30.11.2007

Lastu unimeressä

Kuva: Pipari Sutra, Edward Jaye, suom. Ritva Holmström, Sitruuna Kustannus, 2007

Alla pikkupätkä Beatleseiltä, Lennon/McCartneyn kappaleesta Carry That Weight, albumilta Abbey Road:
"…
Boy, you're gonna carry that weight
Carry that weight a long time
Boy, you're gonna carry that weight
Carry that weight a long time"

Ajan myötä blogin hätäisesti vetäistyt lastut muodostavat kartan maisemasta, jossa lastunikkarin mieli on harhaillut, pysähdellyt sattumalta milloin mihinkin kohtaan, kyykähtänyt siihen hetkeksi tai nostanut takajalkaa ja tirskauttanut merkkinsä niin kuin koira, ja jolkuttanut sitten eteenpäin taakseen vilkaisematta. On pysähdelty korkeille kliseekukkuloille, mutavellilätäköihin, kompastuttaviin kivikkoihin ja imaiseviin lettoihin. Ja usein aivan tavalliseen paikkaan, keskelle sanaruohikkoa, jossa ei ole maamerkkejä eikä muutakaan erikoista, ja josta ei ole edes noussut tomua, jota joku olisi voinut osoittaa sormellaan.

Lastu on kai proosaa. Tai ehkä se on jotakin toistaiseksi täsmentämätöntä kirjoituslajia proosan, puheen ja päiväkirjamerkinnän väliltä.

Joskus joku antanee sille tarkan kirjallistieteellisen määritelmän, mutta se joku ei ole tavallinen lastunikkari, jokapaikan höylä. Siihen tarvitaan teräväkärkisen analyyttisiä kirjallisuusaivoja, kirjallisuuden tutkijaa, praktikumveteraania tai oikein asemoitunutta dispositiojyrää. Eikä sellaisia veistelijöitä, jotka luovat sanamaiseman kaaosta.

Lastun kirjoittaminen on muistimereensä sukeltamista.

Veijo Meri on sanonut:
"Proosan kirjoittaminen on järkeistämistä, siinä lisää lujuutta kaikkeen, itseensä ja ympäristöön. Runon kirjoittaminen on ohentamista ja keventämistä. Se on jotenkin kuin sukeltamista… niin kuin maailma ja elämä olisi jokin neste, jossa kelluu." (lähde edu.fi)

Järkeistämisestä ja lujuudesta en ole aivan samaa mieltä Meren kanssa, vaikka hän onkin ikoni ja tuntee jopa sanojen synnyt. Sanathan saattavat rikkoa tai tehdä hauraaksi sellaista, mikä oli aikaisemmin särötöntä ja vuorenvarmaa. Mutta tuon sukeltamisen ymmärrän hyvin, nesteessähän tässä kellutaan, muistimeressä. Niin kuin Marcel Proust kadonneessa ajassaan.

Itselleni ei Proustin Madeleine-keksi aiheuttaisi muistivirtojen aukeamista. Sen sijaan huokuttelevasti tuoksuva pipari , aluksi torjuvan taipumattomana, sitten teehen hellästi kastettuna ja kostuneena sopivan pehmeäksi tekee sen helposti. Eikä se ole ainoa laukaisija.

Muisti toimii kuin migreeni, tarvitaan vain sopivalta maistuva liipaisin ja sulut kellahtavat selälleen, näkökenttä terävöityy tai hämärtyy, laajenee tai supistuu. Muistimeri aukeaa aurana edessä, eikä tarvitse kuin heittäytyä sen sahateräisille väriaalloille – ja kellua tai sukeltaa.

Ranskankielessä on sana ” dériveur”, joka tarkoittaa vaeltelijaa, ajelehtijaa.

Proust on kaikkein kuuluisin muistimaiseman ”dériveur”. Hän muisti, unohti ja muisti uudestaan. Antonio Damasio on kutsunut mielen jatkuvaa ajelehtimista aivojen elokuvaksi, jonka lähteenä on muisti. Se ei pääty koskaan, sitä ei voi sulkea edes yöksi. Muisti valehtelee, värittää ja kertoo joskus totta. Lastuun nipistyy aikaansidottu näyte, faktoidi.

Vain fiktion kirjoittaja kertoo aina totuuden. Hänhän on totuuden luoja.

"Minä" ajelehtii kuviensa meressä ja koskettaa, sukeltaa syvemmälle ja tarttuu sellaisiin kuviin, jotka sattuvat pyörähtämään muita lähemmäksi. Ne hipaisevat muita kuvia ja ne taas toisia, ketjuuntuvat, haarautuvat ja palaavat alkuun tai haihtuvat haaveina. Ja jotkut muistot painavat ja haisevat kuin pohjalieju. Ja "minä" muuttuu siitä mitä näkee ja koskettaa.

Unikuvaa katselee apokryfinen ”minä”: prosaisti, runoilija, ihmettelijä, lastuntekijä. Syntyy lastu – kuin uni, totuuden ja valheen antinomia.

3 kommenttia:

hirlii kirjoitti...

maailma on mielle, sanoi aikoinaan e-l mannerkin.

kuvasitpa hyvin tuon 'minän' ajelehtimisen mielteissä, kuvissa. ja sen, mikä saa sen viuhkan auki.

Etappisika kirjoitti...

Patakutsu blogissani.

Ripsa kirjoitti...

Hanhensulka: unen aalloissa kannattaa kellua ainakin näin pimeän aikaan.

Se tekee hyvää ja kertomuksia on mieli pullollaan kun herää aamuisin.

Miten pimeä siellä Brysselissä on? Minä olen asunut pari vuotta 45 leveyspiirillä, jotain Marseillen korkeudella, enkä kyllä huomannut valossa juuri eroa yön ja päivän välillä.

Pimeä tuli vain kun satoi.