21.4.2008

Parnasson siivellä

Kuva Wikipedia: Fjodor Dostojevski

Parnasso (2/2008) tulla tupsahti postilatikkoon viime viikolla. Ja jo oli aikakin.

Jotenkin sitä ajattelee, että sen pitäisi tulla vähintään pari kertaa kuukaudessa, jopa viikottainkin, eikä niin, että vuoden toinen numero tulee vasta huhtikuun puolivälissä. Mutta kaikkeahan ei elämässään voi saada niin kuin haluaa. Ei edes Dostojevskiä.

Parnasso nimittäin kertoi nuoren Dostojevskin kirjeistä Martti Anhavan sujuvina suomennoksina. Sujuvuudesta huolimatta, tai ehkä osaksi jopa sen vuoksi, tunsin tulleeni petetyksi.

Oma Dostojevskini ei olisi kuusitoistavuotiaana kirjoittanut hämmästyttävän kypsiä, kosmopoliittisia kirjeitä veljelleen, eikä kai kenellekään muullekaan. Hän olisi kirjoittanut tapaamistaan anarkisteista tai vallankumouksellisista; kellariloukkojen eläjistä ja muista hulluista, partaisista ja epäsiisteistä miehistä, ja romanttisen pelottavista, hurjasilmäisistä naisista, jotka rakensivat pommeja heitettäviksi kansanvihollisten vaunujen alle tai niitä vetävien korskeitten hevosten jalkoihin. (Tosin Dostojevski ei tainnut oikein osata kirjoittaa naisista, mutta kukapa mies sen osaisi oiken tehdä, eikä se nyt kuulu tähän muutenkaan.)

Minun Dostojevskini ei kai olisi kirjoittanut tähän tapaan:
”...Kas näin minä sanon: Homeros (tarumainen olento, kenties Kristuksen tapaan jumalasta lihaksi tullut ja meille lähetetty) voidaan rinnastaa vain Kristukseen, ei Goetheen. Käy kiinni häneen, ymmärrä Ilias, lue se kunnolla (sinähän et ole lukenut, tunnusta pois)...”

Eikä, että:
”...Victor Hugolla on lyyrisenä runoilijana kerta kaikkiaan enkelin luonto, hänen runoudessaan ilmenee lapsenomainen kristillinen suuntaus eikä siinä suhteessa kukaan ole hänen vertaisensa, ei Schiller (niin kristillinen runoilija kuin Schiller olisikin), ei Shakespeare lyyrikkona; olen lukenut hänen sonettinsa ranskaksi, ei Byron eikä Puškin...”

Olen tietysti lukenut kertomuksia Dostojevskin elämästä, joten tämänlaisen tekstin ei pitäisi olla yllätys. Mutta yllätys se kuitenkin on.

Sitä muka ”tuntee” tutun kirjailijansa niin hyvin, että voi pelkkien tekstien valossa luoda hänelle luonteen ja elämänhistorian, joka ei perustu millekään tosiasioille, pelkälle mielikuvitukselle, fiktiolle. Ehkä näin on hyväkin.

Jos kirjailijan todella tuntisi siksi, mikä tämä mahdollisesti raadollisen luonteensa kaltereiden sisällä todellisuudessa on, hänen tekstiään ei ehkä lukisikaan yhtä halukkaasti, vaan ennakkoluulojensa vuoksi hyljeksisi jo etukäteen ja jättäisi ehkä kokonaan lukematta.

Kuinka moni kirjailija olisi todellisuuden peilissä omien ”tekstiensä näköinen” sisintä olemustaan myöten? Ei ehkä kukaan.

Täytyy lisäksi kommentoida saman Parnasson Arvostelut –osassa ihaillen luettua Putte Wilhelmssonin kritiikkiä Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Teksinsä lopussa kriitikko arvostelee hollantilaisen kirjailijan opillista sivistystä, ja sanoo puhuessaan Simon Stevinistä ja Galileo Galileista mm:
”...italialaisen renessanssineron kuuluisa väittely peripateetikkojen kanssa perustuu Wieringan oman maanmiehen pioneerityöhön. Flaamilainen insinööri Simon Stevin (1548-1620) pudotteli aivan oikeasti lyijypainoja kymmenen metrin korkeudelta ja kumosi näin vanhentuneen aristotelisen käsityksen massan ja liikkeen suhteesta...”

Väite siitä, kenen työhön Galileon keskustelut kappaleiden kiihtyvyydestä perustuvat, on vähintäänkin kiistanalainen. Ehkä perustavan työn tähän keskusteluun teki jo Johannes Filoponos Aleksandrialainen joskus 500-luvulla, ja hänen perustyötään paikkailtiin sitten vuosisatojen mittaan eri tiedemiesten toimesta, kunnes Galileo Pisa-vuosinaan puuttui saman ongelman ratkaisuun ainakin teoreettisesti (vaikka ei ehkä pudotellut lyijymurikoita Pisan kaltevasta tornista niin kuin yleisesti uskotellaan) ja sai siitäkin lisää kultaa historiallisille harteilleen.

Simon Stevinin ja Tommy Wieringan ”maanmiehisyydestä” (tarkoittaen Wilhelmssonin tekstissä hollantilaisuutta) voisi myös olla eri mieltä.

Stevin oli taustallaan flaami, syntynyt Bruggen kaupungissa nykyisessä Belgiassa. Vaikka flaamit puhuvatkin flaamia, joka on hollankielestä hieman erottuva oma kielensä (belgialaisten kansallisuuskunnian värittämän ajattelun mukaan), niin tämän flaamin kutsuminen nykyhollantilaisen maanmieheksi on kuin Kustaa Mauri Armfeltiä kutsuisi Håkan Syrénin maanmieheksi.

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Miten minulla on sellainen käsitys, että Dostojevski osallistui johonkin anarkistiseen soluun Pietarissa ja se solu suunnitteli jonkun tsaarin räjäyttämistä? Ja että se sitten myös tapahtui, mutta Dostojevski ei jostain syystä joutunut hirteen?

Ainakin muistan sellaisen fiktio-leffan, ranskalaisen, jonka nimi oli Assasins, joka oli Dostojevskin aiheen mukaan.

Minulla ei ole Dostojevskin koottuja teoksia, joten en tiedä onko kirja käännetty.

Mutta esimerkiksi Kellariloukko on aika tyrmistyttävän vahvaa kerrontaaa verrattuna näihin kirjeisiin.

Voi tietenkin olla että hän ei kirjeissä tsaarin murhasta olisi uskaltanut puhuakaan.

Tulit nyt ainakin korjanneeksi yhden virheen, siis tuon kansallisuuden.

Anonyymi kirjoitti...

Muuten asialliseen flaamihuomautukseen yksi pieni lisäkorjaus: flaamit eivät puhu erillistä flaamin kieltä, vaan samaa hollantia, jota Alankomaissakin puhutaan. Maiden kirjakieli ja kielenhuolto ovat olleet yhteiset jo pitkään, vaikka paikallisia murre-eroja toki onkin. Voit tarkistaa tämän asian keneltä tahansa flaamilta.

Hanhensulka kirjoitti...

Se Dostojevskin anarkistisolu taisi olla vasta suurisuisessa amatöörivaiheessa, kun joutuivat kiinni. Fedor itse joutui siitä kuitenkin neljäksi vuodeksi Siperiaan ja, niin kuin vankiloissa usein tapahtuu, radikalisoitui siellä. Ei ehkä olisi kirjoittanut mitään myöhempää suurteostaan ilman sitä aikaa (tosin olihan Köyhää väkeä jo siinä vaiheessa julkaistu).

Mutta, vaikka olikin tekemisissä anarkistien kanssa, D:stä ei kai kuitenkaan ollut varsinaiseksi tositoimen anarkistiksi, eli kai liiaksi idealisminsa vankina.

Anonyymille flaamilaisuudesta, että sama kielihän flaami ja hollanti tietysti ovat - paitsi ehkä flaamilaisten ja hollantilaisten omasta mielestä. Molemmat ovat erottavinaan kielet "selvästi" erottavia piirteitä, joita muut eivät ehkä huomaisi. Aksentit ovat tietysti erilaisia.

Belgialaisia, tai lähinnä siis flaameja, ottaa rajusti päähän se, että hollantilaiset omivat itselleen kaikki ennen vuotta 1831 vaikuttaneet flaamilaiset suurmiehet. Kumpi lienee siinäkin oikeassa, en uskalla sanoa, mutta molemmat kannat vaikuttavat jotenkin oikeilta - ja vääriltä myös. Puutuin tuossa yläpuolella flaamilaisuuden osalta lähinnä Wilhelmssonin vertauksen anakronismiin.

hirlii kirjoitti...

oli hieman hämmentävää lukea näitä kirjeitä, mutta se on sellaista elämä: hämmentävää (aivai, näinkö hän todella kirjoitti ja eli)

luin dostojevskini lukioikäisenä ja onneksi oli oppikoulun rehtorina äidinkielen opettaja, joka tämän innoitukseni puolella eli.

ei minunkaan dostojevskini olisi kirjoittanut näitä kirjeitä. hyvä tämäkin (hämmentävä)asia kokea.

latimeri kirjoitti...

Paljon kolvasit, paljon tinasit, joko kovisi kylmeni?

Hanhensulka kirjoitti...

Ei kylmennyt kolvi, ja tinakin riittää, tauosta täytyy vain laiskuuttaan kiittää.