3.9.2007

Romaanihenkilöt psykologin sohvalla


Einsteinin sanotaan sanoneen jotenkin, että ”Draama on elämää ilman tylsiä episodeja”.
Woody Allen puolestaan antaa elokuvan Stardust Memories päähenkilön sanoa repliikissään, että ”Ihmiset eivät halua nähdä liikaa realismia”.

Kirjalliset ja elokuvataiteelliset piirit johdattavat alempia kansankerroksia ymmärtämään, että ihmiset lukevat tai menevät elokuviin katsomaan realismia eivätkä fantasiaa. Se on tietysti puhdasta potaskaa.

Ihmiset suurin joukoin haluavat lukea ja nähdä fantasiaa, jossa on suuri annos eskapismin siemeniä ja joka sopii heidän käsitykseensä oikein rakennetusta Tarinasta.

Suurin osa kaunotaiteiden kuluttajista, elleivät järjestään kaikki, on jossakin määrin depressiivistä porukkaa, tai ainakin vaistoaa, että elämällä näyttää olevan kovin vähän varsinaista suurempaa tarkoitusta. Kärsimme kaikki, tai lähes kaikki, ”taudista”, jota ihmismielen tutkijat kuten Carl Jung kutsuisivat kai angstiksi, joka kumpuaa syvältä alitajunnan kuravellistä, ja siitä, että ”potilas” ei ”tunne itseään”. Parannukseksi syötetään jo Sokrateen tarjoamaa lääkettä: ”Tunne itsesi”.

Eksistentialistit filosofit luonnollisesti kamppailevat meitä tavallisia ihmisiä korkeammalla henkisellä tasolla angstinsa kanssa, eksistentialistisen tuskan, joka voidaan kuvata painostavaksi tunteeksi siitä, että ihminen ei ole maailmassa omalla paikallaan. Taviksetkin aavistavat jollakin atavistisella mielentasolla, että maailmalla ja olemassaololla täytyisi olla jokin merkitys ja tarkoitus. Siksi uskonnolla on niin suuri rooli vielä valistuneessa nykyajassakin.

Henkilökohtaisella tasolla elämän ja olemassaolon tarkoitusta ei helposti löydä, vaikka kuinka etsisi. Koko elämä tuntuu usein tai kenties lähes aina, siltä, että sitä johdetaan jostakin muualta, itse on olevinaan mukana vain sivustakatsojana – parhaassa tapauksessa ehkä matkustajana mutta kovin usein kokonaan kyydistä pudonneena.

Kaunokirjallisuus ja elokuvataide käyttävät tätä tavallisen katsojan eksistentiaalista tuskaa kärkkäästi hyväkseen, ja käyttäen ikiaikaista tarinamuotoa rakentavat tarinoita, joissa päähenkilö kiehuu angstinsa vallassa, herää ja tekee tilalleen jotakin, joka tarinan lopussa solmitaan somaksi loppuratkaisuksi, ja jopa opetukseksi. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa, jaettu tuska saattaa olla ainakin osaksi helpompaa kärsiä. Onhan huumorin nostattama naurukin alun perin (empaattisesta) vahingonilosta lähtöisin.

Tarinoiden rakentaminen valmiiseen kaavaan ei ole mitenkään erityisen uusi asia.

Samanlaisia juttuja löytyy jo meidän Kalevalastamme ja Homeroksen jorinoista. Eikä ole mitään syytä uskoa, etteivät kivikautisetkin tarinat kulkeneet jotenkin samanlaisessa paketissa. Muinaiset metsästäjät loivat kaavan helpottaakseen metsästystarinoiden kertomista. Kaikki tunsivat rakenteen, odottivat sen toistuvan jokaisessa tarinassa, vaikka yksityiskohdissa oli eroja.

Ranskalainen filosofi Claude Levi-Strauss kuvasi (jatkaen sveitsiläisen Ferdinand de Saussuren ajatuksia) myyttiä kieleksi, jossa on kaksi osaa. Niitä kutsutaan sanoilla ”langue”, jolla Levi-Strauss tarkoitti myyttikielen ajatonta rakennetta, kielioppia, ja ”parole”, joka puolestaan tarkoitti tarinaan valittuja paikallisia ja aikaansidottuja sanoja ja niiden (eri aikoina vaihtelevaa) järjestystä.

Kaunokirjallinen tarina ja elokuva ovat oman aikamme myyttikieltä. Tarinoiden rakenne ei ole erityisesti kivikauden tarinoista eroava. Siksi myyttiset tarinat muistuttavat jotenkin mieltä tyydyttävällä tavalla toisiaan. Ja siksi niitä voidaan tarkastella ja kirjoittaakin käyttämällä hyväksi psykoanalyysin keinoja.

Rollo May, joka on Jungia tuntemattomampi psykoanalyytikko, kuvasi tarinarakennetta neljänä toisiaan seuraavana osana: (1) tiedottoman viattomuuden aika, (2) herääminen ja kapinointi, (3) tavallinen itseymmärys ja huippuna (4) luova itseymmärrys. Hyvässä ja täydellisessä Tarinassa päähenkilö kulkee näiden vaiheiden läpi ja joko kasvaa tai tuhoutuu.

Aluksi hän on (viattoman) tietämätön tai välinpitämätön omasta tilastaan tai sitä uhkavasta vaarasta. Sitten hän ”herää” tietoiseksi onnettomasta osastaan jonkin ulkoisen tekijän vaikutuksesta (menettää työpaikkansa, rakkaansa, rahansa, tai nämä kaikki) ja ymmärtää joutuneensa osalliseksi eksistentialistisesta närästyksestä, jota vastaan ryhtyy kapinoimaan. Sitten hänet pakotetaan omantunnon, puolison, anopin tai jonkin muun sellaisen tekijän vaikutuksesta toimimaan asioiden korjaamiseksi, hän korjaa asiat, tai ainakin yrittää näin tehdä, ja hyvällä onnella poistaa närästyksensä näennäisen syyn.

Lopussa, ainakin paremmissa tarinoissa, hän saa eksistentialistisen herätyksen, epifanian, oppii tuntemaan itsensä ja muuttuu paremmaksi (tai vaihtoehtoisesti huonommaksi tai jää jopa samanlaiseksi) ihmiseksi. Ja saa mahdollisesti ihanan prinsessan anoppeineen ja puolet valtakuntaa vaivojensa ikiaikaiseksi palkkioksi. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Viulut soivat. Sen pituinen se.

Tarinat ovat täynnä tällaista myyttikielen rakennetta. Lännenelokuvat ovat hyvin tyypillisiä esimerkkejä.

Sankari kuokkii viattoman tietämättömänä maataan, uhkaava kavioiden kumu voimistuu, punasaappaiset ratsastajat hyökkäävät idylliselle maatilalle, pienois-Eedeniin, tappavat sankarin vaimon ja lapset ja hakkaavat tämän itsensä henkihieveriin (1). Sankari selviää hengissä, hautaa rakkaimpansa, murjottaa hetken talonsa palavilla raunioilla kuin murkkuikäinen perhejuhlissa, huomaa lisääntyvän angstinsa ja suuttuu pirusti (2). Sankari päättää kostaa, satuloi hevosensa ja aloittaa takaa-ajon. Lopulta hän saa konnat kiikkiin, nämä pitävät edelleen samoja punaisia saappaita jaloissaan, ja kostaa ottamalla näiltä nirrin pois erityisen taitavasti ja verisesti (3). C-luokan tarinoille riittää eksistentialistista angstia yleensä vain tähän vaiheeseen saakka ja tarina jää vaille varsinaista loppuratkaisua.

Paremmissa tarinoissa jatketaan loppuun saakka eli vaiheeseen (4), jossa sankari tutustuu itseensä vielä vähän paremmin, huomaa elämän sittenkin jossakin määrin siedettäväksi, vierelle on ilmestynyt eteerisen seksikäs ja avuton sankaritar, jolla on lisäksi poika edellisestä ja epäonnistuneesta suhteesta ja kohtuullisen mukava anoppi. Sankari päättää jatkaa elämäänsä näiden kanssa maatilalla uudessa Eedenissä, kaukana omilta mannuilta. Ja päättää, että elämä on niin hyvää kuin sen voi kohtuullisesti toivoa olevankin. Tai vaihtoehtoisesti huomaa, että yksin eläminen ei olekaan kovin ongelmallista ja lähtee lätkimään. Molemmat loppuratkaisut ovat looginen seuraus tarinan aikaisemmista tapahtumista. Sen pituinen se. Loppuhäivytys.

Tämän kaavan, tietysti sovellettuna, voi tunnistaa monista hyvistä ja huonoista elokuvista. Outlaw Josie Wales, Once Upon a Time in the West, Star Wars, Patriot, Braveheart, Gladiator, Ben Hur sekä Tarantinon Kill Bill ja Pulp Fiction. Verettömämmin se näkyy elokuvissa As Good As It Gets, About Smith. Hömppäelokuvatkin soveltavat sitä, esimerkkinä vaikkapa Sleepless in Seatle. Jopa suomalaisissakin tarinoissa voi tunnistaa saman kaavan, kuten elokuvissa Minne pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä, Jäniksen vuosi, Tuntematon sotilas, Lampaansyöjät, Loma. Erityisen selvästi tarinaformaatin tunnistaa Tuntemattoman Kariluodosta, jonka henkilökohtaisena loppuratkaisuna on jermujakin tyydyttävä sankarikuolema.

Eli edellisen lastun kommenteissa esiintynyt anonyymi Hep Hep näyttää olevan oikeassa. Kirjallisuus on helppoa. Varsinkin, jos löytää oikean kaavan kirjallisten ajatustensa luurangoksi. Kirjailijan ei tarvitse kuin täyttää tyhjät osat mieleisillään sanoilla. Ja vot! Tarina on valmis.

Jos tarinaansa haluaa välttämättä lisäsyvyyttä, niin saman kaavan voi toistaa tarinan metatasolla, sankarin kehityskaaressa, ja jokaisen tärkeän henkilön, sekä hyviksien että pahiksien, tarinoissa.

Miksi pirussa tämä ei ole tullut aikaisemmin mieleen.

Jos kaavan käyttöä haluaa tarpeettomasti monimutkaistaa, lisälukemista löytyy alta:

William Indick: Psykology for Screenwriters, Building Conflict in Your Script.
Stuart Fischoff: Book Review of William Indick’s Psychology for Screenwriters: Building Conflict in Your Script .

3 kommenttia:

hotanen kirjoitti...

Kirjallisuus on hepoa.

penjami kirjoitti...

Varsin osuva tuo Mayn kaava. Paitsi että toimii elokuvassa ja viihteessä, niin yleensä arkisessakin tarinankerronnassa. - Jäin miettimään, että voisin tuon kaavan mukaan kertoa aika monta melko tavalllista tapahtumaa (ei siis elokuvan aineksia) omasta elämästäni.

Ainostaan se korkeampi viimeinen vaihe, itseymmärryksen ja oppimisen taso on tainnut jäädä liiankin usein saavuttamatta... Mutta hyvä tarinankertojahan paikkaa puutteet!

Hanhensulka kirjoitti...

Jeah, ja hepoa tarvitaan aina!

Mainio juttu on, että kaava sopii niin monenlaisiin tarinoihin. Vuosituhansien kehitys on siloitellut siitä turhat särmät pois:)

Tuon kolmannen vaiheen lopussa lukijaa kohtaa jonkinlainen katharsis, ja tämä vapauttaa tunteiden tason ulkopuolisen konfliktin suhteen (konna saa palkkansa tms.), mutta sisäinen angsti jatkuu ja se on myös purettava.

On vastattava kysymykseen: mitäs nyt? Vastauksen täytyy olla loogisesti perusteltavissa. Saduissa se lopun "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" on siellä tarkoituksella. Se purkaa sisältä tulevan jännitteen.

Usein elokuvissa tämä on vain viimeisten kuvien asia, eikä kai edes ole tarkoitus, että neljäs vaihe kestäisi kovin kauaa. Mutta ilman sitä tarina jää vajaaksi. Ei siis riitä, että konnat tapetaan.

Ajatellaan tässä Jarvan versiota Jäniksen vuoden loppusta. Loistava esimerkki kolmos ja nelosvaiheiden rajasta itseasiassa. Loppukuvilla viestitään sekä katharsis - vapautus ulkopuolisesta paineesta - että tulevaisuuden harmonia (mikä se sitten onkaan) eli sisäinen vapautuminen, johon Vatanen oli pyrkinyt paollaan. Suomalainen tarinaperinteen mestariteos!

Jarvan kuolema juuri ensi-illan kynnyksellä oli traagista, mutta jotenkin taiteellisen sopivaa, jos näin saa sanoa.