20.12.2007

Vombatin satumetsää, kirjallisuutta ja kolonialismia


Kuva: Hanhensulka, 2007, Australialainen polku vompattimetsässä

Tuo viereinen kuva oli tarkoitettu valokuvatorstain taannoiseen haasteeseen valoista ja varjoista, mutta enpä sitten viitsinyt ottaakaan osaa. Epäilen, että jokainen, joka yleensä käyttää kameraa, on joskus ottanut tämäntapaisen kuvan, jossa tie häviää johonkin etäisyyteen. Sitä kai voisi kutsua visuaaliseksi kliseeksi, vaikka kuvan ottajalle se ei tietysti tunnu kliseeltä, eihän hän olisi sitä ottanut, jos olisi siltä tuntunut.

Periaatteessa kaikki puut Australiassa ovat samaa sukua (tämä lausunto ei ole tosiasioiden kanssa täsmälleen yhtäpitävä, mutta näin voi kuitenkin "periaatteessa" sanoa, ja lausunto on totta jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tasolla).

Pääosa tässä kuvassa näkyvistä puista lienee latinalaiselta nimeltään Eucalyptus camaldulensis, englanniksi red gum. Suomalainen nimi on punaeukalyptus ja jos oikein tarkasti näitä puita katsoo, niin näkeehän niiden rungoissa punaista väriä.

Punaeukalyptus on erityisesti Australian retkeilijöiden rakastama puu: siitä saa parhaat ja pisimpään palavat ainekset ihoa ja mieltä hyväilevään nuotiotuleen. Siitä saa myös parhaat ratapölkyt ja sen sellaiset rakennusaineet, siksi puuta on armotta tapettu kolonialismin jalkojen alla.

Parnassossa 7/2007 on Arto Virtasen ajatuksia herättävä kritiikki J.M. Coetzee'n esikoiskirjasta Hämärän maat (Otava, 2007), joka on julkaistu englanniksi nimellä Dusklands (1974). Kirjassa on kaksi pienoisromaania - tai niin kuin Arto esimerkiksi sanoo "kaksi pamflettia": toinen sijoittuu Amerikkaan vietnamin sodan aikoihin ja toinen Etelä-Afrikan kaukaiseen asuttamishistoriaan. Arton ajatus kirjan tarkoituksesta tiivistyy näin:
"Ehkä romaanin ajatus on lopulta siinä, että kertomus Vietnamin sodankäynnin psykologisista strategioista ja Etelä-Afrikan kolonisaatiosta ovat perimmältään yhtä."

Ja näinkin kirjan perusajatuksen voi hyvin ilmasta. Yleisemmin voisi ehkä sanoa, että kertomus nykyajan imperialismista ja menneiden aikakausien kolonialismista ovat perimmältään samoja tarinoita. Molempiin liitetään usein vielä sama "villi-ihmisten" sivistämispäämäärä, jolla tuhoisimmatkin toimet voidaan myydä jopa liberaalisti ajatteleville aikalaisille.

Arto referoi Coetzeen kirjan amerikkalaista Eugene Dawnia, joka sanoo - jotenkin häiritsevällä tavalla lukijan hymyhermoja kutkuttavasti - amerikkalaisjoukkoihin kohdistuneesta kritiikistä:
"Julmuussyytökset ovat joutavia, kun niitä ei voi todistaa. 95 prosenttia kylistä, jotka on pyyhkäisty pois kartalta, eivät ole koskaan siellä olleetkaan."

Tuon oheisen kuvan punaeukalyptuksien reunustaman tien alkupää oli leiriytymiseen erinomaisesti sopivalla pienehköllä korkeiden puiden ympäröimällä aukiolla (puiden joukossa oli myös Eucalyptus viminalis-puita, englanniksi manna gum, joiden suomalaista nimeä en valitettavasti tiedä) ja toinen pää hävisi johonkin metsän kätköihin. Metsässä lönkötteli vompatteja ja kengurut hyppivät niin, että maa kumahteli.

Yön aikana leiritulen valoseinän takaa kuului silloin tällöin ääniä niin kuin joku iso eläin olisi käynyt peloissaan haistelemassa savun lähdettä ja lähtenyt sitten rytisten hajuja ja ääniä pakoon. Tai ehkä ne olivat muinaisten aboriginaalien haamuja, jotka harhailivat aikaisemmilla ikuisilla metsästysmaillaan, ja eksyivät lähelle suomalaisten uuskolonialistien leiritulia. (Sama aukio muuten esiintyy aikaisemmassa lastussani Satunnainen tukkijätkä satumetsässä, 15.1.2007.)

Arton kritiikki pani taas laiskasti ajattelemaan sitä, ottaako Australiaan eläkepäivikseen muuttava suomalainen myönteistä kantaa maan alkuperäisen kolonialismin puolesta ja lähes hävinnyttä abo-kulttuuria vastaan. Silloin yöllä leiritulien takaa ei tullut tähän selvyyttä, eikä nytkään sitä De Cuyperstraatilla miettiessä, vain muutaman kilometrin päässä belgialaisten riistokolonialistien omantuntonsa turrukkeeksi perustamasta Afrikka-museosta.

Mutta mielen pohjalle jää kuitenkin epäilys, kuin pieni häiritsevä piru.

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Olet varmaan huomannut Ruun huolen aboväestön kasvavasta ahdingosta. Ruu asuu Queenslandin alueella, eikä minulla oikein ole käsitystä Australian maantieteestä.

Pyydän sinua olemaan suomalainen, semmoinen, joka tulee toimeen kaikennäköisten ihmisten kanssa ja semmoinen jolla on pyrkimys oikeamielisyyteen!

Sinulla on matkakuume selvästi, mutta elämänmuutoksesi on todennäköisesti isompi kuin vielä aavistatkaan.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, olen kyllä huomannut. Aboriginaalien asema ei ole kehuttava. Vaarana liberaaliajattelijalla on se, että kaiken maailman rötökset, kuten abo-miesten nuoriin tyttöihin kohdistuva sukupuolinen väkivalta, siunataan "kulttuuriin kuuluviksi", eikä niitä edes yritetä saada loppumaan. Vaikeita kysymyksiä.

Aika on merkillinen tila. Kun sitä on vähänlaisesti, se kuluu liiankin nopeati, kun se on sitten lopulta loppumaisillaan, se on pisimmillään, eikä sitä saa kulumaan, vaikka kuinka yrittäisi nielaista päiviä isoina suupaloina.

Isohan se muutos tulee olemaan, ja ikäväänsä joutuu vielä monesti itkemään. Ei kaikkeen voi millään varautua. Eikä tarvitsekaan.

Yllätykset ovat elämän suloista suolaa, jos eivät ole liian suuria.

Ripsa kirjoitti...

Mutta hyvää tässä muutossasi on kyllä se, että voit kertoa meille lisää ajatuksiasi Imperiumista ja sen tilasta.

Englannista olet kirjoittanut jo paljon ja hyvin olennaisia asioita.

Näistä alkaa kehittyä esseekirja brittiläisen imperiumin tuhosta. Amerikka sinulta vielä puuttuu, mutta eihän ole matka eikä mikään mennä Australiasta Amerikkaan katsomaan sitä laitaa.

Minä joskus mietin tosissani istuessani Tyynen meren rannalla missä vuoret putoavat kohtisuoraan mereen, että millaisia nämä britit oikein olivat.

Miksi heidän piti lakkaamatta ja hellittämättä pyrkiä länteen tuhansia vuosia? Mitä siellä lännessä oikein luulivat olevan?

Varmaan se paratiisillinen kultamaa.

Timbuktun Dee & koirut kirjoitti...

Ooh, täällä on taas ihania kuvia ja pitkänpitkiä kirjuutuksia. Anteeksi on hoputus, joten palaamme lukemaan ja katsomaan piakkoin. Halusimme vain toivottaa parasta joulun aikaa ja rauhan vuotta 2008 sinnekin missä nyt lienettekin. Voikaatte parhaiten!

Yst. Timbuktun Dee & koirut

P.S. Kun ei ole oltu viimeaikoina mahdollisuudessa vaeltaa Blogistanissa, niin emme ole varmoja oletteko jo 'down under', ilmeisesti?

P.S. Ripsallekin rauhan joulua ja vuotta 2008! Kun sulla ei ole vakipaikkaa, niin sähkötetään täällä hyväntahtoisen Hanhensulan palstalla.

Ripsa kirjoitti...

Kiitos Timbuktun poppoo! Meillä on parastaikaa mitä melkoisin kaaos täällä, kun pikkulikka Iita tuli isänsä kanssa katsomaan vanhuksia.

Allu-cat on tietysti suosikki. Diabetes pysyy kurissa pistoksin, hän hyrrää kun pistos annetaan. Että se siitä ymmärtämättömien ymmärtämisestä etteivät eläin-ihmiset muka pysty ajatteluun. Allu-cat tietää että jos saa pistoksen niin päivä päivältä takajalat toimivat paremmin.

Hän täytää 18 vuotta huhtikuussa, ihmisiässä ehkä 85 vuotta. Paljon tarvitsee silityksiä ja varsinkin tuon pikkuisen tytön, jolla on kevyt ja pehmeä käsi.

Rauhaa ja uutta vuotta kaikille muillekin!

Hanhensulka kirjoitti...

Vähän myöhäisiä joulun toivotuksia omastakin puolestani. Täällä Brysselissä on vielä oltava odottamassa visumeiden saamista, muutama viikko täällä vielä väkisin menee, ja Suomessakin pitäisi pikaisesti ehtiä käymään ennen etelään lähtöä.

Amerikasta en tosiaan ole paljoa kirjoittanut, vaikka onhan sielläkin tullut käytyä, tosin lähinnä kaupungeissa. New York on maailman paras kaupunki eikä Los Angeles ole paljoa perässä. Washingtonista en juurikaan välitä. Atlantic Cityssä olen yrittänyt voittaa suurta omaisuutta pelaamalla, mutta ei ole tullut edes pientä. Chigaco oli kylmä kun siellä kävin, Dallasissa ei näkynyt öljymiljonäärejä, eikä edes Kennedyn haamua. Se murhapaikka näyttää hämmästyttävän ahtaalta kun sitä katselee luonnossa, aivan toisennäköiseltä kuin siinä paljon näytetyssä murhafilmissä. Ja muuallakin on pikaisesti tullut käytyä, pääasiassa kokousmatkoilla, vaikka olin minä muutaman viikon New Yorkissa joskus nuorena miehenä yhdellä Coast Guardin kurssilla, lomalta se lähinnä tuntui, vaikka joutui kuuntelemaan luentoja lentopelastuspalvelusta ja risteilemään merivartioston laivalla pitkin New Yorkin satama-aluetta käytännön harjoituksissa. Onneksi ehti iltaisin käymään teattereissa ja vähän kai ryypiskelemässäkin ja kaatamassa keiloja. Siitä olikin tänä syksynä 30 vuotta, vaikka mielessä tuntuu että olisi vasta toissapäivänä ollut.

Mutta Hyvää Joulua, jos siitä on vielä jotakin jäljellä.