hyvänä esimerkkinä Paul Auster.