4.12.2007

Anarkisteja, arvojen lumetta ja lumeettomia arvoja

Alkuun pätkä Albert Camus’n näytelmästä Les Justes, 1. näytös (suomeksi näytelmän nimi voisi olla vaikka Oikeutetut, mutta se on käännetty otsikolla Oikeamieliset, kohtauksessa valmistellaan tsaarin sedän, suur-herttua Sergein murhaa, Ivan Kaljajev on murhan tuleva tekijä, käännös on omaani):
...
Kaljajev: …liian omituinen ollakseen terroristi. Haluan selittää kaikille, etten ole omituinen. Ne ajattelevat, että olen hullu, liian äkkipikainen. Mutta uskon ideaan niin kuin nekin. Haluan uhrata itseni niin kuin nekin. Minä myös, voin olla taitava, äänetön, odottaa, piilottaa itseni. Mutta minuste elämä näyttää silti ihanalta. Rakastan kauneutta, onnea! Siksi vihaan väkivaltaa. Miten voin selittää sen niille? Valllankumous, tietysti! Mutta vallankumous elämää varten, antaa ihmisille mahdollisuuden elämään. Ymmärrätkö?
Dora: Kyllä (hellemmin) Kuitenkin, me annamme kuoleman.
Kaljajev: Mekö? Oo, tarkoitat…Se ei ole samaa. Ei, ei! Se ei ole sama asia. Tapamme vain uutta maailmaa varten, jossa kenenkään ei tarvitse enää tappaa! Hyväksymme sen, että olemme rikollisia, niin että maailma voi lopulta peittyä viattomuuteen.
Dora: Entä, jos se ei käykään niin?...
Monet kirjallisuuden ja muidenkin alojen suurmiehet ovat kuuluisia mutta heitä ei välttämättä tunneta. Tähän voisi listata tällaisia nimiä pitkän rimpsun, sellaisia kuin Platon, Cervantes, Shakespeare, Voltaire, jopa meille suomalaisille hyvin tutut nimetkin, Dostojevski, Tolstoi, Turgenjev, Nabokov. Kuinka moni meistä tavallisista kirjallisuuden ystävistä tuntee edes Kiveä Seitsemän veljeksen takana, tai Sillanpäätä, Haanpäätä, Haavikosta puhumattakaan. Kaikki ovat kuuluisia ja kuitenkin osin tuntemattomia. Arvoisa Lukija saattaa ajatella, että kirjoitan omasta kokemuksestani ja voi olla siinä ihan oikeassa.(Tämä ei tietysti estä ”asiantuntevaa” keskustelua pienimmässäkään määrin.) Mitä enemmän kirjallisuutta julkaistaan, sitä enemmän näitä tuttuja tuntemattomia listalle kertyy. Varsinkin ”uusista kulttuureista”, kuten islamilaisuudesta, nousevat kirjoittajat ovat jopa kirjallisuuden voimaharrastajille pääasiassa tuntemattomia nimiä.

Ajattelin tätä taas eilen. Kirjailija Joseph Conrad’in (1857-1924) syntymästä oli nimittäin (3.12.2007) kulunut 150 vuotta.

Voin olla väärässä, mutta en nähnyt siitä mitään Hesarin eilisissä kulttuuriuutisissa. Siihen voi olla aivan luonnollinen selitys, palstatilan puute, toimittajien laiskuus tai sellaiset täysin hyväksyttävät selitykset. Mutta, kuten tiedämme, syyt eivät jää historiaan, tapahtumat jäävät.

Kuva: Amazon.com, Joseph Conrad, The Secret Agent

Kirjansa The Secret Agent esipuheessa Conrad kirjoittaa mm. näin:
“…the world generally is not interested in the motives of any covert act but in its consequences. Man may smile and smile but he is not an investigating animal. He loves the obvious. He shrinks from explanations…”

Eli jotenkin, että ihmiset eivät ole kiinnostuneista peiteltyjen tekojen syistä vaan seurauksista, eivätkä viitsi asioita järin paljoa tutkiskella. Joten voimme hyvällä syyllä jättää Hesarin kulttuuriuutisetkin tuon selityksen piiriin.

Sen sijaan paasataan historiasta ja muistetaan, että 60-luvulla opiskelijat kasvattivat tukkansa pitkäksi, liittyivät kommuuneihin, taistelivat sorrettujen puolesta valtakoneistoa vastaan, julistivat vapaata rakkautta, ajoivat naisten oikeuksia, mellakoivat, polttivat paikkoja, liittyivät terroristeihin ja pommittivat ihmisiä kuoliaaksi.

Äkkipäätään ajassa eläjä ajattelee yllä olevan kuvaavan oman aikamme 60-lukua ja -lukulaisia, mutta sama kuvaus sopii myös 1860-luvulle, kuten mm. Ivan Turgenjevin Isistä ja pojista olemme voineet lukea. Siinäpä vielä toinen 60-lukuun liittyvä yhtäläisyys; isät ja pojat. Kuten silloinkin, niin meidän 60-luvullamme arvokkaiden (jopa liberaalisti ajattelevien) rikkaiden isien pojat olivat eturintamassa ajamassa kansan tahtoa, josta tuskin paljoa tiesivät. 1860-luvun nuoret menivät myös innokkaina ”kansan keskuuteen”, venäjäksi "hoždenie v narod", josta tuli heidän kutsumanimensä ”narodnikit”.

1860-luvulla jyrkkäreunaisen poliittisen (opiskelija-) aktivismin, anarkismin, nihilismin ja sen lietsoman terrorismin näyttämönä oli erityisesti tsaarien venäjä.

Aleksanteri II, uudistaja-tsaari (hän mm. lakkautti maaorjuuden Venäjällä ja kielsi viinanpolton Suomessa), oli edellisellä vuosikymmenellä, Krimin sodan aikaan, tullut tsaariksi vanhoillisen isänsä Nikolai I:n jälkeen. Aleksanteri yritettiin murhata ensimmäisen kerran jo 1866 (vuosiluvun sattumasta huolimatta, yritystä eivät tehneet suomalaiset viinanpolttokiellon vastustajat) ja siinä onnistuttiin lopulta vuonna 1881, jolloin nihilistinen Narodnaja volja (Kansan tahto) -liike salamurhasi tsaarinsa (yritettyään ensin turhaan seitsemän kertaa). Välikätenä oli liettuanpuolalainen opiskelija, Ignacy Hryniewiecki, ja tämän heittämä pommi.

Tsaari Aleksanteri II:n murhaa seurasi parinkymmenen vuoden jakso, jonka aikana monia muitakin poliitikkoja ja kruunupäitä teilattiin tuhansien ”siviiliuhrien” lisäksi.

Amerikka menetti kaksi presidenttiään; James Garfield’in (1881, ampuja yksinäinen hullu lakimies, Charles Julius Guiteau) ja William McKinley’n (1901, ampuja puolalaissyntyinen anarkisti Leon Frank Czolgosz); Italian kuningas Umberto I surmattiin vuonna 1900 (murhaajana amerikanitalialainen Gaetano Bresci), samoin Itävallan keisarinna Elisabeth tai ”Sisi” kuten hänet ehkä tunnetaan paremmin elokuvatarinan (pääosassa Romy Schneider) vuoksi (pistettiin neulalla kuoliaaksi 1889, murhaaja italialainen anarkisti Luigi Lucheni), samoin Espanja pääministeri Antonio Cánovas del Castillo (ammuttiin 1897, murhaajana italialainen anarkisti Michele Angiolillo Lombardi, joka antautui ja teloitettiin espanjalaiseen tapaan kuristamalla ns. ”garrote vil”illä) ja Ranskan presidentti François Sadi Carnot (italialainen anarkisti Sante Geronimo Caserio puukotti hänet kuoliaaksi, puukottaja teloitettiin giljotiinilla).

Joitakin näistä murhista kutsuttiin nimellä ”propagande par le fait” eli ”propagandaa tekojen avulla”, jota jopa meidän kotitekoiset proto-anarkismimme taisivat toistella taistolaisella 1970-luvulla.

Anarkistin ja nihilistin eroa on vähän vaikea määritellä tarkasti, mutta voimme ehkä sanoa, että nihilisti haluaa tuhota kaikki valtarakenteet seurauksista välittämättä. Sen sijaan anarkistit, joilla on jossakin määrin ansaitsematta huono maine, haluavat muuttaa järjestelmää niin, että valtarakenteita ei tarvita. Jälkimmäiset ovat siis ruusulasisia idealisteja sinisin silmin ja usein nihilistien johdettavissa ja harhautettavissa.

Pirkko Saision Punainen erokirja on silmiä aukaiseva kuvaus suomalaisesta vasemmistoaktivismin hämmentyneestä harhailusta vallankumouksen ensimmäisen askelman tuntumassa. Idealisteja painostettiin täälläkin toimiin, joita eivät välttämättä olisi halunneet tehdä, laiskuuttaan tai saamattomuuttaan tai muusta yhtä hyväksi katsottavasta syystä, niin, että vallankumouksen herkku jäi meiltä maistamatta.

Oma hovimurhaajamme, Eugen Schauman, sopii hyvin jatkoksi 1800-luvun idealismin ruokkimaan murhaperinteeseen. Schauman ampui tsaarin käskynhaltijan, kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin, vuonna 1904, kun sopivaa tsaaria ei ollut käsien ulottuvilla. Tosin Schaumania ei voi katsoa anarkistiksi (hän oli tsaarille uskollinen, mutta elämässään pettynyt valtion virkamies) vaan isänmaallisuusmieheksi (selvää eroa näiden aktivistiluokkien välillä on joskus ollut vaikea havaita).

Ainakaan nihilisteiksi ei voi myöskään kutsua suomenruotsalaisen älymystön vastarintaliikettä, Kagaalia, jonka liepeillä Schauman toimi, tosin he manipuloivat tätä toteuttamaan murhan ja uskottelivat itse sen tekevänsä, ellei Schauman sitä tekisi. Monet näistä kagaalisteistä olivat itse asiassa poliittisesti patavanhoillisia, jotka eivät olisi kai tehneet pahaa edes kärpäselle tsaarista puhumattakaan. Kagaalin vähäisiä tekoja on Paavo Haavikko kutsunut ylevästi terrorismiksi. Pankinjohtaja ja tuleva presidentti Juho Kusti Paasikivi puolestaan kutsui Schaumanin tekoa "inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi" tyypillisien, (paljon myöhemmän) Paasikiven-Kekkosen doktriiniin kuuluvien syyllistämisperiaatteiden mukaan, hän ja Kekkonen ajoivat niitä myöhemmin poliittisella lekallaan suomalaisten kalloon ja lopulta kai onnistuivatkin.

Joka tapauksessa Ukrainassa syntyneestä Schaumanista päästään pitkähköä introa ja aasinsiltaa pitkin Puolaan, jossa hän asui ensimmäiset vuotensa, ja josta on siis kotoisin puolalais-englantilainen kirjailija Joseph Conrad, eilinen päivänsankari.

Hänen ylivoimaisesti tunnetuin romaaninsa lienee Pimeyden sydän, ja monen Conradin lukijan kokemukset saattavat päättyä siihen. Toiseksi tunnetuin tarina, seikkailukirjaksikin sopiva Lordi Jim, saattaa olla useimmille meistä jopa nimeltään tuntematon.

Tänä vuonna on kulunut tasan vuosisata Conradin kirjan The Secret Agent julkaisemisesta (jota ei liene edes käännetty suomeksi?). Neljän vuoden kuluttua on puolestaan sata vuotta siitä, kun hänen kirjansa Under Western Eyes julkastiin. Kumpikin käsittelee terrorismia, anarkismia ja sen sellaista.

Molemmat kirjat ovat nykyajassa ajankohtaisempia kuin Pimeyden sydän, jonka kuvaama siirtomaavalta on jo kokolailla tarkasti hävinnyt. Tosin monikansallisten yhtiöiden ajama kapitalistinen globalisaatio saattaa olla uuden ”pimeän sydämen” ensimmäisiä oireita.

Sen sijaan terrorismi, nykyisin lähinnä uskonnollinen fanaattisuus, ja erityisesti valtioiden reaalipoliittinen osallisuus terrorismiin, ovat ajankohtaisia teemoja, ehkä jopa enemmän kuin vuonna 1907. Terrorismin pääinkubaattorit eivät enää sijaitse Venäjällä, Puolassa, Italiassa tai Balkanilla vaan islamilaisessa maailmassa, lähinnä arabimaissa. Syyt ovat ehkä enemmän samanlaisia kuin yht’äkkiä ajatellen luulisi, vaikka kiihkouskonnollinen islamisti-idealismi saattaa olla kaukana vanhanajan usein ateistisesta ja aina yltiöpäisen idealistisesta anarkismista ja nihilismistä.

Secret Agent kuvaa kaksoisagenttia, valeanarkistia ja valeterroristia, jota ulkomaiset, reaalipoliittiset isännät painostavat vaikuttamaan Englannin, isäntien kannalta, liian liberaaleihin lakeihin terroriteoilla. Kirja on satiiri, konnia ovat valtiot ja aktivismin vastaiset viranomaiset. Lopputulos on tyhmien tekijöidensä summa, vähä-älyinen sivullinen räjäyttää vahingossa itsensä ja suunnitelmat menevät muutenkin myttyyn. Joku hyötyy, useimmat häviävät.

Conrad osoittautuu sala-anarkistiksi, hän ei luota hallituksiin tai viranomaisiin yhtään enempää kuin ”oikeat” anarkistit. Ironian piikki kohdistuu valtioon ja järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, joka rajoittaa vapautta, ettei se hyödyttäisi yhteiskunnan arvostelijoita. (Hiljattain annettu arvio poliisin toimista Acem-mielenosoitusten yhteydessä on tässäkin suhteessa kiinnostava.)

Secret Agent katselee ”terrorismia” ulkoapäin, sen sijaan Under Western Eyes (1911) tarkastelee sitä sisältä päin. Kirja tutkii syitä, miksi hyvistä olosuhteista lähtöisin olevat nuoret ihmiset haluavan vaihtaa mukavan elämänsä terrorismiin, ryhtyvät jopa itsemurhapommittajiksi. Tämä teema on nykyajassakin varsin ajankohtainen. Islamistiset terroriteot Euroopassa ovat usein täällä syntyneiden ja kasvaneiden tai muualtakin ns. hyvistä kodeista lähteneiden nuorten ihmisten tekemiä.

Conrad saattaa vaikuttaa pessimistiseltä yhteiskunnan tulevaisuuden suhteen, mutta näin ei välttämättä ole. Hän on esseessään Books (1905) sanonut mm. näin: ”Ollakseen taiteellisesti toivorikas ei välttämättä tarvitse ajatella maailmaa hyväksi. On riittävää uskoa, että maailman paremmaksi muuttaminen ei ole mahdottomuus”. Postmodernissa ajassa on nyt helppo ajatella Conradin tavoin, että ihmisten välisissä ongelmissa ei koskaan ole vain yhtä oikeaa kantaa. Eikä moraaliarvoissa, jotka syntyvät ajassa vaikuttavien ihmisten subjektiivisesti omaksumien arvojen suhteellisuuksista. Taivaallisen ainoita-oikeita arvojahan ei ole kuin taivaassa.

Conrad oli ehkä elänyt oikeanlaisen elämän kirjoittaakseen ymmärtävästi aikansa anarkisti-terroristeista. Omassa ajassamme on valitettavaa, että niillä kirjailijoilla, joilla olisi mahdollista ymmärtää islamilaisen terrorismin syitä, ei ole suurta vapautta kirjoittaa ja julkaista ajatuksiaan. Länsimainen kulttuuri ja kirjallisuus eivät tarjoa enää sielua nostattavan ”suuria tarinoita” vaan vain arvojen lumetta.

Islamisti-idealisteille suuri tarina ehdottoman lumeettomine arvoineen on tarjolla uskomalla, ja tulkitsemalla Koraania sopivalla tavalla: ”jihad”, pyhä sota, ja sen tavoite, Uusi Kaliffaatti, Umma, joka ulottuu Indonesiasta Atlantille. Marokkolainen kirjailija Yasmina Khadra (oikealta nimeltään Mohammed Moulesshoul) sanoo (New York Timesin mukaan), että islamilainen ”fundamentalismi on äärettömän väkivaltainen tapa ilmaista omaa identiteettiä. Lännen vihaaminen on vain katalyyttinen tekosyy”.

On korkea aika alkaa kääntää arabinkielistä kirjallisuutta suomeksi. Käännettävien kirjojen valinnoissa ei kustantajien saa antaa poliittisen korrektiuden ohjata päätöksiä.

Laitetaan tähän lopuksi vielä Camus’n näytelmän loppupuheenvuorot (terroristit ovat onnistuneet Sergein murhaamisessa ja odottavat kohtalonsa täyttymistä):

Dora: Janek! Kylmä yö ja yhteinen köysi! Kaikki on helpompaa nyt.
Stepan: Vapaus on vankila niin kauan kuin yksikin ihminen maailmassa on orjana.
Skouratov: Sitä aloittaa haluamalla oikeutta ja lopettaa järjestämällä poliisivoimia.
Kaljajev: Rakkaus on sellaista – antaa kaiken, uhraa kaiken, ilman mitään toivoa takaisinsaamisesta
.

Lisälukemista:

Joseph Conrad, Secret Agent (koko teksti)
Under Western Eyes (koko teksti)
Conradin salaisesta agentista on tehty myös elokuva.

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Conrad on kaikkineen lempikirjailijoitani. Sen englanti on täydellisempää melkein kuin kenenkään syntyperäisen tekstit.

Juuri katosi päästäni sen bosnialaispojan nimi, joka on kirjoittanut Amerikassa jo pari kirjaa, ja ne ovat tottavie hienoa kieltä myös. Tai poika, mahtaa tuo olla jo yli 30-vuotias, mutta ei kovin paljon. Etunimen muistan, koska se on Aleksandar, mutta sukunimi on kadonnut. Kirjoitti esimerkiksi tästä arkkiherttua Ferdinandista ja miten I maailmansodan alku oli sillä selvä.

Kiiluvasilmäisiä fundamentalisteja Balkan täynnä. Oli silloin. Kaikilla pitäisi olla huoli siitä miten kosovolaisten käy.

Mutta Conradin kirjojen lukemisesta on jo 40 vuotta, joten ne täytyy ottaa uudelleen ohjelmistoon.

Radiossa oli yleisöohjelma Dostojevskistä ja vähän samalla tavalla tunnen Conradia kohtaan: nuoruudenrakkaus, joka kaipaa uutta kontaktia.

The Secret Agent taisi olla viimeisin lukemani. Conradilla on myös ainakin yksi meriaiheinen kirja, jossa esiintyy suomalaisia noitia merimiehiksi pukeutuneina.

Kirjassa sanotaan että suomalaiset päästävät purjelaivojen köysien solmuista myrskyt irti, koska kaikki niiden puhe on loitsua.

Hieno lastu tämä, olin unohtanut esimerkiksi Sissin todellisen tarinan, vaikka minulla Grimberg tuolla alakerran monumenttikirjahyllyssä onkin.

Todellisuus on todennäköisesti salamurhaajien ja muiden terroristien suhteen monimutkaisempaa, omituisempaa ja sattumanvaraisempaa kuin paraskin fiktio.

Olihan sekin se bulgarialainen joka tapettiin sateenvarjolla Lontoossa ei kovin kauan sitten. Ja tämä venäläispakolaisparka, joka kuoli hitaasti kärsien radioaktiiviseen annokseen, jonka jäljet johtivat tunnettuun osoitteeseen.

Odotin ennen duuman vaaleja kiinnostuneena, tulisiko selvyyttä Anna Politkovskajan murhasta. Ei tullut. Se taitaa olla jo vanha murha.

En ole ikinä ymmärtänyt pelolla hallitsemisen logiikkaa. Se, samoin kuin orjatyö, johtaa erittäin huonoihin tuloksiin, jos eliitti tahtoo kukoistaa. Tuloja ei tule eikä kansa tee työtä pakon edessä. Niin se vain on.

Matleena kirjoitti...

Sori kun viilaan pilkkua, varsinkin kun luin vain ekan kappaleen, mutta sitähän huomioni koskeekin ;).

Koska käännät tekstiä ihan itse, täytyy ranskan tasosi olla tosi korkea, mutta Justes ei käänny millään oikeutetuiksi, kyllä se oikeamieliset on. Oikeutettu voisi olla ayant droit, todella muodollinen termi henkilöstä puhuttaessa, tai justifié, jos puhutaan asioista yms.

No niin, tulipahan sanottua.

Hanhensulka kirjoitti...

Minulla on oikein viehättävä bosnialainen kollega, Dijana, joka arveli, että sinä, Ripsa, tarkoitat Aleksandar Hemon -nimistä kirjailijaa, joka kirjoittelee nykyisin Amerikassa. Häntä on jo ehditty verrata Joseph Conradiin. Syntyperältään hän on ukrainalaisen isän ja serbialaisen äidin jälkeläinen, vaikka on syntynyt Sarajevossa. Pakeni sotaa Amerikkaan ja siis kirjoittaa nyt siellä englanniksi. Dijana ei ole lukenut hänen kirjojaan, mutta aikoo nyt muistutettuna lukea.

Sitten Les Justes.

Matleena arvosteli ankarasti ranskantaitoani, eikä syyttä. Ranskani todella "sucks" niin kuin Englannissa sanotaan. Mutta tietysti olen valmis väittelemään tästäkin asiasta.

Ensinnäkin sanoin siinä alkukappaleessa, että "suomeksi näytelmän nimi voisi olla vaikka Oikeutetut...". Tarkoitin tällä sitä, että näytelmän teema oikeuttaisi käyttämään Oikeutetut-nimeä. Siinähän on joukko terroristeja, jotka yrittävät perustella "oikeutusta" teolleen.

Eli näytelmä ehkä voisi kiteytyä kysymykseen: milloin jonkun ihmisen salamurha olisi oikeutettu.

Sanan "juste" suora käännös olisi tietysti "oikeamielinen", englanniksi "fair-minded". Mutta se ei tee täyttä oikeutta näytelmän teemalle. Englanniksi nimi onkin käännetty The Just Assasins, joka on mielestäni täysin väärä kääännös.

Omassa nimiehdotuksessani yritin leikkiä sanan "oikeus" johdannaisella enkä viitannut sanaan "oikea" (Minulla on oikeus / minä olen oikeassa).

Eli mielestäni näytelmällä on enemmän tekemistä tällaisen "luonnollisen oikeuden" jakamisesta kuin "oikeassaolosta". "ayant droit" on niin kuin sanoit hyvin tiukkapipoinen lakitermi, käytetään esimerkiksi lakituvassa perintöjä jaettaessa.

Having said that, minulla ei ole mitään varsinaista vastaansanomista otsikolle "oikeamieliset", vaikka mielestäni se ei teekää täyttä oikeutta näytelmän teemalle.

Anonyymi kirjoitti...

Jotenkin alkaa vaan tympimään jatkuva nitkutus poliisin teoista Acem-mielenosoituksessa. Suomen poliisi kun kuitenkin enimmäkseen toimii lakien puitteissa, ei ole korruptoitunut, ei harrasta summittaisia pidätyksiä, ei käytä yletöntä väkivaltaa, ei harrasta kidutusta, ei teloita ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä eikä kaduilla kulje kuolemanpartioita listimässä kodittomia. Kyllähän sitä varmaan taas löytyy joku anarkisti, joka itkee kuinka poliisi on natsisika kun paita meni ryppyyn pidätyksen yhteydessä eikä saanutkaan rikkoa paikkoja, mutta kyllä Suomen poliisi on maailman poliisivoimien parhaimmistoa.

Ripsa kirjoitti...

Muistin Aleksandrin nimen vasta junassa matkalla Helsinkiin.

Dijanako hänestä sinulle kertoi? Hän ei oikeastaan paennut sotaa. Hän päätyi opiskelemaan stipendin saatuaan hyvin nuorena, olisiko ollut peräti 16-17-vuotias, Amerikkaan ja kun hän oli siellä, sota puhkesi Bosniassa. Hän sai silloin pakolaisstatuksen.

Muistaakseni hänen nimensä kirjoitetaan ilman viimeistä a-kirjainta: Aleksandr.

Suosittelen lämpimästi kaikille varsinkin englantia lukeville, koska hän on todella kyennyt siirtymään toiseen kieleen kuin kameleontti. Mutta nuoret kielenvaihtajat ovat nopeita ja lahjakkaita - jos siis ovat yleensä kielellisesti lahjakkaita.

Saa nähdä kuinka kauan hän Amerikkaa kestää. Toisaalta häntä kohtasi aika odottamaton menestys, koska hänen ensimmäinen kirjansa on kaikkea muuta kuin kaupallinen opus.

Helsingistä siis terveisiä! Meri myrskysi ja jok'ikinen päivä satoi kaatamalla. Isoäitiyteni on lisääntynyt ja leventynyt ja syventynyt.

En edelleenkään käsitä kuinka ihmiset voivat elää niin mieltä sirpaloittavassa paikassa. Ehkä ystäviensä voimin. Ja niitä minäkin tapasin ja olo on hyvä ja kevyt.

Hanhensulka kirjoitti...

Isovanhemmuus onkin yhtä juhlaa. Ei varsinaisia velvollisuuksia ja lasten kasvamisesta saa nauttia ilman syyllisyydentunteita!

Anonyymille sen verran, että kyllä suomalaiset poliisit ovat moniin muihin verrattuna ihan hyviä. Vapauden kanssa on vain niin, että sitä ei oikein huomaa ennen kuin se on asteittain murentunut olemattomaksi - ja sitten se on liian myöhäistä.