20.2.2008

Hyvin vapaan kirjailijan elämää

Kuva The Independent: Camilo Jose Cela, Nobel-kirjailija


Arvoisa Lukija saattaa muistaa, että astuin viime kuun vaihteessa uudelle uralle, hyvin vapaaksi kirjailijaksi.

Elämä ei sen vuoksi ole kovin paljoa ehtinyt muuttua, yhtään uutta kirjallista merkkiteosta ei ole sormieni päistä syntynyt, olen tosin palauttanut kulkulupani entiselle työnantajalle ja puoliso on alkanut vihjailla merkittävästi, että voisin vaihtaa jalkaani toiset housut kuluneiden vapaa-ajan sammareiden tilalle (joten kirjallinen vapaus näyttää olevan ainakin jossakin määrin rajoitettua), mutta samaa hän on sanonut joskus aikaisemminkin, joten tässä asiassa ei ole mitään suurempaa ihmettelemistä. Myin myös autoni vähiten tarjonneelle. Hän, libanonilainen autojobbari, joka vie toinen toistaan vanhempia autoja Pohjois-Afrikkaan, oli myös eniten tarjonnut ostajaehdokas, joten itsensä kanssa ei myyjänä tarvinnut kovin paljoa väitellä.

Olen aloittanut intensiivisen kirjallisen vakoilutyön, joka saattaa poikia korkoa myöhempinä, vapaina aikoina. Vuoden alusta lähtien olen nimittäin ehtinyt lukea neljää kirjaa.

Vakoilin ensin Tšingiz Aitmatovin novelleja lukemalla uudestaan teoksen Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1975), jonka lukemiseen ei kovin pitkää aikaa tarvitse varata. Sitten aloitin V.S Naipaulin hitaastikahlattavien englantilaistarinoiden lukemisen kirjasta Saapumisen arvoitus (suom. Erkki Haglund, Otava, 2002), mutta eksyin välillä ihmettelemään Kun kirjoitan-blogin kirjallisuusgurun, Risto Niemi-Pynttärin, teosta Verkkoproosa (ntamo, Helsinki, 2007). Sitten silmäilin ahnaasti Milan Kunderan taiteellis-eksistentiaalista etsintää Kuolemattomuus-teoksessa (suom. Kirsti Siraste, WSOY, 1990). Ja olen jo varannut seuraavaksi luettavaksi ”Makedonian (tai siis samannimisen entisen Jugoslavian osavaltion) Aleksis Kiven”, Slavko Janevskin, The Nine Centuries of Kerubin (Detska Radost, Skopje, 1997). Sain sen läksiäislahjana kielitieteilijäystävältäni Predragilta, jonka vaimo Jana on Janevskin tytär.

Predrag muuten väittää kiivaasti kenen kanssa vain, jopa vaimonsa, koska on yltiöpäisen rohkea mieskeskeinen slaavi, että makedonialaiset ovat muinaisten minoalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Ja keskusteluissa minä puolestani väitän kiven kovaan ja kirkkain silmin päin Predragin kreikkalaiskarvaista slaavinaamaa, että pohjoisissa germaanikielissä ja pohjoisissa slaavikielissä on selvästi kuuluva suomalainen substraatti.

Kumpikaan emme taida täysin sydämin hyväksyä toistemme mielipiteitä. Mutta ystävällehän täytyy antaa asioita anteeksi, että tämä puolestaan voisi antaa anteeksi meille, jotka olemme tätä vastaan rikkoneet oman tyhmyytemme vuoksi. Näin tosiystävyys on antamista ja ottamista.

Tyypilliseen naipaulilaisen pitkäveteiseen tapaansa V.S. Naipaul sanoo muun muassa Saapumisen arvoituksen sivulla 174 tähän tapaan:

”…Kun…palasin Lontooseen muistiinpanoineni ja päiväkirjoineni ryhtyäkseni kirjoittamaan, ongelmat eivät suinkaan lauenneet. Pakenin huumoriin. Koomisuus, hauskuus, satiirinen näkökulma, miten usein niin kirjoittamisessa kuin elämässä itsessäänkin hämmennys kätkettiin niiden taakse…

Voidakseni kirjoittaa enemmän tämänlaista tekstiä minun oli pakko tunnustaa enemmänkin itsestäni…”

No tuo tietysti pelotti niin pirusti mieltä, että kuravellit sielun pohjalla kiehahtivat kuin krapulaisen vatsahapot, eihän itsensä paljastaminen ole mitenkään ominainen ominaisuus suomalaiselle, varsinkaan tiettyyn ikään ehtineelle, vaikka olisikin välttämätöntä sille, joka on astumassa hyvin vapaan kirjailijan uralle.

Sitten The Sunday Times tarjosi uutta ruokaa kirjallisille ajatuksille. Se siis kirjoitti hömpästä, vaikka onkin kulttuurilehti.

Hömppähän on – niin kuin monet muutkin kirjallisuusgenret – oman kaavamaisuutensa vanki.

Kirjailija, joka hömppää kirjoittaa, tietää tarkasti mitä aineksia ja hajuja on tarinaansa tupattava. Jos niitä ei tuppaa, tai tuppaa genreen kuulumatonta tavaraan – kuten kaunokirjallisia aineksia ja ajattelun ruokaa – niin lukijat hämmentyvät helposti ajattelemaan itse ja sehän ei ole hömpän tarkoitus. Sen tarkoitus on oman itsensä ja ajattelun unohtaminen, joka onkin yhtä hyvä kirjallinen tavoite kuin mikä muu tahansa, suurta myyntimenestystä tietysti lukuunottamatta.

Moni hömppäkirjailija on ehkä hurjimmissa, taivaita hamuilevissa unelmissaan kuvitellut, yhtäpitävästi muiden kirjallisten kapalovauvojen kanssa, uusivansa kirjallisuutta, kirjoittavansa romanttista kaunokirjallisuutta, mutta on kopsahtanut käsikirjoituksineen kipeästi maankamaralle, joko jäämällä kokonaan julkaisematta tai saamatta teokselleen oikeanlaisia lukijoita (tai oikeammin sanottuna ostajia). Ja päätellyt lopulta, että kirjallisen prostituoidun ammatti ei kuitenkaan ole kovin huono vaihtoehto; arvostus on astetta parempi kuin kadunvarsia kulkevilla ammattisiskoilla ja -veljillä, eikä tarvitse edes pelätä saavansa ilkeitä tartuntatauteja muulloin kuin ulkomaanmatkoilla ja käväistessään Kotkassa.

Mutta Sunday Times siis kertoi otsikolla ”Take an arrogant hero and a reluctant woman…” hömppäkirjailija Gill Sanderson’ista, joka kirjoittaa romanttisen novellin ikiomassa tallissa, satavuotiaalla Mills & Boon’illa. Tämä Gill on naismaisesta nimestään huolimatta epämääräisen ikäinen, kaljupäinen ja viiksekäs mieshenkilö Englannin Merseysidesta nimeltään Roger. (muuten, Merseysiden kulttuurielämä lienee aavistuksen verran vähemmän merkittävää kuin Kemissä, mutta en tästä ole aivan varma). Kirjailijanimen ”Gill” hän on saanut omalta vaimoltaan. Sanderson sanoo haastattelussa hömppägenrestä mm. näin:

”…There’s a promise to the reader that there will be a satisfactory ending…This comes despite – invariably – the hero’s arrogance, the heroine’s reluctance to open herself to the full flowering of true passion, and sundry other obstacles including amnesia, erroneous marriage to the wrong person, and the other woman – the scheming, nasty, conniving one who gets done down on about page 94…”

Eli jotenkin, että: ”…Lukijalle luvataan, että loppu on tyydyttävä…Tämä tapahtuu – poikkeuksetta – huolimatta sankarin ylimielisyydestä, sankarittaren haluttomuudesta aukaista itseään todellisen intohimon täyteen kukkaan, ja lukuisista muista esteistä kuten muistinmenetyksestä, väärästä avioliitosta, ja toisesta naisesta - seläntakana pelaavasta, ilkeästä kieroilijasta, joka saa palkkansa sivun 94 paikkeilla…”

Hömppä näyttää siis olevan kovasti samanlaista kuin Shakespearen Twelfth Night-tarina, vaikka ”bardi-nero” ei ehkä olekaan varsinaisesti tunnettu pelkän hömpän suoltamisesta (tai voin olla tässä kovasti väärässäkin).

Tuon ilkeän ”toisen naisen” tunnistamme helposti omista ympäristöistämme. Erona tosielämän ja hömpän välillä on se, että hömpässä ilkeä toinen nainen saa ”ansionsa mukaan” sivulla 94 tai niillä main, mutta tosielämässä hän taas usein saa prinssin ja puolet valtakuntaa, ehkä enemmänkin, mutta mitäpä me tosielämästä.

Hömppäkirjallisuuden ja ”oikean” kaunokirjallisuuden merkittävin ero on siinä, että hömpän lukijoita kiihottaa erityisesti päähenkilöiden tuleva onni ja elämänkestävä autuus, mutta kaunokirjallisuuden lukijalle vain onnettomat tarinat ovat mielenkiintoisia. Mitä onnettomampi ja surkeampi tarina on, sitä syvemmälle kaunokirjallisuuden kaanoniin se tulee upotetuksi. Usein jopa niin syvälle, että sitä on sieltä edes turha etsiskellä. Finlandia-ehdokkaiden – ja voittajienkin – luetteloista voi asiaa tarkastella, jos viitsii.

On tosin myös sanottava (mukaillen jotakin kirjailijaa, jonka nimi ei juuri nyt löydy aivojen sopukoista), että onnelliset kirjat, tässä jutussa siis hömppäkirjat, ovat samalla tavalla kaavamaisen onnellisia, mutta onnettomat kirjat – kaunokirjallisuus – ovat onnettomia kullekin omalla omituisella tavallaan.

Olen, opiskelumielessä, lukenut espanjalaisesta Nobel-kirjailijasta (1989) nimeltä Camilo Jose Cela. Jos Arvoisa Lukija ei ole hänestä kuullut kuin huhupuheina, niin siitä ei pidä tarpeettomasti hermostua. Espanjan ulkopuolella hänestä ei ole kuullut kovin paljoa kukaan muukaan, Nobel-komiteaa tietysti lukuun ottamatta, hehän näyttävän löytävän jatkuvasti palkittavakseen kirjailijoita, joita kaikki muut ovat jo luulleet aikoja sitten kuolleiksi.

Mutta Celasta tähän vielä sen verran, että häntä syytettiin muutamia vuosia sitten haamukirjoittajien käytöstä.

Espanjalainen Tomas Garcia Yerba syytti Celaa kirjassaan Desmontando Cela. Yerba väitti, että Cela on käyttänyt haamukirjoittajia, sihteereitä ja muita avustajia jo 1950-luvulta lähtien. Ja tuntematon espanjalainen kirjailija Carmen Formoso Lapido haastoi Celan oikeuteen 1990-luvun lopulla väittäen tämän kopioineen kirjaansa La Cruz de San Andrés sekä juonen, henkilöitä että tekstinpätkiä Formosan kirjasta Carmen, Carmela, Carmiña (Fluorescencia). Vuonna 2001 alkanut oikeudenkäynti keskeytyi Celan kuollessa 2002, mutta on nyt aloitettu uudestaan.

Celasta pääsemme sujuvasti kirjailija James Patterson’iin, jota Arvoisa Lukija ei ehkä kehtaa tunnustaa tuntevansa.

Pattersonin kirjoja voi hyvin luonnehtia sanoilla ”pulp fiction”, vaikka niitä julkaistaan kyllä arvokkaan kovakantisinakin. Patterson on kirjoittanut vuodesta 1977 lähtien, viime vuosina kiihtyvällä vauhdilla: mysteereitä, romansseja, trillereitä ja fantasioita (yhteensä 52 teosta, 165 miljoonaa myytyä kirjaa), joista monet ovat jopa päätyneet Hollywoodin elokuvien käsikirjoitusmateriaaliksi. Lukija saattaa muistaa mm. sellaisen elokuvan kuin Along Came The Spider vuodelta 1992. Siinä seikkaili ensimmäisen kerran pääosassa Pattersonin luoma etsivä nimeltä Alex Cross , (jota näytteli sympaattinen Morgan Freeman (joka lensi lentolupakirjan vasta täytettyään 65 vuotta, mutta se ei kuulu tähän juttuun).

Celalla ja Pattersonilla näyttää olevan jotakin yhteistä huolimatta tavoitteiden korkeuseroista ja ehkä arvostuksestakin. Molemmat käyttävät haamukirjoittajia. Parin viikon takaisessa Sunday Timesissa Patterson tunnustaa käyttäneensä avustavia kirjoittajia uransa alusta lähtien. Hänen kirjansa syntyvät niin, että Patterson itse kirjoittaa tarinasta noin 30-sivuisen luurangon ja haamukirjoittajat rakentavat luurangon päälle kirjallista lihaa, jonka Patterson lopulta silottelee itsensä näköiseksi. Tällä menetelmällä 60-vuotias Patterson suoltaa nykyisin ulos jopa 4-5 kirjaa vuodessa.

Kirjallisuuden ”genre” on tavallaan kuin haamu-Patterson kirjailijan apuna. Genre antaa kirjailijalle luurangon, joka täytetään sanoilla, henkilöillä ja tapahtumilla. Mutta se ei tietenkään ole varastamista tai edes plagiointia vaan kirjallista perintöä.

Kirjallisen varkauden raja sen sijaan on hämärä kuin hegeliläisen filosofin ajatuksenkulku ja liukuva kuin poliitikon siveysvyö.

Viimeksi jotkut dekkarikirjailijat Suomessa ovat joutuneet rajan kanssa jonkinlaisiin vaikeuksiin. Astu rajan yli ja joudut oikeuteen, keinottele juuri rajan takana ja tuloksena voi olla kirjallinen taideteos, Nobelin palkinto ja ehkä jonkinasteinen kuolemattomuuskin.

Eli hyvinkään vapaa kirjailija ei ole täysin vapaa. Niin sitä oppii aina kirjallista uutta, kun avaa siniset silmänsä selkoselleen ja opiskelee.

13 kommenttia:

Karpalo kirjoitti...

Hieno lastu. Pakko lukaista paremmalla ajalla uudestaan ja ehkä kommentoinkin myöhemmin.

SL kirjoitti...

Samoin: hieno lastu.

Siis Kämäri on lopettanut bloggaamisen! Tämä on pettymys. Onko Arto Virtanen aloittanut jo bloginsa uudestaan? Sanoiko hän lopettavansa kirjoittelun myös Parnasson blogin kommentteihin? En tiennytkään, että Ellilä ja Kämäri ovat olleet sanasotasilla, mutta yhden hohhoijaa-kommentin löysin pikaisella tarkastelulla Puhalluksesta.

Hesarissa joskus vuosituhannen vaihteessa viitattiin Patersonin avustajiin. Käsittääkseni pulp-mies jim Thompsonkin, jonka romaaneista kovasti pidän, kirjoitti jonkinlaiseen valmiiseen kehikkoon. En tiedä tarkemmin.

Olen joskus miettinyt käsitettä 'epävapaa kirjailija'. Nämä 'vapaat' ovat joskus rasittavia.

Sari kirjoitti...

EIlen kuulin erään muusikon sanovan, että hän edelleenkin olettaa röyhkeästi, että musiikintoistolaitteet on luotu siksi, että hänen musiikkiaan voisi kuunnella. Vaikka asiat on tieytsti toisin päin. Musiikkia tuotetaan, että olisi mitä ladata ämppäreihin.

Kirjojen kohdalla on tietysti samoin.
Kirjoja tuotetaan, että olisi mitä myydä kirjamessuilla.
Ihmisiäkin tuotetaan, että olisi joku joka ostaa kirjoja ja lataa musiikkia ämppäriin.
Maapalloa pidetään hengissä, että ihmiset voisivat jatkaa ostamista.
Universumi...

ehkä ajatus tuli selväksi!

Ripsa kirjoitti...

Sari, huomasitko että suomalaiset jäivät rannalle ruikuttamaan Frankfurtin kirjamessuilla, siis tulevilla, teema onkin Islanti.

Iris Schwantz-niminen kustannustoimittaja epäili tämän johtuvan siitä että Nokia on sulkemassa Bochumin tehtaan.

Eli yhä enemmän tulee ulkokirjallisia syitä kirjoittaa tai olla kirjoittamatta...

Vapaus on tietysti tässä sirkuksessa mukana.

Hanhensulka, olen kateellinen sinulle! Minä jouduin myymään 12 vuotta vanhan autoni tappiolla toissa vuonna. Tosin olen laskeskellut että nyt ollaan kyllä jo reippaasti voitolla, kun kävellään ja pyöräillään.

Aiotko sinä ostaa Australiassa uuden auton? Vai peräti lentsikan?

Saara kirjoitti...

Mitä onnettomampi ja surkeampi tarina on, sitä syvemmälle kaunokirjallisuuden kaanoniin se tulee upotetuksi. Usein jopa niin syvälle, että sitä on sieltä edes turha etsiskellä.

Hanhis, sinä olet sitten joskus niin hassu.

A-K.H kirjoitti...

Minä jo ajattelin, että Hanhis paljastaa tässä todelliset sulkansa, mutta kuvassa onkin jokin Nobelkirjailija, jonka nimen olen unohtanut jo ensikuulemalla.

emeri kirjoitti...

Kaikkea hyvää housuillesi
vaimoasi en taida tunteakaan

Anonyymi kirjoitti...

..mutta ihailen kyllä tapaasi tuottaa tekstiä tänään sitä juuri
mietin. ihanaa tekstia

r kirjoitti...

parempi palata arkeen

dahl kirjoitti...

Ripsalle: Iris Schwanck on FILI:n johtaja, joka siis johtaa puljua, joka vastaa suomalaisen kirjallisuuden viemisestä maailmalle. Ei siis mikä tahansa kustannustoimittaja.

Ripsa kirjoitti...

No mutta sitten asiassa on varmaan jotain perääkin. Ajattelin että joku suomalainen kustannusOy, kun YLE ei sanonut tuota FILIä.

Semmoistahan Suomesta tietenkin tarvitaankin, kirjallisuuden viejää, asiasta olen samaa mieltä.

dahl kirjoitti...

FILI ei kyllä vie kuin suurimpien kustantamoiden meganimiä enimmäkseen.

Kaikki muut saavat kyllä viedä ihan itse itseään, jos niin haluavat. FILIn ovene kolkuttelua on täysin turha odottaa.

Schwanck oli ennen FILIn johtajaksi tuloaan Suomen Ranskan kulttuuri-instituutin tai vastaavan johtaja.

Hanhensulka kirjoitti...

Mielenkiintoinen kuva maailmasta, Sari, todellisuudessa epävapaana kirjailijana ei voi kuin yhtyä piirtämääsi kuvaan. Ja jatkaa sitä: poliitikkoja luodaan, että olisi jotakin millä täyttää eduskunnan istuimia. Junia, että olisi edes jotakin kulkemaan tyhjiä rautateitä pitkin. Ja oopperoita, että voitaisiin rakentaa suureellisia oopperataloja.

Lentsikkaa tuskin vapaan kirjailijan tuloilla saan aikaiseksi, vaikka ajatus sinänsä on ihan kannatettava.

Mutta parempi vain palata arkeen, ja käydä ostamassa kaupasta silliä ja perunaa (se onkin yksi mieliruokiani joten siinä mielessä ei mitään ongelmaa). Ja siitä tulikin mieleen, että sillit on luotu, että olisi jotakin hyvää perunan kyytipojaksi.

Hyvin, Hotanen, tuo Cela monelta kantilta katsottuna kävisikin blogihenkilön patsaaksi!