6.11.2007

Leikkuulauta

"…Jos ehkä kirjoittikin rivin, kaks, jäi vieras sulle sentään vierahaks. Ja sanoja et kaipaa ystävältä. Saat katseen kaikki ymmärtävän hältä; se katse sanaton jää unelmiis ja kieliin sydämen ja kyyneliin." (runosta Muistikirjaan, kokoelmasta Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja, Uuno Kailas, 1922)

Äiti oli käyttänyt sitä kaikki nämä vuodet, leikannut sen päällä leipää ja paksuja palasia rusinapullapitkoista. En ollut koskaan kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota. Se oli vain tavallinen keittiöesine muiden joukossa, vaikka olikin harvinaisen ruma ja vanha.

Nelisen vuotta sitten yhtenä heinäkuun yönä istuin juttelemassa äidin kanssa hämärässä pirtissä leveistä punahonkalankuista tehdyssä pitkässä pöydässä, jonka ukki oli tehnyt yli sata vuotta sitten. Molemmissa päissä oli taitavasti muotoillut jalat, joiden olen aina ajatellut muistuttavan naisen vyötärön kurveja. Ja nainen ukilla varmaan oli tehdessä ollutkin mielessä, olihan hän juuri mennyt naimisiin.

Aurinko oli jo kääntynyt pohjoisen puolelle ja sen valo näkyi pirtin ikkunoista tummana, sinipunaisena loimotuksena riihenraunioiden ja lammashaan korkeiden kuusien takana. Haassa ei enää vuosikausiin oltu laidunnettu lampaita, mutta vanha nimi oli säilynyt, niin kuin vasikkahaka pihan eteläpuolella ja hevoshaka savusaunan raunioiden, kivillä täytetyn kaivon ja pienen, hirrenpätkistä tehdyn maidonjäähdytyskopin toisella puolella. Pirtin ikkunat olivat auki ja ulkoa kuului satakielen laulua, tai saattoi olla lahorastas, en ole oikein koskaan varma kumpi kulloinkin laulaa.

Pöydässä oli tarjolla mehua, ässän muotoisia pikkuleipiä ja lusikkaleipiä, jotka maistuivat leivinjauheelle. Yht’äkkiä silmäni kiinnittyivät kuluneeseen leikkuulautaan pikkuleipien alla.

Otin sen käteeni.

”Mikäs tämä on?" sanoin ja selvittelin kurkkuani kuivilla rykäyksillä.
”No, pitäishän sun se tuntea, kun on ittes tekemä”, äiti sanoi.

Tungin pari ässää suuhuni, pyyhkäisin loput pikkuleivät lautaselle ja pyöritin koivupuista esinettä käsissäni. Tuhannet veitsenviillot olivat jättäneet jälkiä sileään pintaan. Siinä näkyi myös tarkoituksella kaiverrettuja viiruja ja, kun tarkemmin katseli, sen tunnisti kalaksi. Leveä kuin lahna. Kaiverrukset kuvasivat eviä, kiduksia ja pyrstöä. Silmäkin oli kaivettu suunnilleen oikealle kohdalle. Reunat oli pyöristetty, vaikka aika ja käyttö olivat kai silottaneet niitä enemmän kuin tekijänsä käyttämät työkalut.

”Täähän on tosiaan mun tekemä”,

Hämärät muistikuvat röykyttivät päässäni ja alkoivat lopulta istuutua oikeille kohdilleen.

”Mä tein tän joskus kansakoulussa."
”Niin teit, kolmannella luokalla, me asuttiin silloin Suolahdella”, äiti sanoi ja pyyhkäisi kämmenellään pirtin leveälankkuiselta pöydältä olemattomia roskia ja nykäisi huivia vähän alemmaksi ohimoilta.
”No miten se on tänne maalle tullut? Mä en ole tätä ennen huomannut.”
”Sehän on käytössä aina, kesäksi tuon sen tänne, toukokuussa, kun tullaan ensimmäisen kerran, ja vien takaisin Kuopioon syyskuussa, kun mennään pois maalta, ekkös sitä ole nähnyt”, äiti sanoi ja kaatoi paksumahaisesta kannusta lisää viime vuoden mansikoista tehtyä mehua lasiini.

Kohahduksena muistin vuosikymmenien takaa vaivan, riemun ja häpeänkin, jonka leikkuulauta oli kolmannella luokalla aiheuttanut. Tein sen Suolahden yläkoulun veistosalissa niin taitavasti kuin osasin. Leikkasin ensin koivulaudasta sopivan mittaisen pätkän, piirsin paksulla lyijykynällä kalan ääriviivat ja evien kuvat, sahasin laudanpalan oikean muotoiseksi ja viimeistelin sen puukolla, taltalla, höylällä ja viilalla. Työhön meni monta veistotuntia ja valmistui sopivasti jouluksi. Äiti sai sen joululahjaksi. En tainnut saada muuta puutyötä sen talven aikana valmiiksi, vaikka aloitin monien muidenkin esineiden tekemisen. Olin ehdottanut syksyllä toivorikkaana, että voisin tehdä vaikkapa kahdenistuttavan polkuauton, jonka kuvan olin nähnyt jossakin poikien kirjassa. Näytin sitä opettajallekin, mutta tämä arveli, että voisin ehkä tehdä jotakin muuta, vaikkapa leikkuulaudan. Sain puutöistä todistukseeni viitosen.

”Tuota, taidankin mennä jo nukkumaan, kohta on aamu”, äiti sanoi.

Hän pyyhkäisi ohimennessään tukkaani sileäksi. Olin käynyt illalla saunassa ja tukka oli jäänyt kampaamatta.

"Mene sinäkin, että jaksat ajaa huomenna."

Kesäyön viileys hiipi paljaisiin nilkoihin, vaikka jalkapohjissa tuntui lattialankkujen lämpö. Laskin leikkuulaudan varovasti pöydälle. Menin ikkunaan ja katselin pohjoisen taivaalle, jossa auringon valo alkoi muuttua syvän punaiseksi ja sen yläpuolella näkyi jo vaaleansininen raita. Taivaanlaki oli hyvin tumma, kuin sinistä samettia. Korkealla näkyi valaisevia yöpilviä, jotka kelluvat lähes sadassa kilometrissä, taivaan rajalla.

Oli tulossa lämmin päivä.

4 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Ihana kertomus, kiitos!

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommentista, marja-leena, muistokin oli oikein ihana:)

Ripsa kirjoitti...

Me ollaan Hanhensulka, käyty koulua suunnilleen samaan aikaan. Niin olen päätellyt.

Joten. Meille likoille ei annettu oikeutta silloin vielä tehdä puutöitä. Nyt koululaiset saavat sentään jo valita ja moni nuorimies on ottanut virkkaamisen ja kutomisen tosissaan.

Pikkuveli silloin 50-luvun kansakoulussa sen sijaan sai hillua sahojen, kirveiden ja höylien keskellä.

Mökille ne jäivät, kaksi kalanmuotoista leikkuulautaa ja kaksi pikkuista sinistä jakkaraa. Vaikka mökki sitten jäi minulle, niin pikkuveljen mielestä ne kuuluvat sinne mökille.

Ne ovat osa sitä paikkaa. Esineiden historia perheessä on tavattoman tärkeä. On tunnemuisti, mutta myös muisti työstä johon ne liittyvät.

Siis: sen kalankuvioisen laudan päällä pikkuveli kätevästi suolisti ja putsasi ahvenia rannalla, iltapalaksi paistettavaksi koko perheelle siinä takkatulen ääressä, me lapset jakkaroilla istumassa. Kyllä minäkin kalan putsasin, mutta pikkuveljen laudan käyttäjä oli jotenkin itseoikeutetusti juuri hän.

Hanhensulka kirjoitti...

Ripsa, kiinnostava kommentti tuo tunnemuisti perheen sisällä. Hyvin voin siihen yhtyä.

Minä tein alakoulussa pannulapun, jota olisi voinut käyttää pipona:)