2.11.2007

Kauas pilvet karkaavat

Kuva Amazon.com: African Queen, C.S. Forester

Elämänsä muistaa sarjana ajan eristämiä näyteltyjä kohtauksia, joissa itse esittää minänsä jotakin pikkuista osa-aluetta ja vastanäyttelijät oman minänsä siruja. Kohtausten väliaika on kuin kuivuessaan rypistyvä lakana pyykkinarulla. Tarinan tahdin määräävät huonot päätökset, jotka jäävät tienviitoiksi jokaiseen ohitettuun tienhaaraan. Päättymätön päiväuni, josta ei herää vaikka haluaisi.

Kenya Airwaysin kone liukui Afrikan sademetsien ja savannien yli. Lähestyimme Jomo Kenyattan mukaan nimettyä kansainvälistä lentoasemaa. Tämä matka oli alkanut muutama päivä sitten Bulawayosta ensin Hararen kautta Lilongween ja sieltä ”kotiin” Nairobiin. Air Zimbabwen epäsiistin Boeing 737:n jälkeen Kenya Airways’in vanha Boeing 707 näytti siistiltä ja tuntui kotoiselta – jopa turvalliselta. Istuin samalla paikalla kuin aina KA:n koneissa, viimeisen penkkirivin vasemmanpuoleisen ikkunan vieressä. Ihailin aasialaissyntyisten lentoemäntien samettisilmiä ja pehmythuulista, mantelisilmistä alkavaa hymyä, naukkailin mustaleimaista viskiä ja katselin laiskasti ikkunasta näkyvää Itä-Afrikan hautavajoamaa.

Se oli näkynyt koko matkan ajan Lilongwesta, Malawin pääkaupungista, jossa olin paksupohjaiset kengät jaloissa pelännyt järjettömästi bilhartsiaa, jonka saa kävelemällä paljain jaloin seisovassa vedessä, ja jatkuisi Kenian länsiosien läpi perille saakka ja siitä eteenkinpäin. Kaikki itäafrikkalaiset suurjärvet, Njassa–järvi eteläisimpänä ja Viktoria-järvi Kongon, Kenian ja Ugandan rajalla pohjoisimpana, sijaitsivat pitkänä ketjuna hautavajoaman pohjalla. Tuhansien kilometrien päässä vajoaman pohjoispäässä ovat Raamatusta tutut Kuollutmeri, Jordanjoki ja Genetsaretin järvi. Eteläpää ulottuu Malawiin ja Mosambikin pohjoisosiin saakka.

Alla oli nyt entinen Saksan alusmaa Tanganjika, nykyinen Tansania, jonne me suomalaiset aikanaan lahjoitimme hyväntahtoisesti kolme rautaista kalastusalusta. Ne ruostuivat rannalle käyttämättöminä epäonnistuneen kehitysavun symboleiksi: lahjoittajan omiin tuotteisiin sidotun kehitysavun muistomerkeiksi. Hyvät tarkoitukset eivät korvaa järkeä.

Jostakin syystä olen aina ajatellut, että C.S. Forester’in kirjan Afrikan kuningatar tapahtumapaikkana oli Tanganjika-järvi ympäristöineen, jonka ohi lensimme hetki sitten. Mutta valitettavasti kirjan Ulanga- ja Bora-joet ovat fiktiivisiä, vaikka Ulanga-niminen joki Tansaniassa onkin jossakin Rufiji-joen yläjuoksulla.

Matkalukemisena oli mukanani Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirja Out of Africa, jota en ole suomeksi kai koskaan lukenut (Eurooppalaisena Afrikassa). Siinäkin englantilaiset ja saksalaiset käyvät afrikkalaista ensimmäisen maailmansodan sivunäytöstä, siirtomaasotaa, jonka yhtenä ruokkijana olivat saksalaisten Afrikan unelmat. Blixenin ja Foresterin kirjat kuvaavat eurooppalaisten Afrikkaa: rikastumisen, seikkailun ja romantiikan mannerta. Oikea Afrikka ei tietysti ole sellainen; sen tunnusmerkit ovat köyhyys, toivottomuus ja kuolettava arki.

Koneen lentorata kulki Meru-vuoren ja Kilimanjaron vähäisen lumihatun länsipuolelta, vuoren korkeimman laen, Kibo’n, pää on Afrikan ainoa lumipeitteinen vuorenhuippu. Ngorongoron, kuolleen tulivuoren kansallispuisto sitä sivuavine järvineen näkyi vasemman puolen ikkunoista, lännempänä levisivät Tansanian Serengetin ja Kenian Masai Maran luonnonsuojelualueet. Suolainen Natron-järvi oli niin lähellä lentoreittiä, että se näkyi vain painamalla nenänsä littuun lasia vasten ja muljauttelemalla silmiä ulos kuopistaan.

Suuret alueet suolan tappamaa maata levisi Natronin pohjoispuolella, Lengai-tulivuori oli joskus sylkäissyt myrkylliset sisuksensa siihen ja todennäköisesti tappanut suuret joukot eläimiä ja kasvillisuuden ehkä tuhansiksi vuosiksi tästä eteenpäinkin. Natronin rantavesissä kuvitteli kymmenen kilometrin korkeudestakin näkevänsä pikkuflamingojen vaaleanpunaiset joukot tanssimassa elämälle myrkyllisessä vedessä.

Mutta se saattoi olla pelkkää kangastusta.

Pilvet näkyivät pieninä valkoisina lumitäplinä ja tummina varjoina keltaisenvihreällä savannilla. Vaikka oli heinäkuu, niin tänään ei sataisi. Taivaanranta oli keltaisensininen, utuinen viiva. Ajatus ei pysähdy, vaikka pää laskeutuu vasten viileitä ikkunapieliä ja silmäluomet painavat…

Yöllä satoi sakeaa lunta, kun matkustimme äidin kanssa Sonkajärvelle Ukin hautajaisiin. Ukki kuoli joulukuun lopussa ja hautajaiset olivat loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina.

Ensin menimme Paunun bussilla Jämijärveltä Tampereelle. Junan kolmannessa luokassa pääsimme Iisalmeen Haapamäen ja Pieksämäen kautta. Liisa nukkui penkkien välissä olevalla hattutelineellä, kun oli siihen riittävän pieni. Pieksämäen asemalla odotimme monta piinaavaa aamuyön tuntia etelästä tulevaa junaa. Iisalmesta jatkoimme linja-autolla Takkotiehaaraan, josta se, Iisalmen Linjan auto, jatkoi Rutakolle, Sonkajärven keskustaan. Äiti, kaksivuotias Liisa-sisko ja minä taivalsimme viimeisen kilometrin kovalumista vanhaa viitostietä ja syvällä nietosten välissä mustahopeisena viivana lirisevän Lammaspuron yli mummulan mäelle. Äiti kantoi Liisaa ja niin paljon matkatavaroista kuin jaksoi. Minulle jäi joku kassi, joka painoi mutta onneksi liukui hyvin pakkaslumella.

Vanhan viitostien molemmin puolin nuokkui pelottavan sankkaa ryteikköä, huonosti hoidettua kuusimetsää raskaassa lumilastissa. Isä hakkautti metsät kuntoon parikymmentä vuotta myöhemmin, kun oli lunastanut kotitilansa viikonloppuviljelyksiksi. Tammikuun päivä oli aurinkoinen ja karvalakin alla tukka liimautui vasten kuumentunutta päätä. Äiti oli kiukkuinen isälle. Tämä oli tulossa omia aikojaan Kotkasta, jossa oli ensimmäistä vuottaan sahakoulussa opiskelemassa.

Isän ikkunasta Kotkassa näkyi iso kahvipannu. Se oli Pauligin kahvimainos ja oli Kotkan kattojen yläpuolella monia vuosia, kunnes kai joskus 60- tai 70-luvulla saneerattiin pois, kun Kotkaa uudistettiin nykyaikaa vastaavaan kuntoon. Näin sen kahvipannun seuraavana kesänä, kun pääsin käymään siellä äidin kanssa. Liisa-sisko jäi kiukkuisena huutamaan serkkujen luo Monninkylään. Hän olikin vasta vajaan kolmen ikäinen eikä ymmärtänyt, että äidilläkin oli tarpeensa, joita varten oli onneksi olemassa isä. Tosin en minäkään sitä ymmärtänyt, vaikka ihmettelin, kun retkisänkyni siirrettiin aina yöksi isän yksiön pieneen eteiseen. Mutta tammikuussa se oli vielä kaukana tulevaisuudessa.

Ukin arkkua oli pidetty kahden sahapukin päällä kylmässä vaateaitassa. Sieltä se kannettiin hartaasti Irma-tamman vetämän parireen heinälavalle, joka oli koristeltu kuusenhavuilla. Savolaisen tavan mukaan arkku aukaistiin pihassa ennen lähtöä kirkolle. Ukin valkoisilla poskilla oli tummia varjoja ja kuoppia, ja vahva parransänki. Nenänpää oli kääntynyt koukulle ylähuulta kohti. Suonikkaat, isoniveliset kädet ristitty rinnalle. Päällä oli tumma puku ja valkoinen kaulukseton paita, jonka ylin nappi oli auki. Ensimmäisen kerran ymmärsin, että kuolema tarkoittaa kylmettynyttä ruumista ja arkkua, jonka päälle lapioidaan jäisiä multapaakkuja niin, että kansi kopisee. Runsaan kuukauden kuluttua, helmikuussa, täytin viisi vuotta.

Paljon myöhemmin, ihmisiältä tuntuneen ajan kuluttua, sain matkustaa yksin ensimmäisen kerran. Olin kahdeksanvuotias (tuo –vuotias pääte taitaa tulla sanasta ”vuosi”, vaikka voi sen kuvitella sanasta ”vuota” myös, ihohan on samanikäinen kantajansa kanssa, mutta uusiutuu koko ajan ja pysyy pitkän aikaa joustavana, kunnes kurtistuu pelottavan ryppyiseksi vuodaksi).

Rahapulan rohkaisemana äiti uskalsi panna mukulansa junaan Jyväskylän asemalla, johon saakka tuli mukana Suolahdesta modernilla lättähatulla. Repussani oli rukiisten voileipäviipaleiden päällä silavasiivuja minulle ja meetvurstia Liisalle, ja mehupullojen lisäksi ruskea kirjekuori, jossa olivat kaikki tarvittavat liput ensin junalla Jyväskylän ja Haapamäen kautta Tampereelle ja sitten Paunun linjurilla Jämijärvelle. Liisan letit oli sidottu sinisillä ruseteilla, päällä oli leveä leninki, äidin kutoma villatakki ja jalassa kiiltonahkakengät – parasta asua ei voinut pakata pieniin kasseihin.

Tampereen asemalla odotti Mummun sisko, Suoma-täti, joka varmisti, että osuttiin oikeaan linja-autoon.

Suoma oli pelottavan hieno nainen, isoksi permanentattu tukka ja kaksitehoiset pöllösilmälasit. Hän oli ompelija niin kuin äitikin, mutta roteva ja pidempi kuin miehensä Viljo, joka oli rappari ja kova kommunisti. Isäni oli entinen suojeluskuntalainen, eikä pitänyt Viljosta ennen kuin Terttu-tädin häissä, jossa joutui juovuksissa navetan kulman takana tappeluun kankaanpääläisten kuokkavieraiden kanssa ja Viljo tuli auttamaan. Suomalla ja Viljolla oli itse rakennettu talo Lamminpäässä – sen kulmalle pääsi bussilla numero kuusi – ja hienosteleva tytär, jonka nimi oli Pirjo. Olin kovasti häneen rakastunut monta vuotta, mutta hän oli minua paljon pidempi kunnes täytin kuusitoista. Silloinkin meidän silmämme olivat vasta samalla tasalla, joten en uskaltanut hänelle koskaan rakkauttani tunnustaa, vaikka makailimme usein kesäkuumalla alastomat kyljet vastakkain Jyllinjoen rantatörmällä lammashaassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi.

Suoma sanoi linja-auton ovelta hyvästiksi kovalla äänellä kurtistaen muutenkin pelottavia kulmiaan:

”Hanhensulka, pirät sitten paikat, etkä anna niitä kenellekkää! Onkos sulla ne pussit valmiina? Ja näytä lippua, jos kysyvät!”

Nyökyttelin, kun en uskaltanut Suomalle oikein mitään sanoa. Hän vilkaisi lähteissään haastavasti oven vieressä Työmies-pölliä pureskellussa holkissa vetelevään hujoppiin, joka oli auton rahastaja, mutta tämä katseli ilmeettömänä Pyynikin tuuheita rinteitä mitään sanomatta. Autoon olimme nousseet Heinätorilta.

Liisa oli silloin jo lähes kuusivuotias, hän oksensi aina kaikissa autoissa, erityisesti bensankatkuisissa linjureissa. Minulla oli äidin pakkaamia ruskeita paperipusseja repussa. Rahastaja heitteli täyttyviä pusseja tienposkeen, kun pysähdyttiin. Auto oli pitkänokkainen Sisu (taisi olla mallia VH-5 tai VH-7, varma en tästä kuitenkaan ollut). Istuimme ensimmäisessä penkissä. Yksi isokokoinen täti oli matkalla Pispalasta Ikaalisiin ja seisoi siinä meidän penkin vieressä, vaikka linjurin takaosassa oli vapaita paikkoja.

”Mikäs, sun nimes on?” se kysyi imelästi jossakin Pinninkankaalla ja tökkäsi sormella olkapäähäni.
”Hanhensulka”, mutisin ja kurkin epäluuloisena kulmieni alta paksua reittä, joka kiristi ruudullista tyykihametta. Jaloissa oli paksut ruskeat sukat ja lintalleen astutut ruskeat korkokengät. Nainen haisi happamelle maidolle ja iholle.
”Hanhensulka, ota tuo siskos syliis niin mää istun siihen viereen!” se vaati.
”Tota, tota, hän oksentaa”, sanoin niin arvokkaasti kuin uskalsin ja todisteena tarjosin Liisalle uutta pussia.
”Siellä takana on kyllä tilaa istua”, puuttui rahastaja asiaan ovikuilusta, jossa nojaili rennosti oveen. Olin jo kateellisena päättänyt ruveta rahastajaksi, koska hän sai käytellä vipua, jolla linjurin iso etuovi väännettiin auki.
”Niillä on paikkaliput”, rahastaja lisäsi ja valmistautui avaamaan ovea seuraavan maitolavan vieressä pysähdysmerkkiä näyttäville.
”Kyllä tässä aikuistenkin pitäisi saada istua”, protestoi täti ja töytäisi isolla takapuolellaan kädensijalla olevaa kyynärpäätäni.
”Äiti sanoi, että me saadaan istua tässä”, sanoi Liisa kasvot valkoisina ja alkoi itkeä kiukkuisesti, ”sano sille! Minä en sun syliis istu!” se vielä lisäsi kiivaasti suhisten ja oksensi seuraavan lastin huonosti sulanutta metvurstileipää ruskeaan pussiin. Suoma oli tuonut uudet leipäpaketit tullessaan ja kierrekorkilliset koskenkorvapullolliset maitoa junassa voiksi kirnuuntuneen tilalle. Viljo juopotteli usein niin kuin kunnon kommunistimuurarin pitikin tehdä. Leipien päällä oli teemakkaraa ja meetvurstia. Äidin antamissa pulloissa oli ollut patenttikorkit. Meillä juotiin vain maitoa, piimää ja joskus limonaadeja.

Joku oksennuspusseista meni pohjasta rikki ja Ikaalisissa taytee tullut linjuri haisi vielä enemmän mummulan maitolavalle saakka. Saattoi se haista Parkanoon saakka, sinnehän se oli matkalla, mutta se asia ei meitä koskenut. Väsyneenä en hajua jaksanut enää kovin paljoa edes hävetä. Linjuri pysähtyi ennen mummulaa muillakin tutuilla paikoilla: Salavan punavalkoisella maitolaiturilla, Kiviojan harmaalla maitolaiturilla Mikon sepänpajan vieressä ja Kivisillan keltaisella maitolaiturilla.

Reijo istui vastassa mummulan punamullalla maalatulla maitolavalla, oli varmaan istunut siinä aamusta saakka. Hän oli mummulassa kunnan kasvattina. Ei hymyillyt juuri koskaan, mutta nauroi joskus kovalla kurkkuäänellä ja kirosi niin kuin aikuinen mies, vaikka oli vain vuoden minua vanhempi. Minulla ei muita veljiä ollutkaan.

Mummulan kesätaivaalla ajelehti laiskasti pulleita pumpulipilviä, kymmenet heinäsirkat sirisivät soratien molemmin puolin. Maitolavan vieressä pellavapelto oli vielä vihreä; se oli viimeinen vuosi, kun mummulassa oli kylvetty omaa pellavaa ja syksyllä kehrättäisiin viimeiset omat langat.

…seatbacks to upright position, extinguish your cigarettes and…”

Nairobin länsipuolen savannien ja Ngong-kukkuloiden yläpuolella kellui korkealla pieniä ja litteitä kumuluspilviä. Vasemman puolen ikkunoista näki Nairobin vanhan kentän, Wilson Field’in kaksi pitkää kiitotietä, asematasolla seisoi enemmän vanhoja DC-kolmosia ja muita arvokoneita kuin millään muulla lentokentällä. Sen vieressä on Kenian vanhin eläintensuojelualue, Nairobi National Park, jonka itäkulmassa on ravintola nimeltä Carnivore, joka tarjoilee pelkästään liharuokia. Saatavilla on 12-lihalajinen illallinen, mm. impalan paahdetusta lavasta pöydässä suoraan lautaselle leikattuja herkkupaloja, villisikaa ja sen sellaista. Carnivoren ikkunasta voi hyvällä onnella nähdä kansallispuiston leijonien pyydystävän impalaa omaksi illallisekseen.

Mutta minä en ole koskaan sellaista nähnyt. Enkä tunne ketään, joka olisi nähnyt, vaikka tällaista kuulee kerrottavan.

6 kommenttia:

elvis kirjoitti...

Kuulostaako imelältä, jos panen tähän, että Hanhensulan muistelmia olisi mukavampi lukea painettuna, kuin näytöltä.

Ripsa kirjoitti...

Ei ollenkaan. Kirja on aina paras mahdollinen käyttöliittymä.

Ja näissä viime aikojen merkinnöissä on kyllä esseekirjan makua ehdottomasti.

a-kh kirjoitti...

Olipa mukava sunnuntai-iltapäivän välipala. Paljon omia kokemuksia tuli mieleeni varsinkin linja-automatkasta, sillä oksensin aina bussissa ja moottoriveneessä ja joskus pihakeinussakin. En tiedä, oliko besankäryllä jotain vaikutusta vointiin, mutta äitini väitti, että puukaasutinautoissa en oksentanut. Kerran matkalla Pohjois-Karjalasta Kuopioon tapani mukaan oksensin, vaikka auto ei ollut paljon säilykepurkkia suurempi. Paluumatkalla en oksentanut enkä sen jälkeen koskaan "normaalikuntoisena". Olin tuolloin kuudentoista. Laivassa en voi pahoin. Saan vain päänsärkyä. Karpaattien yläpuolella jo huippaa. En ole päässyt kokonaan lentopelosta. Pelkäsin lapsena lentokoneita ja ilotulituksia, mille on luonnollinen syynsä. Olin vähän aikaa sotaa paossa Savossa Vehmersalmella ja Kotkan pommitusten aikaan Juurikorvessa kaupungin likellä. Sodasta en muista mitään.

Hanhensulka kirjoitti...

Ah, kiitos ystävällisistä kommenteista. Sattumoisin olenkin juuri hautomassa lastua kirjailijan elämästä, josta en tiedä tuon taivaallista ja joka kuitenkin taviksen silmissä vilkuttaa kuin huora hämärän punaisen lampun alla "St. Paulissa ja Reperbahnilla", vaikka kirjailijoiden politrukki Kari Levola yrittää julkisesti pitää toiveiden ja todellisuuden tason tasapainossa taviksenkin tajunnassa.

Liisa kirjoitti...

Kiitos, Hanhensulka, taas näistäkin elämänsarjan kohtauksista.

Koska tämäkään kommenttini ei luultavasti pääty sinne minne tarkoitus, en jaarittele pidempään.

Hyvä, että pystyn lukemaan, vaikka joudunkin vaikenemaan tällä blogisaralla.

Hanhensulka kirjoitti...

Hei Liisa, perille tuli kommentti. Ihmettelinkin juuri viime yönä, että mihinkä sinä olet kadonnut, kun ei ole kuulunut moneen kuukauteen. Tällä blogisaralla ei tarvitse vaieta!